V
Kun Arthur tuli Ginevran huoneeseen iltapäivän lopulla, istui Ginevra vieläkin ikkunan luona katsellen ketojen yli metsän laitaan, johon laskevan auringon säteet sattuivat. Kuullessaan Arthurin askeleet hän nousi kiiruhtaen vastaan. Arthur ei ollut nähnyt sellaista tervehdyshymyä moneen monituiseen päivään. Ginevra kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli hämmästynyttä miestään.
"Kaipasin sinua", sanoi hän. "Olen ollut niin ikävissäni."
"Minähän tulen aina tähän aikaan", vastasi Arthur. "Olen iloinen, että kaipasit minua enemmän kuin tavallisesti."
"En enempää kuin tavallisesti, Arthur."
"No niin — saamme kai olla kahden kesken. Olen iloinen, että ikävöit minua."
"Ikävöin aina sinua", vastasi Ginevra, "vaikka en ole aina todennutkaan sitä näin selvästi".
"Et suinkaan ole jälleen sairas, vai mitä?"
"En ole koskaan ollut tämän terveempi."
Arthur istuutui hänen lähelleen.
"Vedä tuolisi tänne — voimme molemmat ihailla tuota ihmeellistä valaistusta."
Kun tuolit oli sijoitettu vierekkäin, tarttui Ginevra Arthurin käteen päästämättä sitä irti.
"Olen ajatellut kaikki valmiiksi, Arthur."
"Mitä sitten?"
"Aion aloittaa kaikki uudestaan — olen arvostellut sinua liian ankarasti, ja sanani ovat tulleet väliimme. Olen luullut sitä sinun syyksesi, mutta nyt ymmärrän osan siitä johtuneen omasta erehdyksestäni."
"En ole millänikään, vaikka minua arvostellaankin", vastasi Arthur.
"Olen kestänyt sen melko hyvin, vai mitä?"
"Osaksi sen vuoksi olenkin pahoillani, että olen puhunut niin paljon."
"Ah, sellaista tapahtuu! En ole ollenkaan hämmästynyt, etten ole voinut tyydyttää sinua. Olit ehkä oikeassa."
"Siihen aikaan luulin tietysti olevani."
"Niin minäkin ymmärsin."
Ginevra katseli yhä ikkunasta maisemaa, josta Arthur ei kuitenkaan piitannut.
"Pyydän sinulta erästä suosionosoitusta", sanoi Arthur, "ja olen tuonut muutamia uutisia. Elaine lähtee kotiinsa — eräs hänen nopeita päätöksiään, ja haluan, että sanot hänelle jäähyväiset."
"Miksei", vastasi Ginevra. "Tietysti."
"Olen iloinen kuullessani, että se sinusta on tietty asia. Hän tuli sanomaan jäähyväisiä ja kysyi, luulenko sinun olevan vapaan tähän aikaan päivästä — hän ei luonnollisesti voi matkustaa, kiittämättä sinua ensin vieraanvaraisuudestasi."
"Hän oli sentään oikeastaan sinun vieraasi", sanoi Ginevra. "Epäilen sinun pyytäneen hänet tänne ja sinä pidit huolta siitäkin, että hän jäi. Mutta se on jo vanha juttu. Ilmoita hänelle tahtovani tavata häntä."
"Olen jo ilmoittanut sen hänelle", vastasi Arthur. "En voinut sanoa muuta ja tulin selittämään sinulle. Onpa hyvin onnellista, että olet tällä kannalla."
"Niin, onnellistahan se on", sanoi Ginevra.
"No niin, hän tulee tänne hetkisen kuluttua."
He vaikenivat molemmat hetkiseksi.
"Lancelot matkustaa kai hänen kanssaan?" kysyi Ginevra.
"Ei näytä siltä — halusin tiedustella sinulta sitä asiaa. Oletko puhutellut häntä?"
"Olen."
"Toivon hänen kertoneen sinulle jotakin suhteestaan tyttöön?"
"Hän kertoikin minulle yhtä ja toista."
"Onko sitä pidettävä salassa vai saanko minäkin tietää? Onko Lancelot hänen rakastajansa?"
"Lancelot ei sano välittävänsä hänestä ollenkaan — sensijaan tyttö ahdistelee Lancelotia."
