2. MERKURIUS.
Isä sovittaa kaukoputken kuntoon. Musta tunneli ja lasilava. Villi tahtoo leikkiä. Kauhea hyppäys. Villi ja lapset kimmoavina palloina. Halstarilla paistumassa. Jalokiviä. Maija pelkää hämähäkkiä, ja Lalli heittää suuren kivilohkareen. Viisas muurahainen ja sen asunto. Merkillisiä lypsylehmiä. Päivänvarjojen suojassa. Kummallista kasvullisuutta. Kinastelua. Hirviö. Maija ryöstetään. Epätoivoinen takaa-ajo. Jäänrailo. Skorpionit.
Seuraavana iltana seisoi Lalli salin läntisen ikkunan ääressä, mistä voi nähdä auringon laskevan mereen. Heti kun sen punainen loistava kerä oli hävinnyt värjäten jään punaiseksi, syöksyi hän isän luo.
— Nyt on aurinko laskenut, — hän huusi innostuneena. — Nyt voi nähdä
Merkuriuksen.
Isä oli heti valmis. Hän selaili ensin muuatta kirjaa ja luki muutamia rivejä ja sitten hän meni saliin sovittamaan kaukoputken kuntoon.
— Siinä se on, — sanoi hän, — mutta et sinä sillä paljoa näe.
Maija oli myös tullut saliin, ja Villi hänen mukanaan. Hän istui sohvalle, ja kissa hyppäsi hänen helmaansa. Lalli kävi kaukoputken ääreen.
Ei siinä tosiaankaan paljoa nähnyt. Oli vaikeata nähdä tuo pieni kiertotähti, jota iltarusko himmensi. Mutta Lallista oli kumminkin ihmeen jännittävää katsella tuota pientä, vaalakkaa tähteä, ja hän seisoi siinä niin syventyneenä katseluun, ettei hän lainkaan huomannut isän menevän takaisin työhuoneeseensa. Eikä hän kuullut sitäkään, että Maija pyysi saada hiukan katsoa. Hän vain tirkisteli tirkistelemistään. Kun hän katseli siniseen avaruuteen tuon pitkän mustan putken lävitse, oli hän niin selvästi näkevinään, miten pieni kiertotähti kiersi suurta aurinkoa. Hänestä tuntui melkein siltä kuin voisi hän päästä siihen, jos hän vain voisi ryömiä mustaa torvea myöten ulos. Ja tuohan ei kai olisi vallan mahdotonta!
— Emmekö koeta, voisimmeko ryömiä ulos kaukoputkesta ja sitten päästä sitä tietä Merkuriukseen? — kysyi hän pikku siskoltaan, jonka tiesi seisovan takanaan, vaikkei hän voinut irroittaa katsettaan kaukoputkesta.
— Miksei, jos se vain käy päinsä, — vastasi Maijan ääni sieltä takaa, ja hän kuuli Villin tyytyväisenä kehrätä hyrryttävän.
Niin, hyvin helpostihan pääsisi putkeen, jos vain saisi aukaistuksi lasin, joka sulki tien. Hän näki, että tässä lasissa oli pieni sarana; täytyihän sen siis olla aukaistavissa. Hän veti siitä, ja hänen eteensä avautui pitkä, mustankiiltävä tunneli, jonka toisessa päässä siellä etäällä pieni tähti vilkutteli kutsuvasti.
Hetkisen hän epäröi, mutta sitten hän ryömi rohkeasti aukosta sisään. Tunneli oli hyvin ahdas, joten hän ei voinut katsoa taakseen, mutta hän kuuli Maijan kutsuvan Villiä ja tulevan perässä. Itse hän suuntasi koko ajan katseensa tähteen ja ryömi nelinkontin eteenpäin mustassa tunnelissa, joka tähdenvalossa kiilsi kuin kivihiili. Se oli niin liukas, että hänen kätensä ja vallankin hänen polvensa luiskahtelivat yhtä mittaa, ja niin hän vähän väliä makasi mahallaan ja sätkytteli sääriään. Takanaan hän kuuli Maijan valittavan samaa kohtaloa, ja Villi sanoi jotain, mikä kuulosti vallan samanlaiselta kuin katupoikain rumat huudahdukset. Hirvittävän pitkä oli tämä musta tunneli, ja samalla se tuntui käyvän yhä ahtaammaksi, mitä lähemmäs he tulivat tunnelin suuta, ja lopuksi täytyi Lallin laahautua mahallaan päästäkseen lasiin saakka. Kun hän vihdoin pääsi siihen, työnsi hän sitä, ja se aukeni.
Sarana oli lasin alareunassa, joten lasi aukiollessaan muodosti pienen pyöreän lavan tunnelin suun edustalle. Lalli astui varovasti sille, ja hänen takanaan näkyi Maijan pää, ja hänen vierellään Villin pyöreä keltainen kissannaama, missä silmät kiiluivat innosta.
— Sepä oli merkillinen rotankolo, — sanoi Villi, — mutta missä rotat ovat?
Mutta Lalli ei kuunnellut, mitä Villi sanoi. Hän oli aivan kuin jähmettynyt sen näyn johdosta, joka avautui hänen nähtäväkseen. Pitkä, musta putki kohosi niin korkealle maanpinnan yläpuolelle, että hän saattoi allaan nähdä koko Helsingin ja suuren osan maatamme, ja Suomenlahden vastakkaisella rannalla hän näki Viron kaupunkien valot, mutta tämä kaikki ei ollut sittenkään hänestä niin mielenkiintoista, kuin se, mitä hän näki edessään. Ilma oli täällä niin kirkas, ja tähdet näyttivät siirtyneen niin lähelle, että hän näki ne paljon selvemmin kuin äsken kaukoputkella katsoen. Taivaankansi näytti syvältä, siniseltä mereltä, ja siinä meressä kiertelivät taivaankappaleet, välkkyen ja loistaen eri värisinä. Suoraan vastapäätä häntä ja ikäänkuin lähinnä loisti Merkurius kuin suuri, kiiltävä pallo, jonka pinnalla hän oli erottavinaan vuoria ja laaksoja.
