I
Kahdesti elämässään sai Lancelot naiselta lemmenpyynnön. Kahdelta ihan erilaiselta naiselta, joita molempia nimitettiin Elaineksi. Mutta kuten koko maailma tietää, ei Lancelot välittänyt mistään naisesta, paitsi Ginevrasta.
Selostakaamme jälkimäinen tapahtuma ensin. Keski-ikäisenä hän saapui Astolatin ritarin Bernardin taloon, ja, ritarilla oli tytär. Häntä nimitettiin Elaine Puhtaaksi hänen ulkomuotonsa vuoksi ja siksi, ettei hän tiennyt mitään maailmasta. Tästä Elainesta me tavallisesti kuulemme kerrottavan. Vanhat kirjat kertovat hänen rakastaneen Lancelotia parantumattomasti ja kuolleen siitä. Heidän erohetkellä lausumansa sanat on kirjoitettu muistiin.
"Tahtoisin teidät miehekseni."
"Kiitän teitä", sanoi Lancelot, "mutta minusta ei milloinkaan tule aviomiestä".
"Silloin, kaunis ritari, tahdotteko ruveta rakastajakseni?"
"Jumala siitä varjelkoon!" vastasi Lancelot. "Teidän sukunne ei pitäisi siitä."
"Silloin valitettavasti", sanoi Elaine, "täytyy minun kuolla rakkaudesta".
"Älkäähän nyt", sanoi Lancelot. "Olisin ehkä mennyt naimisiin ennen tätä, jos vain olisin mukautunut siihen. Nyt se on liian myöhäistä. Mutta koska se herättää teissä sellaisia tunteita kuin sanotte, tahdon tehdä voitavani. Kun menette naimisiin — ah, kyllä te menette — lupaan osan maistani teille ja perillisillenne, ja niin kauan kuin elän, tahdon olla uskollinen ritarinne."
"Ei", sanoi Elaine, "ei, jollette tahdo mennä naimisiin kanssain tai ruveta rakastajakseni".
"Sorea neito", sanoi Lancelot, "näistä molemmista asioista on minut vapautettava".
Kun hän sanoi voineensa ehkä mennä naimisiin ennenkin, ei hän ajatellut Ginevraa. Hän muisteli nuoruuttaan. Silloin oli ollut toinenkin Elaine, Pelles-kuninkaan-tytär. Hänkin oli tarjonnut itsensä, sydämensä ja ruumiinsa, ja vaikka Lancelot alussa olikin vastannut kieltävästi, väsyi hän lopulta sen toistamiseen. Galahad oli heidän poikansa.
Galahadin äiti oli ylhäistä sukua. Kuningas Pelles oli pyhän graalin, Kristuksen ehtoollisastian säilyttäjä ja Arimatian Josefin läheinen sukulainen. Mutta tätä pidetään vain taruna.
Monta tarua liittyy kuningas Pellekseen, ja muutamat niistä tuskin sopivat hurskaaseen sukuun kuuluvan miehen arvolle. Sanotaan esimerkiksi hänen päättäneen olla naittamatta tytärtään kenellekään, paitsi maailman kuuluisimmalle ritarille, ja tyttärenkin vaatimukset aviomieheen nähden olivat yhtä ankarat. Mutta kuinka kuningas voisi tietää, kuka oli kuuluisin? Läheisyydessä sattui asumaan muuan aatelisnainen, kaunis mutta onneton nainen, joka oli suljettu torniin. Eräs noita oli pitänyt häntä siellä viisi vuotta upotettuna variin veteen, eikä hän milloinkaan pääsisi pois sieltä, ennenkuin maailman paras ritari tulisi ja tarttuisi hänen käteensä. Kuningas Pelles sääli tätä naista, joka kuitenkin saattoi kelvata ritarillisuuden puntariksi. Kun kaunis ritari Gawaine saapui tornille, piti kuningas häntä tarkasti silmällä. Aatelisnainen oli vieläkin ahdingossa, kun Gawaine ratsasti pois. Mutta kun Lancelot tuli, avautuivat ovien lukot ja salvat itsestään, ja nainen pääsi heti hädästään, kun Lancelot tarttui hänen käteensä. Vaikka hänen sanotaan sillä hetkellä olleen alastoman kuin neulan, ei viisi vuotta kestänyt kiehuttaminen ollut vaikuttanut mitään pahaa, ja ritari Lancelotin mielestä hän oli kaunein nainen, mitä hän milloinkaan oli tavannut, paitsi kuningatar Ginevraa. Hänen mielipiteensä tuntuu joutavalta. Mutta koko tämä juttu on keksitty.
