3. VENUS.
Kiltit lapset. Hopeavene. Kummallinen keinu ja närkästynyt lentolisko. Pieni pää ja loppumattoman pitkä kaula. Setä Ankannokka. Kalaliskoja ja joutsenliskoja. Villi tekee ilmamatkan. Lalli ja Maija toivovat pääsevänsä pois Venuksesta, ja jymylisko toivoo näkevänsä auringon. Hirmupedot tulevat.
Seuraavana päivänä oli lapsilla keskinäistä sipinää ja supinaa, ja he olivat niin kilttejä ja hiljaisia, että äiti oli oikein ihmeissään. He juttelivat koko ajan vain tähdistä ja taivaankappaleista ja varsinkin Merkuriuksesta, ja aprikoivat, mahtoiko heinäsirkkaparka pelastua skorpioneilta. He suunnittelivat myös uusia retkiä ja päättivät vielä samana iltana lähteä johonkin muuhun kiertotähteen. Lalli ehdotti, että he kävisivät Venuksessa, sillä sehän oli seuraava järjestyksessä auringosta päin laskien. Ja heti kun tuli pimeä, ja isä ja äiti alkoivat vetää pientä päivällisuntaan, hiipivät molemmat lapset varpaisillaan saliin, missä kaukoputki vielä oli ikkunalla messinkijalustimineen. Villi oli tietenkin mukana, ja se istahti heti ikkunan vieressä olevalle tuolille ja katseli tähtiä, vallan valmiina matkalle lähtemään.
— Ryömitään nyt kaukoputkeen, — sanoi Maija innoissaan. Mutta kun he katsoivat sitä, näytti se niin pieneltä, että tuntui aivan mahdottomalta päästä sinne sisälle.
— Odota, odota vain! — sanoi Lalli lohdutellen. — Tuon seikan minä kyllä tunnen. Täytyy vain istua hiljaa kaukoputken ääressä ja tirkistää siihen, niin se kyllä suurenee. Niin kävi viime kerrallakin. Odota vain, kunnes huudan sinua, ja tule sitten sukkelaan perässä Villin kanssa!
Sitten hän suuntasi kaukoputken loistavaa Venusta kohti, joka kimmelsi niin kirkkaana valkoisessa talvi-illassa. Siellä se ui kuin hopeinen vene sinisellä taivaanmerellä, molemmat päät suippoina ja korkeina, ja mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä selvemmin hän ymmärsi, että kaukoputkeen todella voi ryömiä ja lopulta hän taas aukaisi sen paksun lasin, joka oli tuon kiiltävänmustan putken aukon edessä, huusi Maijalle, että tämä tulisi perässä ja ryömi tunneliin. Samoin kuin edellisenäkin iltana tuli hän nytkin pitkän konttaamisen jälkeen putken toisessa päässä olevalle pyöreälle lasille, ja ennen pitkää olivat Maija ja Villi hänen vieressään katselemassa tuota suurta, välkkyvää hopeavenettä, joka ui avaruudessa aivan heidän edessään niin, että näytti varsin helpolta hypätä siihen.
— Hei vaan! — huusi Maija ja hyppäsi tasajalkaa ulos avaruuteen, ja epäröimättä seurasi Lalli perässä niin, että korvissa vain viuhui.
Nytkin suureni heidän edessään oleva taivaankappale nopeasti, ja pian he saattoivat nähdä, ettei se ollutkaan veneen muotoinen vaan pallomainen, vaikka vain sen toinen puolisko loisti, kun taas auringosta poispäin oleva puolisko oli yöhön verhoutunut. Koko kiertotähti näytti olevan hohtavan valkoisen villakerroksen ympäröimä, ja pian he sukelsivatkin paksuun pilviverhoon. Sitten kävi vauhti niin vinhaksi, etteivät he voineet enää nähdä mitään, ja lopuksi tunsi Lalli pudonneensa jollekin pehmoiselle esineelle, joka taipui hänen ruumiinsa painosta. Se keinui ja keikkui hänen allaan, ja kun hän aukaisi silmänsä, näki hän istuvansa summattoman suurella vihreällä lehdellä, joka muistutti saniaista. Hän piti suonenvetoisesti kiinni sen ruodista, jottei putoisi, ja näki lähellään Maijan olevan samassa asemassa kuin hän itsekin. Samassa tuli Villi nelinkontin alashypellen ja tarttui terävillä kynsillään kiinni lehtilapaan.