— Tämäpä oli sukkelaa, — sanoi Maija. — Merkuriushan näyttää olevan aivan meidän allamme, niin että tarvitsee vain hypätä suoraan alas tullakseen sinne.
— Tuon ison pallon tahdon minä leikkikalukseni — sanoi Villi, joka juuri oli kömpinyt lasilavalle Lallin viereen. — Tulkaa nyt vain! Nyt minä hyppään. Hei!
Ja niin se loikkasi kiiltävää kiertotähteä kohden. Silloin ei Lallikaan enää voinut malttaa mieltään.
— Ryömi sinä takaisin äidin luo, — sanoi hän Maijalle, ja niin hän hyppäsi avaruuteen.
Vauhti oli hirvittävä. Hänen korvissaan suhisi ja kohisi niin, että hengitys oli aivan salpautua. Hänen edessään oleva pallo kasvoi huimaavasti, ja hänen täytyi sulkea silmänsä.
Vihdoin hän tunsi jalkojensa koskettavan johonkin, mutta hyvin keveästi, ja hän kimposi taas ylös kuin kummipallo. Hän aukaisi silmänsä ja näki alapuolellaan häikäisevän kirkkaassa, polttavan kuumassa auringon paisteessa hiekkatasangon, jossa siellä täällä oli matalia kumpuja. Hän ponnahti taas vähän matkaa ylös ilmaan ja näki ohitseen pudota tupsahtavan aivan Maijan näköisen olennon, hameet levällään. Sitten hän putosi taas maahan ja oli vähällä tallata Villin, joka ponnahti ylös vallan hänen nenänsä ohitse. Sitten lensi hän itse ilmaan, ja hänen perässään pyöri Maija koreine hameineen kuin perhonen. Se oli vasta merkillistä ja eriskummallista. Hän tunsi olevansa niin kevyt, ettei saanut jalkojaan pysymään maassa kiinni, vaan kimposi aina ylös kuin viskattu kummipallo, ja niin näytti olevan hänen toveriensakin laita.
— Mitä hullutusta tämä tämmöinen on, — huusi Villi ponnahtaessaan kolmannen kerran Lallin nenän ohitse. — Luulin saavani pallon, ja nyt olen itse muuttunut palloksi. Olen aina tottunut tulemaan jalat edellä maahan, mutta nyt poukahdan aina ylös taas. Koettakaapas heittäytyä kyljellenne, älkääkä ottako jaloilla vastaan ollenkaan.
Lalli noudatti Villin neuvoa ja pudottautui seuraavalla kerralla vallan velttona maahan vetäen jalat koukkuun alleen. Hänen onnistuikin pudota kyljelleen, ja hän huomasi makaavansa maassa Villin vieressä, joka makasi siinä seljällään ja sätkytteli jalkojaan joka suunnalle. Maija ei ollut ymmärtänyt Villin neuvoa, mutta kun hän seuraavalla kerralla tulla liehutteli alas, tarttui Lalli hänen hameensa liepeisiin ja piti kiinni, niin ettei hän enää päässyt kimmahtamaan takaisin. Ja niin he makasivat siinä nauraen täyttä kurkkua, ja kun heidän ruumiinsa hytkyi naurusta, hypähtelivät he ylös alas mitä merkillisimmällä tavalla, ja silloin heitä nauratti yhä enemmän.
Mutta kauan ei naurua riittänyt, sillä pian rupesivat he tuntemaan, että vallan kauhea kuumuus lähti auringosta, joka paistoi mustansinisellä taivaalla kuin suunnattoman suuri palava pätsi, ja kuumasta hiekasta, joka hehkui heidän allaan. Tuntui vallan siltä kuin olisivat he hehkuvalla halstarilla, missä he sätkyttelivät aivan kuin paistumassa olevat kalat.
— Pian, pian, — huusi Villi kauhuissaan, — meidän täytyy päästä varjoon.
Lalli ja Maija nousivat jaloilleen ja yrittivät kävellä, mutta joka askelella he hyppäsivät aikamoisen matkan eteenpäin. He olivat keveitä kuin höyhenet, mutta vähän harjaannuttuaan he oppivat kulkemaan eteenpäin pitkin hyppäyksin melkein kuin sammakot tai heinäsirkat.
He olivat pienellä hiekkatasangolla. Sen toisella puolella oli matalia punaisia vuoria ja toisella puoliympyrässä olevia mustia tulivuorenkekoja, joitten synkkä jyrkänne loisti kirkkaassa auringonpaisteessa kuin lasihuone. Mustista, ammottavista kraattereista, joista useat olivat hyvin suuria, ei kumminkaan noussut savua; nähtävästi olivat ne kaikki sammuneet. Koko tasangolla oli muuten, kuten Lalli jo pudotessaan oli huomannut, runsaasti pikku kumpuja.
— Kenties löydämme varjoa noiden kumpujen luona, — sanoi Lalli läähättäen.
