8. NEPTUNUS.
Villi tekee tenän. Väinämöisen laulu. Neptunus ja hänen veneensä.
Huvimatkalla delfinien vetämänä. Maailmojen synty. Äärettömyys.
Pyrstötähti. Villi tulla tupsahtaa. Kotiin takaisin. Isä ja äiti.
— Enkös minä sitä sanonut! — murisi Villi matkalla juostessaan Lallin rinnalla ja Maijan rientäessä edempänä Panin kanssa. — Oli vallan tarpeetonta, että ollenkaan tulin tänne. Ei kunniallisen kissan sovi seurustella kaikenkarvaisten peikkojen ja jumalien kanssa. Yhtä hyvin olisin voinut pysyä kotona.
— Älä nyt juttele joutavia, Villi! — sanoi Lalli vähän kärsimättömästi. — Tiedäthän hyvin, että pelastit meidät ensimmäisen jättiläisen kourista ja etten minä mielelläni matkusta, ellet sinä ole mukana.
— Viis siitä, — vastasi Villi äreänä. — Tälle uudelle hullunmatkalle en aijo enää tulla mukaan. Olen saanut tarpeekseni. Ja jos oikein ymmärsin heidän juttunsa, on koko tuo kiertotähti veden peitossa, ja sinä tiedät hyvin, etten minä pidä vedestä. Olet jo kyllin monasti narrannut minut ennen siihen putoamaan. Minä olen vanha ja tarvitsen lepoa ja mukavuutta. Voit mennä ilman minua.
— Maija, Maija! — huusi Lalli vallan suunniltaan. — Nyt ei Villi aio tulla kanssamme Neptunukseen. Mitä nyt tehdään?
— Oli sekin kysymys! — vastasi Maija ivallisesti. — Hypätköön Villi takaisin maapallolle ja kömpiköön takalle, ja me menemme ilman häntä.
— Kissa vieköön, luulenpa, että teillä ovat tytöt nykyisin yhtä pontevat kuin pojatkin, — sanoi Pan ihastuneena.
Villi katsoa luinautti vihaisena häneen.
— Toivon, että kissa tosiaankin voisi viedä sinut, senkin pörröinen pukinjalka! — se sanoi kiukkuisena. — Hyvästi vaan! Ei minulla ole halua tulla tuon vanhan pöhkön luo, joka puhuu vain runomittaisesti. Hyvästi!
Ja samassa ponnahti Villi ylös ja häipyi avaruuteen, ja kummeksuen katselivat Lalli ja Maija hänen jälkeensä.
— Mikä kumma on Villiin mennyt! — sanoi Lalli. — Hän on aina ollut niin innostunut tulemaan mukaan eikä ole minua jättänyt suurimmissakaan vaaroissa.
— Ehkä hän on rakastunut ja täytyi kiirehtiä kotiin pitämään serenaadia lemmitylleen, — päätteli Pan, ja sitten he nauroivat kaikki niin, että aivan unohtivat harmitella Villin uskottomuutta.
Vanha Väinämöinen istui yhä entisellä paikallaan kanteletta soittaen. Kun hän näki heidän tulevan, kirkasti hymy hänen ryppyiset kasvonsa osoittaen, että hän tunsi heidät. Lapset tervehtivät, ja Lalli selitti heidän tulonsa syyn. Vanhus tuli ensin hyvin vakavaksi, mutta lupautui sitten laulamaan heidät Neptunukseen.
Hän viritti kanteleensa ja rupesi laulamaan, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin, kunnes sävelet kaikuivat mahtavina ja voimakkaina vihreän meren yli. Kummalliset olivat hänen laulunsa sanat, ja Maija ja Lalli menivät aivan hämmennyksiin, eivätkä voineet seurata kaikkia hänen sanojaan. Koko ruumiissa tuntui niin merkillinen olo ikäänkuin vanhuksen sanat olisivat voineet nostaa heidät ylös maasta. Lopulta kävi laulu niin voimakkaaksi, että he unhottivat kaiken ympärillään. Heidän korvissaan suhisi ja tulet leiskuivat silmissä niin, että he hetkiseksi menivät tainnoksiin, ja kun he taas tulivat tajuihinsa, katselivat he kummeksuen ympärilleen.
