6. SATURNUS.
Merkillinen kiertotähti. Mieluummin kuuhun. Putoaminen lumikinokseen.
Karhu, joka potee reumatismia ja on tohvelisankari. Raivoisa
emo. Sapelihammas-tiikeri. Villi pelastajana. Kamala taistelu.
Mammutti-setä. Karhut menevät takuuseen. Rakkaus saa jalansijan
Titanissa. Kuka on Titanin kuningas? Renkaita ja kuita. Salakuoppa.
Raakalaiset. Karhut tulevat apuun. Lalli luolassa. Vapautuminen.
Neuvottelupuu. Taistelu vallasta loppuu. Jäähyväiset.
Kohta kun seuraavana iltapäivänä oli tullut pimeä, pyysi Lalli isän asettamaan kaukoputken niin, että Saturnus näkyisi siinä.
— Vai niin, vai et sinä vielä ole unohtanut kiertotähtiä, — sanoi isä hymyillen. — No niin, kukaties sinusta tulee vielä joskus tähtientutkija, eikä siinä ole mitään moitittavaa. Katsotaanpas nyt ensin kalenterista!
Isä otti kirjakaapista kirjan ja selaili sitä hetkisen. Löydettyään mitä etsi, hän meni Lallin kanssa saliin ja suuntasi kaukoputken muuatta taivaanrannan lähellä olevaa pistettä kohti.
— Siinä se on, — sanoi hän. — Ei siinä ole paljon katseltavaa.
Heti kun isä oli mennyt takaisin huoneeseensa, juoksi Lalli lastenkamariin hakemaan Maijaa ja Villiä, ja sitten he menivät kaikki yhdessä saliin katsomaan pientä kaukoputkessa näkyvää tähteä. Kuten isä oli sanonut, ei siinä paljon ollut katsottavaa, mutta oli Lalli siinä sentään näkevinään valorenkaan sen ympäriltä. Se oli kumminkin niin epäselvä, ettei hän siitä sen viisaammaksi tullut, vaikka hän tirkisteli, niin että silmiä alkoi kirveliä. Aivan varmaan näkisi hän nytkin paremmin, jos konttaisi taas kaukoputkeen. Hän oli niin innostunut, ettei edes muistanut huutaa Maijaa ja Villiä, ennenkuin aukaisi lasin ja kömpi putkeen, mutta tuskin hän oli päässyt ylälasille saakka niin jo näkyivät Maijan innostuksesta säteilevät kasvot aukossa, ja ennen pitkää seisoivat he kaikin siinä tuijottaen edessään näkyvään ihmeelliseen kuvaan.
Siinä ui todella merkillisin kiertotähti, minkä he tähän saakka olivat nähneet. Ja siinä näkyi se rengas, oikeammin kaksikin rengasta, joka kaukoputkessa oli häämöttänyt. Molemmat renkaat olivat selvästi erillään toisistaan ja itse tähdestä, ja ylempi ja kapeampi rengas näytti vielä olevan jakautunut kahtia, vaikkei siinä ollut välipaikka niin suuri. Kauniisti ne loistivat, nuo leveät renkaat, ja niiden ulkopuolella näkyi vielä useita erikokoisia kuita, mitkä kauempana toisistaan, mitkä lähempänä toisiaan.
— Minusta tuo tähti näyttää melkeinpä kaamealta, — sanoi Villi. — Mitä ainetta nuo renkaat mahtavat oikein olla? Kenties sielläkin on kuumaa niinkuin Jupiterissa, joten me kiehuisimme kuoliaiksi, jos sinne hyppäisimme. Ehkäpä olisi varovaisinta hypätä johonkin kuuhun, kuten viime kerralla teimme.
Ja mitä kauemmin Lalli katseli tuota merkillistä tähteä, sitä järkevämmiltä hänestä tuntuivat Villin sanat. Se näytti niin sumuiselta ja eriskummalliselta, että siitä voi epäillä mitä tahansa, kun taas muuan sen kuista näytti niin kirkkaalta ja kiinteältä ja tuntui paljon sopivammalta paikalta kuin itse kiertotähti.
Mennään sitten tuohon suureen kuuhun, — sanoi hän lopulta. —
Hypätkää!
Ja sitten hän lensi avaruuden halki vallan kauhean pitkän matkan, ja tuo merkillinen tähti kasvoi kasvamistaan hänen edessään, ja pieni kuu tuli yhä suuremmaksi, kunnes se näytti itse kiertotähden kokoiselta.
Lopuksi hän ei nähnyt mitään ja tuli tajuihinsa vasta tuntiessaan kylmän pehmoisen lumen hautovan kasvojaan. Silloin hän nousi istualleen ja katseli jännittyneenä ympärilleen.
Hän istui sulavassa kinoksessa valtavan kuusen juurella, ja hänen vieressään sätkytteli Maija pää syvällä kinoksessa ja jalat pystyssä, ja lähellä oli Villi miltei kokonaan hautautuneena pehmoiseen lumisohjoon.
— Mitä tyhmyyksiä? — napisi Villi päästyään lopultakin jaloilleen. Olemmeko tulleet takaisin maapallolle? En minä ennen ole lunta nähnyt näissä kiertotähdissä.
— Ei, ei, — puuskutti Maija, kun hänkin oli päässyt seisaalleen. — Katsokaa, katsokaa! Onko tuo tuolla olevinaan aurinko! Kylläpä se sitten on vaivainen täällä!
Ja hän näytti taivaalle, missä oli pieni aurinko, joka valaisi paljon heikommin kuin Jupiterilla ja lähetti lämpöä niin vähän, että se tuntui poskelle vain lievänä hipaisuna.
— Ei se toki noin pitkän matkan päästä voikaan paljon lämmittää, — sanoi Lalli. Me olemme nyt niin kaukana avaruudessa, että Maasta aurinkoon on lyhyempi matka kuin täältä Maahan.
— Voi, voi, voi! — vaikeroi mörisevä ääni surkeasti kuusen toisella puolella. — Kuka siellä puhuu, että aurinko on kaukana. Niin, niin, voi kyllä ollakin, sillä kauhean hitaasti edistyy lumen sulaminen tänä vuonna, eikä minusta Saturnuskaan lämmitä enää niinkuin ennen. Voi, voi, kun tuo reumatismi ahdistaa vanhaa luolakarhuparkaa!
Lalli kurkisteli kuusenoksien lomitse ja näki kuusen takana kohoavan korkean, jyrkän kallioseinän ja siinä luolan aukon. Tämän aukon suulla istui kauhean suuri pörröinen karhu, paljon suurempi kuin se harmaa karhu, jonka hän oli nähnyt Pohjois-Amerikassa. Siinä se istui hyvin surkean näköisenä, nosteli milloin toista milloin toista etujalkaansa ja hieroi sitä kuonollaan tai puri siihen aivan kuin sitä olisi särkenyt.
