16.
Kahta päivää myöhemmin Uutela ajoi hiljakseen kirkolta kotiin.
Hän yski ja hänen ruumistaan rankoi ankara kuume, kulkien kylminä väristyksinä päästä jalkoihin. Mutta hänen silmänsä säteilivät niinkuin ennenmuinen.
Se säteily syttyi sinä hetkenä, jolloin hän lapsen siunasi. Suuri sunnuntairauha laskeusi hänen sieluunsa, eikä enää järkkynyt. Sen jälkeen, mitä sinä päivänä oli tapahtunut, hän tunsi olevansa kypsä, kulkevansa varmasti ja nopeasti suurta lopullista rauhaa kohti.
Mutta hän tunsi yhtä rintaa, että hänellä oli vielä jotain tekemättä. Niinkuin hän, elämän kouluttama, olisi samalla ase elämän kädessä muiden kouluttamiseksi.
»Kyllähän sinä, Keskitalo»—ajatteli hän—» olet kärsinyt, sen minä hyvin tiedän. Mutta mitäs siitä, kun sinun väärä halusi kuitenkin näkyy menevän perille.»
Uutela tunsi että hänen aivankuin piti rientää Keskitalon avuksi.
»Katsos, Keskitalo»—ajatteli hän taas—»tämä on nyt sitä meidän laiskankouluamme! Minulta vietiin se, mitä minä väärin tavotin. Niin pitää myös sinulta vietämän sinun tavotuksesi. Vasta sitten sinäkin rauhasi löydät—et sinä nyt enää muuta kaipaa.»
Uutela palasi tavallaan lääkärin luota.
Toiset, ensi sijassa Hanna, olivat vaatineet hänen hakemaan apua ankaraan vilustumiseensa. Hän lähti.
Ei itsensä vuoksi, sillä hän tunsi elämän lääkinneen hänet melkein täysin terveeksi, puuttui enää tuskin mitään. Eikä tässä ulkonaiset lääkkeet mitään merkinneet, sen hän myöskin tunsi. Muiden tähden hän kuitenkin oli pyytänyt apteekista jotain pulloonsa.
Mutta lääkettä hän todella tahtoi tältä matkaltaan tuoda—muiden terveydeksi.
Se lääke oli hänellä nyt taskussa.
Hän oli sen vaikutuksesta varma. Ja kun hän nyt ajeli hiljalleen yksinäistä metsätietä, niin hän vielä muistissaan kertasi mistä aineista se oli valmistettu.
»Ilmotan viimeisen tahtoni olevan, että omistamani Hovin tila minun kuolemani jälkeen lankeaa vaimolleni Manta Kustaantytär Uutelalle sekä ainoalle lapsellemme Kustaa Juhanpojalle, lain mukaisesti puolet kummallekin.»
Se on oikeus ja kohtuus—ajatteli hän—sillä Keskitalo meni juuri tarkoin heidän velkoihinsa, niin ettei heillä ole tässä mitään osaa. Sinä, Keskitalon Kustaa, tarkotit suvullesi perintöä toisen omaisuudesta. Nyt tuli tien ohesta vieras perijä, joka vie kaikki—että ymmärtäisit kuinka kipeästi elämän täytyy meitä opettaa.
»Mutta koska poikamme perintöosa, jos olisi kiinnitetty suureen taloon, jonka tulevan hoidon laadusta ei kukaan tiedä, voisi ennen hänen lailliseksi tuloansa vähentyä taikka hukkaantua, niin minä, hänen isänsä, määrään että talo on heti minun kuolemani jälkeen muutettava rahaksi ja hänen osansa talletettava pankkiin, josta juokseva korko on antava hänelle murheettoman elatuksen.»
Tämä voipi sinusta, Keskitalo, tuntua ankaralta—ajatteli hän taas. Mutta niin on tehtävä, väärin kurkotetusta on sydän irrotettava. Ja minä tiedän, että teidän kaikkien mielenne halaa Hämeeseen; väkisin te tänne tulitte. Nyt pääsette, eikä kellään ole mitään sanomista, sillä paperissa seisoo, kuolevan omana viimeisenä sanana, että hän on minun poikani.
»Kolmanneksi kaikki irtain omaisuus ja rahat lankeavat vaimolleni ja pojalleni lain mukaisesti, paitsi ne seitsemäntuhatta markkaa, jotka olen tallettanut Hämeenlinnan säästöpankkiin sisareni Karoliina Hetantyttären nimelle ja jotka kuolemani jälkeen ovat jaettavat seuraavasti: apelleni Kustaa Keskitalolle ja hänen vaimollensa tuhat markkaa kummallekin, heidän lapsillensa Vihtorille, Kallelle, Hannalle ja Helgalle tuhat markkaa kullekin, sekä yllämainitulle sisarelleni Karoliina Hetantyttärelle tuhat markkaa. Pankkikirja löytyy minun seinäkaapistani.»
