5. JUPITER.
Tytöt ovat pelkureita. Paratiisi. Villi syö hedelmiä. Villi tulee linnun ystäväksi. Kiltti leijona. Kuu eikä kiertotähti. Kiittäkää onneanne! Jupiteremo. Sarvimetsässä. Kaksi ihmistä. Käärme. Ihana näky. Käärme ja Villi. Hyvän- ja pahantiedon puu. Maijan viisaus. Kiusaus. Lapset lähtevät vapaaehtoisesti paratiisista.
Lalli päästi helpotuksen huokauksen herätessään salin tuolilla, ja koko illan lapset supattelivat keskenään niin salaperäisinä, että äiti kävi oikein uteliaaksi, mutta isä iski vain veitikkamaisena silmää, eikä kumpikaan kysynyt mitään. Villiä hyväiltiin ja siliteltiin, ja Lalli kaatoi salaa kermaa sen maitoon näyttääkseen edes jollakin lailla kiitollisuuttaan siitä avusta, minkä Villi oli tuona vaarallisena hetkenä antanut.
Seuraavana päivänä oli niin hauskaa laskea mäkeä Kaisaniemessä, että he hetkiseksi unohtivat Marsissa kokemansa kauheat seikkailut, mutta kun Lalli iltapäivällä vaivasi päätään vaikeilla laskutehtävillä, ei hän voinut olla Maijalle sanomatta:
— Kyllä täällä maapallollakin saattaa elämä toisinaan tuntua surkealta, mutta en minä sentään vaihtaisi täkäläistä elämää mihinkään niistä kiertotähdistä, jotka tähän saakka olemme nähneet. Mutta kuka tietää, voi olla semmoinenkin tähti, jossa ei tarvitse lukea läksyjä.
— Aiotko taas uusille matkoille? — kysyi Maija epäröiden.
— Tietysti, — vastasi Lalli.
— Mutta vieläkö uskallamme, kun se on niin vaarallista? — kysyi Maija hieman vavisten.
— Minä kyllä uskallan, — sanoi Lalli ylpeänä. — Olin minä yhtä vaarallisissa paikoissa matkustaessani maapallolla, mutta tytöt ovat aina semmoisia pelkureita, ja sinä saat pysyä kotona, jos tahdot.
— En minä tahdo kotiin jäädä, — sanoi Maija nyreissään. — En minä välitä vaaroista. Minä tulen Jupiteriin, sillä tiedän, että Jupiter on seuraava tähti, ja isä sanoi, että se on suurin kaikista kiertotähdistä.
Taas he hiipivät hiljaa saliin ja katselivat tuikkivaa tähtitaivasta, ja pian he olivat saaneet silmiinsä Jupiterin, joka loisti niin valkoisena ja kirkkaana, vallan toisenvärisenä kuin punainen Mars. Villi hyppi tuolilla Lallin vieressä aivan kuin olisi se hyvin innostunut pääsemään mukaan uusiin seikkailuihin ja Lalli silitteli hyväillen sen selkää. Täällä pimeässä he näkivät selvästi sähkökipinöiden säkenöivän sen pehmoisesta turkista, ja Villi kehräsi tyytyväisenä, mutta ei sanonut mitään.
Lalli suuntasi nyt kaukoputken Jupiteriin ja tarkasteli kauan loistavaa tähteä. Kun hän oikein tirkisteli, saattoi hän nähdä kolme pientä kiiltävää pistettä aivan ison tähden vieressä. Ne olivat kolme Jupiterin kuuta, mutta neljättä hän ei löytänyt.
Tuntui niin ihmeelliseltä katsella tuota kirkasta valkoista tähteä ja sen kolmea pientä kuuta, jotka seurasivat sitä aivan kuin olisivat sen lapsia, että Lalli pian unohti koko ympäristönsä, eikä kestänyt kauan, ennen kuin hän huomasi voivansa kiivetä putkeen. Eikä hän edes muistanut huutaa Maijaa, mutta pitkää aikaa hän ei ollut seisonut kuperalla lasilavalla, ennen kuin sekä Maija että Villi olivat hänen vieressään. Täältä näkyi tähti selvänä valkoisena loistavana levynä, mutta sen keskellä oli leveä vyö, joka näytti olevan tummaa pilveä. Vallan selvästi he saattoivat myös nähdä nuo kolme kuuta.
Mutta mihin nyt hypätään? — kysyi Maija vähän alakuloisena. — Minä pelkään noita pilvivalleja, enkä näe maan näköistä missään.
— Katsokaa, — sanoi Villi, — tuolla on pieni pyöreä musta täplä, hyvin hauskan näköinen. Se on liian musta järveksi. Minusta voisimme hypätä siihen.
— Olkoon menneeksi, — sanoi Lalli epäröiden. — En minä keksi parempaa ehdotusta. Hellurei!
