7. URANUS.
Isä tarvitsee puhelinta. Vihreä pallo ja kauhea matka. Satumaailmassa. Maija on haavoittunut. Tonttu maanpakolaisena. Taitava takoja. Laulaja iänikuinen. Jättiläiset ja Tor. Jumalien luona. Kaksi eriskummallista olentoa. Muinaisroomalaisia jumalia. Minervan ehdotus.
— Isä, isä, — huusi Lalli seuraavana iltana, juosten isänsä työhuoneeseen, — miten löydän Uranuksen kaukoputkella? Tahtoisin niin mielelläni nähdä Uranuksen.
— Hm, — sanoi isä ja hymyili tavallista hyväntahtoista hymyään, — se ei kenties ole niinkään helppoa. Vanhan ajan kansat eivät tienneet, että Uranusta oli olemassakaan, sillä sitä ei voi nähdä paljain silmin. He luulivat, että Uranus oli uloimmainen kiertotähti. Vasta seitsemäntoistasataluvulla keksivät tiedemiehet sen saatuaan paremmat kaukoputket. Mutta voinhan minä koettaa puhelimitse tiedustella tähtitornista, mistä sitä on etsittävä.
Ja sitten isä meni puhelimeen ja puheli siinä hetkisen, sen jälkeen hän astui Lallin kanssa saliin, sovitti kaukoputken, tirkisteli, tirkisteli ja sanoi lopuksi:
— Ei sitä hyvin näe. Se on vain tuo pieni vihreähkö piste tuon suuren tähden vasemmalla puolella.
Mutta Lalli vain hymyili. Hän tiesi suoriutuvansa hyvin, kun vain sai näkyviinsä itse tähden. Hän kiitti isää tämän vaivoista, ja sitten isä palasi työhuoneeseensa tyytyväisenä myhäillen itsekseen.
Kuten isä oli sanonut, ei kaukoputkessa tosiaankaan ollut paljoakaan näkemistä. Vihertävä piste, josta isä oli puhunut, oli niin pieni, että Lalli töin tuskin saattoi nähdä sen, eikä Maija, joka tietysti oli sinne kutsuttu samoin kuin Villikin, voinut nähdä sitä ollenkaan. Siksi hän asettuikin veljensä taakse, kun tämä siinä seisoi ja ikävöiden katseli tähteä.
— Mitähän saattoi piillä tuossa vihreässä kiertotähdessä. Mitä merkillisyyksiä mahtoi siellä olla nähtävänä.
Ja kun hän siinä seisoi tirkistellen, tapahtui taas samoin kuin ennenkin. Pitkä musta tunneli avautui hänen eteensä, ja ennen pitkää seisoi hän, Maija ja Villi vieressään, ulkona lasilavalla.
— Mitä teillä nyt taas on mielessä? — kysyi Villi hieman äreissään. — Alan tulla vanhaksi tämmöisiin puuhiin, ja jonakin kauniina päivänä joudumme kaikki tyyni parempiin suihin tai saamme muulla tavoin surmamme. Ette te ole missään tyytyväisiä, ei edes paratiisissa. Ensi kerralla minä jään kotiin uuninnurkkaan.
— Älä koetakaan minulle moista uskotella, — sanoi Lalli nauraen. — Et sinä kumminkaan voisi pysyä kotona, vaikka koettaisitkin. Muuten voit jo nytkin ryömiä takaisin ja paneutua maata. Kyllä Maija ja minä tulemme hyvin toimeen ilman sinuakin.
— Mitä vielä! — sanoi Villi ivallisesti. — Kyllä minun täytyy tulla pitämään vaaria teistä. Minä olen vastuussa, jos onnettomuus kohtaisi teitä, ja senvuoksi tulen nytkin mukananne tähän uuteen hullutteluun. Mihinkä haljuun maahan tällä kerralla matkustetaan?
Lalli loi silmäyksen avaruuteen, ja siinä hänen edessään loisti vihreä pallo neljän pienen kuun ympäröimänä.
— Uranukseen, — huusi Lalli. — Se on merkillisen näköinen, Villi.
Kukaties et uskallakaan tulla mukaan.
Villi ei vastannut mitään, tuijotti vain, ja sen silmät tulivat yhtä vihreiksi kuin tuo tähti, ja äkkiä se otti vauhtia ja syöksyi avaruuteen. Lalli ja Maija seuraavat nauraen perässä.
Matkat avaruuden halki tuntuivat käyvän yhä kauheammiksi. Matka Uranukseen mahtoi olla huiman pitkä, sillä Lalli menetti tällä matkalla kokonaan tajuntansa ja heräsi vasta siihen, että joku hautoi hänen ohimoitaan kylmällä vedellä. Hän aukaisi silmänsä, mutta sulki ne taas. Untahan tämän täytyi olla, sillä ympärillään hän oli nähnyt keijukaispiirin, aivan samanlaisen kuin hän ennen oli nähnyt satukirjojen kuvissa. Mutta siinä ne yhä seisoivat puhtaissa valkoisissa vaatteissaan niin ihmeen kauniina ja niin kevyinä, että ruoho tuskin taipui niiden jalkojen alla. Pieni keijukainen oli hänen vieressään vesimalja kädessä, ja hänen edessään seisoi keijupari, jolla oli kultakruunu päässä, siinä oli ilmeisesti keijukuningas ja -kuningatar. Kuningatar oli hyvin kaunis ja kuningas jalon ja viisaan näköinen, mutta samalla oli hänen kasvoillaan pettymyksen, melkeinpä vihan ilme, kun hän katsoi Lalliin.