Ja niin he lähtivät kaikki harppaamaan kuin virmat varsat lähintä kumpua kohden, joka siltä puolelta katsottuna, missä he olivat, näytti vallan pyöreältä ja varjottomalta. Kun he olivat päässeet sen edustalle, otti Lalli aika harppauksen ja hyppäsi yhdellä askelella sen yli ja putosi sen toiselle puolelle vilpoisaan varjoon. Sillä puolella oli kumpu melkein kuin pystysuoraan leikattu, ja tämän kohtisuoran seinän takana oli varjopaikka. Kohta Lallin perässä putosivat Villi ja Maija siihen hänen viereensä, ja siinä he nyt makasivat taas kaikki läähättäen ja nauraen.
Täällä varjossa oli vilpoisaa, melkein kylmää, ja pian he tunsivat taas virkistyvänsä ja rupesivat uteliaina katselemaan ympärilleen tässä uudessa maailmassa. Se näytti lohduttomalta, aurinko kun oli paahtanut sen erämaaksi. Maisemaa elostuttivat vain kauniit, moniväriset kivet, joita oli siellä täällä hiekassa. Muutamat semmoiset loistivat ja kimaltelivat kuin vesipisarat, toiset hehkuivat punaisina kuin veripisarat tai sädehtivät kuin siniset, vihreät tai keltaiset tähdet.
— Nämä ovat timantteja, — sanoi Lalli varmasti ja näytti vesikirkkaita kiviä. — Semmoisia olen nähnyt ennen Australiassa. Kootaan niitä nyt muutamia ja viedään isälle. Nuo punaiset ovat varmaankin rubineja, siniset safireja, vihreät smaragdeja ja keltaiset topaseja.
Maija juoksi kiireesti auringonpaahteesta piittaamatta poimimaan kiviä esiliinaansa, mutta äkkiä hän kirkaisi kauhistuneena ja tuli vavisten Lallin viereen suojaa hakemaan. Kun Lalli katsoi Maijan näyttämään suuntaan, kauhistui hänkin, sillä hiekkaa pitkin asteli ilkeät elukka, joka oli hämähäkin näköinen, mutta niin suuri kuin ruokapöytä, ja sillä oli neljä monen metrin pituista jalkaparia, jotka kuljettivat sitä eteenpäin höyryveturin nopeudella. Sillä oli kaksi julmaa, ulkonevaa ravunsilmää ja sen päässä oli kaksi peloittavaa myrkkykoukkua.
Tuo inhottava hirviö ei ollut vielä nähnyt heitä, mutta äkkiä se käänsi toisen silmänsä heitä päin ja sitten toisen ja tarkasteli heitä uteliaan näköisenä.
— Mitä merkillisiä olentoja nuo tuommoiset ovat? — se kummasteli kitisevällä äänellä. — Mahtaisivatkohan ne kelvata syötäväksi? Täytyy koettaa.
Ja niin se syöksähti heidän kimppuunsa myrkkykoukut harillaan ja pitkät koivet sen ympärillä heiluen, ja muulloin niin peloton Villikin jähmettyi kauhusta ja etsi katseillaan piilopaikkaa itselleen. Lalli astui aivan kalpeana siskonsa eteen, joka oli piilottautunut hämähäkin kokoisen kallionlohkareen viereen, ja kun hirviö syöksyi esiin, tarttui hän epätoivoissaan tähän suureen kiveen ja voi hämmästyksekseen nostaa sen kaksin käsin vallan helposti ja heittää vasten hämähäkkiä, joka litistyi sen painon alla.
— Tuo ei ollut hullummin tehty, — sanoi piipittävä ääni heidän takanaan, ja kun he kääntyivät ympäri, näkivät he Lallin kokoisen jättiläismuurahaisen, joka uteliaana katseli heitä viisain silmin. Se oli kellanruskea kuin hiekka, ja sen ulkomuoto muistutti suuresti tavallista muurahaista.
— Mikä ihmeellinen otus sinä olet? — kysyi Villi puoliksi ivallisena, puoliksi äkeissään, sillä se ei pitänyt muurahaisista yleensäkään saatikka sitten tuollaisista jättiläismuurahaisista.
— Minä sitä voisin kysyä suuremmalla syyllä teiltä, ellen olisi vähän viisaampi ja kohteliaampi kuin sinä, — vastasi muurahainen ylpeästi. — Sinä ja nuo kaksikoipiset toverisi olette ihmeellisiä otuksia täällä Merkuriuksessa, enkä minä. Mutta minä olen siksi paljon tutkiskellut asioita elämäni aikana, että saatan arvata teidän tulleen jostakin muusta taivaankappaleesta, luultavasti Venuksesta tai Maasta, sillä täällä on meillä kaikilla vähintäin kuusi jalkaa ja useilla toista sataa. Voin sen myös päättää teidän väkevyydestänne, sillä tuo merkillinen olento nosti kallionlohkareen niin kevyesti kuin olisi se ollut puun lehti. Se johtuu tietenkin siitä, että teidän taivaankappaleenne on niin paljon suurempi kuin tämä Merkurius, joka on vain kaksi kertaa niin suuri kuin Maan kuu, ja senvuoksi te olette tottuneet paljoa suurempaan painovoimaan. Täällähän te tuskin pysytte jaloillanne, niin kevyiksi tunnette itsenne.
— Sinähän tiedät vallan kauhean paljon, — sanoi Maija kainosti. —
Miten olet päässyt selville kaikesta, mitä äsken kerroit?