Matka avaruuden halki kesti tällä kerralla vielä kauemmin kuin heidän hypätessään Marsiin, ja Lallin hengitys oli jo salpautunut, kun hän lopultakin tunsi putoavansa johonkin pehmeään. Kesti kauan, ennenkuin hän pääsi istumaan ja katselemaan ympärilleen, mutta kun hän vihdoin voi sen tehdä, kävivät hänen silmänsä ihastuksesta pyöreiksi.
Hän oli pudonnut pitkää tuoksuavaa ruohoa kasvavalle niitylle, josta korkeat siniset, valkoiset, keltaiset ja punaiset liljanvarret kohottivat kukkaterttujaan, levittäen samalla niin voimakasta sulotuoksua, ettei hän moista ennen ollut kokenut. Niitty ei ollut suuri, ja sen ympärillä oli metsä vihreänä muurina, ja Lalli huomasi, että puissa oli yht'aikaa kukkia, raakiloita ja kypsiä hedelmiä, ja nämä hedelmät olivat niin kauniita, että hän heti ymmärsi niiden maistuvan hyvälle.
Enempää hän ei ollut ehtinyt ajatella, kun Maija hyppäsi ruohikosta hänen viereensä ja taputteli käsiään ihastuksesta.
— Voi Lalli, Lalli, — hän huusi, — tällä kerralla olemme tainneet joutua paratiisiin.
Villikin tuli esiin ruohon seasta silmät pyöreinä kummastuksesta.
— En tiedä, pidänkö tästä vai enkö pidä — se sanoi omituisen arastelevalla ja epävarmalla äänellä. — Tuntuu kuin täällä ei olisi luvallista rottien pyydystely, kenties ei edes sähiseminen ja syljeksiminen. Täällä on ilmassa jotakin, joka paremmin soveltuu kaniineille kuin kissoille.
— Mutta lämmintä ja suloista täällä on joka tapauksessa, — sanoi Lalli katsellen säihkyvin silmin ympärilleen. — Katsokaa vain noita hedelmäpuita ja kukkia ja noita suuria koreita perhosia, joita lepattelee kaikkialla ja puroa, joka luikertelee niityn halki kuin hopeavyö. Eikö täällä ole ihmeen ihanaa!
Mutta Maija ei häntä enää kuunnellut. Hän oli jo juossut metsänreunaan ja poiminut maahan pudonneen hedelmän ja iskenyt valkoiset hampaansa sen mehevään maltoon, niin että mehu vuoti suupielistä alas. Silloin ei Lallikaan malttanut enää pidättää itseään tekemästä samoin, ja hetken aikaan ei kumpikaan heistä puhunut halaistua sanaa, söivät vain ja maistoivat milloin mitäkin hedelmää, ja heistä tuntui mahdottomalta sanoa, mikä niistä maistui parhaimmalle. Sillävälin katseli Villi heitä yhä silmät pyöreinä ihmetyksestä, mutta lopulta ei sekään voinut olla puraisematta muuatta maahan varissutta hedelmää, ja silloin pääsi tyytyväisyyttä ilmaiseva maiskutus sen huulilta.
— Sepä merkillistä! — se sanoi pureskellen yhä hartaammin hedelmää ja nuoleskellen sen mehua. — En olisi koskaan uskonut minkään koko maailmassa maistuvan paremmalle kuin linnunveri, mutta kyllä minun nyt täytyy myöntää, ettei lintujen surmaaminen pälkähtäisi milloinkaan päähäni, jos minulla aina olisi tämmöistä syötävää.
— Ja sitäpaitsi, sanon minä, et sinä saakaan sitä tehdä, — sanoi Lalli pyyhkien nenäliinallaan hedelmämehua huuliltaan. — Jos surmaat tässä tähdessä yhdenkin olennon ilman, että se on itsepuolustukseksi välttämätöntä, niin tulet minun kanssani tekemisiin.
Samassa helkähti puiden latvoista pehmoisia hopeankirkkaita säveleitä, laulurastaan säveleiden kaltaisia mutta paljon sointuisampia ja vaihtelevampia. Sulosointuisina ne vierivät lauhaan ilmaan, ja pian yhtyi niihin läheisistä puista muita ääniä muodostuen mitä ihanimmaksi lintukuoroksi, ja lapset ymmärsivät laulujen sanat, jotka ylistivät luojan hyvyyttä.
Lalli oli usein nähnyt, mimmoinen Villi oli lintua katsellessaan. Sen silmät olivat kiiluneet hurjina, se oli työntänyt kyntensä ulos käpälistä ja kyyristynyt hyppyyn, mutta tällä kertaa se vain makasi hiljaa ruohikossa ja kuunteli silmät raollaan ja kynnet sisään vedettyinä.
— Se on kaunista, sanoi Villi kumman lempeällä äänellä, — ja kauniita ovat linnut itsekin. Katsokaa vain, miten koreat höyhenet niillä on, vihreitä, punaisia, sinisiä ja keltaisia ja kaikki metallinhohtoisia. Minä pidän niistä paljon, en sillä tavalla, että tahtoisin syödä ne, vaan aivan kuin ystävistä.