Kerrotaan myös kuningas Pelleksen valinneen Lancelotin toisella tavalla, louhikäärmeestä hautaholvissa saavutetun voiton perusteella. Oli näet muuan hautaholvi ja siinä kultaisin kirjaimin seuraavat sanat: "Tänne tulee kuninkaalliseen sukuun kuuluva leopardi ja surmaa tämän käärmeen. Ja tämä leopardi siittää leijonan, ja tämä leijona on kaikkia muita ritareita etevämpi." Kuningas päätti liittää tämän leopardin perheeseensä ja leijonankin, luonnollisesti. Lancelot surmasi louhikäärmeen. Silloin kuningas kysyi hänen nimeään, mutta hän tiesi sen jo Lancelotin tavasta tappaa louhikäärmeitä. Mutta louhikäärmeestä ei ole sen parempia takeita kuin korvennetusta aatelisnaisesta.
Lopuksi kerrotaan kuningas Pelleksen ja hänen tyttärensä joutuneen jonkinlaisiin vaikeuksiin koettaessaan saada selville näiden ennustusten totuutta. Koska Lancelot oli uskollinen Ginevralle, pakottivat he perheloihtijan lumoamaan hänet niin että Elaine näytti hänestä rakastetulta naiselta ja hän vietti yön Elainen sylissä. Aamulla oli lumous haihtunut. Ensi vimmassaan Lancelot aikoi tappaa tytön, joka oli pettänyt hänet, mutta tyttö polvistui ja rukoili häntä vedoten toivottomaan rakkauteensa. Hän oli hyvin kaunis, ja asian korjaaminen oli sitäpaitsi liian myöhäistä. Tämä on lähempänä totuutta, mutta mitään loihtijaa ei ollut, eikä kuningas Pelles ollut sekaantunut asiaan.
Hyvä on mainita näistä taruista, koska ne tunnetaan, ja ellemme varoittaisi lukijaa, voisi hän ryhtyä etsimään niitä tästä kirjasta. Mutta me kerromme tarinan, niinkuin se tapahtui omassa maailmassamme, samanlaisille ihmisille kuin mekin olemme tai vain hieman paremmille — tämän tarinan siis sellaisena kuin se oli, ennenkuin runoilijat irroittivat sen alkuperästään ja käyttivät sitä kaukaisten ja salaperäisten asioiden kuvailemiseen. Vaatimattomassa muodossaan sillä oli oma tarkoituksensa. Tässä emme kerro mitään graalista, Arimatian Josefista, pyöreästä pöydästä tai Excaliburista; me rajoitamme selostuksemme näiden kuuluisien haaveiden pelkkiin ituihin, sellaisina kuin ne olivat, ensimmäisiin vaatimattomiin seikkailuihin, elämään sen kehittyessä runoudeksi.
Kertomus alkaa, kun Arthur, Ginevra ja Lancelot olivat nuoria. Neljä vuotta Arthurin häiden jälkeen, määritelläksemme ajankohdan. Kolme naista ja muuan yhteensattuma kuuluvat juoneen. Kun Elaine Puhdas tarjosi rakkautensa ja Lancelot kieltäytyi siitä, oli hän kokenut mies ja varuillaan.