POJAN JÄLKELÄISET.
Pohjolan kansa lisääntyi. Jäätikön levetessä lisääntyivät Pojan ja Emon jälkeläiset jakautuen lukuisiin perheisiin ja pikkuheimoihin, jotka asuivat kaikkialla tunturisaarella säilyttäen edelleen heimovanhempainsa elintavat.
Alussa peri jäätikön kansa entisten metsässä asuvien heimolaistensa veren. Pojan pojat tekivät retkiä etelään metsäkansan luo tuoden sieltä itselleen vaimoja. Heidän poikansa tekivät samoin ja senjälkeen oli kansan tapana, että jäätikön nuorukaiset, miehen ikään päästyään, suorittivat miehuuskokeensa hankkimalla metsäseuduista itselleen puolison. Nämä partioretket suoritettiin aina keväällä ja silloin vallitsi voimakas juhlatunnelma, josta lapset uneksuivat, jota vanhemmat säilyttivät ihanana muistona. Paitsi nuorten neitosten tuontia, veivät nämä retket morsianten omaisten yhteyteen, olipa ruuassakin tervetullutta vaihtelua. Heimon kesken kerrotaan hupaisia taruja naisten ryöstöistä ja sitä seuraavista aterioista, jolloin juhlahumussa saatettiin syödä morsiankin, jonka jälkeen, jottei tarvinnut tyhjin käsin palata kotiin, täytyi suorittaa koko retki uudelleen. Vieraassa ympäristössä katosi arkuus.
Mutta kun nuoret miehet olivat palanneet takaisin jäätikölle metsä-neitosineen, pidettiin näitä hyvänä, osaksi heidän erikoisuutensa vuoksi, osaksi siksi että heistä tuli oivallisia äitejä. Ja tuo melkein itsetiedoton irvistys, jolla heitä lähestyttiin ikäänkuin syödäkseen heidät, muuttui siten tarkottamaan hyväilyä ja omistamis-iloa.
Matkat yhä laajenivat jäätikön levitessä. Saattoi kulua kokonainen vuosi, ennenkuin tapasi etelän metsäläisiä ja ennätti palata naisineen takaisin kotiin. Ja siksipä alkoi tapa unohtua. Sitä paitsi hävisi tapa siitäkin syystä, että jäätikkö-kansa oli aikojen kuluessa kasvanut niin suureksi, että eri perheitten nuoret olivat toisilleen siksi vieraita — vaikkakin olivat sukulaisia — joten saattoi herätä molemminpuolinen mieltymys, joka johtaa nuoret ihmiset yhteen. Kaikella on aikansa. Naisten ryöstöt alkoivat jo olla entisaikain töitä. Pojan jälkeläiset ja hänen esi-isänsä kuuluivat jo kahteen toisistaan kokonaan eroavaan ihmislajiin. Kerrottiin yhä tarumaisempia juttuja aarniometsäin tummista, ihanista tyttäristä, mutta ne jotkut harvat, joita sieltä vielä joukolla haettaessa saatiin, olivat myskin hajuiset eivätkä miellyttäneet jäätikön kansaa. Toista on haaveilla niin, että vesi kielelle herahtaa, toista vastenmielinen todellisuus. Ja kun etäisyys ja aika olivat vihdoin erottaneet nämä kaksi kansaa toisistaan, pidettiin vähintäkin halua omistaa joku noista villi-naisista suorastaan rikoksena. Mutta sensijaan tarut, joille kaipaus vielä siipiä antoi, muodostuivat yhä ihanammiksi, ja lopulta kasvoi niiden ympärille kokonainen maailma.
Siten syveni kuilu syvenemistään näiden kahden kansan välillä, jotka jäätikkö oli erottanut. He eivät muistuttaneetkaan enään toisiaan. Ero sen oli vaikuttanut auttamattomasti. Alkukansa, joka aina sai siirtyä, oli pysynyt samana, jotavastoin Poika, joka ei tahtonut taipua, oli muuttunut toiseksi ja jättänyt jälkeläisilleen perinnöksi muuttuneen luonteensa. Metsäläiset pakenivat aina talvea, kulkivat yhä etelämpään voidakseen viettää entistä elintapaansa ja tämä väistyminen tuli kerran, heidän samalla tullessaan yhä monilukuisemmiksi, viemään heidät kaukaisille maan äärille ja levittämään heidät kaikkiin maan-osiin. Mutta Pojan heimo jäi Pohjolaan. Se sai mukautua yhä vaikeampiin olosuhteisiin, jotka pakottivat sitä paikallaan pysyen kehittymään. He eivät enään edes muistuttaneetkaan noita alastomia, huolettomia villejä, joista he olivat lähtöisin. He olivat toisia ihmisiä.