Silloin hyppäsi muuan kaunis lintu alas puusta ja tuli nokallaan hyväillen silittämään Villin turpaa, ja Villi vain kehräsi tyytyväisenä.
— Merkillistä, että täällä on niin lämmintä ja suloista, vaikka aurinko näyttää niin pieneltä ja etäiseltä, — sanoi Villi vihdoin.
Vasta nyt huomasi Lalli unohtaneensa katsoa taivaalle, maassa kun oli ollut niin paljon ihmeitä nähtävänä. Ja hän näki nyt, että aurinko tosiaankin näytti pieneltä ja mitättömältä, ja että siitä säteilevä lämpö tuntui vain siltä kuin olisi poskelle hyväillen sipaistu. Oli kuin ilmassa itsessään olisi lämpöä, joka tuli lauhoina tuulahduksina hiljaisen tuulen puhaltaessa.
— Meidän pitäisi löytää joku, joka tietää kertoa meille jotakin tästä tähdestä, ja täytyy minun sitä enemmän nähdäkin, — hän sanoi ja nousi ylös. — Nyt olen aivan kylläinen. Kenties jonakin päivänä voimme tulla tänne isä ja äiti mukanamme.
He kulkivat nyt yhdessä purolle, joka kiemurrellen juoksi niityn halki. Sen vesi oli läpinäkyvää kuin kristalli, ja pohjalla välkkyi hiekka kuin olisi siinä kultaa, ja kun Lalli sitä kahmaisi kourallisen, huomasi hän, että se todella olikin kultaa, kimaltelipa siinä siellä täällä suuria kirkkaita timanttejakin.
— Tässä maassa ei mahda olla ihmisiä ollenkaan, — tuumi Villi viisastellen. — Ne eivät antaisi tämmöisen hiekan jäädä tähän.
Ja Lallin täytyi myöntää, että kissan puheessa oli perää.
He kulkivat puroa pitkin ja tulivat pian syvälle metsään. Siellä oli vilisemällä sekä lintuja että kaikenlaisia nelijalkaisia eläimiä. Apinat kieppuivat oksalta toiselle riemuisina huudellen, ja kaikenlaisia muita eläimiä juoksenteli puiden alla. Kaikki ne näyttivät hyvänsuovilta ja vaarattomilta, ja ihmetellen ne katselivat lapsia kuin mitäkin kummaa. Kun lapset kiersivät erään paksun puunrungon ympäri, huomasivat he äkkiä seisovansa aivan vastapäätä suurta leijonaa, joka parast'aikaa söi maahan pudonneita hedelmiä, aivan kuin Villi tuonnottain oli tehnyt.
— Halloo, serkku, — huusi Villi, — eikö tuo maistukin paremmalle kuin veri?
— Hyi! — mörisi leijona. — Mitä puhetta se on? Kuka söisikään verta!
Se oli ilmeisesti niin ällistynyt, että Villiä oikein hävetti, ja tämä koettikin vaihtaa keskustelunaihetta.
— Kauniissa maassa sinä, serkku, asut, — se sanoi. Jupiter näyttää olevan kaunein kaikista niistä kiertotähdistä, joissa tähän asti olemme käyneet.
— Anteeksi, että keskeytän, — sanoi nyt muuan karkea ääni aivan läheltä, — mutta ei tämä ole Jupiter. Tämä on vain yksi sen seitsemästä kuusta. Ja paratiisi voi aivan yhtä hyvin olla kuussa kuin jossakin suuressa kiertotähdessä.
Kun lapset kääntyivät katsomaan taakseen, näkivät he jättiläiskokoisen norsun seisovan puun vieressä ja leyhyttelevän suuria viuhkanmuotoisia korviaan.
— Kuuko? — huudahti Lalli kummaksuen, mutta samassa välähti hänessä koko asia selville.
Se tumma täplä, johon he olivat hypänneet, olikin neljäs kuu, jota hän ei ollut saanut näkyviinsä, ja joka oli näyttänyt täplältä tähden valoisaa pintaa vasten katsottuna.
— Mutta kuitahan on vain neljä, — intti hän vastaan.
— Ei, — sanoi norsu, — seitsemän niitä on, vaikka yhtä on vaikea nähdä Maasta, koska se on niin lähellä loistavaa Jupiteria, ja kaksi on taas niin kaukana siitä, että ne sen vuoksi ovat vaikeasti nähtävissä.
— Silloin meidän kai pitää hypätä Jupiteriin, — sanoi Lalli epäröiden.
— Älkää veikkoset! — mörisi toinen karkea ääni, ja metsästä astui suuren suuri karhu, joka astellessaan lipoi suuhunsa maassa kasvavia marjoja. — Jupiter ei ole vielä niin jäähtynyt, että siinä voisi asua. Sen pinta on enimmäkseen kiehuvaa vettä ja muita nesteitä ja sen ilmakehä on kuumaa höyryä. Kiittäkää onneanne, ettette joutuneet sinne!