— Niin, niin, — vastasi muurahainen ja hieroi itsetietoisesti tuntosarvellaan otsaansa. — Katsokaapas, täällä Merkuriuksessa elää vain semmoisia olentoja, mitä te Maan asukkaat sanotte niveljalkaisiksi. Niitä on täällä hyvin erilaisia, mutta ei kumminkaan lentäviä, sillä meidän ilmamme on liian ohutta. Muunlaisia eläinmuotoja ei täällä voi kehittyä; on liian kuumaa, ja olosuhteet ovat liiaksi samanlaatuiset. Meidän tähtemme pitää aina saman puolen aurinkoon päin, sillä puolella on siis ikuinen päivä ja ainainen helle, kun taas toisella puolella vallitsee ikuinen yö ja ainainen talvi. Sen vuoksi me enimmäkseen asummekin kuuman ja kylmän alueen rajalla. Vain siinä voi kasvullisuus viihtyä ilman keinokastelua, ja vain siellä voivat eläimet hankkia elatuksensa, vaikka me sivistyneet muurahaiset olemme voittaneet luonnonesteet ja asumme täällä erämaassa. Muurahaisethan ovat maapallollakin hyönteismaailman korkeimmat edustajat, ja niin on asian laita täälläkin. Me tunnemme tieteen tulokset, ja me voimme asettua asumaan minne tahansa, vieläpä noihin mustiin tulivuorenkraattereihinkin, sillä me johdamme vettä lumipuolelta tänne, meillä on viljelyskasveja ja kotieläimiä. Meidän sienitarhojamme on kaikkialla tämän palaneen tasangon alla. Jos teitä huvittaa, näytän teille asuntomme.
Lapset olivat heti halukkaat siihen, ja muurahainen painoi toisella tuntosarvellaan sileään seinään. Ohut, litteä levy työntyi syrjään, ja pyöreä aukko tuli näkyviin. Muurahainen ryömi siitä ensin sisään, ja hänen perässään tulivat molemmat lapset ja Villi, viimeksimainittu itsekseen muristen viekkaudesta ja satimista.
Siellä sisällä oli miellyttävän vilpoisaa, mutta ensi aluksi oli vaikea nähdä mitään. Huone sai näet valaistuksensa seinässä olevista vinoista rei'istä, joiden asento oli semmoinen, ettei auringonpaiste koskaan päässyt niistä sisään vaan ainoastaan valoviiru. Pian he kumminkin saattoivat nähdä olevansa pitkässä, laajassa huoneessa, jossa vilisi erilaisissa töissä touhuavia muurahaisia. Ne vatkasivat vahvoilla leuoillaan erilaisia aineita, joita sitten laahattiin kaikkiin suuntiin johtavia käytäviä myöten pesän sisustassa oleviin muihin huoneisiin. Ne olivat niin innostuneita työhönsä, että ne vain ohimennen tekivät joitakuita lyhyitä kysymyksiä sille muurahaiselle, joka oli lapset tuonut sinne. Vain jotkut harvat, joiden Lalli kuulemastaan keskustelusta päätteli olevan tiedemiehiä, tutkivat tarkoin vieraita tuntosarvillaan ja riitelivät keskenään heidän eri ruumiinosiensa merkityksestä.
— Täällä sisällä onkin vilpoisaa ja suloista, — sanoi Villi tyytyväisenä. — Merkillistä, ettei aurinko paahda tätä leivinuunia kuumemmaksi, ja ettei se koskaan paista ikkunoista sisään.
— Ei se ole ollenkaan merkillistä sen mielestä, jolla on viisaammat. aivot kuin sinulla, — vastasi muurahainen, ilmeisesti ylpeänä sivistyksensä etevämmyydestä. Täällä on yllinkyllin asbesti-nimistä ainetta, ja sillä me verhoamme huoneemme, sillä sen lävitse ei kuumuus juuri voi tunkeutua. Kun meidän kiertotähtemme aina kääntää saman puolen aurinkoon päin, on aurinko meihin nähden aina samalla paikalla taivaalla, ja me asetamme ikkunamme niin, ettei aurinko voi paistaa niistä sisään.
— Mutta mitenkäs te saatte täällä vettä ja ruokaa? — kysyi Lalli.
— Tule katsomaan, — vastasi muurahainen.
Ja niin se vei heidät ovesta ympyränmuotoiseen käytävään, joka näytti kulkevan koko pesän ympäri. Tästä käytävästä haaraantui molemmille puolille sivukäytäviä, ja siinä oli kahden puolen ovia, joista pääsi eri saleihin. Kun he katsoivat noihin näköjään päättymättömiin haarakäytäviin, näkivät he niiden keskellä juoksevan kapean vesiojan, ja tämän molemmin puolin kasvoi valkoisia, munanmuotoisia sieniä. Muutamissa saleissa oli muurahaisia työskentelemässä, toisissa ruokittiin toukkia, eräissä he näkivät merkillisiä, kömpelöitä, pehmeitä hyönteisiä, jotka näyttivät olevan sekä sokeita että kuuroja, ja joita muurahaiset hyvin hellästi hoitelivat.
— Mitä nuo rumat elukat ovat, jotka näyttävät jonkinlaisilta iljettäviltä kovakuoriaisilta? — kysäisi Maija.
— Nehän ovat meidän lypsylehmiämme, — vastasi muurahainen hieman närkästyneenä. — Täällä erämaassa me emme voi pitää sitä lajia, joka elää puiden lehdillä, vaan meidän täytyy hoitaa noita raukkoja, jotka eivät eläisi ilman meidän hoitoamme. Kenties ei maitotilkkanen maistuisi teistä hullummalta näin kävelyn jälkeen?