Nyt mahdat, Keskitalo, ymmärtää ettei minulla mitään kaunaa ole, vaan että minä olen tahtonut kaikki hyvin asettaa.—Hannalle minä olisin tahtonut antaa kaksinkertaisen osan. Mutta koska tätä oli juuri tuhat markkaa miestä kohti, niin minun täytyy ymmärtää se Jumalan viittaukseksi, että sydämen hyvyyttä ei sovi rahalla palkita.
Hän ajoi pitkän matkaa hiljaa, katsellen ympärillään seisovaa kesäistä luontoa ja ikäänkuin kysellen mitä sekin näistä hänen toimenpiteistään arveli.
»Kyllä tämän pitäisi olla oikein sekä Jumalan että ihmisten edessä», päätti hän.
Hän ajatteli edelleen kuinka hän sitten kuolinhetkellään antaa testamentin Mantalle.
»Älä katso, ennenkuin minä olen pesty, puettu ja laudalle oikaistu—sitten lue.»
Ja hän ajatteli yhä eteenpäin sitä hetkeä, jolloin hänen testamenttinsa vihdoin luetaan. Hän oli näkevinään kaikki ilmielävänä edessään. Kuinka koko perheen väki istuu hiljaa salissa, ovi avoinna kamariin, jossa hän, Uutela, lepää laudallaan.
»Uutela on jättänyt testamentin», sanoo Manta hiljaa ja ottaa paperin esille.
»Testamentin!» huudahtavat kaikki—Keskitalo ääneen, muut katseillaan.
Manta alkaa lukea. Uutela näkee laudaltaan kuinka raskaana ja musertavana ensimäinen pykälä laskeutuu heidän ylitseen, kuinka he katsahtavat hämmentyneinä toisiinsa.
»Juuri niinkuin minä ajattelin», hymyilee Uutela laudallaan.
Manta lukee eteenpäin. Toinen pykälä leviää huoneeseen niinkuin tuomiopasuunan ääni, julistaen ihmisten aivotusten turhaksi raukeamista iäisyyden edessä.
Uutela näkee Keskitalon kääntävän päätään vaimoonsa päin ja luovan pitkän, murtuneen katseen. Sitten hän saa yskänkohtauksen, ankaramman kuin koskaan ennen, ja vanha emäntä rientää taputtamaan häntä hartioihin. Poikain silmiin on kierähtänyt vedet ja he katsahtavat toisiinsa: eikö Uutela meitä ja meidän yhteisiä työpuuhiamme ensinkään muistanut?
Uutelan tulee paha olla, kun hän tämän näkee.
»Nyt sopis jatkaa, Manta!» nyökäyttää hän laudaltaan, tuntien omissakin silmänurkissaan kyyneleet.
Manta lukee kolmannen pykälän. Keskitalokin koettaa pidättää yskäänsä voidakseen kuulla.
Kun se on lopussa, niin Uutelasta näyttää niinkuin tuomioyö nyt olisi ohi ja maa tuhkana, mutta sijalla häämöttäisi uusi maailma iäisyyden vaalenevassa kajastuksessa.
Kaikki katsahtavat toisiinsa ja hän näkee kuinka heidän silmiinsä syttyy suuri, hiljainen rauha.
»Juuri niinkuin minä ajattelin», hymyilee Uutela laudallaan.
He istuvat pitkän aikaa ääneti, kenenkään puhumatta sanaakaan. Silloin Helka nousee lapsellisen iloisena ja melkein juoksee Keskitalon ja vanhan emännän luo.
»Mehän pääsemme nyt Hämeeseen?» huudahtaa hän.
»Kyllä me nyt pääsemme», sanoo Keskitalo harvaan ja nyökäyttää päätään.
»Siitä me saamme Uutelaa kiittää», lisää vanha emäntä pyyhkien kyyneleitä silmistään.
Mutta Keskitalo nousee ja tulee kamarin ovelle. Hän katsoo kauan laudalla lepäävää Uutelaa—nyökäyttää sitten päätään:
»Kyllä sinä, Uutela, kaikki hyvin teit. Nyt minäkin vasta Jumalan tunnen—ettei se ole raamatunlauseissa, vaan elämässä.»
Hevonen kulki hitaasti pitkää vastamäkeä.
Uutela tunsi kuumeen karmivan jokaista jäsentään, pingottavan, kylmäävän ja jäykistävän.
Hän yskähti. Siellä rinnassa se vasta työtään teki, takoi ja liehtoi palkeitaan kuin suitsuavassa pajassa.
»Kunhan nyt vain pääsisin kotiin», ajatteli hän. »Sitten on kaikki valmista.»