— Päivää, päivää, Nalle! — hän tervehti ystävällisesti. — Kolottaako jalkojasi?
— Niin oikein, Jumala paratkoon, — vastasi karhu surullisena. Ei ole helppo sietää tätä ilmastoa. Talvi on ollut ankara ja kesä lyhyt. Minusta tuntuu kuin täällä Titanissa tulisi vuosi vuodelta kylmempää, vaikka tätä jääkautta on ulottunut niin kauas taaksepäin kuin esi-isäni ovat muistaneet. Hohhoo, jaa, jaa, ei lämmitä aurinko enää, kuten äsken sanoit.
Ja sitten se nousi voihkien seisaalleen ja tuli ulos luolan aukosta. Kauhean suuri se oli, mutta kasvot hyvänsävyiset. Hitaasti se linkutti lasten luo heitä tervehtimään.
— Eukkoni on tuolla sisällä pentujen kanssa, — se kuiskasi luoden puolittain arastelevan katseen luolaan. — On parasta, ettette mene sisälle häntä häiritsemään. Ei hän tahdo minuakaan laskea tämmöisinä aikoina sisään, vaan minun täytyy istua ovella palelemassa ja valvomassa, ettei luolaleijona tai sapelihammas-tiikeri hiivi kimppuumme ja ryöstä meiltä pentua. Pahimmat vihollisemme ovat kumminkin ihmiset, jotka ovat melkein sen näköiset kuin te, ainakin sikäli, että ne käyvät kaksin jaloin, vaikka niiden nahka on erilainen, ne kun pukeutuvat kuolleiden eläinten taljoihin, eikä niiden kasvot ole noin hienot ja valkoiset kuin teidän, ja niiden hiukset ovat mustat eivätkä keltaiset. Te olette paljon kauniimman ja kiltemmän näköiset, ja siksi luotan teihin, ettekä te liioin heiluttele semmoista keppiä, jonka päässä on teräviä kiviä.
— Nalle parka! — sanoi Maija säälien ja taputteli karhun suurta päätä. — Reumatismia sulla on, ja kaikki ovat häijyjä sulle, vieläpä oma eukkosikin. Tahtoisin niin mielelläni nähdä pienokaisiasi, mutta hän ei taida sitä sallia.
— Ei, ei, ei millään muotoa, — vastasi karhu kauhistuneena. Hän hotkaisisi teidät kaikki suuhunsa. On parasta, että laittaudutte ajoissa täältä matkoihinne, sillä hän voi herätä milloin tahansa.
— Kuka siellä? — kuului peloittava karjunta luolasta, niin että koko kallioseinä tärisi. — Luulen kuulevani ihmisääniä. Odottakaa vain, kohta saatte nähdä, senkin verenimijät!
Ja siellä sisällä rytisi ja kumahteli, ja lapset katselivat kauhuissaan pakotietä itselleen.
— Kiivetkää kuuseen! — huusi Villi ja loikki itse ensimmäisenä pilvenkorkuiseen puuhun. Lalli ja Maija tulivat hitaammin perässä. He eivät olisi ollenkaan ehtineet puuhun, ellei vanha uroskarhu olisi asettunut luolan suulle niin, että naaraskarhun kesti vähän aikaa tuuppia häntä pois tieltään.
— Pois tieltä, pois tieltä, senkin vanha köntys! — karjui se kamalalla äänellä, ja luolan aukossa näkyi ammollaan oleva kita, vielä suurempi kuin uroksen, ja hehkuva silmäpari.
— Rauhoitu, rauhoitu, muoriseni! — koetti uros lepytellä. — Ne ovat ystävällisiä eläimiä, eivät ne tee meille pahaa.
Mutta naaraskarhun säkenöivät silmät olivat jo nähneet lapset, jotka eivät olleet ennättäneet korkealle puuhun, eikä sitä voinut enää hillitä, kun se syöksyi, jyristen kuin ukkonen, kuusenrungon luo ja rupesi lasten kauhuksi kiipeämään heidän perässään.
Villi oli jo puun latvassa ja Lalli ja Maija kiipesivät perässä, minkä ennättivät. Onneksi oli naaraskarhu niin raskas, ettei se voinut kauan seurata heitä, kun oksat kävivät ylempänä yhä heikommiksi. Lopuksi sen täytyi pysähtyä, ja he näkivät vain vähän matkaa alapuolellaan sen punaisen kidan ja suuret, välkkyvät hampaat. Puun juurella istui uros takajaloillaan, rukoillen sitä tulemaan taas takaisin, ja luolan suulla näkyi kaksi pientä pörröistä, kirkassilmäistä olentoa leikkivän tuuppien toisiaan kuin koiranpennut.
Mutta Lalli näki muutakin alhaalla kallioseinämän vieressä. Siinä oli kauhea eläin, vähän tiikerin näköinen mutta paljoa suurempi. Sen kamala näkö johtui siitä, että sen suusta riippui pitkälti alas kaksi hammasta aivan kuin kaksi välkkyvää käyrää miekkaa. Sen silmät kiiluivat murhanhalusta, kun se hiipi kallioseinämää pitkin pieniä, pahaa aavistamattomia karhunpentuja kohti.
— Ole varuillasi! — huusi Lalli maassa olevalle vanhalle uroskarhulle. — Tiikeri on tuolla ja vaanii penikoitasi.
Karhu pyörähti ympäri, naaraskarhukin katsoi alas puusta, ja molemmat päästivät vihan ja kauhun kiljahduksen.
— Sapelihammas-tiikeri! — ne ulvoivat. — Joutuin luolaan, penikat!
Samassa otti tiikeri pitkän hyppäyksen iskeäkseen sapelihampaansa toiseen poikaseen ja olisi varmaan onnistunutkin, ellei Villi, joka vast'ikään oli huomaamatta liukunut maahan muuatta taipuisaa kuusenoksaa myöten, olisi ollut vielä nopeampi kuin se ja rynnännyt tuota kömpelöä pikku palleroa vasten, niin että se äkillisen sysäyksen johdosta kellahti kumoon ja pyöri keränä luolaan päin.
— Hyvä, Villi! — huusi Maija.
Tiikeri kiljaisi pettyneenä, mutta ei ehtinyt juosta penikan perässä, sillä samassa oli vanha uroskarhu pyrynä sen kimpussa, ja se sai käyttää kaiken sulavuutensa välttääkseen ahdistajansa raskasten käpäläin raskaat iskut. Se oli kumminkin niin nopealiikkeinen, että se luultavasti olisi päässyt pakoon, ellei naaraskarhu olisi liukunut alas puusta ja juuri ratkaisevalla hetkellä katkaissut sen paluutien. Oli merkillistä nähdä, miten nopeat nuo näköjään niin kömpelöt karhut saattoivat olla, kun oli kysymys niiden penikoista. Parilla hyppäyksellä oli raivoisa emo tiikerin kimpussa, kallioseinä kun esti tämän pakenemasta muualle päin. Tiikeri vetäisi päänsä taaksepäin kuin kyykäärme ja sysäsi salaman nopeudella sapelihampaansa naaraskarhun lapaan, mutta samassa silmänräpäyksessä sai se raskaan käpäläniskun ja kaatui kumoon, jolloin uroskarhu syöksyi sen kimppuun ja murskasi sen pään voimakkaalla puraisulla.