Pökertyneenä katseli Lalli ympärilleen. Katsoessaan suoraan alaspäin ei hän voinut nähdä muuta kuin läpitunkematonta lehvikköä, joka näytti laajoilla aloilla peittävän maan. Toiselle sivulle katsoessaan hän näki lyijynvärisen vedenkalvon häämöttävän paksun, vesihöyryllä kyllästetyn ilman takaa, ja toisella sivulla kohosi jyrkkiä vuoria ja teräviä tulivuorenkekoja, joiden kraattereista syöksyi tulta ja tuprusi savupilviä. Näiden tulivuorien alempia rinteitä verhosi rehevä vihanta, mutta ylemmät rinteet olivat laavan peitossa ja näyttivät autioilta ja synkiltä. Ilma oli kuumaa ja kosteata kuin saunassa, vielä pahempaa kuin oli ollut Etelä-Amerikan aarniometsissä. Jättiläissaniaisten lehtien välistä tuntui nousevan kuumia höyryjä, jotka kasaantuivat koko taivasta peittäväksi harmaaksi pilviverhoksi. Mädänneistä kasveista ja eläimistä lähti inhottava löyhkä, ja ilmassa heidän ympärillään lauloi ja piipitti miljoonittain suuria ja pieniä hyönteisiä ja itikoita, kun taas vedestä kuului polskinaa ja pärskettä ja huohotusta, joka ei juuri hyvää ennustanut.
— Hyi, kun täällä on ilkeää! — huudahti Maija aivan kauhuissaan.
Villi seisoi kuin koukistuneena hyppäämään vihollisten kimppuun, joiden voi odottaa tulevan milloin tahansa.
— Täällä on oltava varuillaan, kun menemme alas, — se tuumi. —
Tämmöisissä paikoissa on aina vaara väijymässä, sen olen ennen kokenut.
On kai parasta, että minä menen ensin pienelle tiedusteluretkelle.
Älkää liikkuko paikaltanne, ennenkuin minä tulen takaisin!
Ja niin se läksi varovasti kapuamaan lehtiruotia alas ja katosi tiheään lehvikköön Lallin ja Maijan jäädessä uteliaina tarkastelemaan ympäristön elämää. Pieni vihreä sisilisko tuli ilman halki lentäen mustin lepakonsiivin, istuutui heidän vierelleen lehdelle ja katseli heitä terävin, välkkyvin silmin.
— Mitä ihmeen eläviä te olette? — se kysyi sähisten ja ivallisella äänellä. — Mokomia en ole eläissäni nähnyt. Teillähän on niin pehmeä, valkoinen nahka, että kuka tahansa voi purra sen läpi, ja niin merkilliset, pitkät suomut päässänne!
— En ole minäkään ennen nähnyt lentäviä sisiliskoja, — vastasi Lalli. — Me olemme toisesta taivaankappaleesta tulleita vieraita, ja sinun tulee nyt olla kohtelias ja kertoa meille jotakin tästä merkillisestä maailmasta.
— Ellet ole nähnyt lentäviä liskoja, niin et luomakunnasta paljoakaan tiedä, — vastasi sisilisko ja lipsutteli pilkallisesti kaksihaaraista kieltään. — Odota vain, saat ehkä nähdä semmoisia enemmän kuin kylliksesi!
Ja sitten se levitti ylpeästi mustat lepakonsiipensä ja koetti siepata suuhunsa suuren, korean sudenkorennon, joka lensi ohitse.
— Kutti, kutti, saitkos sen! — sanoi Maija ja työnsi kielen ulos suustaan aivan kuin pettynyt liskokin.
— Kyllä minä opetan sinut pilkkaamaan kunnon lentoliskoa, — sanoi tuo pieni eläin kiukkuisena. — Tätä saat katua. Lähetän hirmupedot kimppuunne, ne pian nakertelevat luitanne.
— Kielikello, juorukontti, ohhoh! — nauroi Maija ja näytti taas kieltään, mutta Lalli ei siitä pitänyt. Hän oli edellisillä matkoillaan oppinut, että täytyy olla kohtelias kaikille olennoille, ja hän tunsi levottomuutta nähdessään pienen liskon uhkaavana sähisten levittävän lepakonsiipensä ja lentävän pois huojuvien saniaislehtien lomitse.
Heidän siinä istuessaan ja kärsimättöminä odotellessaan Villin paluuta, kuulivat he metsästä hidasta, jymisevää astelua ja samalla kumeata mörinää ja maiskuttelua puiden latvojen keskeltä. Ääni tuli yhä lähemmäksi, mutta he eivät nähneet mitään. Äkkiä kohosi kumminkin pää ylös aivan vastapäätä sitä lehteä, missä he istuivat. Se oli merkillinen mustankiiltävä, suomuinen pää, jonka pienet, uniset silmät kummastellen tirkistivät heitä suun natustellessa saniaisenlehden reunaa.
— Hyvää päivää, hyvää päivää, — tervehti Lalli saadakseen tämän uuden olennon heti alun pitäen suopeaksi. — Mikäs sinä oikein olet? En käsitä, missä sinä seisot, kun voit syödä tätä lehteä.
— Hm, hm, — mörisi pää. — Kysymyksesi on yhtä ihmeellinen kuin ulkomuotosikin. Minähän olen jymylisko. Sen tietää jokainen Venuksen asukas. Ja tietysti minä seison maassa. Mutta mitä te olette ja mitä te tällä lehdellä teette, sen Plesiosaurus vain tietää.