Vaivaloinen metsästys-elämä jäätiköllä loi Pojan pojat suuriksi ja vahvoiksi kuin karhut. Vaatteet tekivät tarpeettomiksi heidän ruumiinsa karvapeitteen, nahoilla verhotusta ihosta tuli valkea ja punertava. Alituisen kostea ilma vaalensi hiukset ja ennen niin suljettuihin silmiin loivat jäätikön luolat, taivaanrannalla kajastava jää ja taivaan sini oman avoimen värinsä.
Ja koko heidän olemuksensa oli toisenlainen kuin kaukaisten esi-isien. He eivät enään metsäläisten tavoin hävittäneet asuinsijojaan ja asettuneet taas toiseen, suotuisempaan paikkaan, heidän elinehtonsa vaativat ensin tarkoin punnitsemaan asioita ja sitten, ajan tultua, tarttumaan tarmolla työhön. He eivät eläneet huolettomina nykyhetkessä, aarniometsäin ikuisen kesän lumoissa, heidän täytyi muistaa tulevaisuutta, ajatella eteenpäin, jos aikoivat kestää eri vuodenaikoja. Alkukansan hillittömän intohimoisuuden sijasta oli heillä sellainen itsensä hillitsemistaito, että sitä saattoi luulla kylmäverisyydeksi.
Se teki heidät suljetuiksi ja raskasmielisen näköisiksi, eikä heidän asunnoistaan kajahdellut sellainen sirkutus kuin metsän lehtimajoista. Mutta elämän ilo ja vilkkaus piili heidän luonteensa syvyydessä, olipa siellä vahvistumistaan vahvistunutkin. Tässäkin suhteessa muistuttivat kaikki Poikaa, jonka levollisuudesta läpi koko elämän kerrottiin taruja polvesta polveen, mutta samoin kertoeltiin siitä rajusta kiivaudesta, millä hän parina kertana käytti jättiläisvoimiaan. Sanottiin ettei kukaan ollut koskaan nähnyt Pojan nauravan ja kuitenkin tiedettiin varmasti, että hän nautti olemassa-olostaan enemmän kuin kukaan muu. Mutta hän olikin kuolematon. Jäätikkökansa ajatteli tuota tois-silmä-vanhusta yhä hämärämmin kunnioituksen tuntein. Kaikki häneltä periytyvä oli pyhää. Hänestä kaikki polveutui.
Se elämä, jota tunturisaarella elettiin monen, monen sukupolven aikana — vuosi-tuhansien vieriessä — oli aivan Pojan ja Emon, noiden ensimmäisten esivanhempain elämän kaltaista ja kaiken tulikin pysyä samanlaisena.
Miehet valmistelivat aseitaan ja harjoittivat metsästystä. Tässäkään ei tapahtunut muuta muutosta, kuin että riista tuli yhä harvinaisemmaksi ja sitä täytyi etsiä yhä kauempaa. Silloin alkoivat kaikki perhekunnat pitää kesyjä peuroja, jotka silloin teurastettiin kun metsänriistaa ei saatu. Tärkeimpänä riistana oli mammutti, jonka kanssa jo aikoja sitten oli rikottu rauha ja jota pyydettiin luolista heittokeihäillä. Niitä oli ikävä kyllä vaan niin vähän ja usein sai kulkea penikulmittain jäätikköä etäisille tunturisaarille ennenkuin niitä löysi.