— Jupiter on emomme, — puuttui leijona puheeseen innostuksesta hehkuen. Siitä me saamme suurimmaksi osaksi lämpömme, sillä auringosta ei paljon tule. Me rakastamme kaikki Jupiteria.
— Miten se voi niin kaukaa lämmittää? — kysyi Maija epäillen.
— Kaukaa teidän aurinkonnekin lämmittää, — vastasi leijona. — Kun se on niin paljon suurempi ja kuumempi, voi se lämmittää niin paljon pitemmän matkan päästä, mutta matka täältä Jupiteriin on vallan lyhyt verrattuna auringon etäisyyteen. Sinä kenties arvelet, ettei se voi lämmittää, koska se ei loista omalla valollaan, mutta lämmittäähän kaakeliuunikin ja Jupiter onkin mainio uuni. Juuri sen vuoksi, että se ei ole hehkuva, vaan lämmin vain, on ilmastomme niin miellyttävää ja tasaista, ei liian kuumaa eikä liian kylmää. Sen saatte muuten itse kohta kokea, jahka aurinko laskee.
Lalli katsoi aurinkoon päin ja näki sen painuvan ihmeen nopeasti taivaanrantaa kohden.
— Ei, kyllä meidän pitää mennä katselemaan vielä ympärillemme, — sanoi hän. — Täällä on niin hirveän kaunista, etten tahtoisi palata kotiin ollenkaan.
Ja hän katseli taas korkeita puita, joiden latvukset huojuivat; toiset olivat palmujen näköisiä, toiset lehtevien lehtipuiden, ja kaikki olivat täpötäynnä hedelmiä tai monivärisiä kukkia, ja kukasta toiseen liiteli perhosia ja pieniä mesilintuja, jotka näyttivät lenteleviltä jalokiviltä.
— Minä tulen mukaanne, — sanoi norsu. — Kenties tarvitsette joitakin selityksiä. Minussa on hieman tähtientutkijaa ja minä tunnen kiertotähdet. Kenties ette tiedä sitäkään, että Jupiter kiertää auringon 11 vuodessa ja 10 kuukaudessa.
— Kiitoksia paljon! — sanoi Lalli. — Meistä on varsin hauskaa, jos sinä tulet mukaan.
— Minä myös… minä myös… — mörisivät karhu ja leijona.
Ja niin he vaelsivat edemmäs ja tulivat pian uudelle tasangolle. Se näytti olevan sarvimetsän peitossa, ja sarvien alta katselivat tuhannet lempeät ruskeat silmät lapsia ystävällisen uteliaina. Siinä oli hirviä, antilopeja, sirahveja, puhveleita ja muita kasvinsyöjiä, mutta mikään ei näyttänyt pelkäävän ihmisiä enempää kuin petoeläimiäkään, ne vain väistyivät levollisina hieman sivulle, jotta nämä pääsisivät kulkemaan.
Tällä tasangolla laski puro suureen virtaan, ja virran toisella puolella kohosi metsäinen vuorijono, joka vivahteli ihmeellisin väriloistein tummansinistä iltataivasta vasten. Siinä oli purppuraa ja ruusunpunaista, sinistä ja vihreää. Tasangon toisella puolella oli meri, joka kimalteli ja hehkui kuin viini iltaruskon hohteessa, ja suuret valkoiset linnut liitelivät sen yläpuolella siivet loistaen ruusunpunaisina iltavalossa, ja leveällä hiekkarannalla kimalteli säkenöiviä kullankappaleita, koralleja ja kirjavia näkinkenkiä. Koreanväriset kalat pistivät päänsä vedenpinnasta ylös ja katselivat lapsia, kauempana merellä oli valaita ja merileijonia läiskyttelemässä ja temmeltämässä.
Lalli ja Maija katselivat tätä kaikkea silmät kyynelten sumentamina. Kaikki oli niin kaunista, että melkein itketti, ja Villikin huokasi itsekseen samalla kehrätä hyrryttäen.
Samassa he näkivät kahden olennon astelevan metsästä viimeisten auringonsäteiden valaistuksessa. Siinä oli kaksi nuorta kaunista ihmistä, mutta he olivat aivan alasti. Pitkät, tummat suortuvat aaltoilivat pitkin heidän selkäänsä, heidän kasvonsa olivat tyynet ja hyvännäköiset ja heidän silmänsä säteilivät.
— Luulin, että olimme jo nähneet paratiisimme kaikki olennot, — sanoi toinen, joka oli nainen, — mutta nuo tuolla näyttävät myös ihmisiltä, ellei heidän ruumiinsa ympärillä olisi tuota kummallista rumaa nahkaa, joka tekee heidät epämiellyttävän näköisiksi.
