II
Ginevra kuunteli kavioiden kopsetta pihalta. Hän oli saanut tyrmistyttävän vaikutelman, ettei Lancelot halunnut lähteä — hänen äskeinen käytöksensä oli vihjaissut uuteen riippumattomuuteen rakastetun toiveista. Kului toista tuntia, ja Ginevra ihmetteli, kuinka hänen pitäisi käsitellä rakastajansa kapinallisuutta, mutta sitten kuuli sen, mitä oli odottanutkin.
"Kuka ratsastaa pois, Anglides?" kysyi hän.
"En tiedä, kuningatar. Mies on pukeutunut haarniskaan ja on yhtä kookas kuin ritari Lancelot, mutta haarniska ei ole hänen eikä hevonenkaan."
Ginevra astui itse ikkunan luo.
"Mies on Lancelot", sanoi hän, "eikä kukaan muu".
Hän palasi koruompeluksensa ääreen, mutta Anglides jäi vielä katsomaan.
"Miksi hän lähtisi valepuvussa, kuningatar?"
"En sano tuota valepuvuksi", vastasi kuningatar. "Hänen kokoistaan miestä on vaikea piilottaa, vaikka hän on hankkinut itselleen uuden hevosen ja haarniskan."
"Mutta haarniska ei ole uusi", sanoi Anglides. "Se on ruosteinen."
Ginevra ei vastannut. Hän jatkoi ompelemistaan, kunnes Lancelot oli päässyt hyvän matkan päähän.
"Mille tielle hän poikkeaa, Anglides — Manchesteriinko päin?"
"Hän on nyt likellä tiehaaraa", vastasi Anglides. "Hän hidastuttaa vauhtiaan — niin, juuri sinne — ei, kuningatar, hän kääntyy takaisin — poikkeaa pohjoiseen päin vievälle tielle."
Ginevran koruompelus putosi hänen syliinsä. Hän otti sen taas käsiinsä ja jatkoi työtään vapisevin sormin. Anglides kääntyi huoneeseen päin.
"Olen unohtanut, minne se tie vie, kuningatar. Luulin hänen ratsastavan turnajaisiin."
"Niin minäkin luulin", sanoi kuningatar. "Ehdotin hänelle tuota pohjoista tietä, mitä nyt kadun."
"Sehän on melko pitkä kiertotie, luullakseni", sanoi Anglides.
"Siinäpä se hankaluus juuri onkin."
Lancelot ei tiennyt muuta keinoa kuin lähteä matkalle, koska Ginevra oli niin itsepäisellä tuulella. Hänen mieleensä juolahti, ettei lyhytaikainen yksinäisyys olisi haitaksi, jotta hän voisi perusteellisesti ajatella Galahadin suuttumusta ja sitä vaaraa, jonka he olivat sivuuttaneet, niin ettei koko maailma saanut tietää heidän varastettua rakkauttaan. Sen, että Ginevra oli käyttäytynyt hyvin taitavasti, hän oli valmis myöntämään, mutta se johtui suurimmaksi osaksi siitä, että Ginevra oli onnistunut kasvattavassa teoreettisessa työssään. Lancelot epäili hieman, oliko Ginevra enää täysijärkinenkään. Hän oli kuullut parhaimpienkin naisten joskus voivan käydä omituisiksi.
Kun hän saapui tiehaaraan, aikoi hän kääntyä vaistonsa pakotuksesta länteen päin. Turnajaisiin osaa ottaminen olisi ehkä hyväksikin ennen niiden loppumista ja hänellä oli puolittain valmis suunnitelma lähteä niitä ainakin katsomaan. Lainattu hevonen ja vanhat varusteet saattaisivat ehkä piilottaa hänet joukkoon. Ehkä ei sentään, mutta valepuku sopi hänen mielentilaansa.
Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että hän vielä oli Ginevran ikkunan näkyvissä. Hän oli seisonut sen luona itsekin ja katsonut nähdäkseen, mille tielle Arthur tai Gawaine poikkesi. No niin, kaksi voi pelata tätäkin peliä. Hän kääntyi takaisin ja poikkesi Corbiniin vievälle tielle. Hän tiesi hyvin, kuinka Ginevran tyyneyden kävisi, jos hän todella näyttäisi lähtevän Elainen luo, Ginevra ansaitsi kärsiä päivän tai pari. Jälkeenpäin, kun hän kuulisi Lancelotin olleen turnajaisissa, hän myöntäisi itse olleensa syypää.