He istuivat helmiäishohtoisessa sirosti kiemurtuneessa veneessä tai vaunuissa, joka näytti olevan tehty valtavan kokoisesta näkinkengästä. Se eteni nopeasti ja keinuen ihanalla sinisellä merellä, jota ulottui niin kauas kuin silmä kantoi ja jonka aaltoihin kuvastui yhtä sininen taivas pienine himmeine aurinkoineen ja miljoonine kimmeltävine tähtineen. Oli omituinen hämärä, puoliksi päivä, puoliksi yö, mutta ilma oli leuto ja miellyttävä, ja lämpöä näytti huokuvan vedestä veneen ympäriltä, jota veti virma delfinivaljakko.
Veneen keskellä seisoi vanha mies suureen kolmikärkeen nojaten. Hänen vielä kauniissa kasvoissaan oli pitkä merenvihreä parta ja terävät, viisaat, vihreät silmät. Hän katseli kummastellen lapsia, jotka istuivat veneen pohjalla hänen jalkainsa juuressa.
— Maasta tulleita vieraita, — hän mutisi itsekseen. — Mitähän tämä merkinnee?
Lalli tervehti kohteliaasti, kuten hänen tapansa oli, ja sanoi, että he olivat tulleet katselemaan tätä vanhuksen kiertotähteä, ja että heillä oli terveisiä tuotavana muilta roomalaisilta jumalilta, erikoisesti Minervalta, joka oli pyytänyt Neptunusta hyväntahtoisesti antamaan heille selityksiä, mikäli hän voi.
— Niin, niin, — vastasi ukko hymyillen, — on hyvä, että viisauden jumalatar lähettää oppilaansa saamaan opetusta minunlaiseltani vanhalta merenjumalalta. Siitä näkyy, miten vähäinen on itse asiassa erotus oppineiden ja oppimattomain välillä, sillä toden sanoakseni emme me paljoakaan tiedä, nimittäkäämmepä sitten itseämme jumaliksi tai ihmisiksi, sillä sen suuren koneiston mestari, jota sanotaan maailmankaikkeudeksi, on enemmän kuin Jupiter ja Odin. Me vaivaiset saimme vain jonkun yksityisen luonnonvoiman leikkikaluksemme, mutta hän yksin tuntee kokonaisuuden salaisuuden. Mutta Minervan vuoksi minä mielelläni kerron, minkä tiedän, kunhan te ensin kerrotte minulle, mitä te jo tiedätte.
Lalli kertoi sitten heidän kaikista edellisistä seikkailuistaan, ja
Neptunus kuunteli mielenkiinto yhä kasvaen.
— Jos olet nähnyt niin paljon, — hän sanoi kunnioittavasti, kun Lalli oli lopettanut, — niin tiedät jo monesta seikasta enemmän kuin minä, ja sinun tarvitsee vain oppia yhdistämään sarjaan kaiken, mitä olette nähneet, ja ymmärtämään sen sisäinen yhteys. Mutta ensinnähän teidän piti nähdä tämä kiertotähti, ja niinpä voimmekin tehdä pienen huvimatkan. Hei hopsis, delfinini!
Ja hän löi piiskalla korskahtelevia delfinejään, jotka ruiskuttivat ilmaan korkeita vesisuihkuja, ja sitten mentiin, niin että vesi kohisi näkinkengän ympärillä, yli tummansinisen meren, jota valaisivat pieni aurinko, suuri kuu ja miljoonat tähdet, kaikki yhtaikaa. Tähtien joukossa näki Lalli erään, joka oli hyvin ihmeellisen, melkeinpä kamalan näköinen, sillä näet oli perässään pitkä, viuhkanmuotoinen pyrstö, ja hän aikoi juuri kysyä vanhukselta, mikä se semmoinen oli, kun Maija keskeytti hänet.
