1. TÄHTITAIVAS.
Lalli ja Maija hiipivät saliin. Tähtiä taivaalla ja tähtiä
salinnurkassa. "Isä, mitä tähdet oikein ovat?" Kiinto- ja kiertotähtiä.
Isä tuo kaukoputken. Lallia haluttaa käydä kiertotähdissä, varsinkin
Merkuriuksessa.
Oli kirkas ja kylmä ilta, maaliskuun keskivaiheilla. Sinä vuonna uhkaili kevät tulla myöhään, sillä vaikka päivät olivatkin lämpimät ja auringonpaisteiset, olivat yöt kumminkin hyvin kylmät, ja päivällä sulanut vesi jäätyi yöllä uudelleen.
Kymmenvuotias Lalli ja hänen kaksi vuotta nuorempi Maija-siskonsa olivat hiipineet lastenkamarista pimeän ruokasalin ja eteisen kautta saliin. Maija piti kiinni veljensä takinhihasta, ja hänen pikku kätösensä vapisi, kun he tulivat suureen, pimeään huoneeseen, missä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Kaihtimet eivät olleet alasvedetyt, ja ikkunasta virtaavassa kalpeassa valossa he näkivät huonekalut ja äidin ruukkukasvit. Näiden keskellä seisoi korkea Venuksen patsas kuin valkoinen haamu. Sitä eivät he kumminkaan pelänneet, sillä he olivat nähneet sen niin monasti ennen, mutta Maija ei mahtanut sille mitään, että hän yhä pelkäsi noita pimeitä nurkkia, joissa saattoi piillä mitä kamalaa tahansa.
— Mitä me täällä teemme;' — kysyi Maija peloissaan.
Niin, sitä ei Lalli oikein itsekään tietänyt. Hän oli vain tullut tänne saadakseen vähän vaihtelua lastenkamarin yksitoikkoisuuteen. Hän oli jo lukenut kaikki läksynsä eikä tietänyt, mitä hän oikein rupeisi tekemään.
Hän astui ikkunan ääreen katsomaan siitä kadulle, mutta ei siellä ollut mitään erikoista katseltavaa. Siellä ei ollut ainoatakaan ihmistä tämmöisenä kylmänä iltamyöhänä.
— Katso Lalli, — huudahti Maija, — miten kauniit tähdet ovat tänä iltana! En ole milloinkaan ennen nähnyt niitä noin kirkkaina.
Silloin nosti Lalli katseensa kadulta taivaalle. Todellakin, ihmeen kirkkaita olivat tähdet tänä iltana. Ne loistivat ja vilkkuivat ja sädehtivät kuin miljoonat timantit ja muodostivat merkillisiä kuvioita tummansiniselle pohjalle. Melkein päätä huimasi, kun niitä katseli, mutta kaunista tuo oli, kovin kaunista.
— Mutta kuulehan Lalli, — kysyi Maija melkein juhlallisena, — mitä tähdet oikeastaan ovat? Ovatko ne taivaan kynttilöitä?
— Ei, — vastasi Lalli tietäväisenä. — Sitä en usko. Kyllä ne ovat jotain muuta, jonkunlaisia loistavia palloja, mutta en minä muista sitä enää oikein. Mennään kysymään isältä!
— Hyi! — parkaisi Maija äkkiä pelästyneenä. — Mitä loistavia palloja on tuolla nurkassa? Ovatko ne tähtiä, jotka ovat joutuneet tänne saliin?
Lalli kääntyi, ja pimeässä nurkassa hänkin näki kaksi pientä hehkuvaa palloa. Mutta ne liikkuivat, ja samassa hän näki Villin tumman hahmon, tuon suuren keltaisen kissan, joka aina oli ollut hänen ystävänsä ja joka pari vuotta sitten oli seurannut häntä hänen merkillisillä matkoillaan yli koko maapallon.
— Villi se vain on, — sanoi hän suojelevasti. — Jospa Villi vain voisi puhua kuten silloin kun olimme matkoilla, niin se kyllä kertoisi, mitä tähdet ovat. Mutta nyt on parasta mennä isältä kysymään.
Lalli silitti kissan selkää, niin että se säkenöi pimeässä, ja Villi kehräsi tyytyväisenä. Sitten menivät siskokset eteisen kautta isän työhuoneeseen, missä isä tapansa mukaan istui kirjoittamassa suuren työpöytänsä ääressä.
— Isä, mitä tähdet oikein ovat? — kysyivät molemmat yhdestä suusta.
— Vai niin, nyt ollaan taas kyselytuulella, — sanoi isä ja laski kynän kädestään. — No niin, ehkäpä olenkin kirjoittanut kylliksi tänä iltana. Tulkaa nyt takaisin saliin, niin selitän asian teille.
Isä kulki edellä saliin, ja molemmat lapset tulivat perässä, ja sitten asettuivat kaikki ikkunan ääreen ja loivat katseensa ulos tähtikirkkaaseen iltaan.