— Me olemme Maasta kotoisin olevia ihmisiä, — selitti Lalli ylpeänä, — ja me olemme tulleet tänne tarkastamaan tätä taivaankappaletta. Mutta en voi käsittää, miten sinä maassa seisot. Silloinhan voimme kai mekin päästä sinne alas.
— Ole hyvä! — vastasi jymylisko sävyisästi. — Voit liukua alas kaulaani pitkin, jos haluat.
Se oli Lallista ja Maijasta hyvin hauskaa, ja kun jymylisko oli suoristautunut vähän korkeammaksi, tarttui Lalli sen kaulaan ja alkoi luisua alas sitä pitkin. Pian hän sukelsi lehtien alle ja liukui yhä alemmas ja alemmas. Kaula tuntui vallan loppumattoman pitkältä ja kävi vähitellen yhä paksummaksi. Ennen pitkää tottuivat hänen silmänsä siellä alhaalla vallitsevaan vihreään hämärään, ja hän näki yläpuolellaan Maijan tulevan luikua laskien, ja alla häämötti maa niin syvällä, että päätä oikein huimasi.
Hänen kätensä olivat pahoin hankaantuneet, kun hän lopultakin tuli leveälle, suomupeitteiselle, mustankiiltävälle selälle, joka oli norsunselän näköinen. Jonkun hetken perästä tuli siihen Maijakin, puoliksi nauraen, puoliksi itkien, ja niin he istuivat siinä läähättäen ja ympärilleen katsellen. He olivat ikäänkuin suuressa salissa, jonka pylväinä olivat puiden rungot, lattiana vihreä sammalikko ja mädänneitä lehtiä ja varsia, ja kattona vihreä lehtikatos. Mutta kaikkein ihmeellisin oli se eläin, jonka selässä he istuivat. Se oli hirvittävä olento, ruumis kuin norsulla, mutta sillä oli lisäksi pitkä, laahustava krokotiilinpyrstö, ja sitten tuo loppumaton pitkä sirahvinkaula, joka häipyi puiden lehvikköön. Sen selkä oli niin korkealla maasta, ettei voinut ajatellakaan hypätä alas sieltä.
— Tämäpä on ruma ja ihmeellinen otus, — sanoi Maija. — Sehän voisi syödä vaikka viisikerroksisen helsinkiläisen kivitalon katolta.
— Niin, niin, — kuului paksun puunrungon takaa rääkättävä ääni.
— "Kun aamuateriansa se varhain aloittaa, niin ruuan vatsahansa vast' iltaseksi saa."
Ja sitten kuului kuivaa, rämisevää naurua puunrungon takaa, ja kun lapset katsoivat tarkemmin sinne, häämötti siellä kummallinen hahmo, joka hitaasti tulla tallusteli kahdella jalalla astellen metsän pimennosta. Kun se tuli lähemmäs, huomasivat he, että sekin oli jokin lisko, pystyasennossa oleva krokotiili, jonka etujalat olivat heikot ja takajalat paksut, ja viimeksimainituilla se asteli arvokkaasti suipon hännän laahatessa maata. Pää oli pieni, ja siinä oli leveä ankannokka, kasvot olivat kiltin ja sävyisän näköiset.
— Hyvää päivää, setä Ankannokka! — tervehti Maija puoliksi piloillaan, puoliksi säikähtyneenä, mutta Lalli kumarsi kohteliaasti.
— Päivää, päivää, lapsukaiset — lausui lisko arvokkaasti vastatervehdykseksi ja nyökytteli päätään lystikkäästi. — Ei minun nimeni sentään ole Ankannokka vaan Iguanodon, mutta sehän on samantekevää. Näen, että olemme tänään saaneet vieraita jostakin toisesta taivaankappaleesta. No niin, hauskaa tutustua, hauskaa tutustua. Tuntuukin toisinaan hieman yksitoikkoiselta nähdä vain liskoja ja muita matelijoita kaikkialla ympärillään. Noista pienistä imettäväisraukoista, joita täällä on, ei juuri kannata puhua, sillä eivät ne paljoakaan meistä eroa, vaikka niillä mukamas onkin karvapeite ja lämmintä verta suonissa. Jos imettäväisillä olisi joku sen kokoinen edustaja kuin tämä pitkäkurkku tässä, niin sitten voisi ne ottaa lukuun. No niin, me liskot olemme Venuksessa herroina tähän aikaan, ja voi olla hupaisaa tavata muutakin väkeä.
Samassa laskeutui jymyliskon pää puiden latvuksista käärmeen pään tavoin heiluen pitkän kaulan varassa.
— Niin, mutta eivätkö ne olekin merkillisiä, — se sanoi ja katseli taas lapsia tihrusilmillään, — mutta minä pidän niistä sittenkin. Niillä on niin viisaat silmät. Vaihtelu tuottaa iloa, kuten sanot.