— Huh! — sanoi naaraskarhu ja ravisteli kuollutta vihollistaan niinkuin kissa ravistelee rottaa, ja veri vuoti sen haavoittuneesta kyljestä. — Se oli vähällä saada pikku kullanmuruseni.
— Kuka käskee sinun hätiköimään ja ajamaan ystäviä takaa sen sijaan, että ajaisit vihollisia, — mörisi uros. — Elleivät nuo tuolla olisi olleet niin ystävällisiä ja varoittaneet meitä, olisi tiikeri saanut molemmat poikaset.
Silloin muisti naaraskarhu puussa olevat lapset ja katseli sinne ylös silmät kosteina kiitollisuudesta.
— Tulkaa alas, tulkaa alas, jotta saan teitä kiittää! — se huusi, ja epäröimättä kiipesivät lapset alas kuusesta.
Sillävälin karhut kokosivat pentunsa ja nuoleskelivat niitä päästäkseen selville, olivatko ne loukkaantuneet, ja kun Villi samassa tuli rauhallisena luolasta aivan kuin ei olisi mitään erikoista tapahtunut, nuolivat ne sitäkin ja mörisivät parhaat kiitoksensa. Kun Lalli ja Maija olivat ehtineet puusta alas, nuoleksivat ne heidän käsiään ja pyysivät heitä olemaan hyviä ja käymään luolaan, jos he tahtoivat lämmitellä.
— Kiitos! — sanoi Lalli ystävällisesti ja taputteli muuatta pörröistä pentua, — mutta meillä on hieman kiire. Me olemme vain katselemassa tätä maata vähäisen. Mika sen nimi on?
— Se on Titan, Saturnuksen kuita, — vastasi karhu, — ja kylmä ja kelvoton maa tämä on. Viimeisenä vuosituhantena on ilmasto vain kylmennyt kylmenemistään, eikä kohta enää tiedä, mitä tässä tekee. Kauniit hedelmäpuut, joita täällä ennen kasvoi, ovat kuolleet, ja niistä eläimistä, jotka silloin elivät puissa nelin käsin kiipeillen, ovat kehittyneet nuo julmat ihmiset, koko Titanin pahimmat pedot. Kun he eivät enää löytäneet puiden hedelmiä, rupesivat he käymään kaksin jaloin maassa poimiakseen marjoja ja pyydystääkseen saalista. Kun ilmasto kävi liian kylmäksi, keksivät he keinon pukeutua surmattujen eläinten nahkoihin ja käyttivät kiviä ja keppejä eläinten surmaamiseksi, ja lopuksi he keksivät punaisen kukan, joka polttaa ja valaisee pimeässä, ja sen jälkeen on rauha hävinnyt Titanista. Kaiken tämän on mammutti minulle kertonut, ja hän on vanha ja viisas. Hän on taas sen kuullut äidiltään, ja tämä taas omalta äidiltään, ja niin on tieto kulkenut vuosituhansien takaa.
— Emo, emo! — huusi äkkiä toinen pörröinen karhunpenikka, joka oli leikkinyt Maijan kanssa. — Tuolta Mammutti-setä tulee.
Samassa rätisivät puiden oksat, ja kun lapset katsoivat sinnepäin, näkivät he valtavan suuren punaruskean eläimen, merkillisen norsun näköisen, jolla oli hyvin pitkät ylöspäin kaartuvat torahampaat, tulevan tuuheasta kuusitiheiköstä. Se tarkasteli heitä terävästi pienillä viisailla silmillään.
Ihmislapsia, — ärjäisi se lopulta, ja sen ääni vyöryi vihaisena kuin etäällä jylisevä ukkonen. — Näen, että olette ihmisiä, tekin, vaikka toisennäköisiä kuin ennen olen nähnyt, mutta arvaan, että jos saatte elää ja kasvaa, te voitte tulla vielä vaarallisemmiksi meille kuin nämä toiset. Teidän silmistänne näen, että te taidatte paremmin kuin he käyttää hyväksenne kaikenmoisia surmalaitteita, ja luullakseni on parasta tuhota teidät heti, ennenkuin olette kasvaneet suuremmiksi ja ehtineet tuottaa vahinkoa.
Lalli astui rohkeasti tuon vihastuneen eläimen eteen ja kumarsi tapansa mukaan kohteliaasti.
— Sinä olet viisas mies, herra Mammutti, — hän sanoi kunnioittavasti. — Olemme ihmisiä kuten sanoit, mutta siinä erehdyt, kun luulet meidän tekevän pahaa. Me olemme tulleet tänne vain katsellaksemme hieman tätä tähteä. On olemassa hyviäkin ihmisiä, jotka pitävät eläimistä.
Mammutin pienet säkenöivät silmät saivat hieman ystävällisemmän ilmeen.
— Käytöstapasi on kohteliasta ja osoittaa, että olet saanut hyvän kasvatuksen, — se sanoi, — ja jos voit löytää jonkun täältä Titanista, joka menee sinusta takuuseen, saatte jäädä tänne yhdeksi päiväksi ja yöksi saadaksenne katsella seutua, mutta sen ajan kuluttua on teidän kaikkien poistuttava kuoleman uhalla.
— Kunnioitettava herra, — sanoi naaraskarhu, — mieheni ja minä menemme mielellämme takuuseen näitten kolmen puolesta, sillä he ovat pelastaneet poikaseni sapelitiikerin hampaihin joutumasta.
— Vai niin, — sanoi mammutti kummastellen, — sehän kuulostaa hyvin ihmeelliseltä. Olisinko sittenkin erehtynyt luullessani niitä ihmisten sukulaisiksi. En ole siltä taholta kuullut muuta kuin julmuutta ja väkivaltaa, mutta myöntää täytyy, että nämä ovat ystävällisen näköisiä. No niin, sittenpähän nähdään. Joka tapauksessa pysyn sanassani, että he saavat jäädä tänne yhdeksi päiväksi ja yöksi.
— Kiitoksia! — sanoi Lalli kumartaen taas. — Pitempää aikaa emme tarvitsekaan.
Sillävälin oli Maija uteliaana tullut tuon mahtavan suuren eläimen lähelle ja oli lopulta aivan sen edessä. Vihdoin hän ei enää voinut vastustaa kiusausta, vaan ojensi kätensä ja silitti hiljaa pitkää pehmeätä kärsää. Ensin mammutti säpsähti ja katseli säkenöivillä silmillään epäluuloisesti häntä, mutta sitten se seisoi aivan hiljaa ja salli hänen jatkaa ja lopuksi se rupesi vastahyväilyyn silitellen kevyesti kärsällään tytön kiharaista päätä.