Myös koko maisema oli kuin satumaata. Ruoho, missä Lalli makasi, ei ollut vihreätä vaan kauniin sinistä, ja niittyä ympäröivät puutkin olivat sinisiä; siinä oli sinisen eri vivahduksia vaalean taivaansinisestä tumman indigosiniseen. Sen sijaan oli taivas kirkkaanvihreä ja samoin oli alla välkkyvä pieni järvi korean vihreä, ja se kapea viiru, jonka pieni, heikosti vihertävä aurinko loi järven pinnalle, väräjöi kauniin oranssinvärisenä rannalta toiselle, Aurinko oli niin heikko, että saattoi nähdä taivaan tähdet sekä kaksi tämän tähden neljästä kuusta, jotka näyttivät vihreiltä juustoilta.
Kaikki näytti niin sadunomaiselta ja ihmeelliseltä, että Lalli melkein unohti ihmetellä keijukaisia, mutta ennen pitkää hän muisti Maijan, jota hän ei nähnyt missään.
— Missä on siskoni ja kissani? hän kysyi.
— Kyllä minä täällä olen, — kuului Villin ääni keijujen keskeltä, ja Lalli näki, että muudan niistä parast'aikaa silitti hyväillen kissan selkää.
— Ja siskosi on täällä, — vastasi muudan toinen keiju, — mutta hän on pahoin loukannut päänsä.
Lalli juoksi heti sinne ja näki Maijan makaavan liikkumattomana sinisessä ruohikossa ja veren vuotavan hänen päästään. Silloin rupesi hän katkerasti itkemään ja moitti itseään siitä, että oli ottanut siskonsa huimapäisiin, vaarallisiin seikkailuihinsa.
— Enkös minä sitä sanonut! — mumisi Villi, mutta se ei suinkaan lohduttanut Lallia vaan pani hänen itkemään yhä enemmän.
— Älä itke! — sanoi keijukaiskuningatar säälien. — Ei hän ole kuollut, vaikkei sekään ihme olisi semmoisen putoamisen perästä. Te ihmiset olette aina valmiit kuolemaan vähimmästäkin kolauksesta.
— Älä puhu niiden kanssa! — sanoi kuningas tuimalla äänellä. — He ovat karkoittaneet meidät maapallolta tänne saakka, miltei aurinkokuntamme äärimmäiseen reunaan, ja nyt he tulevat perässämme tännekin. Parempi olisi, jos tyttö kuolisi, mutta en henno kumminkaan antaa hänen kuolla. He näyttävät molemmat oikein kunnollisilta ollakseen ihmisiä. Tonttu, joka aina on ollut ihmisten hyvä ystävä, voi viedä heidät vanhan Väinämöisen luo, ja hän voi sitten parantaa tytön laulullaan.
Eräs keijuista liiteli heti niityn yli toisten sitoessa Maijan päätä harsoisella vyöllä. Hän makasi siinä niin kalpeana ja liikkumatonna, aivan kuin kuolleena, eikä Lalli voinut muuta kuin itkeä. Villi seisoi vieressä ja nuoleskeli Maijan ojossa olevaa kättä.
Hetkisen kuluttua tuli tonttu juoksujalkaa niityn poikki, niin että punainen lakki heilui ja pitkä harmaa parta tutisi.
— Onko täällä oikeita ihmisiä? — se huusi jo kaukaa läähättäen ponnistuksestaan, — Pitkästä aikaa en ole nähnyt muita kuin peikkoja ja jumalia. Häijyjä ihmiset ovat usein, mutta sille en mahda mitään, että siitä huolimatta pidän heistä, lapsista eritoten. Ja hän kiirehti siihen toisten joukkoon, puristi sydämellisesti Lallin kättä ja silitti surkutellen Maija-paran hiuksia.
— Ja siinähän on oikea kissakin, — hän sanoi peräti ilostuneena. — Ne olivat usein tovereinani talleissa ja riihissä, kun kiertelin öisin hoitamassa talon asioita vanhaan hyvään aikaan, jolloin ihmiset vielä panivat ulos vadillisen puuroa jouluyönä minua varten.
Ja Villikin tuntui käyvän hyvin iloiseksi, kyyristi selkäänsä ja kehräsi.
— Olen kuullut esivanhempaini puhuvan sinusta, — se sanoi. — Mutta minkä vuoksi olet muuttanut näin kauas.
— Niin, niin, — huokasi tonttu. — Ihmiset eivät tarvinneet minua enää. He tulivat niin viisaiksi, etteivät he edes uskoneet minua olevankaan, eivätkä panneet enää puuroa minulle, ja kun sitten kaikki muut kuolemattomat olennot muuttivat tänne Uranukseen, tulin minäkin heidän mukanaan. Olemme kaikki täällä maanpaossa, sillä kun ei kukaan enää uskonut meihin, niin ei kannattanut jäädä maapallolle. En minä tästä sinisestä ruohosta pidä enkä liioin tuosta ruohonvihreästä merestä, mutta mitä tehdä. Mutta nyt on meidän kiireesti saatava tyttö vanhan Väinämöisen luo, ennenkuin hän kuolee.
Ja tonttu otti Maijan vahvoille käsivarsilleen ja kantoi hänet vallan kevyesti, ja Lalli ja Villi tulivat perässä otettuaan ensin jäähyväiset keijukaisilta, jotka kaipaavin katsein seurasivat heitä, ja kuninkaan kasvot kävivät entistään surullisemmiksi ja ankarammiksi, ja kuningatar pyyhki kyynelen silmistään. Oli selvää, että hekin kaipasivat maapalloa ja kenties ihmisiäkin, vaikka olivat liian ylpeitä sitä myöntämään.