Ja se ojensi pienen päänsä aivan lähelle lapsia ja lipsutti kaksihaaraista kieltään. Silloin tunsi Maija heltyvänsä ja taputti sitä päähän.
— Taidat olla kiltti, vaikket olekaan kaunis, — hän sanoi ystävällisesti. — Mahtaisitko sinä ottaa meidät pienelle ratsastusmatkalle tämän maan halki.
— Mitäpä minulla sitä vastaan olisi, — vastasi jymylisko. Ettehän te paina yhtään mitään, ja minä olen juuri aikonut lähteä rantaan juomaan ja sitten tuonne lämpimälle vuorenrinteelle vetämään päivällisunta. Te voitte kernaasti istua selässäni sen ajan.
— Minä tulen kappaleen matkaa mukananne, — sanoi setä Ankannokka. — Aterioitsen tuolla rannalla ja matkalla saan vähäsen jutella. On hauskaa tavata semmoisia, jotka ovat nähneet tätä maailmaa eri puolilta.
Ja niin he läksivät liikkeelle, että maa tärisi noiden suurten eläinten jalkojen alla. Jymylisko kulki hitain, horjuvin askelin ja otti aina silloin tällöin suuntäyden puiden latvuksista, ja setä Ankannokka asteli arvokkaasti vieressä, pärisi litteällä nokallaan ja ojensi ajoittain pystyyn kuuden metrin korkuisen vartalonsa poimiakseen oksista suuhun pantavaa.
Monta askelta ei vielä oltu kuljettu, kun lapset huomasivat, että metsä oli täynnä jymyliskoja, jotka toinen toisensa perästä liittyivät kulkueeseen, kiikuttaen pitkää kaulaansa ja ällistyneinä mutisten kummasteluaan noiden uusien olentojen johdosta, jotka istuivat heidän toverinsa selässä.
— Mutta emmehän me voi mennä ilman Villiä, — sanoi Maija epäröiden.
— Villi, Villi! — huusi Lalli niin kovasti kuin jaksoi, mutta vastausta ei kuulunut.
— Kuka Villi on? — kysäsivät molemmat liskot yht'aikaa ja pysähtyivät äkkiä.
— Toivon, ettei hän ole joutunut onnettomuuden uhriksi, — sanoi setä
Ankannokka vakavana. — Metsä on täynnä erilaisia petoliskoja.
— Eivät ne niinkään helpolla saa kiinni Villiä, — sanoi Lalli ylpeänä ja uhkavarmana. — Se on suoriutunut niin monesta vaikeudesta ennenkin, ettei se nytkään antaudu vangiksi. Mutta kyllä meidän pitäisi saada sille lähetetyksi tieto, minne menemme.
— Sen minä kyllä toimitan, — vikisi heikko ääni pienestä rantalätäköstä. — Se on kai minun etäinen sukulaiseni, kuten tekin, vaikka te olette kenties liian ylpeitä myöntämään itseänne minun sukulaisikseni.
Kun Lalli tarkemmin katsoi ääntä kohden, huomasi hän pienen nokkaeläimen näköisen olennon, joka makasi lätäkön partaalla katsellen heitä uteliain, pirtein silmin.
— Päivää, päivää, serkku, — tervehti hän piloillaan. — Olet kiltti, jos teet sen.
Ja he jatkoivat matkaansa rantaan päin.
Kun he olivat tulleet ulos metsästä, aukeni heidän edessään laaja, kuohuva meri, jonka pitkät, raskaat, lyijynväriset aallot loiskivat hiekkarantaan, missä oli runsaasti näkinkenkiä ja merkillisen muotoisia äyriäiseläimiä. Kaikki jymyliskot marssivat oikopäätä veteen niin syvälle, että laineet oli vai vähällä huuhdella lapsiakin, ja sitten ne työnsivät pitkät kaulansa veteen ja nostivat sieltä suun täydeltä meriruohoa.
— Se maistuu hyvältä, — sanoi lasten ystävä ja pärskähteli tyytyväisenä.
Sillä valin paneutui setä Ankannokka vatsalleen tyrskyävään aallokkoon ja rupesi nokallaan penkomaan pohjaa, josta se näkyi löytävän paljon syötävää, arvatenkin nilviäisiä ja äyriäisiä. Toisinaan se ui pitkiä matkoja veden alla ja potki tällöin voimakkailla takajaloillaan kuin sammakko.
Lapset silmäilivät uteliaina tätä autiota, kuohuavaa merta. Ennen pitkää he näkivät lauman eläimiä tulla porhaltavan aaltoja pitkin. Ne olivat kalojen tai ehkä vielä enemmän valaitten näköisiä ja noin kymmenen metrin pituisia, mutta pää, jonka ne kohottivat vedestä katsellakseen lapsia, muistutti enemmän liskojen kuin kalojen päätä, se oli suomupeitteinen, ja suussa oli runsaasti peloittavia hampaita.