Merkkitapauksena pidettiinkin sitä päivää, jolloin metsästäjät kauan poissa oltuaan palasivat kertoen saaliistaan. Silloin raikui kautta koko saaren riemuhuutoja; mammutin hampaalla toitotettiin ja ilo oli ylimmillään. Merkkihuudot kaikuivat kaikkialla, mutta etenkin siinä perhekunnassa, johon onnellinen mammutin jälkien ensimäinen löytäjä kuului. Silloin läksivät kaikki, jotka suinkin kynsille kykenivät; kulkivat jäätikön poikki yhden tai useamman päivämatkan päähän sinne missä mammutti oli. Heillä oli myötä tulta ja nahkoja telttoja varten ja mammutin ympärille muodostui kokonainen leiri ja siinä pidettiin sellaiset lihan syömingit ettei sillä ollut mitään määrää. Nuo onnelliset jäätikköläiset, jotka riemuitsivat siinä mammutin ympärillä, olivat itse teurastetun näköisiä, niin verissä he olivat kiireestä kantapäähän. Nahat heitettiin yltä ja ilkialastomina pistivät he päänsä jättiläis-eläimen höyryäviin sisälmyksiin. Kullakin heistä oli kädessä vasta tehty, vielä salamalta tuoksuva piiveitsi, Naiset nostivat vaatteensa niin että ne olivat renkaana kaulassa ja he juoksivat kiireisinä äännellen edestakaisin nuotion ja mammutin ruumiin väliä. Silloin saattoi tapahtua merkillisiä seikkoja, mutta mammutin teurastuksessa oli kaikki luvallista.
Juhla-ateria alettiin mammutin lämpimästä mahalaukusta, joka oli täynnä puoleksi sulanutta ruokaa. Siellä oli kasottain lehtikuusen neulasia, sammalta, ajuruohoa, kaarnaa ja marjoja, kaikki paahtuneena ja herkullisena, maha-happoon sekaantuneena liemenä, joka melkein juovutti nuo kasviruokiin tottumattomat ihmiset. Tämä ruoka oli ollut vanhan Tois-silmän lempiruokaa hänen vanhuuden päivinään. Hänellä oli tapana sanoa, että se johti hänen mieleensä hänen nuoruutensa viheriät aarniometsät. Joka mammutin teurastuksessa säästettiin suuri osa mahalaukkua sisuksineen. Se uhrattiin Pojan hautakummulla kotiin palattua. Vanhat metsästäjät tiesivät kertoa iso-isäinsä kuulleen taas omilta iso-isiltään Tois-silmän mammutinmaha-rakkaudesta. Siihen vielä lisättiin merkillisenä muinaistaruna että jäätikkökansa Pojan, hänen poikainsa ja poikainsa poikain aikana oli niin harvalukuinen, että se kaikkine perheineen töin tuskin jaksoi syödä yhden mammutin kerrallaan. Se oli siihen aikaan. Nyt sensijaan saattoi koko jäätikköheimo, jos se oli yhdessä paikassa koossa, syödä ilman vähintäkään vaivaa yhtä monta mammuttia kuin yhden miehen käsissä oli sormia, vieläpä sai kaikki varpaatkin ottaa lukuun.
Laulut ja tarut, menneet ajat ja aikain vaiheet kertoeltiin tällaisina suurina mammutti-juhlina, jolloin liha-humala irrotti kielen kannat ja kauhistava kalmanpainajainen siitti mieliin villejä unia. Juteltiin kernaasti ja perin pohjin jännittäviä kertomuksia siitä taikka tästä mammutista, joka oli tullut hulluksi ja tallannut metsästäjän kuoliaaksi. Se olikin julkea mammutti, joka ei ollut suonut nälkäisille ihmisille mitään. Ja kun oltiin oikein kylläisiä, niin kylläisiä, että viimeinen pala ei tahtonut enään kurkusta alas painua, vaan voiteli kielenkantaa, silloin kääntyi puheenaihe itsestään kaskuilemaan siitä suuresta yliluonnollisesta mammutista, jonka oli vain nähnyt Jumala ja jokaisen iso-isä. Tai sattui niinkin — etenkin jos oli syöty munuaisia — että kerrottiin miten joku oli itse sen nähnyt jäätiköllä jonain talvi-yönä. Se oli ollut äärettömän vanha uros; sen kulmahampaat olivat ulottuneet revontuliin asti ja sen turkki oli ollut niin iän vaalentama, että se oli ollut valkoinen kuin lumimyrsky. Mutta se oli ollutkin itse isä-mammutti ja se ennusti nälänhätää. Ja jos kellä oli ennen aavistamattomia runoilijan lahjoja, tulivat ne kyllä esille tällaisilla mammutti-ateriolla ja suusta suuhun kulki monen monta laulua, joissa kuvastui nuotio-herkut, jäätikön paistin käry ja taivaalla tuikkivat tähdet.