— Eikö täällä ole enempää nähtävänä? — hän kysyi.
— Ei muuta kuin minkä nyt edessämme näemme, — vastasi Neptunus, — mutta sille, joka rakastaa merta, on tässä kylliksi. Koko tähti on veden peitossa, mutta tähden oma sisäinen lämpö pitää tämän veden lämpimänä, sillä auringosta ei täällä ole suurtakaan hyötyä, kuten näet.
— Eikö täällä ole ollenkaan eläimiä eikä kasveja? — kysyi Maija kovin pettyneenä.
— On täällä vedessä sekä eläimiä että kasveja, — vastasi vanhus. — On eräänlaisia äyriäiseläimiä, trilobiitteja, ja erilaisia simpukoita ja muita nilviäisiä, mutta ei suurempia eläimiä, delfinejäni lukuunottamatta. Ja sepä se juuri tekee täälläolon niin rauhaisaksi ja viihtyisäksi.
— Kylläpä! — sanoi Maija. — En minä vaan tahtoisi täällä elää. Minä tahdon nähdä lintuja ja puita ja kukkia.
Neptunus naurahti kuivakiskoisesti.
— Niin, niin, — sanoi hän, — niin tahtoo moni muukin. Mikä mistäkin pitää. Mutta mitä hyödyttää kaikki tuo ryömiminen ja juokseminen ja räpytteleminen? Mitä tarkoitusta siinä on? Muutamia päiviä ryömitään, ja siihen se sitten loppuu, ja taas täytyy syntyä uusia olentoja, ja kaikki tappelevat ja taistelevat keskenään ja koettavat sysätä toinen toisensa pois tieltään ja syödä toisiaan. Toisin on laita avaran meren. Sekin on liikkeessä, ja sen aallot vyöryvät ja loiskivat riemuisina tai ärjyvät vihaisina, mutta siellä ei valitella eikä siinä ole kuolemaa.
Maija ravisti tyytymättömänä päätään.
— Lohduttaakseni sinua, kerron sulle, miten maapallon ihmiset joskus voivat olla kekseliäitä, — sanoi Neptunus ystävällisesti. — Tarinan olen kuullut Minervalta viimeksi käydessäni Uranuksessa. Aivan äskettäin ei ainoakaan ihminen tietänyt tämän Neptunus-tähden olemassaolostakaan, mutta muut tunnettiin hyvin ja laskettiin sekunnilleen niiden kiertoajat. Mutta sitten rupesi kaksi tiedemiestä, toinen Parisissa, toinen Lontoossa, kummastelemaan, minkä vuoksi Uranus mahtoi muutamissa paikoissa hieman poiketa radastaan, ja sitten he tekivät sen johtopäätöksen, että nuo poikkeamat aiheutuivat jostakin suuremmasta kiertotähdestä, joka oli Uranuksen ulkopuolella ja joka veti sitä puoleensa, kun ne kulkivat toistensa ohitse. He tekivät niin tarkkoja laskelmia, että lopuksi voivat sanoa, miltä paikoilta taivasta tuo tähti oli löydettävissä, mutta sitä oli vaikea nähdä, muut pienet tähdet kun olivat siinä sekottamassa. Näihin aikoihin oli Berlinissä laadittu tähtikartta juuri siitä taivaanosasta, ja ranskalainen tiedemies pyysi saksalaisia tarkastamaan, olisiko taivaalla joku tähti, jota ei ollut kartalle merkitty. Nämä tekivät niin, ja silloin keksittiin tämä tähti, joka sai minun nimeni.
Lalli ja Maija kuuntelivat tarkkaavaisina, ja Lalli päätti mielessään, että mieheksi kasvettuaan hänkin vielä tekee jonkun suuren tähtitieteellisen löydön.