Kun Lalli siinä asteli tontun jäljessä, kuuli hän vihreän meren rannalta valittavia säveleitä ja katsoessaan sinnepäin, näki hän vanhan vihreäpartaisen ukon istuvan sinisessä ruovikossa kannelta soittaen. Sen ääni kuulosti niin surulliselta, että Lallin sydäntä oikein särki surusta ja säälistä.
— Kuka tuo on? — kysyi hän tontulta.
— Sehän on vanha Ahti, — vastasi tämä. — Oikeastaan pitäisi kai hänen partansa olla sinisen, mutta hän ei viitsi enää vaihtaa sen väriä. Ei hän viihdy tässä vihreässä meressä ja aina hän valittaa sitä, että aurinko on niin kaukana ja että hänen päänsä menee vallan pyörälle, kun täällä on neljä kuuta. Ukko soittaisi kai mieluimmin yöllä, mutta se ei käy päinsä täällä, sillä yö on liian pitkä ja kylmä. Se kestää näet kaksikymmentäneljä teikäläistä vuotta, sillä Uranuksen akseli on samassa tasossa kuin sen kiertorata auringon ympäri. Silloin, kun tähden toinen napa on aurinkoon päin kääntynyt, on siellä päivää koko ajan, vaikka tähti pyöriikin akselinsa ympäri, ja toisen navan puolella on yhtä pitkä yö, mutta kun se on tullut toiselle puolelle aurinkoa, ovat olot päinvastaiset. Täkäläiseen vuoteen menee kahdeksankymmentäneljä teikäläistä vuotta, mutta se ei merkitse mitään meille, jotka olemme kuolemattomia. Useimmat vain muuttavat päivänpuolelle, kun pitkä, kylmä talviyö tulee. Vain kääpiöt, jotka asuvat noissa vuorissa, jäävät tänne talveksikin sekä jotkut Lapin peikot.
Ja tonttu näytti nenällään eräitä korkeita vuoria, jotka jyrkkäseinäisinä kohosivat hieman kauempana rannasta. Ne olivat kummallisen näköiset, sillä monin paikoin ja vallankin huipuissaan ne olivat korean punaisia, kun taas toiset kohdat olivat tummansinisen metsän peitossa.
— Mutta miten täällä voi olla näin lämmintä, vaikka aurinko on niin kaukana? — kysyi Lalli.
— Osittain se johtuu siitä, ettei tähti ole vielä täysin jäähtynyt, vaan siitä haihtuu omaa lämpöä, ja osittain siitä, että aurinko saa paistaa joka paikkaan niin pitkän ajan, — selitti tonttu.
— Nyt meidän täytyy pysytellä vuorten ja meren keskivälissä — sanoi hän, kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, — sillä ei ole niinkään varmaa, mitä mieltä vuoren peikot ja vedenhaltijat ovat, jos saavat nähdä teidät. Vedenneidot saattavat houkutella sinut hulluttelemaan, ja vanha Ahti ei ole hyvällä tuulella vihreässä meressään. Häijy Hiisi asuu niinikään noissa vuorissa ilkeine seurueineen, sillä tämä osa maata on suomalaisten jumalien ja peikkojen asumaa. Muut asuvat vuoren toisella puolella.
Lallia oikein puistatti kuullessaan puhuttavan kaikista näistä peikoista ja jumalista. Miten hän voikaan puolustautua niitä vastaan. Eivät edes Villin kynnet ja hampaat voi auttaa häntä kuolemattomia vastaan. Mutta pian hän unohti kaikki vaarat ihaillessaan merkillistä maisemaa. Se oli suuressa määrin tavallisen maapallon-maiseman näköinen, värit vain olivat vallan päinvastaiset. Puut, pensaat ja kukat olivat tietysti hänelle ventovieraat ja usein merkillisen muotoiset. Puiden lehdet olivat tavallisesti hyvin suuret ja leveät, jotta ne voisivat kerätä heikon auringonvalon. He näkivät vain muutamia eläimiä, ja nämä olivat hyvin arkoja, ikäänkuin olisivat heitä epäilleet. Lallin huomio kiintyi erikoisesti siihen, että niillä kaikilla oli suuret silmät, samanlaiset kuin pöllöillä. Kun he tulivat lähemmäksi vuoria, ja olivat näiden etumaisten harjanteiden kohdalla, näki hän, että niiden punainen väri aiheutui niiden rinteitä peittävästä koreanpunaisesta sammaleesta. Maassa kasvavat kukat olivat eri väriset, niiden joukossa oli vihreitäkin, ja nämä näyttivät hyvin kauniilta sinisessä ruohikossa. Erään harjun rinteellä on hirsimaja, jonka katosta nousi savupatsas vihreätä taivasta kohden. Sisältä kuului raskaita vasaranlyöntejä ja syvä, miehekäs laulunääni.
— Kuka siellä on? — kysyi Lalli.
— Seppo Ilmarinen, — vastasi tonttu. — Hän takoo uutta sampoa, sillä vanha tuhoutui, kun se ryöstettiin Pohjolasta. Joku on sanonut hänelle, että hänen kansansa nyt kipeästi tarvitsee sellaista, että se elää köyhyydessä ja puutteessa, ja hän tahtoisi niin mielellään auttaa, mutta hänen näyttää olevan vaikea saada syntymään uutta semmoista.