Siitä oli jo kulunut pitkälti aikaa, kun hän oli ratsastanut metsän läpi suorittamaan niin vähäpätöistä tehtävää ja täyttämään niin pientä velvollisuutta. Hän oli vapaa ratsastamaan mielensä mukaan ja nauttimaan varhaiskesästä. Hän muisteli sitä pitkää ratsastusmatkaa, jolloin hän oli tuonut Ginevran ja hänen seurueensa Arthurin luo häihin. Metsien tuoksu oli silloin imeytynyt hänen sielunsa. Siihen saakka hän ei ollut osannut erottaa aamutuoksuja, jolloin kaste kuivui, viileästä iltatuoksusta, kun kaste alkoi laskeutua maahan. Häntä oli huolestuttanut oma luonnoton tunteellisuutensa, ja hän oli maininnut siitä Ginevralle. Onneksi Ginevrakin oli huomannut sen. Lancelot oli pelännyt heltyvänsä vielä runoilijaksi, mutta Ginevra oli jonkun ajan kuluttua selittänyt hänelle sen olevan rakkautta. Siitä oli jo kulunut pitkä aika, mutta hän tunsi vieläkin silloiset tuoksut.
Sitten oli seurannut öinen ratsastusmatka Caseen kosteiden metsien läpi —
Hän pysäytti hevosensa voidakseen ajatella. Jos hän jatkaisi näin, saapuisi hän Corbiniin tai jonnekin sen läheisyyteen, ennenkuin päivä olisi lopussa, ja joku voisi tuntea hänet siellä. Mutta täällähän oli jossakin länteen päin vievä sivupolku — se veisi Winchesteriin, jos riittäisi kärsivällisyyttä.
Se ei ollutkaan juuri polkua leveämpi, kun hän löysi sen, ja sitä oli käytetty niin vähän, ettei ruohikossa näkynyt ainoatakaan kavion jälkeä. Metsänvartijat eivät olleet viitsineet raivata sitä keväällä, nuoret oksat löivät häntä kasvoihin silloin tällöin, ja hevonen pysähtyi joskus tuskastuneena epätasaiseen tiehen ja silmiin sattuviin lehviin. Lancelot kannusti sitä eteenpäin. Varmasti sieltä löytyisi jokin autio erakkola tai pahimmassa tapauksessa ainakin pehmeä penkere joltakin aukeamalta yösijaksi. Toistaiseksi hän oli yksinään.
Hän mietiskeli, mitä Arthur sanoisi hänen tulostaan turnajaisiin. Sellainenkin aika oli kerran ollut, jolloin hän oli tiennyt kaikki Arthurin ajatukset. Palasikohan se milloinkaan enää? Ja Arthur oli lukenut kaikki hänen sydämestään — kuinka sanottiinkaan? — kuin avoimesta kirjasta. Hän toivoi, että Arthur niin tuntisi hänen sydämensä nytkin. Se olisi suuri huojennus. Muistellen menneitä aikoja hän ymmärsi kuinka uskollinen ystävä Arthur oli ollut — ystävällinen Elainelle hänen vuokseen ja järkevä Galahadia kohtaan. He kolme yhdessä — mitä he olisivatkaan voineet saada aikaan! Paljon, paljon —
Hän luuli saapuvansa jollekin aukeamalle ja alkoi väitellä itsensä kanssa, pitikö pysähtyä siihen, vaikka iltapäivä ei ollutkaan vielä lopussa, vai ratsastaako eteenpäin siinä mielessä, että ilmestyisi toinen samanlainen paikka. Mutta äkkiä hän ratsasti esille puiden välistä ja joutui vanhan rakennuksen eteen. Se ei ollut kyllin luja linnaksi, mutta kuitenkin jollakin tavalla suojassa murattipeitteisten vallien takana, jotka näyttivät luhistuvan rauhallisesti sieltä täältä, ja kaivannon ympäröimänä, joka oli tyyni kuin kuvastin. Ainoatakaan ihmistä ei ollut näkyvissä. Hänen katsellessaan tuli joutsen uiden linnan nurkan takaa kuninkaallisesti ja hitaasti. Pienet kareet vierivät takaisin tuskin liikuttaen rannan liljoja.
Lancelot ratsasti portille ja huusi. Hetkisen hän luuli tätä paikkaa autioksi, mutta iäkäs portinvartija pisti sitten päänsä esille tornin ikkunasta.