— Mutta miksi täällä on vain vettä eikä maata ollenkaan? — kysyi
Maija.
— Sen selittääkseni täytyy minun kertoa koko aurinkokunnan historia, — vastasi Neptunus. — Hei delfinit! Mennään nyt aika vauhtia, niin minä kerron sillä aikaa.
Ja ukko heilahdutti suurta kolmikärkeään, ja silloin alkoi vinha tuuli suhista mereltä, ja laineet rupesivat loiskimaan korkeina ja lakkapäisinä. Delfinit mennä viilettivät semmoista vauhtia, että ne väliin hyppivät vedenpinnan yläpuolelle, ja Neptunus heilutteli kolmikärkeään vielä voimakkaammin, ja myrsky yltyi, ja aallot kohisivat yhä enemmän, ja sitten hän alkoi kertoa kovalla äänellä, joka kuului yli kaiken pauhun:
— Otaksun, että tiedätte kaikkien luonnon aineiden kylmetessään tiivistyvän. Niin on laita veden, joka hyvin korkeassa lämpötilassa on höyrynä. Jos höyryä kylmennetään, muuttuu se nesteeksi, ja vielä enemmän kylmennettäessä se tiivistyy kiinteäksi jääksi. Kaikilla aineilla on siis kolme olotilaa: kaasumainen, nestemäinen ja kiinteä, mutta eri aineet tarvitsevat hyvin erilaisia lämpötiloja näitä eri olotiloja varten. Niinpä käy vesi kiinteäksi jo jäätymispisteessä, mutta elohopea jähmettyy vasta 40 asteen pakkasessa. Kivet ovat nesteinä tulivuorten sisässä ja rauta masuuneissa. No niin! Koko tämä aurinkokunta, joka tuntuu meistä niin suurelta, mutta joka itse asiassa on vain pienoinen pisara maailmankaikkeudessa, oli alussa vain kaasupilveä, joka pyöri tyhjässä avaruudessa hirvittävällä nopeudella. Sitten jotkut aineet rupesivat muuttumaan nestemäisiksi muodostaen valkohehkuisen keskuksen, jonka ympärillä oli paksu kaasuverho. Se oli aurinko, joka valaisi ja lämmitti kauas avaruuteen. Mutta sen suuren pyörimisnopeuden johdosta sinkosi siitä irti valtavia kaasujoukkioita, joista kiertotähdet syntyivät. Nämäkin pyörivät ympäri samoin kuin aurinko, ja niistä sinkoili taas pienempiä kaasujoukkioita, joista syntyivät niiden kuut. Kaikki nämä suuremmat ja pienemmät pallot jähmettyivät sitä mukaa, miten suuria ja vanhoja ne olivat, pienimmät nopeimmin, kuten maapallon kuu, joka jo on kuollut ja ilmakehää vailla, kun taas suurimmat, Jupiter ja Saturnus, ovat vielä hyvin kuumia, ja Neptunus on niin lämmin, että siinä on miellyttävää elää. Ensin muodostui kiinteä sydän, jota ympäröi kiehuva vesi ja kaasut, ja sitten peitti vesi, joka oli syntynyt näiden kaasujen tiivistymisestä, koko taivaankappaleet. Sillävälin olivat tuliperäiset voimat toiminnassa niiden sisustassa, puristaen sieltä esiin sulaa ainetta, joka nousi veden yli vuoriksi ja kohottaen kokonaisia mantereita ja vajottaen ne taas syvyyteen. Veteen muodostui liejua, soraa ja hiekkaa, ja niin syntyi maaperä, missä kasvit ja eläimet saattoivat ruveta viihtymään. Joko alat ymmärtää yhtenäisyyden tässä kaikessa, poikani?
Lalli oli tarkkaavaisena kuunnellut vanhuksen selityksiä. Hän oli aina tuntenut mielenkiintoa kaikkea kohtaan, mikä koski luontoa, ja vanhuksen puhe oli hänestä paljon hauskempaa kuin joku intiaanikirja.