— Juuri niin, Avee, — sanoi toinen, mies. — Epämiellyttävältä se minustakin tuntuu, ja sitäpaitsi on heidän kasvoissaan omituinen tutkiva ja kysyvä ilme, josta minä en pidä, mutta muutenhan ne ovat aivan meidän näköisiä.
— Se, että he käyttävät pukua, johtuu vain siitä, että he tietävät, mikä on säädyllistä, ja te ette sitä tiedä, — sanoi sähisevä ääni lähistöstä, ja kun lapset katsoivat sinne päin, näkivät he suuren kiiltävänvihreän käärmeen, joka välkkyi hiottujen timanttien lailla. — Jos olisitte noudattaneet neuvoani ja syöneet hyvän- ja pahantiedon puusta, niin olisitte tekin ymmärtäneet, että nyt olette alasti.
— Hyvän- ja pahantiedon puu… käärme… — ajatteli Lalli, — mutta tämähän on todella paratiisi ensimmäisine ihmisineen.
Maija oli kääntynyt poispäin ja seisoi selin noihin ihmisiin, mutta
Lalli tarttui hänen käsivarteensa ja käänsi hänet taas niihin päin.
— Hyi! — sanoi Maija punastuen, — nehän ovat aivan alasti. Onhan vallan sopimatonta käydä tuolla tavalla.
Mutta Lalli vain piti häntä kädestä ja talutti hänet noiden ihmisten luo. Hän ojensi heille ystävällisesti kätensä, ja he lausuivat lapset sydämellisesti tervetulleiksi.
— Mene tiehesi, häijy käärme, — sanoi Lalli sitten suuttuneena käärmeelle, joka ivallisesti oli katsellut äskeistä toimitusta. — Tulemme kyllä toimeen ilman sinuakin.
— No, no, älkää kiivastuko, — sähisi käärme. — Teidän puolellannehan minä olen. Näen kyllä, ettei maapallolla ole oltu yhtä tyhmiä kuin täällä, ja senvuoksi tekin olette nyt täällä ja tiedätte maailmasta jotakin, mutta nuo kaksi pässinpäätä vain kävelevät täällä, syövät, juovat ja makaavat. He eivät käsitä edes sitä, ettei tätä tämmöistä voi ajan pitkään jatkua, sillä jos tämä maailma on vielä tuhannenkin vuotta olemassa ja ihmiset ja eläimet vain lisääntyvät, niin ei ole enää ruohonkortta elukkain syötäväksi eikä ainoatakaan hedelmää puissa, ja maassa on nelijalkaisia ja kaksijalkaisia päällekkäin, niin etteivät ne mahdu liikkumaan, ja sitten täytyy niiden kumminkin ruveta syömään toisiaan kuten niin monesti jo olen leijonalle sanonut. Ei suinkaan sillä ole tuommoisia hampaita ja kynsiä vain senvuoksi, että se söisi niillä omenia.
Lalli oli nyt niin suutuksissaan, että hän vapisi, mutta hän huomasi, että nuo kaksi ihmistä vain lempeän surullisina katselivat ilkeätä käärmettä, eikä hän silloin voinut itsekään ruveta väkivaltaa käyttämään. Hänellä oli sitäpaitsi semmoinen tunne, ettei väkivalta ollut luvallistakaan tässä paratiisissa.
— Mikä teidän nimenne on? — hän sen sijaan kysyi noilta molemmilta ystävällisellä äänellä.
— Imataa ja Avee, — he vastasivat, — mutta kertokaa meille jotakin itsestänne!
— Ei, ei, älkää tehkö sitä! — sähisi käärme. — Se on tietoa, ja sitä eivät nuo elukkaparat saa itselleen hankkia. He eivät saa syödä tiedon puusta.
— Ei puhuta niin paljon, — sanoi Imataa hieman alakuloisella äänellä. — Käärme sanoo aina jotakin häijyä joukkoon. Meistä on itse asiassa yhdentekevää, keitä te olette ja mistä tulette. Pääasia on, että te olette vierainamme, ja jos tahdotte, voitte itse tulla katsomaan tiedon puuta. Mielellämme viemme teidät sinne, vaikka se on ainoa puu, johon emme saa koskea, emmekä sitä haluakaan tehdä. Kas nyt laskee aurinko, ja Jupiter nousee.
Ja samassa painui aurinko todellakin taivaanrannan taakse jättäen jälkeensä kapean kultaviirun viininväriseen mereen, mutta vastakkaisella puolella nousi puiden takaa valtavan suuri loistava hopeakiekko täyttäen suuren osan senpuoleista taivaankantta ja hohtaen niin, että melkein silmiä häikäisi. Siitä tuntui virtaavan leppoisaa, miellyttävää lämpöä, ja edelleenkin oli yhtä valoisaa kuin ennen auringonlaskua. Linnut, jotka hetkiseksi olivat laanneet laulamasta ikäänkuin tätä ihmettä odotellen, virittivät nyt entistäkin suloisemmat sävelensä, ja kukista lähti entistä huumaavampi sulotuoksu, ja kirjavat perhoset lentää lepattelivat kukasta kukkaan kuin ennenkin.