Muurahainen otti saviastian ja lypsi erään kovakuoriaisen, ja kun lapset maistoivat maitoa, oli se makeata ja virkistävää kuin hunajavesi.
Monia mutkikkaita teitä kulkien opasti muurahainen heitä ylt'ympäri koko pesän, ja viimeksi he tulivat suureen saliin, joka nähtävästi oli pesän keskustassa. Se näytti valtavan suurelta leivinuunilta. Täällä eivät lapset ylettyneet kattoon saakka kuten pienemmissä huoneissa. Tässäkin huoneessa tehtiin työtä kuumeisella kiireellä, ja vasta nyt he huomasivat, että osa muurahaisia oli mustia, ja että juuri näiden suoritettavana oli raskain työ.
— Miksi muutamat teistä ovat mustia? — kysyi Lalli.
— Nehän ovat meidän orjiamme, — vastasi muurahainen ylpeänä. — Meidän sotilaamme ryöstävät noiden mustain pakanain pesät ja tuovat sieltä kotelot, joista sitten kuoriutuu orjia.
— Mutta eikö se ole väärin? — kysyi Maija arasti.
— Väärin? — toisti muurahainen kummastellen. — Miksi se olisi väärin? Eikö vahvempi saa tehdä heikommalle, mitä tahtoo? Niin on tehty tuhansien vuosien aikana, niin kaukaisista ajoista saakka kuin meidän historiamme ulottuu. Mutta nyt ei minulla ole enää aikaa seisoa täällä puhumassa pötyä, — jatkoi se aivan kuin olisivat sen leuat ruvenneet syyhyämään työnhalusta. — Mutta minä annan teille lahjan, joka voi teille olla hyödyksi, kun tulette ulos. Se on asbestista tehty auringonvarjo, joka suojelee kuumalta paahteelta. Me käytämme semmoisia suojaamaan koteloitamme, joita täytyy silloin tällöin tuulettaa ulkona, ja sitäpaitsi eräisiin muihinkin tarkoituksiin, mutta voittehan tekin saada pari semmoista, muuten te aivan paistutte, noin ohutnahkaisia kuin olette. On meillä tosin maanalaisiakin käytäviä, jotka ulottuvat aina kasvivyöhykkeeseen saakka, mutta ne ovat liian matalia teille, jotka kävelette noin hassulla tavalla.
— Hassulla, — toisti Villi harmistuneena. — Sinä senkin kuusikoipinen orjakauppias!
Mutta tätä hän ei sanonut ääneen, sillä hän kumminkin pelkäsi noita lukuisia jättiläismuurahaisia.
Muurahainen kutsui nyt luokseen mustan orjan, ja käski tämän tuoda kaksi auringonvarjoa ja näyttää vieraille pesästä johtavan lyhimmän tien. Lalli kiitti kohteliaasti hyvin tehdyistä auringonvarjoista, ja niin sanoivat he hyvästit muurahaiselle, joka jo maltittomana hieroi etujalkojaan haluten kiihkeästi saada aloittaa työnsä. Sitten he pääsivät ulos samaa tietä kuin olivat tulleetkin.
Ennen pitkää ilmeni, että heidän saamansa suuret, harmaat päivänvarjot olivat peräti arvokkaat heille, sillä aurinko paahtoi niin kauheasti, että he todennäköisesti olisivat jo muutaman askeleen otettuaan kuolleet auringonpistokseen, ellei heillä olisi ollut suojana päivänvarjokaan.
— Olen minä aina pitänyt auringonpaisteesta, — tuskitteli Villi, — mutta näkyy sitäkin hyvää voivan saada liian paljon.
Se koetti pysytellä Maijan päivänvarjon suojassa, mutta rinnakkain pysyminen ei ollut niinkään helppoa, kun Maija poukkoili pitkin maata kuin kummipallo. Hyvää vauhtia mentiin kumminkin eteenpäin, ja pian rupesi seutu muuttumaan toisenmoiseksi. He näkivät kummallisten kasvien, piikkisten ja kyhmyisten, kohoavan hiekasta. Muutamilla oli koreat, suuret, tuoksuvat kukat, toisilla taas mitä hirmuisimman näköisiä piikkejä. Paikoitellen ne muodostuivat tiheiksi pensaikoiksi, joiden lävitse oli mahdoton tunkeutua, mutta kun matkamiehemme tulivat semmoisiin paikkoihin, loikkasivat he vain korkealle, ja niin oli esteen yli päästy.
Tämmöisissä pensaikoissa he näkivät usein kammottavan näköisiä eläimiä, enimmäkseen hämähäkin tai ravun muotoisia, jotka ojentelivat myrkkykynsiään heitä kohti, ja monasti he välttivät kuoleman vain nopealla paolla.
Aurinko oli jo varsin matalalla, ja Lalli ymmärsi, että he lähenivät kiertotähden yöpuolta. Vilpoisia tuulia leyhähteli heitä vastaan tuoden tullessaan kosteita, kukkaistuoksuisia höyryjä. Siellä täällä nousi korkeita puita piikkikasvien joukosta, ja nämä rumat kasvit kävivät yhä harvinaisemmiksi väistyäkseen vihdoin kokonaan varjoisain puiden ja erilaisten pensaiden tieltä, joilla kaikilla oli kumminkin se yhteinen ominaisuus, että niiden leveät lehtilavat olivat kääntyneet aurinkoon päin. Näiden puiden oksien välissä hyppeli ja poukkoili kaikenlaisia pikku hyönteisiä, jotka kaikki näyttivät lentotaidottomilta. Ne istuivat puiden lehdillä kuin sammakot syöden lehtiin pyöreitä reikiä, joista auringonsäteet sitten pääsivät lävitse. Muutamilla lehdillä ryömi muurahaisia, jotka näyttivät lypsävän näitä hyönteisiä. Ne olivat siis niitä lehmiä, joista muurahainen heille oli kertonut. Eräissä puissa oli hedelmiä, jotka lasten suussa maistuivat hyviltä ja virkistäviltä, kun he niitä maistoivat.