— Mitä te oikein olette? — kysyi Lalli.
— Kalaliskoja ollaan, — vastasi niiden johtaja, — ja minulla on hyvä halu syödä teidät kumpaisetkin, mutta nuo jymyliskot ovat hieman liian kömpelöitä, niin että saatte nyt jäädä toiseen kertaan.
— Kiitoksia ystävällisyydestänne, — nauroi Maija. — Toivottavasti se toinen kerta ei koita koskaan.
Samassa rupesi ulompana merellä näkymään eloa ja liikettä. Siellä kiemurteli ja kaareili kuin olisi suuri käärme siellä uimassa, mutta samalla näkyi kömpelö ruumis kohoavan hiukan vedestä.
— Luulenpa, että laittaudun täältä tieheni, — sanoi setä Ankannokka hieman hermostuneena. — Tuolta tulee joutsenlisko, eikä sitä tiedä, mimmoisella tuulella se sattuu tänään olemaan. Parasta on, että sinä teet samoin, Brontosaurus-serkku, sillä voihan sille pälkähtää päähän siepata nuo selässäsi istujat.
Ja tuo ihmeellinen olento tulla porhalsi tosiaankin vettä halkoen suoraan heitä kohden, kohottaen kamalan, kiiltävähampaisen kitansa vedenpinnan yläpuolelle. Oli vaikeata erottaa sen ääriviivoja, mutta hirveän suuri se mahtoi olla. Nuolena lennähti sen käärmeenpää pitkän, joutsenenkaulaa muistuttavan kaulan sinkahuttamana, sen hirvittävä, kiiltävä kita tavoitteli maiskuttaen Lallia. Hidas jymylisko oli tuskin ennättänyt vielä ruveta köntystämään vedestä ylös, mutta samassa silmänräpäyksessä syöksyi koko kalaliskolauma pedon kimppuun kuin metsästyskoira-parvi. Muutamat iskivät sitä pyrstöön, toiset kaulaan, sillä sen vartalo näytti olevan mainion suomuisen panssaripaidan suojaama.
Nyt alkoi vedessä hirveä taistelu, ja sen aikana jymyliskot vetäytyivät varovasti pois tieltä. Aallot värjäytyivät verestä punaisiksi, joutsenliskon pää jakeli hurjana iskuja joka suunnalle, mutta lopulta se painui aaltojen alle raivoisain kalaliskojen repimänä. Salatuista syvyyksistä tuli nyt näkyviin haikaloja ja suunnattoman suuria kamalan näköisiä mustekaloja, saamaan nekin osansa saaliista. Siinä oli polskinaa ja pärskinää, läähätystä ja ruiskutusta, ja kaikkialla kiilsi peloittavia, teräviä hammasrivejä tai ryömi limaisia ruumiita ja tuijotti saaliinhimoisia silmiä.
— Hyi, — sanoi Maija tuskastuneena ja peitti kädellään silmänsä, — mennään pian pois täältä. En minä pidä tästä merestä.
— Ei ole niinkään varmaa, että metsä on sen parempi, — sanoi setä
Ankannokka hieman surumielisesti.
Kun he taas olivat rannalla, näkivät he pienen ilmalaivan kaltaisen olennon leijailevan puunlatvojen ylitse heitä kohden. Vähitellen se kävi jättiläislepakon muotoiseksi, ja kun se oli tullut vielä lähemmäs, näkivät he, että se oli jättiläiskokoinen lentolisko, vähän sen näköinen, jonka he olivat nähneet siellä puunlatvassa, mutta kahden metrin pituinen ja siivenkärkien väli oli yli kymmenen metriä. Sen nokka oli terävähampainen, ja silmät loistivat julmina ja saaliinhimoisina, — se oli hyvin vaarallisen näköinen.
— Terve taas! — kajahti tuttu ääni liskon selästä, ja Villin pyöreä pää kurkotti kaarevan liskonkaulan takaa.
— Kas vaan, siellähän sinä Villi olet, — huudahti Lalli ilostuneena. — Tiesinhän minä, että sinä kyllä suoriudut. Mutta missä oikein olet oleskellut?
— No, minä toimitin asiani vain hieman perusteellisemmin kuin olin aikonut, — sanoi Villi välinpitämättömällä äänellä lentoliskon kaarrellessa hitaasti koko seurueen ympärillä ja katsellessa sitä epäluuloisesti säkenöivin silmin. — Minusta tämä maa näytti niin vaaralliselta, että minun piti sitä ensin tutkia vähän lähemmin, ennenkuin sallin teidän tulla alas puusta. Näin kyllä nuo ukkelit, joiden mukana te olette, mutta suuresta koostaan huolimatta ne näyttivät kilteiltä. Metsässä on kumminkin vaarallisempaakin joukkoa.
