VII
Seitsemän pitkää talvea tuli ja meni, ja Lancelotin nimeä lakattiin mainitsemasta Camelotissa. Eräänä iltapäivänä kevään lopulla Ginevra käveli penkereellä Anglideksen ja Ettardin kanssa katsellen vuodenajan kauneuksia. Metsällä oli vieläkin ensi vihreytensä, ja hedelmätarhat olivat kukkia tulvillaan.
"Kun olin tyttö, menimme hakemaan metsästä kieloja", sanoi Ginevra. "Nousimme hämärissä, kun kaste vielä näytti suloiselta auringonvalossa, ja toimme kukat kotiin, ennenkuin kaste ehti kuivua niissä. Haluaisin mielelläni koota niitä kerran vielä."
"Mutta sehän on vain nuorten rakastavaisten huvia", sanoi Anglides. "Ei mikään muu seikkailu värisytä niin kovasti kuin tuollaiset viattomat tehtävät, kun sydän on yhtä vihreä kuin vuosikin ja hyvin vastaanottavainen kauneuden vaikutuksille — lehtien kaikille valovivahduksille ja jokaiselle laulavalle linnulle. Mutta silloin vain, kun rakastettu on tuossa rinnalla."
"Sillä tavalla selitetään runoilijoita", sanoi Ettard. "Talvi on niin ikävä ja huoneet niin kosteat, että aina unohdamme, kuinka suloista elämä sentään on. Mutta keväällä se muistuu jälleen mieleemme."
"Luulen teidän tarkoittavan", sanoi Ginevra, "että runot ja kevätleikit saavat olla tekemisissä muunkin kuin poikien ja tyttöjen välisen rakkauden kanssa. Ne ovat kuin osa menetettyä elämää, mutta ne tulevat takaisin luoksemme."
"Turhaa on keskustella siitä nyt", sanoi Anglides. "Olemme jo sivuuttaneet nuoruutemme, ja salaisuus on haihtunut. Myöhäistä on meidän olla muuta kuin filosofeja."
"Liian myöhäistäkö!? Ei milloinkaan!" huudahti Ginevra. "Aioin muuttua nuoreksi jälleen. Lähdemme noukkimaan kukkia huomisaamuna."
"Mutta huomenna ei ole vapunpäivä, kuningatar", sanoi Anglides.
"Ei meidän eikä vuodenkaan kannalta, mutta mitä ovatkaan päivämäärät?
Sydän määrää iän, ja minä aion lähteä."
Kun hän puhui siitä Arthurille myöhemmin, oli Arthur eri mieltä asiasta.
"Te naiset ette voi lähteä ratsastamaan metsiin yksinänne", sanoi hän.
"Ottakaa muutamia miehiä mukaanne."
"Eivätkö metsät ole täydellisesti turvalliset", kysyi Ginevra. "Luulin niiden olevan niin hyvässä kunnossa, ettei, sinulla ole enää mitään tehtävää siellä."
"Ne ovatkin turvalliset", vastasi Arthur, "mutta näyttäisi hyvin omituiselta, jos ratsastaisitte sinne seurueetta. Miehet tulevat oikein iloisiksi saadessaan lähteä mukaanne."
"He turmelisivat meiltä kaiken huvin, Arthur. Tämä, että haluan lähteä noukkimaan kukkia entiseen tapaani, on muuan oikkuni. Meidän pitää teeskennellä, muistella noita menneitä aikoja emmekä voi tehdä sitä, jos siellä on miehiäkin. Tahdon lähteä sinne Anglideksen ja Ettardin kanssa; me voimme suojella toisiamme ja lupaan, etten ratsasta kauaksi."
"En pidä siitä", sanoi Arthur. "Palaatte ehkä kotiin turvallisesti, mutta se on silti väärin. Tämä ei ole lainkaan terveen järkesi mukaista."
"Ei terveen järjen", vastasi Ginevra, "vaan jonkin paljon korkeamman".
"Mihin aikaan palaatte?"