"Ginevra, tämä hämmästyttää minua! Silloin kai tuo huhu lapsesta on silkkaa valhetta?"
"Hän myönsi lapsen omakseen."
"Sepä on omituisinta, mitä olen koskaan kuullut!"
"Eikä ole", sanoi Ginevra.
"Tahtoisin tietää, kuinka hänen on käynyt."
"Elaine voi ehkä kertoa — mutta minun ei sovi kysyä sitä häneltä,
Arthur. Jos haluat tietää, kysy häneltä itse."
"Olen jo kysynyt häneltä, eikä hän tiedä."
"Mitä?"
"Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, minne Lancelot on mennyt. Aioin kertoa sinulle juuri tämän uutisen, että hän on kadonnut. Haeskelemme paraillaan häntä. Muutamat miehet epäilevät kieroa peliä."
"Hän on ratsastanut pois jonnekin", sanoi Ginevra. "Epäilemättä saamme kuulla hänestä jotakin hyvissä ajoin. En ole lainkaan huolissani — millaiset hänen vikansa lienevätkään, hän voi kyllä pitää huolta itsestään."
"Mutta hänen hevosensa ja varusteensa ovat täällä. Hän näyttää lähteneen keveissä pukimissa ilman takkia, kypärää, miekkaa ja keihästä."
Ginevra kohotti katseensa.
"Sinä näit hänet viimeksi, luullaksemme", sanoi Arthur. "Näyttikö hän ihan terveeltä — no niin, oliko hän samanlainen kuin tavallisesti?"
"Mitä tarkoitat?"
"Kerrotaan hänen kiiruhtaneen kaupungin läpi jalkaisin ja avopäin kuin mielipuolen. En ole saanut käsiini sitä henkilöä, joka näki hänet, jos muuten kukaan näkikään, mutta se juttu leviää, että hän oli menettänyt järkensä. Bors ja Ector koettavat hakea häntä, mutta Ector sanoi juuri äsken minulle, että jos hän on menettänyt järkensä, on hän voinut heittäytyä jokeen."
"Hän ei ollut mielipuoli poistuessaan luotani", sanoi Ginevra, "mutta ei entisensä kaltainenkaan. Elaine on vaivannut häntä. Hän on jollakin tavalla Lancelotin omatunto. Hän myöntää lapsen omakseen, vaikka ei rakastakaan Elainea eikä aio ruveta elämään hänen kanssaan."
"En mainitsisi siitä mitään Elainelle", sanoi Arthur. "Jos hän puhuu jotakin siitä, koeta lohduttaa häntä."
Anglides tuli nyt huoneeseen.
"Täällä on joku, joka haluaa sanoa teille jäähyväiset, kuningatar, sittenkun teillä on aikaa."
Arthur katsoi vaimoonsa.
"Jos siellä on Elaine, tulkoon hän sisälle nyt."
"Menen katsomaan, ovatko he saaneet selville mitään", sanoi Arthur.
Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, järjesteli Ginevra silkkihameensa poimuja, silitteli pitkiä palmikoitaan ja veti jalkajakkaran lähemmäksi. Hän ei kohottanut päätänsä, kun Elaine tuli sisään — ehkä senvuoksi, että Elaine liikkui niin hiljaa.
"Aion matkustaa kotiini, kuningatar Ginevra — ja halusin sanoa jäähyväiset ja kiittää teitä."
"Toivotan teille turvallista paluumatkaa", vastasi kuningatar. "Teidän ei tarvitse kiittää minua mistään."
"Vieraanvaraisuudestanne ainakin", sanoi Elaine. "Olisin ollut ylpeä ystävyydestännekin, jos olisitte halunnut suoda sen minulle."
Ginevra ei sanonut mitään, ja Elaine kääntyi mennäkseen, mutta kuningatar kutsui hänet takaisin.
"Teidän ei pidä luulla minua vihamieliseksi. Ymmärrän, että olette hyvin järkevä nainen. Tiedätte, miksi emme ole ystäviä."
"En tiedä sitä ollenkaan. Miksi emme ole?"