Heimo ei palannut kaadetun mammutin äärestä ennenkuin se oli käytetty aivan sananmukaisesti nahkoineen, karvoineen. Jos lihasta jäi jotakin syömättä, vietiin se viipaleiksi leikeltynä kotiin ja savustettiin. Villaa käytettiin vaatteiksi ja majojen sisustukseen, luille, suolille ja suonille oli omat käyttöpaikkansa, kaikki oli tarpeen. Ja kun kaikki oli koottu ja kuljetettu kotiin, alkoi tavaran jako. Se oli suuri työ, sillä jokaisen saarelaisen tuli saada jotain eläimestä, joko enemmän tai vähemmän, tarkkojen ennakkomääräysten mukaan. Jäätikköläiset olivat täten aina saaliin jakaneet niiltä ajoilta asti, jolloin Poika-vanhus itse toimitti teurastuksen ja piti huolta siitä, että kukin sai yhtä suuren osan. Sellaista oli ollut silloin, mutta nyt teki sen vaikeaksi jäätikkökansan lukuisuus, olipa aivan mahdotonta suorastaan jakaa. Se täytyi nyt toimittaa suhteellisesti. Oli määrättyjä rikkomattomia lakeja, joitten mukaan jaon tuli tapahtua, mutta heimon kasvaessa täytyi lakeja tulkita uudelleen ja lopulta se oli niin vaikeata, että ani harva oli niistä oikein selvillä. Ensiksi sai osansa saaliin onnellinen löytäjä. Hänelle kuului toinen suurista torahampaista, josta hän sai oivallisen torven tai uusia erinomaisia heittokeihäitä. Toinen kuului Tois-silmälle ja se uhrattiin hautaan mammutin sisälmysten ynnä muun hyvän kera. Liha sekä muu osa eläintä jaettiin ankarien sääntöjen mukaan, niin että se heimo, jonka osalle teurastus lankesi, sai suurimman osan. Loppu jaettiin sukulaisuus-suhteitten mukaan, kunnes jokainen saaren perhe oli saanut osan saaliista, joskin se osa saattoi olla aivan pieni. Suosituin oli tietysti Garm-suku, joka polveutui Pojan-esikoisesta ja jolla oli oikeus ottaa vastaan Tois-silmälle kuuluvat uhrit. Yhdestä ainoasta mammutista, joka tosin oli pian syöty, riitti yhdelle perheelle työtä moneksi vuodeksi ja koko saarelle suurimmaksi osaksi talvea, niin paljon sillä oli villoja, suolia ja suonia punottavaksi. Ihmeellisen paljon sellaisessa eläimessä olikin, olkoonpa vaan että se oli mahtavan suuri, mutta kaukana jäätiköllä näytti se vain hyttysen kokoiselta.
Paitsi tuota suurta Pohjolan elefanttia pyydystivät miehet hienovillaista sarvikuonoa, peuroja, myskihärkiä, jääkarhuja ja monia pienempiä eläimiä, kettuja ja jäniksiä, jotka asustivat kallioilla tai kuljeskelivat niiden välillä jäällä. Metsästysretkillä seurasi jäätikköläisiä koirat, joista Pojan ajoista asti oli kehittynyt kokonainen kesy koiralaji. Se oli nyt sotajalalla entisten villien sukulaistensa kanssa, jotka oleskelivat susien parissa ja sekaantuivat niihin. Kotonakin oli koirista hyötyä. Ne vartioivat porolaumoja ja estivät niitä karkaamasta saarelta.
Kun miesten metsästys ja ase-työt on mainittu, olikin koko heidän elintapansa aivan samanlaista kuin kantaisän, Pojan, aikana ja siitä oli kuitenkin kulunut lukemattoman monta sukupolvea. Asuntoina olivat samat maakuopat, joita suuret harmaakivimöhkäleet suojasivat, vaatteina samanlaiset pureskelemalla pehmennetyt ja rasvalla parkitut nahat ja samalla tavalla ne kiinnitettiinkin pitkin poronnahkahihnoin. Oli mahdotonta ajatellakaan mitään muutosta, sillä koko järjestyshän oli Pojan luomaa, eikähän heillä muuta ollutkaan. Mikä hänelle kelpasi, se kelpasi kyllä hänen lapsilleenkin ja muuttui tavaksi koko hänen suvulleen.