— Niin, niin, — päätteli setä Ankannokka pudistellen huolissaan päätään. — Samaa olen minäkin heille sanonut. Esimerkiksi allosaurukset ja tyrannosaurukset ja lelapsit.
Lentolisko teki vielä siron kaaren jymyliskon ympäri ja kehoitti Villiä hyppäämään alas, minkä tämä tekikin, ja ennen pitkää se seisoi lasten vieressä jymyliskon selässä.
— Saanko minäkin vähän ratsastaa? — huusi Maija lentoliskolle.
— Sinun kanssasi ei minulla ole mitään tekemistä, sinulle en ole kiitollisuuden velassa, — sähähti tämä kiukkuisesti. — Minua haluttaisi puraista poikki sinun hyödytön, pehmeä nokkasi, mutta ystäväsi vuoksi jätän sen tekemättä.
Ja sitten se leijaili pois siivet liikkumattomina levällään.
— Kiitos hyvästä kyydistä! — huusi Villi sille, — mutta ensi kerralla täytyy sinun olla kiltimpi ystävilleni.
— Miten jouduit tekemisiin tuon vekkulin kanssa? — kysyi Lalli.
— Niin, sillä tavalla se kävi, että minua hiukan peloitti laskeutua maahan ja siksi minä kuljin puusta puuhun. Olin juuri tullut suureen, paksuoksaiseen puuhun, kun satuin huomaamaan tuon olennon riippuvan kynsillään puunoksasta, pää alaspäin, melkein kuin lepakko, siivet kääriytyneinä ruumiin ympäri kuin tummanharmaa huivi. Se oli ilmeisesti nukahtanut raskaaseen uneen. Mutta aivan puun alla seisoi kaksi ilkeätä olentoa vaanien. Ne olivat sen näköiset kuin olisivat kahdella jalalla seisovia norsuja, jotka hyppivät kuin kenkurut. Niiden lyhyissä etujaloissa oli hirvittävät kynnet, ja leveä sammakonsuu täynnä hampaita, joiden rinnalla krokotiilin hampaat ovat lastenleluja. Niiden voimakkaista takajaloista päätin, että ne voivat hypätä korkealle ja näinkin niiden juuri valmistautuvan hyppyyn vetääkseen lentoliskon alas. Ne näyttivät niin ilkeiltä, etten voinut suoda niille sitä nautintoa. Vaikken minä juuri sekaannukaan muiden eläinten asioihin, loikkasin minä nyt sille oksalle, missä lisko riippui, ja huusin sille, että vaara uhkaa. Se heräsi heti, levitti siipensä ja leijaili korkeuteen, juuri kun noiden petojen leuat loksahtivat sillä kohdalla, missä sen pää äsken oli riippunut.
— Kamalaa, — sanoi setä Ankannokka, ja koko sen kuusi metriä pitkä ruumis vapisi. — Ne olivat varmaankin allosauruksia.
— No niin, — jatkoi Villi kertomustaan, — tuo lentolisko rupesi sitten kaikesta päättäen tuntemaan kiitollisuutta, ja niin se tarjosi minulle vapaan kyydin selässään. Minusta oli mukava näin ottaa selvää seudusta, ja me kiertelimmekin pitkät matkat, mutta se minun täytyy sanoa, ettei minusta täällä ole hyvä olla. Kynteni eivät mahda mitään kaikkien noiden liskojen suomuille, joten minusta ei ole teille suurtakaan apua. Sen neuvon annan, ettette täällä pitkälti kulkisi maitse, sillä Intia oli vain lastenkamari Venukseen verrattuna. Kun olin tästä seikasta tullut selville, palasin lentoliskon kanssa takaisin, ja sitten tapasin erään lätäkön rannalla pienen piipertäjän, joka huusi meille, mihin te olitte menneet.
Tällä välin lönkytteli jymylisko hitaasti halki komean metsän, jossa näkyi kasvavan vain saniaisia, palmuja ja kortteen näköisiä jättiläiskasveja, joiden varsi oli nivelikäs ja joka nivelestä lähti kapeita lehtiä. He näkivät erilaisten merkillisten liskojen lojuvan ja piehtaroivan likaisissa lätäköissä, niiden joukossa oli muutamia, jotka näyttivät jättiläissioilta ja joiden kuonosta kohosi kolme sarvea. Kun he juuri olivat menossa erään tuollaisen parven ohitse, kuului metsästä rätinää, ja sieltä hyppäsi näkyviin kaksin jaloin kulkeva hirvittävä petolisko. Takajaloissa oli pitkät, kammottavat kynnet, se teki valtavan ponnahduksen ja hyppäsi erään sikaliskon selkään painaen kyntensä sen ruumiiseen ja iskien kauheat leukansa sen kurkkuun. Liskoparka päästi vihlovan tuskanhuudon, joka vielä kauan kaikui lasten korvissa, ja sortui maahan vihollisensa painamana.