Niin, Lalli oli kyllä Kalevalasta lukenut tuosta taitavasta takojasta ja oli hyvin utelias näkemään, mimmoinen tämä oli. Kun he menivät pajan oven ohi, joka oli auki, kurkisti hän siis sisään ja näki voimakkaan hartevan miehen, jolla oli nahkainen esiliina, seisomassa alasimen ääressä heiluttaen tavattoman suurta moukaria, joka jylisten putosi alasimelle, niin että säkenet sinkoilivat. Ahjossa loimottava tuli valaisi hänen vakavat ja tarmokkaat, tuuhean mustan parran ympäröimät kasvonsa. Suurten palkeiden ääressä seisoi neljä orjaa lietsoen niin, että hiki valui nokisilta otsilta.
— Hyvää päivää, Ilmarinen! — tervehti Lalli.
Seppä laski joutuisasti moukarin kädestään, ja hänen synkät kasvonsa saivat iloisen ilmeen.
— Mikäs kumma pikku mies siinä puhuu minun omaa kieltäni? — hän kysyi ojentaen samalla nokisen kouransa.
— Nimeni on Lalli, ja olen Suomesta kotoisin, — vastasi poika.
— Voi, voi, — huokasi Ilmarinen, — jospa vain pääsisi sinne takaisin ja saisi nähdä vihreät mäntymetsät, valkorunkoiset koivut ja sinijärvet. Kunhan tässä vain saan samponi taotuksi, niin kenties tulen vanhan Väinämön kanssa. Hän se lauloi meidät molemmat tähän kirjavaan maahan, kun ihmiset siellä kotona eivät enää uskoneet häneen, mutta niinpä hän ikävöikin alituiseen sinne takaisin ja sanoo, että kerran koittaa se päivä, jolloin hänen kansansa tarvitsee häntä, ja siksi päiväksi on minun saatava sampo valmiiksi. Mutta astu nyt sisään, poika, ja kerro minulle vähän kotikuulumisia vanhasta maastani.
— En ehdi, — vastasi Lalli. — Siskoni on loukkaantunut, ja minun on vietävä hänet Väinämöisen luo parannettavaksi.
— Niin, niin, jääköön sitten toiseen kertaan, — sanoi Ilmarinen huoaten. — Voittehan molemmat tulla tänne, kun asianne on toimitettu. Sanokaa äijälle terveisiä minulta!
Ja sitten puristi Ilmarinen taas Lallin kättä ja tarttui suureen moukariinsa.
Matka jatkui meren ja vuorten välillä olevaa kapeata maakaistaletta myöten, ja Lalli näki kaikenlaisia merkillisiä eläimiä vilahtelevan vedessä ja maalla. Siinä oli vedenhaltijoita ja metsänhaltijoita, ja vuorten sisustasta kuului kääpiöiden vasarain kalkutusta.
— Joudu, joudu! — huusi tonttu äkkiä. — Hiisi ajaa meitä takaa…
Ja metsistä kuului tosiaankin kohinaa ja suhinaa, ja puut huojuivat kuin myrskyn myllertäessä. Tonttu rupesi juoksemaan kantaen Maijaa sylissään, ja Lalli ja Villi tulivat perässä, minkä pääsivät. Kohina kuului yhä lähempää, puut kaatuivat jo aivan heidän takanaan, ja Lalli oli jo menettää toivonsa päästä koskaan Väinämöisen tupaan, kun hän samassa näki sen aivan edessään suurta kivilohkaretta kaartavassa tienmutkauksessa. Se oli melkein samannäköinen kuin Ilmarisen tupa, rakennettu suurista hirsistä, savupiippua vailla, musta reppana katossa, mutta suurempi se oli. Rappusilla istui vanha Väinämöinen kantele polvillaan ja soitti ja lauloi. Ihmeellisinä ja mahtavina vierivät sävelet kanteleesta, ja ne näyttivät tyynnyttäneen myrskyn ja karkoittaneen pahat henget, sillä heidän ympärillään kävi kaikki hiljaiseksi ja rauhalliseksi.
— Hyvää päivää, Väinämöinen! — tervehti Lalli taas.
Pitkä- ja hopeapartainen vanhus nosti miettivät, ryppyiset kasvonsa ylös, ja hänen silmistään loisti hyvyys ja viisaus.
Sitten hän vastasi laulaen samalla äänellä kuin äsken:
— Kummat kuulen, ihmeet elän: korvaan vanhan Väinämöisen kaikuu sanat suomalaiset, Kalevalan kieli kaunis. Kuka olet, poika pieni, suomea mi haastat selvää puhut kieltä kalevaista?
Silloin kertoi Lalli lyhyesti, kuka hän oli ja mitä oli tapahtunut.
Vanhus kuunteli tarkkaavaisena ja sitten hän lauloi:
Totta tuohon apu saadaan tukitahan veren vuoto. Vaka vanha Väinämöinen tuntee toki syntysanat, tietävi kivenki synnyn, johon siskosi satutti, tyttö pieni päänsä iski.
Ja sitten hän asettui Maijan eteen ja alkoi laulaa pitkää loitsua, ja hänen kanteleestaan vierivät sävelet salaperäisinä ja hillittyinä. Hänen laulaessaan näki Lalli Maijan haavan vähitellen kasvavan umpeen, ja hänen kasvoihinsa tuli entinen ruusunpuna, ja ennen pitkää hän aukaisi suuret iloiset silmänsä ja katseli uteliaana Väinämöistä.
— Oi, sinä vanha, rakas, herttainen Väinämöinen! — huusi hän ihastuneena ja kietoi käsivartensa ukon kaulaan. — Minä tunsin heti sinut. Olen nähnyt monesti kuvasi ja kuvapatsaasi Helsingissä, ja minä pidän sinusta.