Nopeasti nousi loistava kiekko korkeammalle, ja pian he näkivät sen kokonaan. Sen keskellä he näkivät taas tummia pilviä leveinä juovina, ne muodostivat merkillisiä kuvioita tuolle hopeiselle kilvelle, siinä oli uhkaavia ukkospilviä ja valkoisia loistavia kesähattaroita. Siellä täällä näkyi punaisia laikkuja aivan kuin olisi siinä tulenliekkejä. Koko levy oli kummaltakin sivultaan litistynyt, joten se näytti melkein soikealta.
Sanattomina hämmästyksestä katselivat lapset tätä ihmeellistä satunäytelmää, joka kävi vieläkin kauniimmaksi, kun he samalla näkivät kaksi Jupiterin kuuta, jotka paistoivat samanvärisinä kuin maapallonkin kuu.
— Oi, miten kaunista! — sanoi Maija. — Mutta miksei se ole pyöreä?
— Älkää kysykö noilta ihmisiltä, — sanoi käärme ivallisesti. — He eivät tiedä yhtään mitään. He eivät muusta välitä kuin syömisestä ja juomisesta.
— Sen voin minä sinulle selittää, — puuttui norsu puheeseen ja astui esiin vielä pureskellen mehevää oksaa. — Se johtuu siitä, että Jupiter pyörii akselinsa ympäri hyvin nopeasti. Tuo keskellä oleva vyö kiertää vielä nopeammin kuin keskiosa, sillä se on vain höyryä. Se tarvitsee yhteen kierrokseen vain seitsemän teikäläistä tuntia, kun taas keskiosa tarvitsee yhdeksän. Se on, tiedättekös, huimaa menoa, sillä Jupiter on monta kertaa suurempi kuin maapallo, vaikka sen ainejoukkio on niin harvaa, ettei se paina enempää kuin kolme kertaa niin paljon kuin Maa.
— Mutta entä nuo punaiset pilkuta — kysyi Maija.
— Sisustasta pursuu vielä tulta esiin siellä täällä, — vastasi norsu.
— Siellä on tuli- ja tulikivijärviä, — sanoi käärme, ja sen terävät timanttisilmät säkenöivät häijysti kiertotähden lumoavassa valossa.
Avee tarttui Maijan käteen ja Imataa Lallin, ja niin he kulkivat
eteenpäin norsun, leijonan, karhun ja monen kasvinsyöjän seuraamina.
Käärmekin mateli koko ajan heidän vieressään ruohikossa, pysytellen
Villin läheisyydessä.
— Pidätkö sinä tästä luiruttelevasta elämästä? — se kysyi kissaan kääntyneenä. — Ajatteleppas, rohkeus ja taito eivät merkitse tässä maassa niin mitään. Ei kukaan tiedä mitään pyydystelyn tuottamasta nautinnosta ja jännityksestä. Semmoiset mitättömät olennot kuin hiiret ja rotat voivat hyvin ja lisääntyvät, kunnes koko maa on niitä tulvillaan, ja samaten on pian laita noiden kasvinsyöjäin. Jonkun vuoden perästä niitä on tasangoilla niin tiheässä, että kaikkialla voi astella niiden selältä selälle, ja silloin niillä ei ole enää mitään syötävää. Niille itselleen olisi parempi, jos joku söisi muutamia niistä tuon iänikuisen vihannessyönnin vaihteeksi.
Villin silmät kiiluivat ja välkkyivät, kun hän ajatteli, miten hyvälle pieni liha-ateria taas maistuisi, mutta hän vastasi vain:
— Maassa täytyy olla maan tavoin. Olen nähnyt niin monta erilaista maata, ettei minua enää mikään ihmetytä, ja sitäpaitsi Lalli ei suvaitse minun surmaavan täällä mitään.
Sillävälin kulkivat Lalli ja Maija puhellen Aveen ja Imataan kanssa, ja nämä näyttivät ylväinä heille paratiisin kaikki ihmeet ja osoittivat erilaisia hedelmäpuita. Toisinaan kävi matka ohi vilpoisain, salaperäisten luolien, joista voi saada sateen suojaa, toisinaan he nousivat kunnaille, joilta oli näköala yli koko tämän ihanan maiseman, meri taustana. Tämä meri oli nyt Jupiterin valaistuksessa kuin suuri hopeapeili, ja hopeasta kohosi paikoitellen pieniä saaria, joissa oli terävähuippuisia sinisiä vuoria tai tummanvihreitä appelsiini-, palmu- tai muunlaisia hedelmäpuulehtoja.