"Iltapäivän puolivälissä, emme myöhemmin."
"No niin, annan sinulle lomaa siihen saakka", sanoi Arthur, "mutta ellet ole palannut silloin, lähetän hakemaan sinua".
He ratsastivat pois linnasta seuraavana aamuna ennen camelotilaisten heräämistä. Ginevra oli naamiaistuulella; hän oli löytänyt tyttömäisen puvun eräästä vanhasta arkusta, ja hänen silmänsä säteilivät seikkailunhalusta. Anglides ja Ettard olivat myötätuntoisia, mutta unisia. Aamuilma värisytti heitä. Linnantornista saattoi vartija katsella noiden kolmen kiemurtelevan tasangon poikki, kun he suuntasivat kulkunsa suorinta tietä pitkin metsään. Hän näki heidän pysähtyvän varjon laidalle hetkiseksi, ikäänkuin he olisivat keskustelleet matkan suunnasta. Sitten he katosivat puiden väliin.
Metsä oli kostea, kuten Ginevra olikin sanonut sen olevan, mutta tämä kosteus ei tuntunut kasteelta. Jotakin sen ihanuudesta oli haihtunut. Ehkä he kaikki olivat liian herkkiä vaikutteille. He olivat varmasti hermostuneita ja kiihottivat hevosensakin samanlaisiksi — nuo kolme kaunista päätä olivat pystyssä korvat höröllään odottaen jotakin yllätystä. He olivat jo syvällä metsässä, ennenkuin Ginevra rikkoi hiljaisuuden.
"En ole koskaan voinut määritellä suhdettani metsiin", sanoi hän.
"Mihin, kuningatar?" kysyi Anglides.
"Näihin tällaisiin puihin — metsiin."
"Onko niissä sitten jotakin salaperäistä?"
"Kyllä", vastasi Ginevra. "En tiedä ikinä, pidänkö niistä vai en."
"Hyväinen aika, luulin meidän tulleen tänne tänään juuri siksi, että te pidätte metsistä!"
"Ah, en puhu nyt kevätretkistä", sanoi Ginevra. "Tehän tiedätte, että voisimme vallan hyvin kaadattaa kaikki nämä puut maahan, saadaksemme niiden sijalle valoisia ketoja ja suoria teitä. Jokainen sanoo, että meillä pitää olla ketoja ja teitä. Mutta mepä haluamme itsellemme puitakin. Arthur on aina ylpeä siitä, että hän on päästänyt valoa metsiinsä, mutta alituisesti vihainen, jos joku toinen kaataa metsää. Muistatteko noita vanhoja kertomuksia, joissa ihmisten kerrotaan eksyneen metsiin? Kun olin tyttö, kuulin erään papin sanovan että eksyminen kuvaa inhimillisiä erehdyksiä. Hän oli sitä mieltä, että metsät on hakattava pois. Kun tutustuin Arthuriin, luulin hänen hakkauttavan kaikki puut maahan."
"Siinä tapauksessa pappi ei olisi hyväksynyt kevätretkiä", sanoi Ettard.
"Hän ei huomaisi tässä mitään vikaa", vastasi Ginevra, "Mukanamme ei ole ainoatakaan miestä."
Ehkä hän katui huomautustaan. He ratsastivat jonkun aikaa ääneti.
"Arthur on tehnyt tästä metsästä melko yksitoikkoisen", sanoi Ginevra. "Hän on raivannut pois kaikki pensaat ja katkottanut kaikki oksat päämme korkeudelle saakka — katsokaa, kuinka kauaksi puiden lomitse voitte nähdä — ja maa niiden välissä on pehmeä kuin matto."
"Mutta se on ihmeellinen!" sanoi Anglides. "En voi sanoa tätä milloinkaan yksitoikkoiseksi. Eikö tämä ole sellainen kuin metsän pitää ollakin? Ajattelin juuri, että se on niin täydellinen kuin kudotut puut suuressa seinäryijyssänne kotona."