— Tämä käy yli ymmärrykseni, — se sanoi lopulta lempeällä äänellä. — Sydänalassani tuntuu niin omituisen lämpöiseltä, aivan kuin olisit oma poikaseni. Tämmöistä ei ole minulle ennen sattunut. Täällä Titanissa elävät kaikki eläimet toistensa vihollisina ja pelkäävät, vihaavat tai halveksivat toisiaan tai parhaassa tapauksessa antavat toinen toisensa olla rauhassa, mutta nyt valtaa minun sydämeni rakkaus ja halu palvella sinua. Mitä tämä oikein on? Mitä ihmeellisiä aikoja nyt koittaneekaan?
Mutta Maija vain hymyili sille seisoessaan sen hirvittäväin syöksyhammasten keskellä ja lopulta hän kietoi käsivartensa sen kärsän ympäri.
— Tiesinhän minä, että sinä olet herttainen ukki, vaikka sinä puhuit niin juhlallisesti, — hän sanoi. — Minä pidin alun pitäin sinusta. Sinä olet niin viisaan ja kunnianarvoisan näköinen. Päästä minut nyt ratsastamaan leveään selkääsi!
— Minut myös, minut myös! — pyysi Lalli, ja mammutti tarttui heihin varovasti kärsällään ja nosti selkäänsä. Samassa hyppäsi Villikin heidän viereensä puunoksalta, minne se oli kiivennyt.
— Hyvästi Nalle, hyvästi rouva Nalle, hyvästi pienokaiset! — huusivat lapset mammutin astellessa pitkin, liukuvin askelin metsää kohden.
Tämä metsä oli hyvin samanlainen kuin olivat kotoiset metsät varhaisena kevätpäivänä. Se vain oli erotuksena, että puut olivat täällä paljoa suuremmat ja koko maisema paljoa villimpi. Paikoitellen oli metsä niin tiheätä ja ryteikköistä, että tuntui aivan mahdottomalta tunkeutua sen lävitse, mutta mammutti kävi pitkin leveäksi tallattua polkua, joka kulki heidän oikealla puolellaan jyrkkänä kohoavan kallioseinän vieritse. Siellä täällä oli seinämässä sinisiä jäämuureja, joita pitkin vesi tihkui solisevina puroina. Toisinaan, kun seinämä paikoitellen kävi hieman matalammaksi, häämötti sen yläpuolella samanlaisia sinisiä jääjoukkioita, jotka jyrkkinä ja eri värisinä kimallellen kohosivat pilviin ja ylempänä muuttuivat häikäisevän valkoiseksi lumeksi.
Alhaalla maassa teki lumi sulamistaan, ja puiden runkojen ympärillä oli pyöreitä lumettomia päiviä tai vesilätäkköjä, ja muutamilla lämpöisillä rinnemailla versoi nuorta hentoa vihantaa, ja siellä täällä kurkisti mättäiltä pieniä valkoisia tai vaaleankeltaisia kukkia. Ilmassa oli paikan, kostean mullan ja hennon ruohon tuoksua, ja puiden runkojen lomista näki auringon nopeasti laskevan kalpeana ja lämpöä luomatta.
He näkivät metsässä paljon eri eläinlajeja. Muutamat olivat susien tai hyenain näköisiä, ja ne ulvoivat nähdessään lapset mammutin selässä. Eräällä rinteellä oli kokonainen lauma komeita hirviä laiduntamassa, ja eräällä toisella rinteellä he näkivät ryhmän eläimiä, jotka ensimmältä näyttivät suurilta kivenlohkareilta, mutta kun he tulivat lähemmä, huomasivat he siinä olevan lauman kauhean suuria härkiä ja lehmiä, hieman biisonihärkien näköisiä. Ne mulkoilivat lapsia uhkaavin katsein pörröisten, sarvekasten otsainsa alta.
— Mitä sinä kannat selässäsi? — mylvivät ne mammutille. — Eivätkö nuokin ole ihmisiä? Eivätkö ne ole terävillä kepeillään tappaneet tarpeeksi monta meikäläistä, ettei sinun enää tarvitsisi kanneskella niitä ja suojella niitä?
Mammutti ravisti niille pitkiä peloittavia hampaitaan ja vastasi:
— He ovat ystäviäni, ja minä suojelen heitä. Enkö minä ole tämän metsän kuningas ja enkö saa tehdä, mitä haluan?
— Kuningas, kuningas, — ärjyi kallioluolasta ukkosenkaltainen ääni. — Siitä seikastahan me kaksi olemme aina kiistelleet. Kerran kai se myös ratkaistaan, kumpi meistä on Titanin hallitsija. Kuka hyvänsä voi nyt nähdä, ettet sinä enää ole kelvollinen pysymään kuninkaana, kun rupeat juoksentelemaan kuin hullu, ihmislapsia selässäsi kantaen.
Kallioluolan suulle ilmaantui suuri kellanruskea kissaeläin, sen näköinen kuin harjaa vailla oleva leijona. Se irvisteli peloittavilla hampaillaan mammutille, joka pysähtyi ja katseli sitä silmät säkenöiden.
— Sinä kuningas! — sanoi mammutti ivallisesti. — Miten sinä voisit hallita viisaudella, sinä, joka surmaat ja syöt heikot. Sinun hallinnastasi tulisi vain hirmuhallitus, ja se tuottaisi rajatonta kurjuutta. Luulet olevasi hallitsijaksi syntynyt, koska olet väkevä ja julma, mutta jos muut eläimet saavat valita, niin kyllä ne visusti varovat ottamasta sinua kuninkaakseen, sillä ne tuntevat, että kuninkaan tulee olla viisas ja suojella heikkoja.
— Valita, valita, — kiljui leijona. — Onko moista ennen kuultu, että alamaiset saisivat valita? Niidenhän on vain alistuttava väkevän hallitsijan valtaan eikä valittava. No niin, sen seikan tulevaisuus ratkaiskoon. Jonakin päivänä haastan sinut kaksintaisteluun, ja silloin saadaan nähdä, mutta tänä yönä kutsun kaikki eläimet neuvottelukokoukseen ja kerron heille, että sinä olet solminut liiton ihmisen, meidän kaikkien yhteisen vihollisen kanssa.
— Tee niin! — vastasi mammutti ylväänä. — Nämä kaksi eivät ole tavallisia ihmisiä, enkä ole antanut heille lupaa oleskella Titanissa kauemmin kuin yhden päivän ja yön. Ellei eläinten neuvosto toivo heidän viipyvän kauvempaa, niin saavat he mennä.
— Vatsaani — — — sanoi leijona lauseen täytteeksi päästäen samalla ukkosena kaikuvan naurun.