— Kyllä, luulen ainakin, — sanoi hän miettiväisenä. — Ensimmäisten eläinten täytyi elää vedessä, ja niitä on vielä jäljellä täällä Neptunuksessa, nuo trilobitit ja nilviäiset. Sitten tulevat kenties kaikki ne eläimet, jotka näimme Venuksessa.
— Tietysti siinä oli pitkiä ajanjaksoja välissä, — vastasi vanhus, — jolloin eli vielä alempia eläimiä, jotka saattoivat oleskella sekä vedessä että maalla kuten sammakkoeläimet, mutta jota enemmän maa kohosi, sitä korkeammaksi kehittyi maaelämä, kunnes imettäväisten joukosta lopuksi kehittyi ihminen.
— Niin, niin, — huudahti Lalli ihastuneena, — sen näin Titanissa. Siellä oli kaikenkaltaisia kömpelörakenteisia imettäväisiä sekä ihmisiä, jotka eivät eläimistä paljoakaan eronneet.
— Aivan niin, — sanoi vanhus hyväksyen. — Maapallolla voi vielä nähdä hyvin monella eri kehitysasteella olevia ihmisiä, mutta jos tahtoo nähdä ihmisen vielä pitemmälle kehittyneenä, täytyy matkustaa Marsiin. Venus, Maa, — tai kuten teikäläiset oppineet sitä nimittävät minun kielelläni, latinaksi, Tellus, — ja Mars ovat melkein yhtä suuret, mutta Mars on vanhin ja Venus nuorin.
— Miten ihmeellistä kaikki tämä onkaan! — huudahti Lalli. — Mutta mitä kaikki muut tähdet sitten ovat?
— Ne ovat eri ikäisiä ja eri kokoisia aurinkoja, — vastasi vanhus, — ja niitä kiertää taas joukoittain kiertotähtiä, vaikkemme voi niitä nähdä, kun ne ovat tummia. Sanoin jo sinulle, että koko tämä koneisto on niin ihmeellinen, ettei kukaan meistä voi sitä käsittää. Vaikka minua sanotaan jumalaksi, menee vanha pääni sekaisin, kun sitä ajattelen. Iäisyyttä ja äärettömyyttä emme voi käsittää, mutta kaikki nuo lukemattomat auringot kulkevat määrättyjä ratojaan toistensa ympäri ja muodostavat niinsanottuja aurinkonebuloosoja, jotka etäältä katsottuina näyttävät valosumulta. Meidän nebuloosaa sanotaan Linnunradan nebuloosaksi, ja se, mitä te sanotte linnunradaksi, on vain lukematon joukko niin etäällä olevia aurinkoja, että näyttää siltä kuin niiden välissä ei olisi välipaikkoja ollenkaan. Tämä nebuloosa on pyöreän piparkakun muotoinen, ja meidän aurinko on lähellä sen keskikohtaa. Semmoisia nebuloosoja on rajaton määrä tuolla avaruudessa, missä ne uiskentelevat aivan kuin limaeläimet vesilasissa, parveillen toistensa ympäri, ja miten kiidämmekin ajatuksissamme nebuloosasta toiseen, niin loppua ei tule koskaan. Tämä panee meidät nöyrtymään sen mestarin edessä, joka tämän kaiken on järjestänyt ja joka on kaiken tämän olemassaolon välttämätön edellytys. Hänen edessään täytyy meidän kaikkien kumartua, sillä hänellä ei ole erotusta suuren ja pienen, läheisen ja etäisen, sekunnin ja vuosituhannen välillä, hän on riippumaton ajasta ja paikasta. Äärettömyys ja ikuisuus panee jokaisen ajattelevan olennon myöntämään, että täytyy olla olemassa äärettömyyden ja ikuisuuden jumala, sillä ilman häntä ei voi ajatella maailman kaikkeudenkaan olemassaoloa. Minun aikani roomalaiset aavistivat hänen olemassaolonsa, mutta kun he eivät voineet häntä löytää, jakoivat he hänen valtansa meidän kesken, mutta sydämissään he uskoivat silti iäisyyden jumalaan, ja niin on laita kaikkien epäjumalain palvelijain. He eivät voi nähdä kylliksi kauas, ja niin ne alkavat kunnioittaa vain muutamia todellisen jumalan ominaisuuksia.