Eräs seikka oli, jota Poika tuskin oli tullut ajatelleeksi eläessään: se näet, että heidän lukumääränsä tulisi niin suureksi tunturisaarella. Olihan saari tosin suuri, monen päivämatkan laajuinen joka suunnalle, mutta aikain kuluessa oli heitä sittenkin tullut liian paljon. Ja yhä enemmän tuli. Lapsia vallan kuhisi maassa. Heitä oli asumusten ympärillä niinkuin kärpäsiä rikkaläjällä. Kun useampain perheitten lapsia kokoontui oli heitä kokonainen suuri lauma, joka tulvaeli saarta poikki ja pitkin ja joka yksinäiselle aikaihmisellekin saattoi olla vaarallinen sivuutettava. He tahtoivat ruokaa ja kun heitä oli paljon yhdessä, ilmoittivat he irvistellen että heille kelpasi mikä tahansa. Ja jos sattui niin että kulkijan omia pienokaisia oli joukossa ja ne näyttivät isälleen hampaitaan siltävaralta ettei hän sieltä joukosta tuntisi omaansa, saattoi se tehdä isän mielen apeaksi.
Mutta oli muitakin syitä jotka mieliä masensivat kuin ruuan hankinta noille liiankin monille suille. Ruoka ei ollut kaikille tasan jaettu, vaikka he kaikki olivatkin tasa-arvoisia. Jo tämä seikka esti toisia kehittymästä vapaasti. Tämä ja monet muut sisäisetkin syyt, etenkin kanta-isän muistoon suhtautuminen, alkoivat taakan tavoin ahdistaa jäätikköläisiä. Pojan säännöt, joiden tarkotuksena alkujaan oli suojella kaikkia, alkoivat nyt estää yksilöitten ja siten koko saaren kansan kehitystä. Kanta-isän palvelus joka vähitellen oli tullut käytäntöön, yhdisti tosin kaikkia yhteen, mutta se esti myös heidän kehitystään. Pojan hautakumpu oli kaiken keskuksena, eikä toisin voinutkaan olla. Mutta yhä kasvava vääryys oli siinä, että yhdellä ainoalla suvulla, Pojan esikoisesta Garmista polveutuvalla, oli luonnollinen etu-oikeus johtaa kaikille yhteistä palvelusta. Tämä suku vartioi Pojan hautaa ja vastaanotti hänelle tulevat uhrit.
Ei kukaan uskonut että Tois-silmä, kaikkein isä, voisi olla kuollut. Eihän kukaan ollut häntä murhannut, eikä mikään tapaturmakaan häntä saattanut päiviltä pois kuten muita ihmisiä. Hän oli vaan mennyt majaansa koska itse tahtoi ja oli sitten jäänyt sinne. Monet väittivät nähneensä hänet vielä miespolvia sitten, olipa niitäkin, jotka olivat nähneet joskus tulen loistavan kummusta. Vanhus eli siis vielä ja tietysti hän tarvitsi ruokaa, eikä paraskaan pala ollut hänelle liian hyvä. Sitä ei pidetty minään että Garmin suku, joka vartioi hautaa ja otti uhrit vastaan, nautti itse niistä joko salaa tai julkisesti, sillä ajateltiin että se, mitä perhe sai, koitui asianomaisellekin. Eikä kukaan myöskään mielestään kärsinyt vääryyttä luopuessaan saaliinsa toisesta puolesta. Mutta viime aikoina jäi metsästäjälle itselleen tuskin kymmenettä osaa. Metsästettiin melkein suorastaan toisille. Ja Garmin jälkeläiset tahtoivat vallita muillakin aloilla kuin saaliinjaossa ja heillä oli tukenaan tuo haudalle omistettu kunnioitus-pelko. Heillä oli valta. Tuli ja sen alkulähde oli heidän hallussaan.