"Jos vastaatte minulle noin", sanoi Ginevra, "erehdyin puhuessani teille niin suoraan. Tiedätte sen vallan mainiosti. Meidän ei tarvitse väitellä siitä — voimme olla rehelliset hiljaisuudessakin. Älkää vain teeskennelkö hämmästyvänne siksi, etten ole sydämellinen. Olitte uhkarohkea tullessanne tänne ollenkaan — pakottaaksenne kaikkien ihmisten joukosta juuri minut pitämään teitä luonani, niin että voitte kohdata hänet."
"Voinette lausua ankaria sanoja minusta, kuningatar, ja pysyä silti totuudessa, mutta minä en uskalla olla niin rohkea, En ole ikinä kaivannut sitä, että pitäisitte minua luonanne. Kuningas Arthur ehdotti sitä — luulen hänen ystävyydellään tahtoneen kunnioittaa isäni muistoa — mutta se on ollut kidutusta minulle."
"Ajatelkaa, kuinka miellyttävältä se minustakin on tuntunut", vastasi Ginevra. "Olisin paljoa mieluummin — no niin, kuten jo sanoin, teidän ei tarvitse kiittää minua mistään."
Hän teki karkoittavan liikkeen, ja Elaine kääntyi puolittain — muuttaen kuitenkin äkkiä mielensä.
"Tiedättekö, että tuo äsken sanomanne oli täydellisesti totta — minun ei tarvitse kiittää teitä mistään. Olette tehnyt minut niin onnettomaksi kuin suinkin olette voinut koko sinä aikana, jonka olen kuluttanut kattonne alla, ja itsekkäisyytenne, ennenkuin olin nähnytkään teitä, on turmellut elämäni."
"Todellako? En ymmärrä tarkoitustanne", sanoi Ginevra.
"Ah ei, ymmärrätte sen kyllä täydellisesti. Olette kuninkaan vaimo, mutta teidän täytyi saada Lancelotkin omaksenne. Jos olisitte antanut hänen olla rauhassa, olisi hän saanut omakseen jonkun uskollisen naisen, joka olisi rakastanut häntä ja lahjoittanut hänelle ne lapset, joita hän kaipaa. Mutta nyt teidän täytyy pitää häntä jumaloivana palvelijananne, riistää häneltä sielu ruokkiaksenne sillä omaa haluanne."
"Unohdatte itsenne", vastasi Ginevra. "Voin onneksi suoda teille anteeksi säälistä, koska tunnen syyn, miksi menetätte malttinne. Vaikka olettekin saattanut hänet pulaan, ei hän silti ole teidän omaisuuttanne."
"En kaipaa sääliänne", sanoi Elaine. "Mutta te tarvitsette minun sääliäni. Hän rakasti teitä kerran, vaikka pelkäättekin sitä myöntää; mutta nyt hän alkaa huomata, kuinka itsekäs olette ollut ja mistä olette erottanut hänet. Älkää sanoko, että hän vieläkin rakastaa teitä — sanokaa vain se, mistä olette paljoa varmempi, että hän on uskollinen teille. Jos hän olisi vapaa, enkö tietäisi, kumpi meistä saisi hänet? Tuona iltana, kun hän tuli luokseni, hän halusikin tulla. Hän ei koskaan ajatellut, että te muka olitte todella tullut Caseen niin pian sen jälkeen kun hän oli eronnut teistä täällä. Ja penkereellä eilen, kun hän suuteli minua — te näitte hänet — tapahtui se siksi, että hän ottaa osaa huoleeni. Hän tietää meidän ymmärtävän toisiamme parhaiten. Säälisin teitä, kuningatar Ginevra, ellette olisi poikennut suunnitelmastanne ja tehnyt hänestä onnetonta. En voi antaa sitä teille anteeksi."
Ginevra hymyili.
"Voisin lainata lauseenne", vastasi hän. "Ellette olisi ollut niin itsekäs ja petollinen, olisi minun oma elämäni ollut onnellisempi. Monet ennen teitä ovat tienneet, millaista rakkaus on. Opitte vielä tuntemaan totuuden elettyänne vanhemmaksi. Kun tulette vanhemmaksi, on teidän hyvin vaikea ajatella käytöstänne."
"No niin", sanoi Elaine, "minulla on hänen lapsensa, ja sekin on jo jotakin".
"Niin onkin — muistuttaja ja moite."