Puhuessaan tarkasteli vanhus tuikeasti sitä ihmeellistä pyrstötähteä, jonka Lalli jo ennen oli huomannut. Se suureni hyvin nopeasti ja näytti tulevan yhä lähemmäksi. Se näytti onnettomuutta tuottavalta ja kamalalta ja sai lapset tuijottamaan siihen kummastellen ja täytti heidän sydämensä pelolla, ja lopulta Lalli kysyi:
— Onko tuo pyrstötähti? Eikö se ole vaarallinen?
— Pyrstötähti se kyllä on, — vastasi vanhus, — ja varmaankin se kuvittelee olevansa hyvin vaarallinen, mutta kyllä minä tiedän antaa sille hyvän vastaanoton.
— Mutta mitä pyrstötähti oikein on? — kysyi Maija.
— Se on maailmanavaruudessa kiertelevä kulkuri, — vastasi Neptunus. — Se on tähti, joka syöksyy hullun lailla aurinkokuntamme halki laahaten valopyrstöään perässään. Pyrstötähdet kiertävät hyvin pitkiä soikion muotoisia ratoja joutuen toisinaan aivan lähelle aurinkoa, toisinaan taas niin kauas, että ne silloin ovat kenties jo toisissa aurinkokunnissa. Muutamat palaavat säännöllisesti takaisin, toiset taas ilmestyvät äkkiä näkyviin kuin kummitus ja häviävät jälleen. Jotkut ovat vaarattomia sumuolentoja, mutta toisilla on valkohehkuinen sisusta, joka kenties voisi vilahduksessa sulattaa koko maapallon, jos ne joskus sattuisivat yhteen törmäämään. Siihen päättyisi teidän kaikkien tarina. Te palaisitte kaikki tomuksi ja tuhaksi kaikkine sivistyssaavutuksinenne. Tuo veitikka on juuri sitä lajia ja se suuntaa kulkunsa suoraan meitä kohti, eikä sillä varmaankaan ole juuri hyviä aikeita.
Ja tosiaankin kasvoi tuo kamala tähti hirvittävää kyytiä, ja Lalli voi jo nähdä, että siinä oli valkohehkuinen sisusta ja sen ympärillä pyörivää loistavaa pilveä.
— Täytyykö meidän nyt kaikkien palaa kuoliaaksi? — kysyi Maija vavisten, kun tuo kauhea tulipilvi täytti suuren osan taivasta.
Mutta Neptunus vain nauroi tuikeata nauruaan ja äkkiä hän alkoi kaikin voimin heiluttaa kolmikärkeään, toisinaan sillä hosuen mylleröivää merta ja toisinaan uhaten lähenevää tähteä.
Silloin muuttui kaikki heidän ympärillään. Raskaat, mustat myrskypilvet vyöryivät taivaalle sotavaunujen tavoin, ja ukkonen jylisi. Kävi pimeäksi kuin yöllä, ja tätä kamalaa näytelmää valaisivat vain häikäisevät salamat, jotka melkein taukoamatta sinkoilivat ristiin rastiin. Kauhea rajutuuli kohisi mereltä nostaen mustalle taivaalle vesipilviä, ja pimeyden halki ja suoraan poikki vaahtopäisten laineiden mennä viilettivät Neptunuksen vaunut korskuvien delfinien vetäminä. Yhä huimemmaksi kiihtyi meno, ja yhä kiihkeämmin heilutti vihastunut jumala kolmikärkeään, ja lopulta tuntui kalpeista ja pelästyneistä lapsista kuin olisi tuo vimmattu rajumyrsky viskannut ylös monen peninkulman paksuisen vesisuihkun, joka kohisten ja sähisten sekaantui mustiin pilviin.