Tietysti joka perheellä oli oma nuotionsa jota hoidettiin ja pidettiin vireillä mitä suurimmalla huolella. Ja vaikka siihen niukkoina aikoina oli viimeinen talinpala käytettävä, ei sitä saanut laskea sammumaan. Jos se sittenkin pääsi sammumaan, ei ollut muuta neuvoa, kuin hakea sytty emä-roviosta, jonka ukkovanhus itse oli sytyttänyt ja jonka jälkeläiset omistivat. Itsestään oli selvä, etteivät he tulta antaneet ilman runsasta korvausta tai muita velvoituksia. Garm-suvussa oli kehittynyt hienon hieno halu pitää huolta omasta edusta, eikä se suinkaan perintönä kulkiessa vähentynyt. Paitsi pyhää roviota oli heillä tulikivikin, niin ettei heille puutetta tullut. Heidän tulensa oli aina turvattuna, vieläpä jos roviokin pääsi sammumaan, hehän tunsivat tulen salaisuuden. Jotkut sanoivat Tois-silmän ilmoittaneen salaisuuden vanhimmalle pojalleen ja jättäneen hänen tehtäväkseen tutustuttaa muut siihen, mutta että Garm olikin nähnyt hyväksi säilyttää sen itselleen; toiset väittivät Pojan ottaneen kiven hautaansa kanssaan ettei kukaan sitä saisi, mutta että Garm oli rikkonut haudan rauhan ja ottanut sen itselleen. Miten sen asian laita lieneekään ollut, se vaan tiedettiin, että tuo ihmeellinen kivi oli Garm-suvun hallussa. Se kulki isältä pojalle suorassa polvessa eikä sitä ollut kukaan nähnyt paitsi joka sukupolven esikoista. Ja kiven sanottiin omistavan kaiken mahdollisen yliluonnollisen voiman. Sitäpaitsi sitä ei ollut vielä koskaan käytetty rovion sytyttämiseen, emä-roviohan oli palanut herkeämättä Pojan päivistä asti.
Jäätikkökansa alistui nöyrästi Garm-suvun valtaan Ukko-vanhuksen vuoksi. Mutta tästä esi-isän palveluksesta oli seurauksena että kaikki se mitä suvut säilyttivät traditionina Tois-silmän elämästä ja tavoista, oli pysyvä sellaisena kautta aikojen ja tässä kulkivat garmilaiset kaikin voimin etunenässä. Ei mikään ollut sallittua, mikä ei kuulunut traditioniin, mistä ei voinut sanoa, että niin oli vanhus tehnyt. Kaikkiin yksinkertaisimpiinkin tapoihin, joihin aikoinaan välttämättömyys oli pakottanut, vaikkakin ne olivat Pojan alkuunpanemat, liitettiin pyhä, syvempi merkitys, joka esti yrittämästä mitään uutta, joka olisi saattanut helpottaa elämää. Seurauksena tästä oli, että jokapäiväinen elämä jäykistyi ja tuskin uskallettiin liikkua, ettei rikottaisi pyhyyttä. Vähitellen sammui yksityisten metsästys-ilokin. Mutta ei ollut mitään pelastuksen mahdollisuutta siitä, mikä kunkin mielestä oli välttämätöntä. Eihän voinut tulla kysymykseenkään, ettei joku myöntäisi kanta-isän haudalle sille kuuluvaa kunnioitusta; sehän oli kunkin oman sydämen luonnollinen ilmaisu. Eikä sitä aikonut Garm-sukukaan ja se vahvistautui säilyttämään hurskasta tapaa syömällä ahkerasti mammutin sisälmyksiä, joita kansa uhrasi Tois-silmälle.
Sillä kannalla olivat asiat ja sille kannalle ne jäivät niinkauan kuin jäätikkö liukui eteenpäin ja siihen kului aikaa. Taivaalle ilmestyi vieraita pyrstöniekkoja tähtiä ja hävisi jälleen jättäen ihmisten mieliin salaperäisen kauhun. Sukupolvi seurasi toista; rikkaläjiin asumusten lähelle kerääntyi kerros hiiliä ja luita toisensa jälkeen. Miehet jotka muistivat lapsuutensa päivän selvästi, näkivät omien lastensa kasvavan ja tuutivat nyt heidän pienokaisiaan, jotka taas tulisivat kokemaan saman. Ja yhä vielä valmistelivat jäätikköläiset kirveitään ja rakensivat maahan kivimajojaan, aivan samanlaisia kuin hämärä, mutta horjumaton muistotieto kertoi kanta-isän tehneen. Iät ja ajat kuluivat ja elämän harmaa pimeys sulki samentaen mielet.
Jäätikkö puhui omaa salaista kieltään tunturisaaren ympärillä kuten se oli vuosituhansia puhunut kumisten ja teutuen jään alaisissa rotkoissa, ja maan alaisten vesien hioessa tunturien seiniä. Mutta kukaan ei sitä kuullut, ne äänet olivat vanhoja, korva oli niihin tottunut.