Jonkun aikaa kuljettuaan tulivat he taas pyöreälle tasangolle, jolla kasvoi helakoita kukkia. Keskellä tätä tasankoa kohosi jättiläispuu, jonka oksat näyttivät ulottuvan taivaaseen saakka. Se oli niin suuri, että Lallista tuntui kuin taivaan tähdet olisivat riippuneet sen oksilla. Varoittavien sormien tavoin suuntautuivat nämä oksat sinistä, salaperäistä taivaankantta kohden, missä Jupiterin kiekko nyt oli osittain oksien ja lehtien peitossa, osittain puun latvan hopeakruununa. Joka oksalta riippui merkillisen näköisiä hedelmiä, kaikki eri värisiä ja eri muotoisia, mutta kaikki hyvin houkuttelevan näköisiä. Mahtava, väräjävä suhina kuului valtavasta latvuksesta, ja lehdet lipattivat tuhansin salaperäisin kuiskein, kutsuvin ja kiehtovin.
Lalli seisoi kuin lumottuna katsellen ylös puuhun, ja hänestä tuntui kuin tuo mahtava suhina olisi kuulostanut tutulta ja kuin olisi hän usein maistellut noita merkillisiä hedelmiä, ja lopulta hän ei voinut enää pidättäytyä Maijalle sanomasta:
— Miten merkillistä! Minusta tuntuu kuin noiden hedelmäin syöminen ei olisikaan pahaa ja kuin olisin monesti ennen niitä syönyt.
Maija näytti sillä hetkellä merkillisen miettiväiseltä ja vakavalta ja rypisti otsaansa kovin tuumivaisena.
— Luullakseni asian laita on niin, — sanoi hän lopulta, — että me emme siitä enää sen huonommiksi tule, kun synti kerran on meidän maailmaamme tullut, ja siksi luulen, että on parasta syödä noita hedelmiä yhä enemmän, kun kerran on syömään ruvennut, sillä muuten tässä kuvittelee tietävänsä jotain, vaikkei tiedäkään, ja se on kaikkein pahinta, sanoo isä. Hän sanoo myös, että koko elämä on koulua, ja kun on kerran ruvennut koulua käymään, niin on parasta olla ahkera ja käydä kaikki luokat, vaikka kenties olisikin ollut onnellisempi, ellei olisi ensinkään käynyt koulua, kuten se vanha italialainen posetiivinsoittaja, joka aina on iloinen, vaikkei tunne kirjaintakaan.
— Mistä sinä tiedät kaiken tuon? — kysyi Lalli aivan ymmällä siskonsa viisaudesta. — Mutta oikeassa sinä luullakseni kumminkin olet, ja tokkopa me kaksi enää sovellumme tähän paratiisiin, sillä me voisimme tahtomattamme houkutella nämä ihmiset maistamaan kielletyn puun hedelmiä ja tuhota heidän onnensa. Kuules, mitä käärme haastelee!
Käärme makasi kiemurassa Imataan ja Aveen välissä ja sihisi heille.
— Katsokaa noita Maan ihmisiä, — se sanoi ja osoitti lipsuttavalla kielellään lapsia. — Heidän esi-isänsä ovat syöneet tämän puun hedelmiä, ja siksi he nyt tietävät niin paljon. Siksi he matkustavat avaruuksien halki, katselevat kaikkea ja ymmärtävät kaiken, mutta te molemmat kävelette täällä kuin lampaat ja syötte ruohoa. Siksi he ymmärtävät verhota ruumiinsa pehmeillä, lämpöisillä vaatteilla, mutta te kuljeksitte alasti ja säädyttömästi kuin eläimet ja palelette, kun tulee kylmä.
— Vaiti, käärme! — tiuskaisi Lalli uhkaavasti. — Jos vielä sanot sanankin, niin lyön sinut kuoliaaksi.
Mutta käärme vain lipsutteli kavalaa kaksihaaraista kieltään.
— Sinä koetat saada minut vaikenemaan senvuoksi, ettet tahdo näiden ihmisten tulevan yhtä viisaiksi kuin teikäläiset ovat, — se sanoi myrkyllisestä — Tiedät hyvin, että puhun totta.
Silloin otti Lalli kepin ja aikoi lyödä sitä, mutta se mateli sähisevästi nauraen pakoon ja asettui Villin viereen.
Tällä välin seisoivat Imataa ja Avee ikävöiden katsellen kiellettyä puuta, ja Lalli näki selvästi, että käärmeen sanat olivat tehneet heihin valtavan vaikutuksen. Hän ymmärsi hyvin, että he olivat paljon onnellisempia kuin maapallon ihmiset ja että olisi vallan kauheata, jos he tekisivät syntiä syömällä kiellettyä hedelmää, ja hän ymmärsi myös, että kiusaus oli kaksin verroin suurempi, kun he näkivät rinnallaan toisia, jotka jo olivat maistaneet noita hedelmiä ja kenties saattoivat ulkonaisesti näyttää heitä etevämmiltä. Hänelle selvisi, että hänen velvollisuutensa oli jättää paratiisi, jottei johtaisi enää heitä kiusaukseen.