— On kahdenlaisia tähtiä, — selitti isä. — Useimmat, jotka tuolla näemme, ovat niinsanottuja kiintotähtiä. Ne näyttävät aina olevan samassa asennossa toisiinsa nähden ja ne juuri muodostavat kaikki ne tähtiryhmät ja -kuviot, jotka löytää joka ilta ja joille on annettu eri nimiä kuten Otava, Joutsen, Väinämöisen viikate eli Kalevan miekka y.m.s. Ne ovat aurinkoja, samanlaisia kuin meidän aurinkomme, eri kokoisia, vieläpä eri värisiäkin, sillä on punaisia, keltaisia, sinisiä, ja vihreitä tähtiä. Ne ovat suunnattoman suuria, vaikka näyttävät noin pieniltä siksi, että ne ovat niin kaukana. Mutta sitten on toisia tähtiä, jotka liikkuvat näiden joukossa ja jotka siis ovat taivaalla milloin missäkin, aivan kuin kuu. Ne ovat niinsanottuja kiertotähtiä. Ne ovat maan seitsemän siskosta, jotka kiertävät auringon ympäri kuten maakin ja saavat samasta auringosta valonsa ja lämpönsä. Lähinnä aurinkoa kiertää Merkurius, mutta sitä emme voi nyt nähdä, sillä se on näkyvissä vain heti auringonlaskun jälkeen tai juuri vähää ennen auringonnousua. Seuraava on Venus eli iltatähti, joka on tähtitaivaamme kirkkain tähti ja kilpailee väliin loisteessa kuun kanssa. Katso vain, miten kirkkaasti se nytkin tuolla loistaa! Nämä molemmat kiertävät lähempänä aurinkoa kuin maa. Kauempana kuin maa kiertää ensinnäkin punainen Mars, jonka näette tuolla, ja jonka muinoin luultiin ennustavan sotaa ja tuhoa. Tuo kauniisti loistava tähti on Jupiter, ja tuo tuolla toisella puolella heikosti kimmeltävä on Saturnus. Sitäpaitsi on vielä kaksi kiertotähteä, Uranus ja Neptunus, mutta ne ovat niin kaukana, ettei niitä voi nähdä ilman kaukoputkea.
Lalli tuijotti innokkaasti etäisiin kiertotähtiin. Hän voi niin hyvin kuvitella, miten ne riidellen kiersivät auringon ympäri aivan kuten maa, ja aivan kuten kuu kiertää maata. Hän muisti vielä niin hyvin ne merkilliset seikkailut, joissa hän kaksi vuotta sitten oli ollut, kun hän oli hypännyt avaruuden halki maapallolle, ja nuo loistavat taivaankappaleet kiihoittivat sanomattomasti hänen uteliaisuuttaan. Jospa hän voisi hypätä niihin samoin kuin hän oli hypännyt maapallolle. Kukaties hän silloin pääsisi taas ihmeellisiin seikkailuihin. Kenties vielä ihmeellisempiin kuin maapallolla oli ollutkaan. Mutta olihan tämmöinen hyppääminen vallan mahdotonta, sen hän hyvin ymmärsi. Mutta kunpa saisi edes nähdä ne vähän selvempinä, niin olisi jo se jotakin.
— Eikö isällä ole minkäänlaista kaukoputkea, jolla voisimme nähdä ne vähän lähempänä? — kysyi hän vihdoin.
— On minulla pieni tähtikiikari, — vastasi isä. — Kyllä se vähän suurentaa ja selventää tähdet, mutta ei sinulle siitä paljoa apua ole. Koetetaan nyt kumminkin.
Isä meni työhuoneeseensa ja toi sieltä pitkän kaukoputken. Siinä oli messinkijalusta, joten sen voi asettaa seisomaan ikkunan ääressä olevalle pienelle pöydälle. Ja nyt isä suuntasi sen huolellisesti Venus-tähteä kohti. Lalli ja Maija saivat sitten vuorotellen katsoa siihen. Loistava tähti näkyi nyt pienenä kirkkaana levynä, ja lapset näkivät siinä selvästi samanlaiset sakarat kuin kuussakin. Sitten he katsoivat Mars-tähteä ja Jupiteria, ja nämäkin näkyivät suurempina ja selvempinä kuin paljain silmin katsoen.
— Tahtoisin niin mielelläni nähdä Merkuriuksenkin, — sanoi Lalli.
— Se täytyy jättää huomiseksi, — sanoi isä. — Kuten jo sanoin, näkyy se vain auringonnousun tai -laskun aikana, ja näinä päivinä vain auringon laskiessa. Mutta jos huomenna muistutat minulle asiasta, koetan hakea sen sinulle.
— Kyllä vaan, — huudahti Lalli innoissaan. — Sen teen varmasti.
Isä jätti kaukoputken pöydälle ikkunan ääreen ja meni takaisin huoneeseensa. Lapset tirkistelivät vielä hetkisen eri tähtiä, mutta väsyivät ennen pitkää, ja palasivat lastenkamariin. Villi kömpi salin sohvan alta ja tuli heidän perässään.