"Ajatteletteko niin?" kysyi Elaine. "Toistaiseksi ainakin hän on ollut minulle suureksi lohdutukseksi. Näyttää kuin hän tietäisi olevansa minulle korvauksena — hän on omituisen hellä minulle. Kun olen kovin alakuloinen, muistelen onneani — ajattelen antaneeni Lancelotille jotakin sellaista, mitä ei kukaan toinen nainen ole lahjoittanut hänelle. Ja mitä ahdinkoon tulee, olin ajatellut sitä jo ennen. Olen ylpeä siitä, että voin olla niin jalomielinen, että tein sen. Mutta silloin en ollut kiitollisuudenvelassa kellekään toiselle, ja luulen sen vaikuttavan asiaan. Saatoin antaa itseni täydellisesti."
"Sanoitte", sanoi Ginevra, "että teillä on hänen lapsensa. Oletteko ihan varma siitä? Ettekö ajattele, että poika haluaa lähteä luotanne saatuaan tietää enemmän? Miltä hänestä tuntunee, kun hän huomaa syntymiseensä liittyvän varjon? Ketä hän silloin syyttää?"
"Teitä, luullakseni", vastasi Elaine. "Selitän sen hänelle." Ginevra nauroi.
"Haluan mielelläni nähdä pojan sitten kun olette kasvattanut hänestä miehen."
"Kuningatar Ginevra, katkeruutenne ei ole teille ollenkaan kunniaksi. Te karkoititte Lancelotin pois. Jos hän on menettänyt järkensä, kuten kuiskaillaan, olette te syypää siihen; jos hänet löydetään kuolleena, tapoitte te hänet. Hän oli aina uskollinen teille, tuona yönäkin Casessa — hän ei antanut minulle sitä koskaan anteeksi, että viekoittelin hänet sinne. Kun pysäytin hänet eilen, oli hän matkalla luoksenne. Väijyin häntä, kun tiesin, ettei hän teidän vuoksenne tule minnekään minun luokseni vapaaehtoisesti. Tahdoin pyytää hänen apuaan lapsemme kasvattamiseen. Pyysin Lancelotia ottamaan hänet tänne ja harjoittamaan häntä niinkuin hänen poikansa ansaitsee. Lupasin pysytellä kokonaan poissa hänen tieltään, jos hän täyttäisi pyyntöni. Mutta koska hän on uskollinen teille ja tietää, ettette mielellänne halua lastani läheisyyteenne, kieltäytyi hän. Silloin te palkitsitte häntä sanomalla jotakin niin epäystävällistä, että hän menetti järkensä. He eivät voi löytää jälkeäkään hänestä. Ritari Ector luulee hänen joutuneen jonkun väijytyksen uhriksi. Te olette syyllinen siihen kaikkeen ja nyt istutte siinä ja teette ivallisia huomautuksia. Olkaa oikeamielinen, kuningatar Ginevra — mitä tulee kunniaan ja jalouteen ja uskollisuuteen, ja ajatelkaa välillämme olevaa eroa. Luuletteko, että mikään, mitä te voitte sanoa, vaikuttaa minuun?"
"Jos sanotte minua epäystävälliseksi", vastasi Ginevra, "uskon olevanikin sellainen, vaikken ole sitä tarkoittanut. Koetin ilmoittaa teille totuuden lievimmän osan. Sitä, onko Lancelot menettänyt järkensä, en tiedä, mutta luulen huhua vääräksi. Ja vaikka se olisikin tosi, kieltäydyn täydellisesti vastaamasta hänen tilastaan. Senjälkeen kun tulitte hänen elämäänsä, olen tavannut häntä hyvän harvoin. Sen perusteella, mitä hän sanoi eilen, luulin hänen ajattelevan vain teitä."
"En tiedä, mitä hän sanoi, kuningatar Ginevra, mutta ellei hänen luonteensa ole muuttunut, puhui hän yhtä kohteliaasti minusta kuin hän aina puhuu teistäkin."
"Hän puhuikin kohteliaasti", vastasi Ginevra. "Mutta kai nyt huomaatte turmelleenne meidän kaikkien onnen — omannekin siihen laskettuna. Tunnustan oman onneni. Rakastin häntä. Olette vihjannut siihen, ja se onkin totta."
"Teidän ei tarvitse olla niin rohkea", sanoi Elaine. "Lupaan, etten kerro sitä Arthurille."