"Metsien puolustukseksi voi sanoa jotakin, ennenkuin niitä ruvetaan raivaamaan", huomautti Ginevra. "Ne ahdistavat minua. Ettekö ole koskaan huomanneet, kuinka paljon voimakkaammilta ne näyttävät, kuinka paljon suurempia puut ovat ja millaisen voiman tunteen ne suovat? Siellä asustavat peloittavimmat jättiläiset ja katkerimmat louhikäärmeet, eivätkö asukin? Kun raivaamme metsät, vapaudumme sellaisista epämukavuuksista, mutta onnettomuudeksi vapaudumme samalla puistakin."
"En usko jättiläisiin enkä louhikäärmeisiin, kuningatar, ettekä tekään usko. Emme ole ikinä nähneet ainoatakaan."
"Senvuoksi meidän pitääkin uskoa niihin", sanoi Ginevra. "Jos näkisimme jonkun, eivät ne olisi parempia kuin mikään muukaan tosiseikka — käsittäisimme asian ja menettäisimme uskomme."
He jatkoivat ratsastustaan kerran vielä ääneti, kunnes saapuivat eräälle kukkien kaunistamalle aukiolle, ja muistaen, miksi olivat lähteneet retkelle, he laskeutuivat maahan, sitoivat hevosensa nuoriin puihin ja noukkivat kukkia.
"Ne ovat yhtä kauniita kuin ennenkin", sanoi Ginevra.
"Olen vieläkin nuori."
"Kun tahdon tietää jotakin metsistä", sanoi Ettard, "ihmettelen, miksi ne ja kukat ja ympärillämme leviävä maailma luovat niin monta mielikuvaa miehistä ja naisista. Keräämämme kukat panevat meidät ajattelemaan nuoruutta, puut taas käänsivät papin mielen inhimillisiin erehdyksiin. Elämme kuin kuvastinseinäisessä huoneessa; kaikkialla, mihin käännymme, näemme itsemme."
Ginevra kohotti suurta kimppua järjestellen kukkia yksitellen. Hänen pukunsa oli vaaleanvihreä, sopien hyvin ruohon väriin, ja hän oli heittänyt palmikkonsa hartioilleen.
"Minun laitani ei ole ihan niin", sanoi hän. "Kun katselen miehiä ja naisia, käy usein niin, että he tuovat mieleeni aamun ja illan, korkeat vuoret ja synkät metsät — ja muutkin asiat. Ihminenkin kuvastelee jotakin — en tiedä, mitä. Kaikista tuntemistani miehistä olen hakenut koskemattoman metsän salaperäisyyttä, sitä ääretöntä elämää, jota voitaisiin harjoittaa kesyttämisen asemesta. Siksi onkin mielestäni jotakin väärää noissa jutuissa, joissa jättiläinen tai louhikäärme tapetaan. Nehän olisivat voineet olla suureksi hyödyksi ja ovat aina hauskempia kuin se sankari, joka ottaa ne hengiltä. Sellainen ei ole rehellistä — hän ei voi tehdä sitä ilman erityistä miekkaa, ja niiden hävittyä olemattomiin meillä ei ole muuta jäljellä kuin turvallisuus."
"Saanko sanoa sanasen turvallisuudesta? Se ei ole mikään halveksittava asia ylimalkaan", sanoi Anglides. "Jos minun pitäisi jatkaa matkaani näiden puiden lomitse pimeässä olisin iloinen, että kuninkaan miehet ovat olleet täällä työssä kirveineen."
"Nyt, kun olemme koonneet nämä kukat ja päättäneet nämä asiat", sanoi Ettard, "olen valmis puoliselle. Olemme varmasti ratsastaneet jo tuntikausia."
"Siitäkö tuntuu?" kysyi Ginevra. "Olin melko hyvässä kunnossa siihen saakka, kunnes mainitsit ruoasta. Se jäähdytti seikkailun tunnetta. No niin, jos meidän kerran täytyy syödä, kelpaavat nuo suuret juuret pöydäksemme."