"Olen eksynyt — annatteko minulle vuoteen?" Portinvartija punnitsi kysymystä.
"Vai haluatteko näyttää minulle tien Winchesteriin?" Ukko kohotti kätensä korvansa taakse.
"Winchesteriin", toisti Lancelot.
"Tämä ei vie sinne", vastasi portinvartija.
Hän ja Lancelot katselivat toisiaan.
"Kuka täällä asuu?" kysyi Lancelot.
"Astolatin ritari Bernard", kuului vastaus.
"Vai tämä on Astolat! Olen kuullut nimen. No niin, ilmoittakaa ritari
Bernardille, että ritari Lancelot on täällä, liittyäkseen kuningas
Arthuriin ja valmiina tulemaan portista linnaan, jos tahdotte avata
sen."
Pää katosi, ja hetkisen kuluttua portti aukeni ja Lancelot ratsasti sisään. Ritari Bernard oli siellä lausumassa hänet tervetulleeksi. Hän oli pitkä mies, jolla oli ystävälliset kasvot.
"Olimme epäkohteliaita vain senvuoksi", sanoi hän, "ettemme tienneet, kuka olitte. Katsokaa, olen ainoa taistelukykyinen mies koko talossa. Ellette te ja kuningas pitäisi valtakuntaa niin hyvässä järjestyksessä, olisi köyhillä miehillä, kuten minullakin, kovat ajat."
"Minulla ei ole mitään oikeutta vedota ystävyyteenne", sanoi Lancelot.
"Olen häirinnyt teitä."
"Ette ollenkaan! Talossa on aina ruokaa ja enemmän vuoteita kuin voimme täyttää — emmekä näe vieraita luonamme tarpeeksikaan usein, ritari Lancelot… Mieheni auttavat teitä haarniskan riisumisessa ja pitävät huolta hevosestanne. Sitten me kävelemme puistossa, kunnes kokki saa ruoan valmiiksi."
Palvelijat eivät olleet taitavia, mutta saivat kuitenkin haarniskan riisutuksi. He näyttivät tietävän paremmin, kuinka hevosia käsitellään.
"Tämä on hyvin kaunis puisto", sanoi Lancelot. "Olen nähnyt harvoja paremmin hoidettuja. Sellaisia ruusuja!"
"Tämä on vaimoni puutarha", sanoi ritari Bernard.
"Hän uhraa varmaankin sille koko aikansa", sanoi Lancelot. "Tällainen ilmaisee yhtä paljon hellyyttä kuin taitoakin."
"Vaimoni", sanoi ritari Bernard, "kuoli viisi vuotta sitten. Hän piti hyvin paljon ruusuista."
"Pyydän anteeksi, en tiennyt sitä", sanoi Lancelot.
He kävelivät polkuja pitkin.
"Olemme kuulleet silloin tällöin kertomuksia hyvin kuuluisasta pojastanne, ritari Lancelot."
"Se ilahduttaa minua", sanoi Lancelot. "Galahad on mielestäni melko lupaava."
"Enemmänkin, sanoisin. Olemme kuulleet kertomuksia hänen tavattoman jalosta luonteestaan. Juuri sitä olemme odottaneetkin teiltä, ritari Lancelot, että kasvattaisitte poikanne niin hyvin."
"Se ei ole minun ansiotani ollenkaan", sanoi Lancelot.
"Vaatimattomat isät sanovat aina niin, ja minä myönnänkin äidillä olevan suurimman ansion siihen, että pojasta kehittyy kunnon mies" sanoi ritari Bernard, "mutta myös miehellä on siinä jotakin tekemistä".
Lancelotin mielestä voitiin siirtyä puhumaan muustakin.
"Teillä on kai poika itsellännekin, ritari Bernard?"
"Minulla oli yksi, mutta hän kuoli."
Lancelot tunsi masentuvansa, hairahduttuaan toisen kerran koskettamaan perhesurua. Ritari Bernardin kotia painoi nähtävästi kirous.
"Harjoitatte kai maanviljelystä, ritari Bernard? Ette tietystikään täällä metsässä."
"Peltoni ovat kauempana lännessä — sivuutatte ne matkallanne
Winchesteriin."
"Ja mitä enimmäkseen viljelette?"
"Heinää, ritari Lancelot. Hevosenne on varmaankin syönyt heiniäni ennenkin. Lähetän ne Camelotiin kuninkaalle."
Lancelot hämmästyi.