Silloin valahtivat kyynelet vanhan Väinämöisen silmiin, mutta hän pyyhkäisi ne pois kämmenellä ja lauloi:
— Eipä laulajan sopisi, vanhan miehen, partasuisen, itkeskellä tytön nähden, lapsen lailla vetistellä. Vaan on heikko Väinämöinen, ei voi tunteitaan hillitä, peittää mielialojansa, vaikka peikkoja pahoja hillitsevi, hallitsevi. Lähde nyt laulajan majasta, tervehenä tuvastani, jätä ukko yksinäinen huolinensa, kaihoinensa! Palaja sinä kotiisi saloille suloisen Suomen, Kalevalan kankahille! Kerro terveiset Väinämön, lausu laulajan lupaus: Kerran saapuu Väinämöinen, palavi uros Kalevan, kun on kansansa sopuisa, vapaa veriviastansa, kun ei keskenään kiistele lapset saman emon armaan, veli ei veljyttä kadehdi. Silloin laulu kaunis kaikuu virsi vierivi verevä rannoilla suloisen Saimaan, kantele hopeakieli kesäyössä hempeässä helkähtävi heleästi. Silloin saapuu Väinämöinen.
Vanhuksen ääni värähteli rajatonta kaihoa, ja kun hän lopetti, kääntyi hän poispäin kuin olisi hänen sydämensä ollut liian täynnä, ja lapset ymmärsivät, että hän halusi olla yksin. He hiipivät hiljaa pois metsään kapeata polkua pitkin, ja heidän perässään asteli Villi hyvin miettiväisen näköisenä.
— Mutta missä tonttu on? kysyi Lalli äkkiä.
— Tonttu? — toisti Maija kummastellen. — En minä ole mitään tonttua nähnytkään.
— Niin, sinähän olit tainnoksissa koko ajan, — selitti Lalli, — mutta juuri hän sinut kantoi tänne ja näytti meille tien.
— Hän ei tahtonut häiritä, — sanoi Villi. — Hän luuli meidän viipyvän Väinämöisen luona. Hän sanoi, että he kaksi eivät kuuluneet samaan aikakauteen.
— Ja minä kun en saanut häntä nähdä enkä kiittää, — pahoitteli Maija.
— Mutta mitä nyt tehdään?
— Meidän täytyy itse löytää pois täältä — sanoi Lalli. — Täällä ulottuvat vuoret aina mereen saakka, joten täytyy mennä niiden yli.
He jatkoivat siis matkaansa metsän halki ja kulkivat pienen mökin ohitse, joka näytti olevan kauttaaltaan tehty sokerista ja piparkakuista, mutta silloin he tiesivät, että "Hannu ja Greta"-nimisen sadun ilkeä noita-akka asui siinä, eivätkä käyneet sinne sisälle. Sitten he nousivat punaisille vuorille ja näkivät eräässä rotkossa lauman ilkeitä vuorenpeikkoja leikkimässä, mutta onneksi nämä eivät huomanneet lapsia.,
He kapusivat korkeiden jyrkkien vuorien yli ja tulivat niiden toisella puolella olevaan jylhään metsäseutuun. Täällä oli suuria kivilohkareita siellä täällä puiden joukossa, ja muutamia puita oli juurineen päivineen revitty maasta ja viskelty hujan hajan. Oli hyvin vaikeata päästä eteenpäin tässä sekamelskassa, ja kun he olivat tulleet erään suuren kallionlohkareen luo, pysähtyivät he äkkiä kauhusta jähmettyneinä, sillä siinä istui kamala jättiläinen puolinukuksissa, selkä kalliota vasten.
— Pian metsään! — kuiskasi Lalli, ja he vetäytyivät takaisin kallionnurkan taakse, mutta jättiläisellä näytti olevan tarkka kuulo, ja se nousi ylös kauheasti karjuen.
— Tuntuu kristityn ihmisen lihan haju, — se huusi, ja silmät pyörivät hurjasti sen päässä. Se olisi varmasti heti huomannut lapset, ellei Villi olisi äkkiä juossut kallionlohkareen ympäri, karannut ylös toista jalkaa pitkin sen kasvoille ja silmille ja sitten alas samaa kyytiä pitkin sen selkää, ennenkuin jättiläinen oli ehtinyt ottaa sitä kiinni. Sitten kissa hyppäsi maahan ja juoksi metsään.
Sillävälin kun jättiläinen kiukusta karjuen ajoi kissaa takaa, saivat Lalli ja Maija aikaa vetäytyä metsään piiloon, ja he luulivat jo olevansa turvassa, kun he kauhukseen näkivät toisen jättiläisen tulevan kävellen metsän halki taivuttaen käsillään puita pois tieltään melkein niinkuin taivutetaan pitkää ruohoa. Se nuuski ja haisteli aivan kuin olisi sekin hajusta tuntenut heidän läsnäolonsa ja suuntasi lopulta askelensa suoraan heitä kohden irvistellen hyvillään.
— Hyvä paisti, hyvä paisti! — se mutisi ja kurkoitti eteenpäin nähdäkseen paremmin lapset, mutta sitten se pysähtyi kuin olisi se pelästynyt.
Samassa kuulivat lapsetkin ukkosenkaltaisen jylinän, joka läheni nopeasti. Molemmat jättiläiset liittyivät toisiinsa ja huusivat puoliksi peloissaan, puoliksi suuttuneina:
— Tor tulee.