"Pyydän, ilmoittakaa meille, missä me oikeastaan olemme, kuningatar?" kysyi Ettard. "En voi muistaa kaikkia tekemiämme mutkia. Ihmettelen, että niin hyvin tunnette nämä metsät."
"En tunne niitä lainkaan, mutta kukin voi aina palata samaa tietä pitkin kuin on tullutkin tänne", vastasi Ginevra. "Ei kukaan voi eksyä niin selvältä polulta. Oleskelen mielelläni metsissä, kuten jo sanoin sinulle."
"En luule välittäväni lainkaan jättiläisistä enkä louhikäärmeistä", sanoi Ettard, "mutta toivoisin, ettei täällä olisi niin paljon kovakuoriaisia. Voitteko todellakin nauttia ateriastanne täällä? Niin monen vuoden ja sellaisten ponnistusten jälkeen voidakseen sivistyä ja saada olonsa mukavaksi lähteä tällaiselle huviretkelle — onko se laitaa?"
"Tämä ei ole mikään huviretki", sanoi Ginevra. "Huomautuksesi eivät sovi ollenkaan. Tämä on kevätretki, henkinen tilaisuus. Otin ruokaa mukaani vain siksi, ettet sinä eikä Anglides voi tulla toimeen ilman sitä. Nyt se suo teille voimia paluumatkalle. Meidän pitää lähteä hetkisen kuluttua, jos mielimme päästä kotiin iltapäivän puolivälissä."
He ratsastivat kovaa vauhtia, kunnes saapuivat ensimmäisen tien haaraan.
"Minne päin nyt?" kysyi Anglides.
"Tuonne — muistat kai tuon poikkilatvaisen koivun?" vastasi Ginevra.
"En", sanoi Anglides. "Muistelen tulleemme tänne tuota toista tietä pitkin."
"Se vie samalle suunnalle kaikissa tapauksissa", sanoi Ettard.
"Pääsemme varmasti lopulta tasangolle."
Seuraavassa käänteessä he olivat kaikki yhtä mieltä siitä, mihin päin heidän piti lähteä, ja vielä seuraavassakin sen jälkeen. Sitten Ginevra pysäytti hevosensa äkkiä. Muuan mies istui satulassaan katsellen heitä eräältä tien vieressä sijaitsevalta aukiolta niin hiljaa, etteivät he olleet huomanneet häntä.
"Olette poistunut kauaksi kotoanne, kuningatar Ginevra", sanoi hän.
"Ah, ritari Meliagrancehan siellä onkin! Niin, ratsastimme jonkun matkaa metsään, mutta olemme nyt nähtävästi kääntyneet väärälle polulle."
"Olette todellakin, jos tarkoituksenne on ratsastaa Camelotiin. Se on ihan toisella suunnalla. Saanko opastaa teidät takaisin?"
"Se ei ole lainkaan tarpeellista, kiitoksia vain", vastasi Ginevra, "jos ohjaatte meidät oikealle suunnalle".
Mies ei liikahtanutkaan. Naiset huomasivat siirtyvänsä lähemmäksi toisiaan hieman hermostuneina odottaessaan häntä. Vihdoin hän ratsasti edelle puhumatta sanaakaan, ja Ginevra viittasi hovinaisilleen, että he seuraisivat häntä.
"Miehenne ovat olleet kummallisen välinpitämättömiä erotessaan teistä näin", sanoi Meliagrance.
"Tulimme tänne yksinämme, ritari Meliagrance. Ette voisi arvata sitä, mutta olemme kolme kevätretkelle lähtenyttä maalaistyttöä. Lähdin uudistamaan nuoruuttani."
"Tämä aika on jo myöhäinen kevätretkille", sanoi Meliagrance.
"Vuodenaika —"
"Ah, älkää kertoko sitä meille, koska sen jo tiedämme?" sanoi kuningatar. "Aika lentää ja niin se todella tekee. Onko tämä se polku, jota meidän pitää seurata? En halua tuottaa teille minkäänlaisia hankaluuksia, ritari Meliagrance."