— Siitä seikasta me olemme eri mieltä, — huusi mammutti, joka jo oli lähtenyt liikkeelle, — mutta nyt ei minulla ole enää aikaa.
— Hyvästi, serkku, hyvästi! — huusi Villi leijonalle. — Kyllä me opetamme sinulle parempia tapoja, jos jäämme tänne kyllin pitkäksi ajaksi.
Ja niin hölkytteli mammutti edelleen, mutta piti vielä kauan toisen silmänsä suunnattuna luolaan, valmiina torjumaan salakavalan hyökkäyksen.
Aurinko teki nopeasti laskuaan, ja Lalli seurasi silmillään sen pientä kalpeata kerää.
— Ei tuosta ole suurtakaan hyötyä, — sanoi hän.
— Ei olekaan, — vastasi Mammutti. — Se on niin etäällä, että kuluu kaksikymmentä yhdeksän ja puoli teikäläistä vuotta, kun Saturnus kerran kiertää auringon. Mutta emme me sitä niin paljoa tarvitsekaan, kun meillä on Saturnus-emomme.
Silloin Lalli muisti Jupiterissa vallitsevat olot ja ymmärsi, että täällä mahtoivat asiat olla kutakuinkin samoin. Senvuoksi hän odotti jännityksellä saavansa nähdä auringonlaskun jälkeen, minkä näköinen tämä kiertotähti oli.
Ei kestänytkään kauan ennenkuin aurinko laski, ja jo sitä ennen hän näki, että metsän ja vuorten yläpuolella alkoi valjeta. He tulivat nyt hieman aukeammalle maalle, mistä voivat nähdä korkeat jäätiköt, ja äkkiä hän näki vuorten olevan leveän valorenkaan, aivan kuin sädekehän, ympäröiminä. Rengas kohosi yhä ylemmä ja sen jälkeen näkyi vielä toinen, sen sisäpuolella oleva valorengas, ja pian nousi kiertotähden säteilevä levy kimaltelevan, sinisen jäävuoren yläpuolelle. Ylemmä ja yhä ylemmä se nousi, kunnes se oli kokonaan taivaalla, kummankin merkillisen renkaansa keskellä, majesteetillisena ja kauniina, ja sen ympärillä oli taivaalla sitäpaitsi paistamassa seitsemän erikoista kuuta. Tämä kaikki oli niin lumoisan kaunista, että Lalli ja Maija istuivat aivan vaipuneina ihasteluun.
— Seitsemän kuuta, — huomautti Villi ihmeissään. — Tämmöisenä yönä kelpaisi pitää kissannaukujaisia!
— Niitä on kymmenen, — sanoi mammutti — mutta nykyisin on kaksi
Saturnuksen takana ja kymmenes on Titan.
— No niin, ette te juuri voi kerskua, että teillä on paljon auringonvaloa, — sanoi Maija nauraen, — mutta kuunvaloa on sitä enemmän ja renkaanvaloa vielä kaupantekijäisiksi. Ei ole liioin helppo sanoa, mikä vuorokaudenaika on lämpöisin, sillä minusta lämmittää Saturnus enemmän kuin aurinko.
Lallin mielestä oli Maija vallan oikeassa, sillä tuosta suuresta loistavasta levystä lähti aivan kuin Jupiterista leppoisaa miellyttävää lämpöä, joka sulatti lunta yhä nopeammin. Vuorilla solisivat purot voimakkaammin, ja metsästä kuului erilaisia linnunääniä, jotka tervehtivät Saturnuksen nousua.
Mammutti lähti taas liikkeelle, ja kapea, tallattu polku kiemurteli jättiläispuiden lomitse, jotka täyttivät ilman pihkaisella tuoksullaan. Se oli ihana ratsastusmatka, mutta se päättyi äkkiä kamalalla tavalla. Yht'äkkiä tuntui, kuin olisi maa vajonnut mammutin jalkojen alla, ja se syöksähti kauhusta ulvoen syvään, jyrkkäseinäiseen kuoppaan, niin syvään, että sen selässä istuvat lapset olivat maanpinnan tasalla.
Lalli huomasi heti, että tässä oli ihmisten kaivama salakuoppa, sillä sen seinät olivat niin pystysuorat ja se oli niin taitavasti katettu oksilla ja lumella. Hän hyppäsi heti alas mammutin selästä kuopan reunalle, ja Maija ja Villi seurasivat hänen esimerkkiään.
— Mitä nyt on tehtävät? — kysyi Lalli levottomana.
Mammutti oli ilmeisesti mitä syvimmän kauhun vallassa, se huohotti ja voivotteli, että sen viimeinen hetki oli nyt lyönyt, että pian tulivat kai julmat ihmiset tappamaan sen terävillä keihäillään.
— Älä pelkää! — sanoi Lalli lohdutellen. — Me koetamme kaivaa sinut ylös sieltä, ennenkuin he ehtivät tulemaan.
Hän juoksi puiden sekaan ja rupesi etsimään sopivaa seivästä, millä kaivaa maata, ja Maija teki samoin. Pian oli kumpikin löytänyt itselleen semmoisen, ja he rupesivat heti ahertamaan, niin että hiki tippui. He irroittivat maata kuopan reunoilta, ja pudottivat irtautuneet kokkareet pohjaan, missä mammutti tallasi ne alleen, joten kuoppa kävi yhä matalammaksi. Työ edistyi kumminkin hyvin hitaasti, sillä seipäät eivät olleet kyllin terävät. Lalli lähetti senvuoksi Maijan metsään hakemaan parempia seipäitä, ja jatkoi itse työtä, ja siinä oli Villikin raaputtamassa ja potkimassa nelin jaloin maata kuoppaan. Mutta äkkiä keskeytti puitten seasta tien vierestä kaikuva terävä vihellys heidän työnsä, ja kuusenoksien välistä näki Lalli keltaisia, hirvittävän rumia eläimellisiä kasvoja.
— Ihmiset, ihmiset, — vaikeroi mammutti epätoivoissaan. — Ne tulevat tappamaan meidät kaikki.
— Juokse pian kutsumaan karhut avuksemme! — kuiskasi Lalli Villille.
— Minä koetan niitä pidätellä niin kauan.
Villi hävisi kuin salama puiden joukkoon, ja siihen ryntäsi nyt villi lauma nahkaanpuettuja ihmisiä, joilla oli pitkät käsivarret kuin apinoilla, hyvin matala otsa ja vahvat, ulkonevat leuat. He olivat varustetut nuijilla ja keihäillä, joissa oli luu- tai kivikärki, ja heidän pienet vinot silmänsä kiiluivat murhanhalusta.
Lalli asettui kuopan eteen ja tervehti heitä ystävällisesti tavalliseen kohteliaaseen tapaansa.
— Hyvää päivää, ihmiset! — hän sanoi. — Mitä te haluatte meistä?