"Ah, niin, kyllä muistan!" sanoi hän… "Olemme aina käyttäneet tämän erityisen seudun heiniä."
"Täällä on hyviä niittyjä", sanoi ritari Bernard. "Kuningas on aina ilmoittanut olevansa tyytyväinen."
Lancelot koetti poiketa toiselle ajatussuunnalle.
"Miksi emme ole milloinkaan tavanneet teitä? Oleskelette liian paljon kotonanne, ritari Bernard. Hovi ilostuisi vierailustanne."
Pitkä mies, jolla oli ystävälliset kasvot, hymyili heikosti.
"En ole erittäin hauska toveri", sanoi hän. "Tämä vanha talo ja köyhyyteni sopivat minulle. Olen syntynyt vaatimattomaksi henkilöksi, ritari Lancelot — ainoaksi onnistumisekseni voidaan sanoa, että minun on onnistunut karttaa suurta maailmaa."
"Nimitättekö hovia suureksi maailmaksi, ritari Bernard? Ajattelemme sitä usein ahtaammaksi paikaksi kuin tällaista rauhallista kotia."
"En tiedä — en ole koskaan ollut siellä — mutta minusta on tuntunut, ritari Lancelot, että saisin katua, jos jolloinkin uskaltaisin tulla hienon elämänne laidalle. Teidän pitää ymmärtää, etten sano mitään epäedullista siitä — vaara olisi ehkä siinä, että alkaisin pitää siitä liiaksi."
"Lorua!" sanoi Lancelot. "Meillä on tarpeeksi vikoja viilentämään mitä tulisinta innostusta. Te saisitte vain oppia tuntemaan meidät."
"Niinpä niin", vastasi ritari Bernard. "Luonteeni on sellainen, että rakastun ihmisiin, ennenkuin opin heitä tuntemaan. Kallista huvia! Olin varmasti järkevä tyytyessäni siihen mitä elämä on suonut minulle, hakematta muuta."
"Oletteko ajatellut luostaria tai erakkolaa tai jotakin muuta sellaista?" kysyi Lancelot. "Teillä näyttää olevan taipumusta siihen."
"No niin, sanoakseni totuuden", sanoi ritari Bernard, "olen liian maailmallinen sittenkin. Rakastan tätä vanhaa taloa."
Lancelot huomasi keskustelun käyvän vaikeaksi ja oli iloinen, kun portinvartija tuli ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis. Tästä alkaen portinvartija näytti muuttuvan juomanlaskijaksi. Pöytä oli katettu halliin, joka oli jokseenkin pieni huone, mutta toi mieleen historiaa. Siellä oli ollut varallisuutta ennen. Ikkunat olivat puutarhaan päin, mutta viiniköynnökset peittivät ne niin kokonaan, että vain valoläikät muuttivat varjot vihreiksi.
Pitkän pöydän päähän oli varattu paikat kolmelle. Lancelot ihmetteli, oliko juomanlaskija perheen sukulainen.
"Tyttäreni toimii emäntänä", sanoi ritari Bernard. "Luvallanne, ritari
Lancelot, odotamme häntä."
Lancelot näki kuin unta.
"Ei kai hänen nimensä ole Elaine, vai mitä?"
"On kyllä", vastasi ritari Bernard.
Lancelot odotti kiinnittäen katseensa tummaan tammioveen. Jos se olisi auennut ja jos muuan tyttö, jolla oli kullanväriset hiukset ja kirkkaat ystävälliset silmät —
"Tyttäreni", sanoi ritari Bernard, "sinulla ja minulla ja on kunnia huvittaa ritari Lancelotia".
"Ritari Lancelotia!" huudahti tyttö.
Hän oli tullut huoneeseen hiljaa toista tietä. Kun Lancelot kääntyi, oli tyttö hänen rinnallaan. Hän oli pitkä, kuten isänsäkin, mutta näytti vielä hyvin nuorelta. Hänen tukkansa oli tumma ja silmänsä vielä tummemmat, ehkä siksi, että hänen ihonsa oli niin puhtaan valkoinen. Hänen yllään oli tulipunainen viitta, jonka hihat oli kirjailtu helmillä. Hän oli pukenut ylleen parhaan asunsa.
Päivällisellä Lancelot tuskin voi kääntää silmiään hänestä. Ja milloin tahansa hän kohotti katseensa, tyttö katsoi häneen, ihmettelevä ilme lapsellisissa kasvoissaan.