"Ei mitään hankaluuksia, kuningatar. Tämä on juuri se polku, mutta se vie linnani ohi, ja olin matkalla kotiini, kun tapasimme toisemme."
He ratsastivat niin kauan aikaa, että olisivat päässeet jo Camelotiin, jos vain olisivat seuranneet samaa polkua, jota pitkin olivat sinne tulleetkin. Meliagrance ei koettanutkaan aloittaa keskustelua, eivätkä nuo kolme naista jaksaneet enää laskea kaikkia teitä tai käännöksiä.
"En voi ymmärtää, miksi se vie meiltä niin paljon aikaa", sanoi Ginevra. "Vaikka eksyimmekin, olimme vain ratsastaneet muutamia tunteja. Emme voi mitenkään olla matkalla Camelotia kohti. Ja aurinko alkaa jo laskea."
"Tämä on lyhyin tie, kuningatar", sanoi Meliagrance. "Teidän vallassanne on ilmoittaa, kuinka kauas olette ratsastaneet ja minne koetitte päästä."
"En pidä huomautuksestanne, ritari Meliagrance!" Ginevra pysäytti hevosensa. "Mihin te opastatte meitä? Pelkään luottaneeni teihin liiaksi. Opastakaa meitä suoraan, jos henkenne on teille rakas."
Meliagrance pyörähti päin ja uhmasi häntä kapealla polulla.
"Kuningatar, en halunnut lainkaan tunkeutua seuraanne, mutta te pyysitte, että opastaisin teidät pois metsästä. Olen seurannut suorinta polkua, kuten kuningas Arthur tai kuka tahansa hänen ritareistaan voi todistaa. Sitä, mikä teidät ensiksikin toi tänne, en tiedä, ja olen viimeinen vaatimaan teitä vastuuseen siitä. Teidän täytyy ymmärtää, kuinka tukalaa se olisi minulle, jos joku hovista löytäisi meidät täältä yksinäisyydestä meidän voimatta ilmoittaa päteviä syitä sen puolustukseksi, ettemme ole oikeilla paikoillamme. Luvallanne näytän teille tien ja poistun luotanne nyt. Mutta koska ette voi luottaa minuun niin paljon, että saisin opastaa teitä, noudatatte tuskin neuvojanikaan."
"Näyttäkää meille suorin tie sitten", sanoi Ginevra, "ja me tulemme kyllä toimeen yksinämmekin. Ei ole olemassa mitään syytä, miksi en luottaisi teihin, ritari Meliagrance, mutta lupasin palata kotiin iltapäivän puolivälissä, ja Arthur lähettää nyt miehensä hakemaan meitä. Meillä ei olisi ollut lainkaan aikaa tähän pitkään kierrokseen, jonka nyt olemme tehneet."
Meliagrance ohjasi hevosensa pensaikkoon ja antoi heidän ratsastaa ohitseen.
"Tienne on hyvin selvä tästä alkaen — suoraan vain eteenpäin ja toinen polku vasemmalle."
Kun he katsoivat taakseen nähdäkseen seurasiko hän heitä oli hän kadonnut näkyvistä, ja varjot näyttivät synkkenevän metsässä.
"Tämä on hyvin valitettavaa", sanoi Ginevra. "Melkein ketä muuta tahansa olisi ollut hauskempi puhutella kuin Meliagrancea. Ihmettelen, mitä tekemistä hänellä oli täällä."
"Hän oli matkalla linnaansa", sanoi Anglides. "En tiennyt, että hänen kotinsa sijaitsee tässä metsässä."
"En minäkään tai muutoin olisin pysytellyt kukkia poimiessani ainakin muutaman penikulman päässä siitä", sanoi Ginevra. "Mutta vaikka niinkin, miksi hän ratsasti yksinään ja aseettomana? Tunnen jonkinlaista levottomuutta siitä, että hän seurasi jälkiämme, ja ehkä hän on vieläkin takanamme."