— Katsos, katsos! — sähisi käärme Villille. — Tuon linnun liha maistuu paremmalle kuin mikään muu koko tässä taivaankappaleessa. Se on niin rasvaista ja valkoista, että oikein suussa sulaa.
Ja se näytti kielellään lintua, joka istui jättiläispuun juurella. Se oli erinomaisen kaunis lintu, sen päässä oli loistava töyhtö, ja sen pitkä pyrstö välkkyi sateenkaaren kaikissa väreissä.
Villin silmät säkenöivät saaliinhimosta, sen kynnet työntyivät ulos käpälistä ja sen hampaat välähtelivät. Hiljaa se hiipi lintua kohden ja oli juuri hyppäämäisillään, kun Lallin katse sattui siihen.
Kammottavan selvästi Lalli nyt ymmärsi, että paratiisin rauha todella oli nyt uhanalainen joka taholta, ja että heidän tulonsa paratiisiin oli ollut suuri onnettomuus. Hän heilutti samaa keppiä, jolla hän oli käärmettä uhkaillut, ja juoksi Villin luo, mutta tämä ymmärsi saavansa selkäsaunan ja kimmahti avaruuteen, ja Lalli seurasi empimättä perässä.
— Tule pian kotiin, Maija! — hän huusi ennenkuin hyppäsi. — Ellemme heti laittaudu täältä tiehemme, niin tuhoomme pian koko tämän paratiisin.
Ja sitten hän suhahti avaruuden halki.
Kun hän sitten heräsi entisellä paikallaan kaukoputken vieressä, istui hän kauan ääneti ja miettien. — Miten merkillistä, että hänen noin piti päästä paratiisiin ja että hän sitten hyppäsi vapaaehtoisesti sieltä pois. Eikö hän ollut tuhma noin tehdessään?
Ja kumminkin tuntui hänestä, että hän vain siten tekemällä oli menetellyt oikein. Jos hän olisi jäänyt sinne, olisivat nuo ihmispoloiset loppujen lopuksi syöneet tiedon hedelmiä, ja silloin olisi hänen omallatunnollaan ollut heidän paratiisinsa tuhoutuminen. Kuka tiesi nytkään, miten siellä sitten oli käynyt. Kenties oli käärme jo saanut heidät pauloihinsa. Ehkä hänen olisi pitänyt lyödä se kuoliaaksi samalla, mutta semmoinen yritys olisi voinut päättyä huonosti; käärme oli suuri ja nopea ja kukaties myrkyllinen; ja sitten ei hän ollut lainkaan varma, että hän olisi ollut oikeutettu surmaamaan tuossa paratiisissa, jossa kukaan ei muuten tehnyt toiselle pahaa.
Hän herätti Maijan, joka nukkui sohvalla, j%k kysyi, mitä hän arveli asiasta, mutta kuten tavallista oli hän matkan jälkeen niin pyörällä päästään, ettei hän vastannut mitään, vaan pyysi Lallin kertomaan, mitä oli tapahtunut, ennenkuin hän tahtoi lausua ajatustaan.
Kun Lalli sitten oli kertonut heidän seikkailunsa, miten kaunista oli Jupiterin kuussa ollut ja miten he olivat olleet vähällä aiheuttaa siellä onnettomuutta, istui Maija kauan ääneti.
— Kyllä me sentään oikein teimme, — sanoi hän vihdoin pikkuvanhalla sävyllä, aivan kuin isoäiti. — Ei tuo paratiisi ollut meitä varten, sillä maapallon ensimmäiset ihmisethän karkoitettiin paratiisistaan, ja me olemme kaikki syntisiä kuten hekin. Opettaja sanoi kerran, että ainoa, minkä voimme tehdä, on paratiisin takaisin hankkiminen uutteralla työllä, mutta ettei näin saatu paratiisi ole sittenkään sama kuin tuo entinen, mutta kenties parempi. Se on kumminkin varmaa, ettei meillä ollut oikeutta sinne jäädä.
Maija saattoi toisinaan olla niin ihmeellisen viisas, kun sikseen sattui, eikä Lalli voinut muuta kuin myöntää hänen olevan oikeassa. Ja olihan hän itse asiassa lausunut vain Lallin oman ajatuksen vaikka selvemmin kuin Lalli itse.
Sinä iltana hän nukkui levollisesti ja tunsi olevansa tyytyväinen itseensä. Oli hyvä tietää menetelleensä oikein. Sitäpaitsi hän tunsi, ettei hän voisi jäädä paratiisiinkaan, ellei isä ja äiti olisi siellä, ja että tiedonhalu ennemmin tai myöhemmin pakottaisi hänet poistumaan sieltäkin. Maailma ei ollut vielä täydelleen tutkittu. Vielä oli monta kiertotähteä, joissa piti käydä.