"En voi olla niin avomielinen teitä kohtaan kuin haluaisin, koska te teette sen minulle niin vaikeaksi", sanoi Ginevra. "Älkää luulko olevanne ainoa, joka tuntee itsensä yksinäiseksi ja kaipaa lasta ynnä paljon muuta. Älkää väittäkö, ettette voinut olla rakastamatta häntä, ikäänkuin se merkitsisi kaikkea. En minäkään voinut olla rakastamatta häntä. Nuo muutamat vuodet ennen tutustumista teihin olivat hänen parhaimpansa — hän suoritti silloin ihmeellisiä tekoja. Ihmisten oli tapana sanoa, että hän levitti ympärilleen jonkinlaista valoa tullessaan johonkin paikkaan. Onnemme oli sellaista. Mekin halusimme lapsia — mutta on olemassa monenlaisia lapsia, kuten joskus kyllä käsitätte. Minun lapsiani olivat Lancelotin jalot työt ja hänen kuuluisa nimensä. Sitä voi sanoa muullakin tavalla — on olemassa myös monenlaisia äitejä. Toinen nainen voi lahjoittaa elämän ja toinen sen, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi. En ole niin lapseton kuin ajattelette. Ehkä vielä kadehditte minua."
"Kadehdin teitä vain yhden asian vuoksi", sanoi Elaine. "Jos kutsuisitte hänet luoksenne vielä nytkin, tulisi hän heti, jos vain olisi hengissä. Te luulisitte sen tapahtuvan rakkaudesta, mutta minä väittäisin sen tapahtuvan uskollisuudesta. Mutta olkoonpa syy millainen hyvänsä, tunnustan, että olisin iloinen, jos voisin kutsua hänet luokseni. Paitsi tätä, ei minulla ole mitään kaduttavaa eikä minkäänlaista syytä kadehtia toisia."
"Onnittelen teitä", sanoi kuningatar. "Tunnen vain harvoja niin onnellisia ihmisiä. Useimmilla meistä on paljon kaduttavaa joko omien vikojemme tai ystäviemme tekemien erehdysten vuoksi."
"Lähden nyt", sanoi Elaine. "On surullista, ettemme vieläkään näin vilpittömän keskustelun jälkeen ymmärrä toisiamme."
"Me ymmärrämme toisemme täydellisesti", vastasi Ginevra.
"Epäilen sitä. Mutta tarkoitan: jos Lancelot nyt tulisi takaisin järkevänä, kuinka teidän ja minun silloin kävisi?"
"Nyt en ymmärrä teitä ollenkaan", sanoi kuningatar. "No niin, luuletteko voivanne luovuttaa hänet minulle lapsen vuoksi, vai pitääkö minun luopua hänestä teidän vuoksenne?"
"En ole ikinä kuullut näin kylmäveristä kysymystä!" sanoi Ginevra. "Hän noudattaa tietysti omaa tahtoaan. Teidän ja minun pitää suoda hänelle vapaus valita."
"Pitääkö meidän?" kysyi Elaine. "Jos hänen pitää päättää, luulen meidän kummankin tekevän parhaansa taivuttaakseen hänet puolelleen. Tiedän niin tekeväni. Mutta hän valitsee teidät uskollisuudesta."
"Lupaan, etten kohota sormeanikaan", vastasi Ginevra. "Jos hän haluaa teidät, ottakoon teidät. Olen sanonut sen hänelle."
Elaine epäröi hetkisen.
"Kun hän valitsee teidät", sanoi hän sitten, "tahdotteko olla ystävällinen pojalleni Lancelotin vuoksi? En tule tänne enää, mutta haluan, että hänen isänsä kasvattaisi hänet hänen vertaistensa joukossa ja soisi hänelle mahdollisuuden tässä maailmassa. Se voi ehkä olla vallassanne jonakin päivänä, että voitte tehdä hänestä joko onnellisen tai onnettoman."
"Kuinka vanha se lapsi jo on?" kysyi Ginevra. "Sinne on vielä niin pitkälti aikaa. Saattaa tapahtua, ettei Lancelot tulekaan takaisin, vaikka en luule hänen kuolleen. Ja paljon muitakin asioita voi sattua. Mitä poikaanne tulee, en välitä hänestä lainkaan. Suoraan sanoen, hän on teidän asianne."