"Tässä on toinen käänne", sanoi Ettard. "Älkäämme enää eksykö pois tieltä."
Ratsastettuaan vähän aikaa polkua pitkin he saapuivat vanhan linnan edustalle, laajalle kentälle. Tie jatkui portin vieritse.
"Tämä on hänen linnansa", sanoi Ettard. "Ettekö ole iloinen, ettei hän ole kotona?"
"Ratsastakaa eteenpäin nopeasti", sanoi Ginevra.
Mutta juuri portin kohdalla astui kolme miestä esille varjosta, tarttui hevosten suitsiin ja talutti ne hyvin päättävästi linnanpihalle. He kuulivat portin sulkeutuvan takanaan. He puolittain odottivat näkevänsä rosvojoukon pihalla, mutta siellä seisoi vain yksi aseeton mies.
"Epäilin petosta ja olinkin oikeassa", sanoi Ginevra.
"Saatte maksaa tämän kalliisti."
"Minun täytyi kiiruhtaa ehtiäkseni tänne ennen teitä", sanoi Meliagrance, "eikä minulla senvuoksi ollut aikaa kohteliaampaan vastaanottoon. Suotte kai meille anteeksi linnamme vaatimattoman kunnon? Olen pahoillani, ettei täällä nyt satu olemaan ainoatakaan naista, mutta nämä miehet näyttävät teille huoneenne."
Hän jätti heidät seisomaan sinne ja hävisi mustaan sisäänkäytävään, joka oli pihan nurkassa. Nuo kolme miestä auttoivat naisia laskeutumaan maahan hevosten selästä ja opastivat heidät portaita myöten käytävään, jonka kummallakin puolella oli koppimaisia huoneita. Ginevra ei vastustellut lainkaan, ja toiset seurasivat hänen esimerkkiään. Kun he astuivat huoneihinsa, sulkivat miehet ovet. Ginevra odotti avaimen kiertymistä lukossa, mutta tätä vankilan tuntua ei lisätty.
"Miehet poistuivat luultavasti hetkisen kuluttua", ajatteli hän. Hän aukaisi ovensa tyynesti. Mies oli vielä siellä.
"Haluan puhutella hovinaisiani."
"Ei käy päinsä, kuningatar, ikävä kyllä."
"Tahdotteko ilmoittaa ritari Meliagrancelle, että haluan puhutella häntä?"
Mies sanoi jotakin eräälle toverilleen, viitaten sitten Ginevraa sulkemaan ovensa. Meliagrance astui huoneeseen hetkisen kuluttua koputtamatta, sulki oven tullessaan ja odotti hänen sanojaan.
"Mitä tarkoitatte ottaessanne minut vangiksi?"
"Vain sitä — olette nyt vankini."
"Voitteko hetkistäkään olettaa voivanne salata tätä väkivaltaa kuninkaalta? Vaikka olenkin vallassanne nyt, vaatii hän teidät tästä hirvittävälle tilille."
"En halua ollenkaan tehdä teille minkäänlaista väkivaltaa, vaikka suvaitsette niin olettaa. Olette vankini tällä haavaa. Kuten sanoitte, en aio lainkaan salata sitä."
"Ritari Meliagrance, parempi on, jos tapatte minut heti kuin että pidätte minua täällä vastoin tahtoani."
"Ymmärrätte minut ihan väärin, kuningatar — en aio tehdä teille minkäänlaista vahinkoa enkä tiedä, kuka voi nuhdella minua siitä, että pidätän teitä."
"Oli kerran sellainenkin aika, jolloin ette olisi uskaltanut!"
"Tarkoitatte, kun Lancelot oli täällä, kuningatar. Mutta silloin ei esiintynytkään tilaisuutta teidän pidättämiseenne."
"Mikä tilaisuus tämä sitten on?"
Meliagrance epäröi ennenkuin vastasi.
"Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, kuningatar, millaisessa asiassa lähditte retkellenne seurueetta. Vangitessani teidät täytin vain velvollisuuteni uskollisuudesta kuningastani kohtaan. En ole koskaan uskonut Lancelotin kuolleen enkä sitäkään, että te ja hän olitte riidelleet niin kovasti, ettei sovinnosta voinut olla puhettakaan. Olitte liian rohkea lähtiessänne tapaamaan rakastajaanne tänne metsään ihan kuninkaan silmien edessä. Petollisuutenne saa nyt äkillisen lopun."
"Uskotte siis todellakin, että Lancelot on rakastajani ja että —"
"Kuningatar, tiedämme kaikki, että Lancelot oli rakastajanne, ja uskon teidän lähteneen tänään retkellenne tavataksenne hänet."
"Jos hän olisi niin lähellä kuin sanotte, Meliagrance, tunnette vaaran, johon silloin joutuisitte."
Ritari hymyili hänelle sanomatta mitään. Kuningattaren järki hämmentyi hänen ihmetellessään, voisiko Lancelot olla saavutettavissa. Meliagrance kääntyi mennäkseen.
"Te tarkoitatte jotakin kaikella tällä", sanoi Ginevra. "Mitä te minulta haluatte?"
"En mitään nyt, kuningatar. Himoitsin rakkauttanne silloin, kun kerrottiin teidän ja Lancelotin eronneen. Olitte rakastanut häntä ja ajattelin voivani taivuttaa teidät rakastamaan hieman minuakin. Mutta se oli erehdys, jonka pakotitte minut tuntemaan."
"Siis suoraan sanoen", sanoi Ginevra, "koska en halunnut teitä rakastajakseni, suljette minut tänne näännyttääksenne minut nälkään, luullakseni, tai jotenkin muuten taivuttaaksenne minut!"
"Toistan vieläkin, ettei teidän tarvitse kärsiä minkäänlaista väkivaltaa minun puoleltani."
"Lieneekö Arthur samaa mieltä siitä, että olette nyt niin oikeassa kuin luulette olevanne, ritari Meliagrance?".
"Kysykää sitä häneltä, kun hän tulee tänne", sanoi Meliagrance. "Olen lähettänyt noutamaan häntä."
"Kerron hänelle, miksi ahdistelette minua."
"Kertokaa hänelle mitä haluatte. Näiden ovien ulkopuolella seisovat miehet tietävät minun puhutelleen teitä vain omasta pyynnöstänne. Olen lähettänyt sanan kuninkaalle, että hänen vaimonsa aikoi saapua sopimuksen mukaan tapaamaan rakastajaansa, Lancelotia, määrättyyn paikkaan ja että olen vanginnut hänet. Olen valmis puolustamaan tätä syytöstäni ruumiillani."
"Meliagrance, en ole milloinkaan elämässäni kuullut tuollaisia tyhmyyksiä! Lancelot ei oleskele tässä metsässä, ja hovinaiseni tietävät aikomuksemme viattomuuden."
"Minulla ei ole mitään tekemistä siinä, kuningatar. Tulitte seurueetta, ja sen, miksi niin teitte, saatte selittää miehellenne. Tapasin teidät kuitenkin kaukana suunnastanne, kokonaan vastakkaiselta taholta kuin missä Camelot sijaitsee. Antakaamme kuninkaan päättää."
"Jos uskotte omia sanojanne, olette hölmö", sanoi Ginevra. "Epäilen, että olettekin pelkkä sotamies."
"Ellei teillä ole mitään muuta sanottavaa minulle, kuningatar, suotte kai minulle luvan poistua?"
Ginevra vaipui ajatuksiinsa, kunnes pihalta alkoi kuulua sellaista melua, että hän arvasi Arthurin saapuneen linnaan. He opastivat kuningattaren sinne ja taluttivat esille kolme hevosta.
"Mitä tämä tarkoittaa, Ginevra?"
"Sitä vain, että ritari Meliagrance on pitänyt minua ja näitä naisia vankeinaan. Meidät tuotiin hänen linnaansa voimakeinoilla ja sitten meitä säilytettiin täällä vartioituina. Tuo mies on kavaltaja, Arthur."