Villit miehet pysähtyivät kummastuneina.
— Mikäs sinä olet miehiäsi? — kysyi suurin ja julmin heistä, äänessä raaka, uhkaava sävy.
— Olen ihminen kuin sinäkin, — vastasi Lalli. — Olen tullut tänne ystävänäsi katsomaan maatasi.
Villit katselivat toisiaan ymmällään.
— Niin, samanlainen sinä olet kuin mekin, — sanoi julma mies, joka kaikesta päättäen oli heidän päällikkönsä, — mutta samalla sinä olet hyvin erilainen. En ole milloinkaan nähnyt semmoista eläintä, jonka nahasta sinä teet vaatteesi, ja sinun oma nahkasi on valkoisempaa kuin meidän ja puhtoista kuin kukan terälehdet.
— Olen hyvin kaukaa, — selitti Lalli. — Olen tullut kaukana, kaukana avaruudessa olevasta tähdestä.
Silloin tuijottivat villit vielä uteliaampina häneen ja tulivat vähitellen yhä lähemmäksi. He rupesivat tunnustelemaan hänen käsiään, kasvojaan ja hiuksiaan ja erikoisesti hänen vaatteitaan ja vaihtoivat keskenään kummastelun ja ihastelun huudahduksia.
— Ovatko kaikki siinä tähdessä asuvat ihmiset samanlaisia kuin sinä? — kysyivät he vihdoin.
— Eivät suinkaan, — vastasi Lalli. — Siellä on valkoisia, mustia, punaisia ja keltaisia ihmisiä, ja minä olen vasta lapsi.
Silloin olivat villit vielä enemmän ihmeissään, sillä vaikka he olivat täysikasvuisia miehiä, eivät he olleet Lallia paljon pitemmät.
— Kun tulet suureksi, täytyy sinun tulla päälliköksemme, — he sanoivat. — Sinun pitää tulla kanssamme luolaamme, jotta naisemme saavat nähdä sinut, mutta ensiksi on meidän surmattava tuo mammutti.
— Ei, sitä ette saa tehdä, — sanoi Lalli jyrkästi. — Se on ystäväni.
— Mutta jos sinä olet ihminen, miten voit olla eläimen ystävä? — kysyi päällikkö epäluuloisesti. — Ehket olekaan ihminen, tai kenties olet velho?
— Meidän tähdessä on ihmisillä paljon ystäviä eläinten parista, — selitteli Lalli kärsivällisenä. — Me elätämme niitä ja ne tekevät työtä hyväksemme ja palvelevat meitä.
— Silloin olette varmaankin kaikki velhoja, — tuumi päällikkö. — Mutta sehän on samantekevää. Ei olisi hullumpaa, jos heimomme saisi poppamiehen päällikökseen. Silloin se tulisi mahtavammaksi kuin yksikään muu Titanin kansaheimo.
— Tulen kernaasti kanssanne luolaanne, kunhan vain annatte ystäväni mammutin mennä rauhassa, — sanoi Lalli.
Mutta silloin miehet vain nauroivat villiä ivanaurua.
— Luuletko, että me olisimme suorittaneet raskaan kuopankaivuun päästääksemme sen rauhassa menemään? — he kysyivät ja samassa he riensivät kuopan reunalle heiluttaen keihäitään ja nuijiaan mammuttiparan pään päällä, mutta samassa kajahti metsässä hirveä möräjäminen ja ulvonta.
— Kuulkaa nyt! — huusi Lalli. — Karhut ovat myös ystäviäni ja nyt ne tulevat tänne ja syövät teidät jok'ikisen, ellette heti juokse tiehenne.
— Karhut, karhut, — huusivat villit ja juoksivat metsään, mutta päällikkö oli rohkea mies, ja ennen kuin hän lähti pakoon, sieppasi hän Lallin vyötäisistä ja kantoi hänet mennessään juosten semmoista vauhtia, että se enemmän muistutti hirveä kuin ihmistä.
Takanaan Lalli näki molemmat luolakarhut, jotka tulivat hurjaa vauhtia pitkin polkua, ja heidän rinnallaan juoksi Villi häntä ilmassa ja karvat pystyssä.
— Ottakaa päällikkö kiinni! — huusi Lalli, mutta raakalainen vain lisäsi vauhtiaan.
— Tullaan, tullaan, — puuskutti Villi ja läksi ajamaan raakalaista takaa kummankin karhun seuraamana, mutta päällikkö oli niin nopea, etteivät edes ne päässeet häntä lähenemään, ei ainakaan aluksi. Pari raakalaista kompastui ja kaatui, ja karhut antoivat niille ohimennessään läimäyksen suurista käpälistään, mutta se vain hidastutti niiden vauhtia, joten päällikkö sai vielä enemmän etumatkaa.
Vähitellen alkoi kumminkin tuntua siltä, että hänen voimansa uupuivat kesken, ja Lalli jo luuli, että Villi ja karhut saavat hänet kiinni, kun raakalainen samassa päästi riemuhuudon ja heitti taakkansa vuorenseinämässä olevaan ahtaaseen aukkoon, missä innokkaat kädet kohta tarttuivat Lalliin ja vetivät hänet pimeään luolaan, ja heti sen jälkeen tuli päällikkö nelinkontin ryömien ja tyytyväisenä nauraen. Silmänräpäys vain, ja sitten pimeni tuo ahdas aukko, ja luolassa loimottavan tulen valossa Lalli näki naaraskarhun suunnattoman suuren pään, ja sen valtavat hampaat kiilsivät tulen valossa.
— Ole varuillasi! — hän huusi, sillä aukko oli ilmeisesti vallan liian ahdas karhulle, ja sen molemmin puolin seisoi jo villejä nuijat pystyssä, valmiina musertamaan vihollisensa pään.
Karhu vetäytyi taas ulos, ja koko vuori vapisi noiden kahden eläimen pettymyksen ulvonnasta.
Raakalaiset päästivät nyt Lallin vapaaksi, mutta ovelle pantiin kaksi miestä keihäs kädessä vartioimaan, joten oli vallan mahdotonta ajatellakaan pakoa. Hän tunsi olevansa hyvin onneton, ei niin paljon oman itsensä vuoksi kuin Maijan, sillä miten kävisi tämän, kun hän oli poissa? Hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa ja luottaa Villin viisauteen. Tällä välin hän katseli luolaa loimuavan nuotiotulen valossa. Se oli suuri ja ihmeen kaunis. Korkealla hänen päänsä päällä kaareutui tumma katto, jota välkkyvät, valkoiset pylväät kannattivat, niin että luuli olevansa valtavan suuressa kirkossa. Vain sisäänkäytävän lähellä olivat seinät, katto ja pylväät mustuneet savusta, joka haki tiensä ulos luolasta jonkin näkymättömän katonaukon kautta. Luolassa oli vilisemällä raakalaisia, varsinkin lapsia, jotka leikkivät kivillä, luunikamilla ja pienillä eläinten pääkalloilla, sekä naisia, jotka istuivat ja neuloivat luuneuloilla ja eläinten jänteillä nahkavaatteita. Kaikki olivat hirvittävän rumia, ja heidän rähinänsä ja rupattelunsa miltei pani Lallin korvat särkemään.