— Se on lelaps, pian pois täältä! — voivotteli setä Ankannokka, ja suurelle jymyliskollekin tuli kiire päästä ajoissa tiehensä.
Lalli ja Maija olivat aivan kalpeina pelästyksestä ja alkoivat jo toivoa olevansa poissa tästä maasta, mutta hetkiseksi he unhottivat pelkonsa tullessaan ihanaan metsään, missä kasvoi kauniita puita, jokseenkin kuusen näköisiä tai kenties vielä enemmän äidin araukariaa muistuttavia. Samalla kävi maa korkeammaksi, ja pian he tulivat vuorenharjalle, josta avautui näköala yli laakson, jonka halki leveä joki virtasi. Laakson toisella puolella kohosivat tornien tavoin samat vuoret, jotka he jo olivat puunlatvasta nähneet. Niistä syöksyi savua ja tulta, ja parista juoksi leveä laavavirta alas laaksoon. Ilmassa oli runsaasti rikkihöyryjä ja kuumia kaasuja, niin että oli vaikea hengittää. Raskaina ja harmaina painuivat pilvet miltei vuorenhuipuille saakka ja yhdistyivät tulivuorien höyryihin muodostaen synkän verhon, joka peitti maiseman puolihämärään, ja tässä hämärässä loistivat tulivuorien tulipatsaat ja hehkuvat laavajoukkiot kaamean punaisina. Ei ollut missään ainoatakaan lintua laulamassa; virran rannalta vain kuului merkillistä mylvinää ja rummutusta, mikä todennäköisesti oli lähtöisin joistakin muista iljettävistä matelijoista.
— Ei, tästä maasta minä en pidä, — sanoi Villi päättävästi. — Eihän täällä näytä aurinkokaan olevan koskaan näkyvissä.
— Aurinko? Mikä se semmoinen on? — kysyi setä Ankannokka.
— Etkö koskaan ole auringosta kuullut puhuttavan? — kysyi Lalli hämmästyneenä. — Se on se, mikä valaisee ja lämmittää kaikkia kiertotähtiä.
— Emme me aurinkoa tarvitse, — sanoi matelija kummastellen. — Onhan ilma lämmin, ja maasta tulee lisäksi lämpöä ja vuorista tulee tulta.
— Kyllä aurinko sentään on tuolla ylhäällä pilvien takana, setä hyvä, — selitti Villi itsetietoisena, — mutta näyttää siltä kuin eivät pilvet täällä koskaan hajaantuisi, joten ette koskaan saa sitä nähdä. Ellei sitä olisi, olisi täälläkin kylmää. Mutta ellet ole sitä nähnyt, niin ei se mahda usein tulla pilkistämään, ja silloin on kuin onkin meillä paljon parempi olo maapallolla.
— Minä tahtoisin nähdä auringon, — sanoi nyt äkkiä jymylisko, joka tähän asti ei ollut puhunut ainoatakaan sanaa koko matkalla. — Ettekö voi ottaa minua mukananne maapallolle?
— Kylläpä sinä tosiaan olisit kauniin näköinen Helsingin katuja astelemassa! — nauroi Maija. — Ihmiset voisivat antaa sinulle ruokaa viidennen kerroksen ikkunoista. Voi Lalli, miten hauskaa olisi, jos todellakin voisimme sen ottaa mukaamme!
Silloin ei Lallikaan voinut olla nauramatta moiselle päähänpistolle. Olihan se aivan mahdoton, mutta siitä juolahti hänen mieleensä muuan seikka.
— Mietin tässä, miksei maapallolla ole tämmöisiä matelijoita, ja miksei Venuksella taas ole lainkaan suuria imettäväisiä, — hän sanoi.
— Sen voin sinulle selittää, — huusi piipittävä ääni heidän päänsä päältä, ja kun he katsoivat ylös, näkivät he sen pienen lentoliskon, jonka he olivat puunlatvassa tavanneet, leijailevan hiljalleen heidän yläpuolellaan. — Siitä ei ole haittaa, jos sen teille selitän, sillä joka tapauksessa te kumminkin kohta kuolette. Minä teille olen sen kohtalon toimittanut rangaistukseksi siitä, että tuo tyttö oli hävytön minua kohtaan. Ja nyt selitän. Venus on nuorempi kuin maa. Eläimet kehittyvät alhaisemmista korkeammiksi eläimiksi, ja imettäväiset ovat mukamas korkeampia kuin me, vaikka minä puolestani otaksun asian olevan päinvastoin. Joka tapauksessa vallitsee Venuksessa nyt matelijain aikakausi, ja kestää varmaankin miljoonia vuosia ennenkuin imettäväiset ehtivät syrjäyttää meidät. Sillä välin me olemme täällä herroina, ja sen saatte tekin pian kokea, te maapallolta kotoisin olevat kavalakieliset anastajat, joiden nahkakin on kuin kalanvatsaa. Ei teillä ole kynsiä, ei teillä ole suomuja, eikä edes mainitsemisen arvoisia hampaitakaan. Miten on päähänne pälkähtänytkin tulla tänne? Luulette kai, mokomatkin, olevanne parempia kuin me sen vuoksi, että meidän vuodessamme on vain seitsemän ja puoli semmoista kuukautta, jota te sanotte kuukaudeksi.