"En ole ollenkaan kavaltaja", väitti Meliagrance. "On tiedetty jonkun aikaa — tai me ainakin uskoimme niin — että kuningatar Ginevra pettää teitä. Teille olisi kerrottu tästä jo ennen, jos ystävillänne olisi ollut todistuksia. Tänään kuningatar ratsasti metsään omituisessa asiassa. Jos uskallan syyttää häntä petoksesta, kuningas Arthur, pitää minun vastata syytöksestä hengelläni taistelussa jotakin sellaista henkilöä vastaan, joka haluaa ryhtyä hänen puolustajakseen. Hyvä on! Haastan jokaisen miehen hovissanne tai muualla kieltämään, että Lancelot on hänen rakastajansa ja että hän tuli metsään tänään tapaamaan Lancelotia. Tietysti hovinaiset olivat tietämättömiä hänen tarkoituksestaan ja ellen olisi tehnyt tyhjäksi hänen suunnitelmaansa, olisi hän tavannut Lancelotin sattumalta."
"Kaikki on silkkaa valhetta", sanoi Ginevra. "Lancelot ei ole metsässä, mikäli minä tiedän."
"Kuningatar, uskallatteko kieltää, että hän on rakastajanne?" kysyi
Meliagrance.
"Kerron Arthurille nyt, kuten uhkasin tehdäkin, että te tarjouduitte itse siihen kunniakkaaseen asemaan — niin valehtelija kuin olettekin."
"Kuningatar, kuningas voi päätellä käytöksestäni, rakastanko teitä.
Mutta rakastatteko Lancelotia? Tässä on puhe siitä."
"En ole ollenkaan varma siitä", sanoi Arthur. "Otatte sellaisen vastuun niskoillenne, että vangitsette vaimoni ja syytätte häntä siitä, että hän on tullut tänne metsään tapaamaan Lancelotia. Teillä täytyy olla jokin syy, jonka vuoksi ajattelette Lancelotin oleskelevan täällä. Mikä on perusteenne?"
"Se tosiseikka, että kuningatar tuli tänne niin omituisella tavalla, saattaa kelvata syyksi", vastasi Meliagrance. "Mutta en ole lakimies. Tahdon taistella jokaista vastaan, joka haluaa väittää puheitani valheeksi, paitsi teitä vastaan, kuningas Arthur — en tietystikään voi taistella kanssanne."
"Tule kotiin, Ginevra. Saamme ajatella tätä tarkemmin."
"Siinä ei ole mitään ajattelemista, kuningas Arthur", sanoi Meliagrance. "Olen lausunut syytöksen ja vaadin tilaisuutta todistaa sen. Määrätkää päivä, ja minä tulen sinne puolustamaan sanojani."
Arthur kohdisti terävän ja surullisen katseensa kauniiseen vaimoonsa ja vihastuneeseen mieheen.
"Hyvä on", sanoi hän vihdoin. "Minä määrään päivän."
Ginevra haetti ritari Borsin luokseen seuraavana iltapäivänä.
"Olen apunne tarpeessa", sanoi hän. "Voitteko saada Lancelotin käsiinne?"
"Kuningatar", vastasi Bors, "en tiedä, haluaako ritari Lancelot —"
"Kyllä hän haluaa", sanoi Ginevra. "Ilmoittakaa hänelle että pyydän häneltä anteeksi. Olen nöyryytetty. Olen vaarassa, ehkä hengenvaarassa, eikä kukaan muu voi niin varmasti pelastaa minua. Hänen pitää olla täällä kymmenentenä päivänä tästä lukien — maanantaina viikon päästä — voidakseen ryhtyä taisteluun ritari Meliagrancea vastaan. Sanokaa hänelle, ettei hänen tarvitse tulla, jos hän on lakannut rakastamasta minua — en tahdo siinä tapauksessa enää elää, Mutta nyt rukoilen häntä polvillani."