Heidän keskellään seisoi päällikkö kertoen ylpeänä, miten hän oli vanginnut tuon pienen velhonpenikan, joka saattoi komentaa eläimiä, ja josta nyt piti kasvatettaman heimon päällikkö hänen seuraajakseen, sillä hänellä ei ollut poikaa. Kaikki kerääntyivät nyt pojan ympärille, ja miehet kunnioittivat häntä päällikkönsä poikana. Naiset tunnustelivat uteliaina häntä ja silittelivät hänen hiuksiaan, ja lapset töllistelivät häneen silmät suurina ja sormet suussa. Mutta Lalli-parka vain ikävöi Maijan ja Villin luo, eikä välittänyt vähääkään saamistaan kunnianosoituksista. Eihän tässä enää tiennyt, miten kaikki päättyy. Ei hän voinut edes hypätä takaisin maapallolle, kun hän oli täällä luolassa.
— Lalli, Lalli! — kuului Maijan ääni aukon suulta. — Oletko siellä sisällä?
— Olen, — vastasi Lalli. — Ole varuillasi, etteivät ne saa sinuakin.
— Eivät saa, — vastasi Maija reippaasti. — Täällä ovat kanssani karhut ja mammutti, jonka ne kaivoivat ylös kuopasta ja joka on luvannut pelastaa sinut.
— Kuka siellä on? — kysyivät raakalaiset.
— Sisareni, — vastasi Lalli uhkamielisesti. — Hän sanoo, että karhut ja mammutti ovat luolan edustalla, eivätkä päästä ainoatakaan teistä ulos, ennenkuin päästätte minut menemään. Koko heimoanne odottaa silloin nälkäkuolema.
Mutta päällikkö naureskeli vain.
— Luolaan on toinenkin sisäänkäytävä, josta sinulla ei ole tietoa — vastasi hän, — ja nuoret metsämiehemme kulkevat siitä ruokaa hankkimaan.
— Sitä en usko, — vastasi Lalli pilkallisesti; hän tunsi nyt olevansa täysin rohkea, sillä hän oli nähnyt Villin keltaisen hahmon hiipivän luolaan seinän vieritse, melkein toisen ovenvartijan jalkojen välitse. — Miksette silloin käyttäisi sitä joka päivä?
— Siksi, että se on liian suuri, joten petoeläimetkin voisivat siitä tulla — vastasi päällikkö, — mutta senpä vuoksi olemme sulkeneet sen puunrungoilla ja vyörykivillä, mutta ne voimme aina tarpeen tullen ottaa pois.
Villin varjo katosi luolan pimeyteen, mutta palasi taas hetkisen kuluttua luolan aukkoon huomaamattoman vartijan selän takaa, kun tämä katseli Lallia, muuta näkemättä ja kuulematta.
Raakalaiset toivat nyt Lallille paistettua lihaa ja metsämarjoja, ja hän söi samalla katsellen, miten he nakuttelivat piikivisiä työkalujaan, teroittivat luisia keihäänkärkiään ja muovailivat saviastioita. He kerskailivat hänelle rohkeudestaan, jota olivat osoittaneet taistellessaan villieläimiä ja toisia heimoja vastaan, ja kauhukseen kuuli Lalli, että he söivät vihollistensa lihaa. Kun hän koetti selittää heille, miten väärää tämmöinen menettely oli, sanoivat he, että heidän esi-isänsä olivat ennen heitä tehneet samoin ja että vihollisten syöminen oli yhtä oikeutettua kuin eläinten syöminen, jotka eivät milloinkaan olleet mitään pahaa tehneet, ja silloin ei Lalli enää tiennyt mitä sanoa. Koko heidän elämänsä oli alinomaista taistelua nälkää ja erilaisia vihollisia vastaan, ja niin oli aina ollut siitä saakka kun heidän esi-isänsä olivat laanneet asumasta puissa, jotka eivät enää ilmaston kylmettyä kantaneet hedelmiä. Ennen he olivat olleet apinoita, mutta nyt he olivat ihmisiä, ja ennemmin tai myöhemmin he kyllä tulisivat koko Titanin herroiksi, kunhan vain saisivat aikaa valmistaa oikein hyviä aseita.
Lalli sääli heitä heidän julmuudestaan huolimatta, sillä heidän elämänsä oli ankaraa ja kurjaa, mutta äkkiä keskeytti luolan perältä kaikuva ryske hänen mietteensä. Hän näki valonsäteen pilkistävän sen etäisestä hämärästä, ja aukko suureni suurenemistaan. Hän näki nyt, että siellä oli hänen ystävänsä mammutti, joka oli tehnyt suuren aukon seinään, ja muutaman hetken perästä, ennenkuin raakalaiset ehtivät sitä estää, ryntäsi naaraskarhu sisään ja koko heimo pakeni kauhusta ulvoen luolan suulle, mutta siellä oli heitä vastassa toinen karhu. Lalli juoksi heti ystäviään vastaan, eivätkä villit edes ajatelleet häntä estää. Koko luola kaikui voivotteluista ja valitushuudoista, joihin sekaantui karhujen karjunta.
— Pelasta meidät, pelasta meidät! — kirkuivat raakalaiset. — Puhu puolestamme ystävillesi, sinä poppamies!
— Antakaa niiden nyt olla! — sanoi Lalli raivoisalle naaraskarhulle.
— Säästäkää ne minun tähteni!
Ja hurja karhu hillitsi itsensä kesken vimmattua rynnistystään ja seurasi häntä sisäänkäytävään, missä mammutti odotti. Sen vieressä seisoivat Maija ja Villi ja huusivat hänelle tervetuloa.
Maija nauroi ja hyppi ja kirkui ilosta, niin että kesti kotvasen ennen kuin Lalli sai hänen kertomaan, miten he näin olivat voineet tulla hänen avukseen, ja Villikin tuntui olevan aivan pyörällä päästään, mutta hetkisen kuluttua he hieman rauhoittuivat.
Sitten otti mammutti heidät kaikki selkäänsä, ja Maija kertoi, miten Villi oli huutanut karhut avuksi. Kun karhut olivat jättäneet sikseen raakalaisten takaa-ajon, olivat ne palanneet kuopalle, missä Maija oli liittynyt niihin, ja sitten ne olivat vahvoilla kynsillään kaivaneet mammutin ylös kuopasta. Sitten olivat he kaikin seuranneet raakalaisten jälkiä luolalle saakka, Villi oli vakoilemalla keksinyt suuren takakäytävän, ja mammutin oli helppo syöksyhampaillaan ja kärsällään poistaa sen sulkuna olevat puunrungot ja kivet.