Jylinä oli nyt aivan lähellä, ja taivaalle nousi tumma ukkospilvi, josta sinkoili häikäisevän kirkkaita salamoita. Pian sai tämä pilvi suurten vaunujen muodon, joita veti kaksi jättiläiskokoista pukkia ja joissa istui pilvenkorkuinen olento teräksensiniseen sotisopaan puettuna. Kädessään hän heilutti suurta vasaraa ja ohjasi ihmeellisen valjakkonsa suoraan jättiläisiä kohden, jotka vimmatusti heiluttelivat nuijiaan häntä vastaan. Taistelu ei kumminkaan tullut pitkäksi, ja pian makasivat molemmat jättiläiset maassa murskatuin päin.
Nyt huomasi Tor lapset, jotka seisoivat siinä vavisten.
— Totta tosiaan, siinähän on ihmislapsia! — sanoi hän puoleksi huvitettuna, puoleksi pettyneenä. — Luulinpa, ettei minun olisi tarvinnut niitä enää nähdä. Mutta saattaahan olla hauskaakin uudistaa tuttavuus näiden tuhannen vuoden perästä. Tulkaa tänne, lapsukaiset, niin pääsette ajamaan!
Lalli ja Maija eivät tunteneet ollenkaan pelkäävänsä tuota suurta hyvätuulista jumalaa. Epäröimättä he nousivat hänen vaunuihinsa ja sitten sitä mentiin ilmojen halki yli puiden latvojen, ja pian he tulivat suureen linnaan, jota ympäröivät korkeat muurit ja vallihaudat. Vaunut ajoivat linnanpihalle, ja siellä tuli heitä vastaan vanhoja partasuisia urhoja, jotka uteliaina katselivat heitä.
— Tulkaa sisään, pienokaiset, — sanoi Tor hymyillen leveää suopeata hymyään, — niin saatte nähdä, miten vanhat jumalat elävät täällä Valhallassa.
Sitten ohjasi hän heidät valtavan suureen saliin, jonka keskellä oli pitkä pöytä. Pöydän ääressä istui jumalia ja jumalattaria juoden simaa suurista juomasarvista ja syöden sianlihaa, jota leikkelivät suunnattoman suuren karjun selästä. Karjuparka juoksi urallaan salissa ja kirkui hirveästi, kun jumalat sitä leikkasivat, mutta heti kasvoi lihaa entiselle paikalle, joten sitä voi leikata loppumattomiin. Siellä olijoista lapset tunsivat heti viisaan silmäpuoli Odinin, Freijan ja Friggan, siellä olivat Heimdall ja valkea Balder ja moni muu, ja Balder katsoi niin lempeästi heihin, että hän heti voitti heidän sydämensä.
— Vielä elävät vanhat jumalat, — he huusivat kaikki ja joivat maljan lasten kanssa ja iskivät heille silmää ystävällisesti. Villi hyppäsi heti Friggan polvelle, ja hän silitti sen selkää, ja valkea Balder silitti lasten hiuksia ja kysyi, miten pohjolassa voidaan.
— Toivottavasti kaikki pohjolan kansat ovat ystäviä ja veljeksiä, — sanoi hän.
— Ja toivottavasti he antavat selkään kaikille muille kansoille, vallankin idän pitkäparroille, — tokaisi Tor, joka oli istunut pöydän ääreen ja juuri leikannut aikamoisen lihakimpaleen karjun selästä.
— Maailmassa on ollut suuri sota ja paljon kurjuutta, — selitti Lalli vakavana, — mutta Skandinavia ei ole ottanut siihen osaa.
— Häpeä sille! — jyrisi Tor vihaisena, mutta Balder vain hymyili lempeätä hymyään.
— Kenties valkoinen Kristus on voittanut puolelleen heidän sydämensä, — sanoi hän leppeästi.
Mutta Tor oli huonolla tuulella ja joi hirveästi väkevää simaa, ja Odin oli vakavan ja miettivän näköinen, kun taas jumalattaret laskivat leikkiä ja nipistivät Maijaa poskeen ja narrasivat Lallin juomaan simaa, joka hänen mielestään oli kauhean karvasta.
— Mutta miten ja minkä vuoksi te oikeastaan olette tänne tulleet? — kysyi Frigga.
Silloin Lalli alkoi kertoa heidän retkistään ja seikkailuistaan, ja kaikki jumalat ja jumalattaret kuuntelivat ihmetellen.
— Mutta on noissa, lempo soikoon, sentään uljuutta, — huusi Tor ja löi nyrkkinsä pöytään, että kumahti. — He ovat yhtä hyviä kuin vanhat viikingit, vaikkeivät he tappelekaan, ja saakoot he kaiken kunnioitukseni. Huomaan nyt, että voi saada seikkailuja taistelemattakin.
Mutta äkkiä kuului ulkoa torventoitotusta, ja kaikki jumalat ryntäsivät pystyyn istuimiltaan.
— Taisteluun, taisteluun! — he huusivat ja tarttuivat aseisiinsa, ja samassa tuokiossa oli sali tyhjänä.
Lalli ja Maija menivät perässä, mutta kun he näkivät jumalien marssivan urhojensa etunenässä taistelemaan toista sotajoukkoa vastaan, joka odotti kentällä, rupesi heitä peloittamaan ja he riensivät kiireesti toiseen suuntaan. He kulkivat taas metsän halki ja kapusivat vuorten ylitse ja näkivät kummallisten hahmojen vilahtelevan puiden lomitse ja rotkoissa. Lähteiden partailla istui nymfejä, ja merkilliset olennot, puoliksi hevosia, puoliksi miehiä, syöksähtelivät metsän halki nymfejä takaa-ajaen. Silloin tällöin kajahti metsässä lumoavan kiehtova huilunääni, hieman laulurastaan laulua muistuttava, ja se viritti ihmeellisiä tunteita lasten sydämissä, iloisia ja samalla kaihoisia, ja palautti mieleen kotoiset kesäillat.