Vielä hetkisen jatkui tätä hirvittävää myllerrystä, ja sen keskeltä kajahti Neptunuksen riemuisa voitonnauru. Mutta äkkiä hän painoi kolmikärkensä näkinkengän pohjaan, ja heti taukosi myrsky, ja ihmeellinen hiljaisuus vallitsi koko luonnossa. Mustat pilvet hajaantuivat, ja niiden halkeamista pilkisti tähti toisensa jälkeen ja lopuksi myös pieni aurinko, joka valoi kultiaan yhä lainehtivaan mereen. Pian tuli taivas aivan kirkkaaksi ja siniseksi kuin ei se koskaan olisi ollutkaan ainoankaan pilven tummentama, aallot asettuivat ja lipattelivat leikkien näkinkengän laidoilla. Katsoessaan ylöspäin näkivät lapset vaarallisen tähden olevan jo kaukana, aivan kuin pakomatkalla avaruuden halki.
Lalli aukaisi jo suunsa lausuakseen julki ihailunsa, kun merkillinen tapaus keskeytti hänet. Villi näet samassa pudota tupsahti jysähtäen veneeseen ja seisoi siinä tuijottaen heihin vallan pyörällä päästään aivan kuin hengitys olisi matkalla salpautunut. Lopulta hän sentään sai sanotuksi:
— Joutuin, joutuin! Äiti on juuri menossa saliin hakemaan teitä.
Teidän täytyy pian tulla kotiin, muuten käy hullusti.
Lalli ja Maija ponnahtivat pystyyn istuimiltaan ja ehtivät vain pikimiten puristaa jäähyväisiksi vanhan Neptunuksen kättä, ennenkuin he päätäpahkaa heittäytyivät avaruuteen.
Kun Lalli sitten heräsi tuon hurjan hyppäyksen jälkeen, seisoi äiti hänen vieressään ja ravisteli häntä, ja Maija istui sohvalla silmiään hieroen.
— Miten hirveän raskaasti sinä nukutkaan! — sanoi äiti. — Miksi istut täällä pimeässä?
— Anteeksi, äiti, — vastasi Lalli unenpöpperöisenä. — Olin niin pökerryksissä hypättyäni alas Neptunuksesta.
— Vai niin, — naureskeli äiti, — oletko sinä taas ollut matkustelemassa? Se sinun pitää kertoa alusta alkaen isälle ja minulle.
— Niin, — huusi Maija voitonriemuisena, — ja minä olen ollut koko ajan mukana, ja me olemme nähneetkin vähän merkillisiä asioita noissa kiertotähdissä. Sinun pitää kertoa isälle kaikki, Lalli!
Ja sitten he menivät kaikki isän työhuoneeseen, missä hän istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän laski heti kynän kädestään.
— No, mitä nyt on tekeillä? — hän kysyi.
— Lalli ja Maija ovat taas olleet matkustelemassa, — vastasi äiti hilpeänä, — ja tällä kerralla kuuleman mukaan aina kiertotähdissä saakka. No niin, Lalli, kerrohan nyt juurta jaksain!
Ja Lalli istui isän pehmoiseen nojatuoliin, ja isä ja äiti istuivat sohvaan, ja Maija pääsi istumaan toiseen nojatuoliin, ja sitten rupesi Lalli kertomaan heidän ihmeellisistä seikkailuistaan alusta alkaen.
— Tästä pitää kirjoittaa kirja, — sanoi isä, kun Lalli oli lopettanut.
Ja sen hän tekikin.
End of Project Gutenberg's Pikku Lallin tähtimaailma, by Mikael Sand