Ja sitten nauroi lisko myrkyllistä naurua, ja lapset tunsivat olonsa kaameaksi ja katsoivat kauhistuneina ympärilleen.
Ja kas, tuolla metsänreunassa liikkui tosiaankin jotain, mikä hyppeli sinne tänne kuusen oksien välissä, ja pian tuli kokonainen liuta kamalia hirviöitä rynnäten pitkin harppauksin metsästä suoraan heitä kohden. Niillä oli kauheat kynnet, ja niiden avoin kita oli täynnä pitkiä, kiiltäviä hampaita. Ne liikkuivat hyppien takajaloillaan kuin kenkurut, ja maa tärisi niiden hyppäyksissä syntyvistä jysähtelyistä.
— Olemme hukassa, — parkui setä Ankannokka kuolemantuskassa ja koetti hoiperrellen kiirehtiä ainoaan mahdolliseen suuntaan, virralle.
Jymyliskokin näytti pahoin pelästyvän ja rupesi pitkin askelin ja hätäisenä läähättäen juoksemaan virralle päin, mutta petoliskot olivat liian nopeita ja lähenivät yhä lähemmäs.
Oli kumminkin vielä pikkuruisen toivoa ehtiä ajoissa veteen, mutta kun he olivat lähellä rantaa, kohtasi heitä toinen kauhistuttava näky. Virtaa reunustavain ruokokasvien joukossa he näkivät pitkän rivin ammottavia kitoja, jotka olivat krokotiilinkidan näköisiä, mutta niin suuria ja leveitä, että voi nähdä syvälle veripunaiseen kurkkuun saakka. Itse eläimiä he eivät voineet nähdä, sillä ne olivat miltei kokonaan painuneet veteen tai makasivat ruovikon piilossa.
Sillävälin tulivat hirmupedot yhä lähemmäs, ja poloinen setä Ankannokka, joka liikkui hyvin hitaasti ja kauhusta oli aivan kadottanut mielenmalttinsa, jäi pian niiden uhriksi. Hurjina mylvien syöksyivät pedot sen kimppuun ja repivät sen palasiksi, ja kauhusta väristen käänsivät lapset kasvonsa pois tästä julmasta näystä.
Mutta nyt tuli heidän vuoronsa. Hurjat matelijat hyppivät pitkin, raskain harppauksin joka puolelta heidän ympärillään, tarrautuivat kiinni jymylisko-rukan kurkkuun, häntään ja jalkoihin vertavaluvilla leuoillaan, jotka loksahtivat kiinni uhkaavasti paukkuen. Muutamat pedoista ojensivat kuononsa jo lapsia ja kissaa kohti.
— Hypätkää, hypätkää! — huusi Villi. — Ei kannata yrittääkään puolustautua noita suomunahkaisia vastaan. Hypätkää!
Maija hyppäsi heti melkein itku kurkussa ylös, ja kun Lalli oli nähnyt siskonsa olevan turvassa, hyppäsi hänkin avaruuteen.
Pudottuaan hän heräsi siihen, että äiti pani kätensä hänen olalleen.
Koko hänen ruumiinsa vapisi.
— Täälläkö sinä nukut istuallasi, poikaa — kysyi äiti. — Oletko nukahtanut kaukoputkesi viereen?
Mutta Lalli ei puhunut mitään, tirkisteli vain ympärilleen, missä Maija ja Villi olivat. Sisko seisoi äidin vieressä haukotellen niin, että leuat olivat mennä sijoiltaan, mutta ei hänkään mitään puhunut, ja Villi oli tipotiessään.
— Minä olin vain… — änkytti Lalli lopulta, mutta sitten sulki hän huulensa kiinni. Oli vielä vallan liian aikaista kertoa äidille noista ihmeellisistä seikkailuista, ja kumma kyllä äitikin veti suunsa hiukan hymyyn, ja vei lapset lastenkamariin.
— No, mitä me nyt olemme oikein tehneet, — kysyi Maija innokkaasti, kohta kun äiti oli sulkenut oven.
Ja Lalli oli yhtä innokas kuin hänkin, ja kertoi hehkuvin silmin heidän merkillisistä seikkailuistaan Venuksessa, ja Maija kuunteli niin hartaasti kuin ei hän itse olisi mitään tiennyt koko asiasta, eikä keskeyttänyt kertaakaan veljensä kertomusta.
— Niin, niin, kyllä se oli kamalaa, — sanoi hän lopulta, kun Lalli lopetti. — Olivat ne hirveitä otuksia. — Mutta mennään nyt ruokasaliin hakemaan jotakin syötävää.