Merkillinen huilunsoittaja tuli yhä lähemmäs, ja puiden välistä näkyi kummallinen olento, puoliksi pukki, puoliksi ihminen, ja sillä oli huilu kädessä. Sen rinnalla asteli nuori kaunis mies, jonka otsalla oli viininlehväseppele. Hän soitti kitaraa ja hyräili iloista sävelmää.
— Hahaha, — nauroi pukkimies. — Kautta suuren Jupiterin parran, eikö tuolta tule kaksi ihmislasta ja oikea mainen katti vielä kaiken lisäksi! Miten Pluton nimessä he ovat tänne tulleet?
— Yhdentekevää, yhdentekevää, rakas Pan, — vastasi nuorukainen välinpitämättömästi. — Lapsista en ole koskaan piitannut. Vain kaunisten nuorukaisten ja voimakasten miesten kanssa minä olin tekemisissä. Katit ja lapset ovat juomingeissa vain tiellä.
— No, no, — älä nyt, Bakkus, puhu tyhmyyksiä, — sanoi pukki-ihminen hieman kärsimättömästi. — Tiedäthän sinä yhtähyvin kuin minäkin, että lapsista kaavaa nuorukaisia ja neitosia, ja etteivät siihen kuluvat vuodet merkitse meille kuolemattomille paljoakaan. Siitähän nyt on kysymys, mistä nuo lapset ovat tänne tulleet ja miten kauan he täällä viipyvät. Jonakin kauniina päivänä saat sinä heistä seuraa.
— Näyttävät olevan siskoksia, — vastasi Bakkus yhtä välinpitämättömänä. — En usko, että Venuskaan heistä välittää. Voit viedä heidät Minervan luo, kenties häntä haluttaa päntätä viisauttaan heihin, ellei Juno tahdo ruveta heidän mammakseen.
— Meillä on oma äiti, emmekä huoli kenestäkään muusta, — sanoi Maija uhitellen. — Me olemme vain tulleet tänne katsomaan Uranusta ja menemme pian pois taas.
— No, no, piikaseni, — nauroi Bakkus. — Sinustahan tulee vielä aito Xantippa, jos saat elää. Katsos, Xantippa ja viininjumala eivät ole koskaan pitäneet toisistaan, mutta siitä et voi olla niinkään varma, etteikö veljesi silti rupea minusta pitämään.
— Hän on humalassa, — kuiskasi Villi, — ja sellaisten kanssa ei saa kiistellä.
Lalli nieli sen äkäisen vastauksen, jonka hän oli antamaisillaan viininjumalalle ja kääntyi sensijaan rinnallaan olevan merkillisen, takkuisen pukki-ihmisen puoleen, joka kirkkaine pirteine silmineen ja vilkkaine liikkeineen miellytti häntä paljoa enemmän kuin juopunut viininjumala.
— Kuka sinä olet? — hän kysyi.
— Hei, hei, — vastasi Pan. — Minä olen metsän jumala, enkä seurustele niin usein ihmisten kanssa kuin ystäväni Bakkus. Minä vain soittelen heille salomailla ja opetan heitä rakastamaan luontoa ja vapautta.
— Minä pidän sinusta, — sanoi Lalli avomielisesti. — Sinä muistutat jollain lailla Suomen metsiä ja järviä.
— Vai olet sinä siitä maasta kotoisin, — sanoi Pan, ja hänen äänessään väreili kaihoa. — Niin, minä tunnen hyvin sen maan. Siellä on kaunis luonto, ja ellei ukko Tapio olisi ottanut haltuunsa niitä metsiä, niin olisin minä muuttanut mielelläni sinne, kun roomalaiset lakkasivat uskomasta minuun. Mutta samantekeväähän se nyt on, kun meidän kaikkien kuitenkin piti muuttaa tähän tähteen. Minulle ei se ole sanottavasti mitään merkinnyt, vaikka metsät täällä tosin ovat siniset, mutta ystävälleni Bakkukselle se oli ikävä seikka, ja siksipä minun täytyy toisinaan pitää hänelle seuraa. Pahinta oli muutto vanhalle Neptunukselle. Hän ei voi lainkaan viihtyä täällä ruohonvihreässä meressä, joka on aivan erilainen kuin hänen vanha rakas Välimerensä, ja sentähden hän onkin muuttanut uloimpaan kiertotähteen, joka on saanut hänen nimensä. Siellä on vain merta, eikä maata lainkaan, ja siksi hän viihtyy siellä mainiosti, ja tähystelee avaruudessa liikkuvia pyrstötähtiä ja muita vaarallisia kappaleita ja varoittaa meitä, kun semmoisia tulee lähelle. Sinne teidän pitäisi mennä ukkoa tervehtimään, sillä varmaankin hän toisinaan tuntee olonsa yksinäiseksi, kun hänellä ei ole laivoja lyötävänä säpäleiksi pahan tuulensa purkamiseksi. Ensin voitte sentään tulla tervehtimään tovereitamme, muita roomalaisia jumalia, jotka niinikään ilostuvat saadessaan taas tavata ihmisiä enemmän kuin tuhannen vuoden perästä. Kas niin, Bakkus, tuletko mukaan?
Mutta Bakkus vain hyräili itsekseen:
— Oh meri taivaanvihreä! —
— En, — vastasi hän vihdoin viimein, kun Pan oli toistanut kysymyksensä. — Mieluummin minä paneudun ruohikkoon nukkumaan, ja sinä voit ruveta lastenhoitajaksi, jos se sinua niin huvittaa.