Jäätikön miehet olivat jäähänsä sidotut, vaikkeivät he sitä itse edes tienneet.
Mutta heidän kulkiessaan metsästysretkillään ja traditioiden kietomissa vapaaehtoisissa kahleissaan, tuli naisten puolelta, ihme kyllä, monta parannusta itsestään, huomaamatta aikaan. Ei kenenkään mieleen johtunut tehdä heitä miesten yhteiskuntalaeista osalliseksi. Ne olivat välttämättömyyden ulkopuolella ja oli heillä siten täysi vapaus. Tosin ei naisilta puuttunut heidän omia pikkutapojaan. Ne olivat ehkä vieläkin horjumattomammat kuin miesten tavat, sillä ne oli luonut tottumus eivätkä he itse. Mutta koko naisten suvulla oli hämärä, levollinen unhoittamisen taito, joka oli läheistä sukua etelämaalaisten aarniometsä-luonteelle ja se salli monen seikan kulkea päivän toisensa jälkeen aivan silmien sivu sitä huomaamatta. Ei mikään ole epänaisellisempaa kuin olla erilainen kuin muut, saattaapa käydä niinkin, että uuden vastustaminen luetaan rikokseksi.
Jokapäiväisessä elämässä olivat naiset seuranneet Emon tapoja ja askartelivat ahkerasti punoustöitten ääressä, keräilivät aineita ja tietysti ennenkaikkea puuhailivat lastensa kanssa. Uskokaa pois että niitä kannettiin selässä kotona majassakin, vaikkei enään vaihdettukaan asuinpaikkaa, sillä niin oli Emokin tehnyt. Kesäisin keräiltiin jyviä ja kaikenlaista saarella kasvavaa ja syötäväksi kelpaavaa ja talvisin punottiin lankaa ja palmikoitiin vaatteita — sehän kaikki oli jo iänikuisen vanhaa.
Mutta nyt valmistelivat naiset saviruukkuja ja polttivat niitä tulessa. Oliko Emokin tehnyt niin? Ehkä, ehkä ei. Naiset olivat sivelleet koriaan savella kunnes yksi koreista, joka oli ripustettu tulen päälle kuivamaan, oli palanut niin, että savi oli enään jälellä; se oli ensimäinen ruukku. Siihen oli syynä huolimattomuus. Koko sukupuolella oli siinä osansa. Se oli ihastuttava. Kerran ei joku nuori neitonen malttanut muodostella ruukkuaan korin ympärille, vaan teki sen suorastaan savesta — uskalikko — mutta se ei särkynyt! Kaikki naiset seurasivat hänen esimerkkiään ja nyt valmistettiin aina kaikki saviastiat yksinomaan savesta.
Mutta nuo poltetut ruukut johtivat tärkeään elintapojen muutokseen; nyt totuttiin keittämään ruoka, joka ennen vain käristettiin. Vielä ei kuitenkaan pantu astiaa tuleen, vaan siihen pistettiin hehkuvia hiiliä, kunnes ruoka oli maukasta.
Naiset olivat tietysti omissa valloissaan ja puuhailivat tulen ääressä niinä pitkinä päiväkausina, jolloin miehet olivat metsästysretkillä. Kaikkia piti koitettaman, paistettaman ja haistettaman, kaadettaman astioihin ja niistä pois, maistettaman ja sekotettaman uudestaan. Pelkkä uteliaisuus ja joutilaisuus opetti heidät leipomaan. He halusivat ruskottaa ja lämmittää kaikkia herkkujaan, ennenkuin suuhunsa pistivät. Jyväsiä he paistoivat kivilaatalla, sillä siten ne maistuivat makealta, he jauhoivat jyvät kahden kiven välissä, panivat vettä tai maitoa joukkoon ennen leipomista ja leipoivat mitä ihastuttavimpia kakkuja — lapsetkin alkoivat leipoa hiekasta samanlaisia — ja kun miehetkin mieltyivät leipään, alettiin niitä leipoa säännöllisesti, kun vaan jyviä oli varastossa. Etenkin talvisin, jolloin mitään yrttejä ei ollut saatavissa olivat nämät kuumilla kivillä paistetut, suolasella tuhalla maustetut leivät erittäin mieluisena ruuan lisänä.