— Ja minne sinä viet meidät nyt? — kysyi Lalli mammutilta.
— Meidän on kaikkien mentävä neuvottelupuulle, — vastasi mammutti syvällä äänellä. — Luolaleijona on kutsunut sinne koko eläinkunnan koettaakseen riistää minulta vallan ja saadakseen oikeuden syödä teidät molemmat, ja meidän on mentävä sinne puolustamaan teidän henkeänne ja minun valtaani.
Ja taas he ratsastivat metsässä kiertotähden säteillessä ja merkillisten valorenkaiden loistaessa taivaalla. Jonkun aikaa ratsastettuaan he tulivat suurelle aukealle paikalle, jonka keskellä kohosi puu, niin mahtava, etteivät lapset semmoista olleet ennen nähneet, tiedon puuta kenties lukuunottamatta. Se oli eräänlainen mänty, ja sen runko oli niin paksu, että sen läpi olisi voinut ajaa nelivaljakolla, jos se olisi ontto. Ja semmoinen se näytti olevankin, sillä he näkivät aukon sen toisella sivulla, ja siinä näkyi luolaleijonan julma pää. Puun ympärille oli kerääntynyt valtava joukko erilaisia eläimiä, useimmat pitkä- ja lämminvillaisia. Siellä oli suuria alkuhärkiä, hirviä, hyenoja, susia, sapelihammas-tiikerejä, näätiä sekä suuri joukko sarvipäitä märehtijöitä ja hevosmaisia, eläimiä, ja puiden oksilla istui kaikenmoisia lintuja.
— Sieltä ne tulevat, — karjui leijona. — Siinä nyt näette kaikki, että olen oikeassa. Mammutti on liittoutunut ihmisten kanssa ja kantaa heitä selässään. On vihdoinkin aika teidän syöstä hänet valtaistuimelta ja valita joku arvokkaampi, joka paremmin voi taistella eläinten oikeuden puolesta heidän yhteistä vihollistaan vastaan.
— Niin, niin, — huusivat ja ulvoivat, ammuivat ja visersivät eläimet.
Silloin juoksi karhu piirin keskelle ja mörisi suuttuneena:
— Pölkkypäitä te olette kaikki tyyni. Ettekö älyä, että leijona haluaa päästä valtaan saadakseen paremmin syödä vatsan täydeltä teidän lihaanne? Me olemme vast'ikään olleet taistelemassa ihmisten kanssa ja tunkeutuneet heidän luolaansa, ja nämä, joita arvoisa herramme kantaa selässään, ovat meitä auttaneet ja ovat eläinten ystäviä, sen voimme eukkoni ja minä todistaa.
— Ohoo, kas vaan! — huusi muuan kettu. — Ette kai luulleet, että näin teidän säästävän ihmiset juuri tuon pojan pyynnöstä. Teidän olisi tietenkin pitänyt surmata heidät kaikki tyyni, kun kerran olitte heidän luolassaan. Kavaltajia olette, kavaltajia!
Nousi hirveä meteli. Kaikki huusivat toinen toistaan kovemmin, hampaat kirisivät, sarvet heiluivat. Koko joukko jakautui kahteen puolueeseen, toinen kannatti leijonaa, toinen mammuttia. Leijonan puolueeseen kuuluivat useimmat petoeläimet, sudet, hyenat, ketut ja sakalit, sillä kun leijona oli surmannut jonkun eläimen, jäi aina jotain niillekin. Sapelihammas-tiikeritkin liittyivät niihin, sillä ne vihasivat lapsia, koska he olivat varoittaneet karhuja, kun muuan niistä aikoi rosvota näiltä pennut. Niinikään kuului useita lintuja, kuten korpit ja varikset, leijonan puolueeseen. Sitävastoin liittyivät useimmat sarvelliset eläimet mammuttiin, ja kun tämä oli järjestänyt joukkonsa, ja alkuhärät ja hirvet siinä seisoivat sarvet alassuunnattuina ja karhut seisoivat takajaloillaan ja heiluttivat peloittavia käpäliään, niin ei ollut tämäkään suinkaan halveksittava puolue.
Leijona näytti tämän ymmärtävän ja kesti hyvän aikaa, ennenkuin se antoi hyökkäyskäskyn. Tätä odotusaikaa käytti Lalli hyväkseen ja nousi seisaalleen mammutin selkään.
— Kuulkaa, mitä sanon, älkääkä olko hulluja! — hän huusi tuolle karjuvalle ja ulvovalle joukolle. — Sanon, että teette viisaimmin solmimalla heti rauhan ja tunnustamalla mammutin edelleenkin kuninkaaksenne. Jos niin teette, lähden minä siskoni kanssa heti Titanista omaan tähteemme. Sen olimme muutenkin aikoneet tehdä, eikä kukaan teistä voi sitä estää eikä tehdä meille mitään pahaa. Mutta ellette niin tee, niin palaan minä maapallolta ja tuon tullessani aseita, jotka surmaavat etäältä kuin salama ja jyrähtävät kuin ukkonen, ja silloin minä tuhoan teidät jok'ikisen.
Meteli taukosi hetkeksi, ja eläimet neuvottelivat keskenään mumisten. Vähitellen näkyi toinen toisen perästä hiipivän mammutin puolelle, ja lopuksi oli luolaleijona siinä vain parin sapelihammas-tiikerin seurassa, huiskuttaen häpeissään ja kiukuissaan kylkiään hännällään.
Silloin remahti raikuva riemuhuuto mammutin kannattajajoukossa. Siinä ammuttiin ja möristiin, hirnuttiin ja ulvottiin, ja luolaleijona hiipi hurjasti karjuen takaisin metsään.
Sitten nousivat Lalli ja Maija mammutin selästä ja sanoivat sydämelliset jäähyväiset kaikille ystävilleen, ja sudetkin sekä hyenat ja sakalit heiluttivat heille häntäänsä, ja Villi juoksenteli ympäri nauraen ja tehden pilkkaa luolaleijonasta ja matkien sitä. Maija kietoi kätensä mammutin kärsän ympäri ja suuteli sitä, ja mammutti oikein itki surusta ja mielenliikutuksesta, ja karhutkin huokailivat ja löivät käpälillään epätoivoisina rintojaan vakuuttaen, etteivät he ikinä unohda Maasta tulleita ystäviään.
Ja ylhäällä oli Saturnuksen suuri, loistava levy, katsellen heitä kuin suuret, hyväntahtoiset kasvot, ympärillään leveät ihmeelliset renkaat ja seitsemän kuuta.
— Hyvästi, hyvästi! — huudettiin kaikkialta ja kaikilla mahdollisilla eläintenäänillä, ja sitten hyppäsivät lapset avaruuteen.