Nyt peitti maan pitkä, ruokomainen ruoho, josta siellä täällä kohosi korkeita kukkaperiä. Lasten pään päällä suhisivat korkeat puut, ja oksilla laulelivat hyönteiset kitisevää lauluaan, joka muistutti tuhansien sirkkojen sirinää. Taivas kaareutui niin tummansinisenä, ettei se koskaan ollut heistä näyttänyt maapallolla semmoiselta, ja aurinko paistoi leppoisasti siinä, missä puut eivät olleet varjostamassa. Se oli nyt niin alhaalla, että heidän ruumiinsa varjot olivat miltei loppumattoman pitkät, kun ne siinä ruohikossa hyppelivät ja keikkuivat heidän edessään. Kaikkialla pulppui maasta lähteitä ja lirisi puroja, elämää vilisi kihisten joka paikassa.
— Ei tällä merkillisellä taivaankappaleella ole hullumpaa elää, — sanoi Villi tyytyväisenä ja pyydysti siinä ohimennen loikkivan hyönteisen, jonka hän söi illalliseksi.
— Ei olekaan, siitä voit olla varma, — sanoi muuan toinen hyönteinen, joka näytti suurelta vihreänhohtoiselta, pitkäsarviselta kovakuoriaiselta, mutta joka kulki eteenpäin pitkin naksuvin harppauksin ja oli juuri pudonnut maahan Villin viereen. — Te olette kaikki niin hullunkurisen näköisiä, ettette varmaankaan ole tästä maasta kotoisin. Muurahaiset, jotka tietävät kaikki, ovat minulle maininneet, että on olemassa muitakin taivaankappaleita, ja te tulette arvatenkin joko Venuksesta tai Maasta. Voi, miten kummallisesti te liikutte nelin jaloin! Kahta jalkaa te heiluttelette ilmassa ja kahdella te hypitte ellen ota lukuun tuota pikku raukkaa, joka hyppii kaikin nelin jaloin. Niin, niin, kyllä me täällä vaan olemme viisaampia ja parempia ja tiedämme niin paljon. Minäkin tiedän esimerkiksi, että maapallolla on vuosi neljä kertaa niin pitkä kuin täällä meillä ja…
— Ja että meillä on kuusi kertaa paremmat käyttäytymistavat kuin teillä, — vastasi Villi kiukusta sähisten. — Emme me kiertele ylt'ympäri tekemässä hävyttömiä huomautuksia muista eläimistä, enkä minä sitä liioin siedä sinunlaiseltasi kuusikoipiselta lurjukselta.
Villi valmistautui jo hyppäämään kovakuoriaisen kimppuun, mutta samalla syöksähti vallan kauhea eläin ulos pensaikosta. Se näytti neljän metrin pituiselta, mustankiiltävältä tuhatjalkaiselta, jonka jalat olivat hyvin pitkät ja ensimmäisessä jalkaparissa oli peloittavat myrkkykynnet. Hädintuskin pelastuivat lapset sen kynsistä hyppäämällä äkkiä sivulle.
— Kuusikoipinen, — sähisi tuhatjalkainen uhkaavana, ja sen mustat, suomuiset nivelet kalisivat onnettomuutta ennustaen, kun se kääntyi ajamaan heitä takaa. — Jos olisit sanonut satakuusikoipinen, olisit osunut lähemmäs totuutta. Kyllä minä näytän teille, ettei saa tulla tuolla tavoin kuokkavieraaksi muille taivaankappaleille ja kaiken lisäksi ruveta herjaamaan maan omia asukkaita. Mitä tekemistä teillä on täällä?
Ja niin se syöksähti tavoittamaan Maijaa, joka vavisten seisoi piilossa puun takana. Epätoivoisena etsi Lalli katseillaan jotakin asetta, millä lyödä tuota kamalaa hirviötä, mutta täällä metsässähän ei ollut kiviä. Villinkin rohkeus oli pettänyt, ja se juoksi pensaikkoon turvapaikkaa hakemaan. Vain vihreä kuoriainen naureskeli ilkkuen.
Tuhatjalkainen syöksyi kalisten Maijaa kohti, joka taas hyppäsi sen tieltä pois mutta menetti samalla tasapainonsa ja kaatui. Lalli kirkaisi kauhusta ja sulki silmänsä säästyäkseen näkemästä enempää, mutta kun hän hetken perästä kuuli tuhatjalkaisen sähisevän pettyneesti ja sitten tuon kamalan kalinan vähitellen heikkenevän etäisenä, aukaisi hän taas silmänsä.
Ei näkynyt jälkeäkään Maijasta sen enempää kuin tuhatjalkaisestakaan, Villi vain seisoi siinä hänen vieressään häpeissään ja häntä riipuksissa.
— Minne Maija joutuin — kysyi Lalli itkien.
— En tiedä, — vastasi Villi alakuloisena. — Sen vain tiedän, että tähän tuli suuri, lehmän kokoinen eläin, joka oli melkein sen näköinen kuin jättiläisheinäsirkka, ja että se sieppasi hänet leukoihinsa ja loikki sitten tiehensä aivan tuon hirviön nokan edessä, mutta minne he sitten joutuivat, sitä en voi sanoa. Kiirehdi nyt vain, niin seuraamme heitä!