Muuten pantiin aina saviruukkuun juuria ja sipulia, lihaa ja talia, päälle kaadettiin vettä ja liemi lämmitettiin kuumilla kivillä, jotka saattamatta ruokaa kiehumaan maustivat sitä hiilen ja tuhan maulla. Kun sellainen hehkuva kivi, joka loisti luolassa kuin pieni aurinko ja josta lähti säkeniä ja tulitähtiä, pudotettiin ruukkuun, jossa se polskahti veteen niin että ruukku heilahti, saattoi jokainen nähdä aivan selvästi että vedestä lähti paha henki tulen voimalla. Se kierteleiksi, puhisi ilkeästi ja täytyi pitää kiinni ruukusta ettei se läikkyisi laitojen yli. Ei ollut puhetta siitä, osasiko Emo aikanaan keittää, kukapa sen tiesi. Mitä nyt tehtiin, oli luultavasti aina tehty.
Kun naiset eivät puuhailleet herkullisine taitoineen tulen ääressä, palmikoivat he itselleen vaatteita toinen toistaan hienompia ja ylellisempiä mutta aina mitä tarkimmin kaikkein maun mukaisia. Eräällä vuosisadalla oli aivan välttämätöntä pukeutua ainoastaan jääkarhun taljaan, jonka tuli olla edestä auki ylhäältä alas asti. Jääkarhut hävitettiin melkein sukupuuttoon ja naiset eivät uskaltaneet mennä ulos, sillä muoti oli niin kylmä, mutta mitä tehdä! Oli välttämätöntä pukeutua juuri siten, sillä kukaan ei saanut nähdä millään ehdolla vilaukseltakaan naisten selkää. Myöhempien aikojen vapaamieliset ihmiset eivät voineet ymmärtää, miten entisajan kansa oli saattanut takertua sellaisiin ennakkoluuloihin.
Jäätikkö-naiset kokoilivat tietysti aina koruja. Suden hampaista tehty ketju — reikä porattuna hampaaseen ja yhdistettynä nauhaan oli hauska tuollaisen heikon olennon kaulassa, joka oli vain nainen. Kaikki saattoivat hankkia luun sieraimiinsa ja se ei ollutkaan kauan käytännössä. Kauniille ihonvärille pantiin paljon painoa ja jokainen koetti koristaa ihoaan värimullalla, jota saatiin lähteistä. Kirkas väri levisi pian kasvoista kautta koko ruumiin ja nyt täytyy mainita että se tarttui miehiinkin. Hekin alkoivat voidella itseään värimullalla ja rasvalla niin että he olivat vallan tulenvärisiä ja loistivat koreudessaan kauas asti.
Mutta paitsi näitä parannuksia, jotka koskivat heidän ulkonaista puoltaan, olivat naiset ottaneet käytäntöön erään tavan, jota Emo-vanhus ei ollut tuntenut, tavan, jota oli jo kauan käytetty ja jonka alkuperää ei kukaan tullut ajatelleeksikaan. He lypsivät puolikesyjä porojaan ja käyttivät maidon talouteensa. Siihen liittyi kenties pienoinen surullisen ihana tarina, äänetön kuin äidin sydän, tarina naisesta, jolla ei ollut vastasyntyneelleen maitoa ja joka oli ottanut sitä poroista, jotka kuljeskelivat asumusten ympärillä talviteurastusta varten. Sitten olivat muutkin ihmiset päässeet poronmaidon makuun. Nyt oli säiliökomeroissa aina maitoruukkuja, niissä joko tuoretta tahi hapanta maitoa ja moni poro sai senvuoksi jäädä henkiin. Tämä tapa johtaa sittemmin pitemmällekin.
Ylimalkaan viihdyttiin jäätiköllä hyvin ja vietettiin siellä rehellistä, yksinkertaista elämää. Mutta väen alituinen lisääntyminen ahdisti eikä päästy pitemmälle. Ehkäpä Pohjolaiset olisivat jääneet ainiaaksi samalle tasolle, eläneet köyhää rehellisen, mutta kehittymättömän metsästäjäkansan elämää, ellei siitä suljetusta piiristä, minkä sisään heidän elämänsä oli jäykistynyt, olisi murtautunut taas eräs, kuten Poika aikoinaan, uusi karkotettu ja vapauttaja, joka vastoin kansansa tahtoa johti sen vapauteen.
Ja samaan aikaan joutuivat olosuhteet perinpohjaisen uudistuksen alaiseksi jäätiköllä, joka kaikkina aikoina määräsi ihmisten kohtalon.