Pan nauroi, ja niin lähtivät he matkaan. He kapusivat korkean pyöreän kukkulan harjulle ja tulivat pian kaupunkiin, minkä rakennukset olivat komeat, marmorista rakennetut ja kaunein pylväskäytävin kaunistetut. Suurella avoimella paikalla, joka oli kivetty marmorilaatoin ja jonka keskellä oli suihkukaivo, istui tai lojui useita miehiä ja naisia, jotkut sotisopaan puettuina, toiset valkeisiin vaatteisiin ja muutamat olivat miltei aivan alasti.
— Tuolla on meidän kaikkien isä, Jupiter, — esitteli Pan osoittaen muuatta komearyhtistä jalopiirteistä miestä, — ja tuo hieman pyylevä nainen on hänen puolisonsa Juno. Tuo nuori mies, joka on täysiin varustuksiin pukeutuneena ja jolla on siivet jaloissa, on Merkurius. Tuo kunnianarvoisa valkopartainen ukko on Saturnus. Hän on meistä vanhin ja hän on ajan jumala. Tuo reipas, voimakas mies on sodanjumala Mars. Ja tuo kaunis nainen, jolla on noin vähän vaatteita yllään, on Venus. Ystävämme Pluto, tulenjumala, pysyttelee mieluimmin tähden sisustan kuumissa osissa eikä tule useinkaan tänne meitä tervehtimään. Ja tuolla on teidän suojelijattarenne, viisauden ja opin jumalatar, arvoisa Minerva.
Kaikki jumalat tervehtivät lapsia ystävällisesti hymyillen.
— Eikö olekin merkillistä, — sanoi Lalli, joka ei voinut kauemmin hillitä uteliaisuuttaan, — että kaikilla kiertotähdillä on sama nimi kuin jollakin teistä.
Silloin nauroivat jumalat oikein sydämen pohjasta.
— Niinpä niinkin, — vastasi Jupiter. — Se oli siihen aikaan, jolloin luultiin, että tähdet vaikuttivat ihmisten kohtaloihin, ja sen vuoksi annettiin tähti kullekin meistä. Vahinko vain, että minun tähteni on liian kuuma asuttavaksi.
— Ikävää sekin on, että minä, joka olen kaupanjumala, — sanoi
Merkurius, — olen saanut tähden, jossa ei kauppaa käydä.
— Ja minä, — hymyili Venus, — joka olen rakkauden jumalatar, olen saanut semmoisen, missä asuu vain kylmäverisiä matelijoita.
— Ja minulle, sodan jumalalle, on annettu tähti, jossa ei enää sotia ole, — sanoi Mars syvällä äänellä.
— Ja minä, — sanoi iäkäs Saturnus vanhuudesta väräjävin äänin, — olen saanut semmoisen, jossa ei voi maanviljelystä harjoittaa, vaikka olenkin maanviljelyksen suojelija.
Ja sitten he nauroivat taas kaikki. Minerva tuli nyt lasten luo, ja hänen viisaat ja jalot kasvonsa säteilivät ystävällisyyttä.
— Olen oikein ikävöiden teitä odottanut, lapsukaiset, — hän sanoi. Olen ollut hyvin huvitettu matkoistanne ja kaukoputkellani olen seurannut teitä kaikkialle. Olen huomannut, että Lalli on hyvin innostunut oppimaan, ja siitä minä pidän. Nyt olette matkustaneet melkein koko aurinkokunnan halki. Tosin on Marsin ja Jupiterin välillä ryhmä pieniä kiertotähtiä eli planetoideja, jotka kiertävät auringon ympäri, mutta niissä ei ole elämää, eikä sinne kannata matkustaa. Niin on siis enää vain yksi kiertotähti näkemättä. Siellä elää vanha Neptunus, mutta koko tähti on veden peitossa, joten ette voi hypätä sinne kuten olette muihin tähtiin hypänneet. Jos tahdotte käväistä Neptunuksen luona, niin ei ole muuta keinoa kuin että palaatte Väinämöisen luo ja pyydätte hänen laulamaan itsenne sinne, niin pääsette suoraan Neptunuksen veneeseen. Mutta ensin voitte jäädä tänne hetkiseksi juttelemaan ja lepäämään.
Lapset istuivat nyt jumalien joukkoon ja nämä kysyivät heiltä, miten maapallolla elettiin ja mitä Roomasta kuului. He näyttivät heille myös kauniit asuntonsa, jotka olivat muinaisten temppelien näköiset, ja tarjosivat heille virvokkeita, mutta lapset eivät voineet juoda paljon väkevää viiniä, joka nousi päähän. Kun he sitten rupesivat tekemään lähtöä Väinämöisen luo, tarjoutui Pan saattamaan heitä matkalla, ettei heille sattuisi mitään onnettomuutta.
— Pan yksin kuljeskelee alueemme ulkopuolella ja muiden kansojen jumalien joukossa, — selitti Minerva. — Muussa tapauksessa olisin itse mielelläni saattanut teitä. Täällä on vielä koko joukko muiden kansojen jumalia, mutta en usko, että kannattaa käydä niiden luona. Koulussa saatte kumminkin lukea tärkeimmistä. Hyvästi nyt, pienokaiset!
Ja sitten hän suuteli kumpaakin ja silitti Villin selkää, ja muut jumalat nyökkäsivät ja heiluttivat kättään jäähyväisiksi, ja sitten opasti Pan heidät takaisin vuorien ylitse vanhan Väinämöisen luo.