Lalli lähti kohta pitkin askelin harppaamaan samaan suuntaan kuin tuhatjalkainen oli mennyt. Matkalla hän sai käsiinsä kaatuneen puunrungon, suuren tammen kokoisen. Hän heitti päivänvarjon pois, otti tuon puun ja heilutteli sitä rajusti päänsä päällä.
Aurinko painui yhä alemmas, ja puiden varjossa rupesi tuntumaan yhä kylmemmältä. Ruoho kävi lyhyemmäksi, puut tulivat toisenmuotoisiksi, pitkiksi ja kapeiksi, ja niillä oli vain latvassa lehtiröyhelö. Äkkiä he näkivät vasemmalla puolellaan suuren järven, ja edessään loivan vuoren. Tämän rinteellä kävi kasvullisuus taas rehevämmäksi, ja Lalli ymmärsi, että tasangolle aurinko paistoi aivan taivaanrannalta, mutta kun he olivat nousseet ylemmäs, pääsi se paistamaan varjostavien puiden ylitse. Villi juoksi koko ajan supatellen ja rupatellen kaikenmoisten pikkuitikkain kanssa, joita liikkui puissa tai maassa, ja kysellen niiltä, olivatko ne nähneet heinäsirkkaa tai tuhatjalkaista, ja näin he voivat seurata rosvojen jälkiä. Kaikki nämä eläimet tuntuivat vihaavan tuhatjalkaista, ja moni niistä seurasi jonkun matkan päästä Lallia ja Villiä saadakseen nähdä, miten tässä oikein tulee käymään, ja lopulta oli heillä häntänä perässään pitkä jono ryömiviä ja hyppeleviä olentoja, jotka kitisten ja vikisten toivottivat pedolle tuhoa.
— Tuolla se on, tuolla se on, — huusi lopulta muuan pieni, lystikkään näköinen, keltainen olento, joka taitavasti hyppeli oksalta oksalle, ja Lalli näki todellakin tuhatjalkaisen mustankiiltävät renkaat kappaleen matkan päässä edessään.
Hän hyppäsi vielä muutaman kerran valtavan korkealle ilmaan heiluttaen suurta nuijaansa. Viimeisellä hypähdyksellä hän putosi suoraan hirviön päälle, joka sähisten tavoitteli häntä myrkkykynsillään. Raskas runko putosi voimakkaasti sen päähän ja musersi sen, mutta sen sadat jalat sätkyttelivät ja kiemurtelivat suonenvetoisesti vielä kappaleen aikaa.
— Siitä sait, siitä sait! — huusi tuo keltainen pikkuolento, ja Lalli kuuli takanaan kaikkien muiden itikkain kirkuvan ja piipittävän ja vikisevän samalla tavalla.
— Mutta missä, missä on Maija? — kysyi Lalli huolissaan. Meidän on riennettävä löytämään hänet, ennenkuin heinäsirkka ehtii tekemään hänelle pahaa.
Niin he juoksivat edelleen samaan suuntaan, mutta kaikki pikkuitikat jäivät tanssimaan riemutanssia vihatun tuhatjalkaisen ympärillä. Pian tulivat he vuoren huipulle ja aikoivat samaa vauhtia hypätä sen toiselle rinteelle, mutta pysähtyivät jo ensi hyppyynsä aivan jähmettyneinä ihmetyksestä ja pian myös kylmästä.
Kirkkaasta päivänpaisteesta he olivat hypänneet mustaan yöhön. Melkein mustana kaareutui taivas heidän päällään, siroteltuna täyteen niin kirkkaita ja kauniisti kimmeltäviä tähtiä, etteivät he maapallolla koskaan olleet semmoisia nähneet. Varsinkin kaksi tähteä oli ihmeen suurta ja kaunista. Mutta merkillisintä oli sittenkin sikäläinen maisema. Sen sijaan, että Lallia äsken ympäröi lehtevä metsä, joka oli täynnä elämää ja liikettä, oli nyt hänen edessään kuollut, jäinen maa. Jäiset ja lumiset vuoret ja laaksot nousivat ja laskivat kuin jähmettyneen meren aallot, vivahtaen tähtienvalossa siniseen ja vihreään, ja niin kylmää oli, että hengitysilma näkyi savuna tulevan heidän suustaan, ja että hampaat aivan kalisivat. Hiljaisuus oli niinikään vallan kammottava, kunnes äkkiä heidän korviinsa kuului Maijan hiljainen itku.
— Maija, Maija, missä olet? — huusi Lalli.
— Täällä, täällä, — valitti Maija, ja ääni kuului tulevan jostain syvältä heidän jalkainsa alta.
Aivan heidän edessään ammotti leveä railo jäässä, ja kun Lalli kumartui katsomaan sinne, kuuli hän siskonsa äänen selvemmin.
— Tule auttamaan minua! — se sanoi. — Olen pudonnut tänne railoon, ja heinäsirkka on kuollut.
Lalli laski silloin puunrungon railoon, ja se ulottui nipin napin pohjaan saakka. Sitten kapusivat hän ja Villi alas pimeään, kylmään rotkoon, missä he löysivät Maijan makaamassa, melkein jähmettyneenä kylmästä, ja heinäsirkan näköjään kuolleena.
Lalli aikoi vihoissaan potkaista sitä, mutta Maija pidätti hänet sitä tekemästä.
— Älä, älä! — hän sanoi. — Se on ollut hyvin ystävällinen minulle. Se tahtoi pelastaa minut tuhatjalkaiselta. Se aikoi vain vähäksi aikaa tuoda minut tänne pakkaspuolelle, minne hirviö ei olisi uskaltanut meitä seurata, mutta sitten se tapaturmaisesti putosi jäänrailoon. Heinäsirkkaparka! —
Sitten kantoi Lalli ensin Maijan ja sitten kuolleen heinäsirkan railosta ylös, ja Villi tuli vilusta väristen perässä. Pian olivat kaikki taas lämpimässä päivänpaisteessa vastakkaisella vuorenrinteellä.
Maija kertoi nyt, miten heinäsirkka oli varovaisesti kantanut häntä hyppien pitkin loikkauksin eteenpäin ja koko ajan pitänyt äkäistä murinaa tuhatjalkaisesta, joka vainosi sitä ja sen sukulaisia. Se oli lohdutellut Maijaa ja luvannut viedä hänet paikkaan, missä hän oli varmassa turvassa pedolta, mutta sitten he olivat yhdessä pudonneet railoon, jonka seinät olivat niin liukkaat, ettei edes heinäsirkka voinut hypätä sieltä ylös, ja niin oli se raukka hyvin pian jähmettynyt ja kuollut.
— En minä vielä kuollut ole, — sanoi piipittävä mutta ystävällinen ääni heidän takanaan, ja siinä istui heinäsirkka tuijottaen hieman pökertyneenä heihin. Silloin hyppäsi Maija esiin ja suuteli sitä sen vihreälle suulle, ja heinäsirkka virnisteli tyytyväisenä.
— Olipas se merkillinen temppu! — sanoi se. — Sillä tavalla emme me tee täällä Merkuriuksessa. Tiedän kyllä, että te tulette jommastakummasta noista suurista tähdistä, Venuksesta tai Maasta, jotka näkyvät tuolta yöpuolelta, ja teillä on varmaankin omat tapanne osoittaa kiitollisuuttanne.
— Voi, voi.., — huusi se äkkiä ilmeisesti kauhuissaan, — nyt olemme kaikki hukassa. En minä voi kantaa pois teitä kaikkia, ja nyt on parvi murhaajaskorpioneja ympäröinyt meidät aivan huomaamattamme. Katsokaa nyt!
Kun lapset katsoivat ympärilleen, näkivät he piirissä joka puolella kummallisia eläimiä, jotka muistuttivat eräänlaisia äyriäisiä, mutta olivat suuria kuin norsut, ja jotka kaikki käyristivät päänsä yli pyrstön, missä oli peloittava piikki. Näitä kauheita eläimiä oli varmaankin sata, ja kaiken onnettomuuden lisäksi oli Lalli jättänyt aseensa, tuon puunrungon, railoon. Eivät he liioin voineet ajatella hypätä niiden ylitse, sillä ne olivat hyvin korkeita ja niitä oli peräkkäin monessa rivissä, joten lapset varmasti olisivat pudonneet toiseen riviin, jos olisivat ensimmäisen yli hypänneet.
— Hypätkää suoraan avaruuteen, kuten teimme aina silloin kun maapallolla jouduimme pulaan, — huusi Villi. — Tuo suuri pallo tuolla on varmankin Maa. Joutukaa nyt! Miau!
Ja niin hyppäsi Villi avaruuteen, ja Lalli ja Maija seurasivat perässä.
Lallin korvissa vinkui ja suhisi, ja hänen oli vaikea hengittää.
Lopuksi hän menetti tajunsa.
Kun hän taas tointui, huomasi hän istuvansa tuolilla kaukoputken takana, pää käsivarsille kallistuneena. Huoneessa oli pimeä; hän ei ensin nähnyt ketään, mutta tarkemmin katsellessaan hän näki Maijan makaamassa sohvalla Villin vieressä. Molemmat olivat tietysti menneet tainnoksiin kuten hänkin pudotessaan tuon kamalan matkan avaruuden halki.
— Maija, Maija! — huusi Lalli. — Oletko kuollut?
— Mitä sinä oikein huudat? — kysyi Maija unisena. — En minä ole kuollut enkä edes kuuro.
— Minä luulin, että sinä olit loukannut itsesi, kun hyppäsimme alas Merkuriuksesta, — sanoi Lalli silitellen Villiä, joka myös oli herännyt.
Maija tuijotti hieman ihmeissään veljeensä, mutta oli vielä niin unenpöpperöinen, ettei oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.
— Hyppäsimme alas Merkuriuksesta? — mutisi hän vain.
— Niin, niin, kun skorpionit olivat piirittäneet meidät, — sanoi
Lalli innokkaana. — Etkö sinä muista?
Mutta Maija-raukka ei muistanut yhtään mitään. Hän oli niin uninen ja välinpitämätön, että Lalli suuttui ja jätti hänet rauhaan, kunnes he olivat päässeet sänkyynsä ja äiti mennyt pois. Silloin hän maaten kertoi Maijalle kaikesta, mitä he olivat Merkuriuksessa ollessaan kokeneet, ja Maija kuunteli halukkaasti. Ja sitä mukaa kuin Lallin kertomus jatkui, alkoi Maijakin muistaa kaiken niin selvästi ja näki tapahtumat aivan kuin silmiensä edessä. Hän oli vain putoamisen jälkeen ollut niin pyörällä päästään, ettei ollut kohta voinut muistaa, mitä oli tapahtunut. Mutta hänen täytyi luvata Lallille olla puhumatta tästä kaikesta yhtään sanaa äidille ja isälle, sillä he varmaankin sanoisivat, että Lalli oli vain nähnyt unta.