VII
Hän oli niin kärsimätön, että tuskin jaksoi odottaa, kunnes Anglides oli ilmoittanut hänet.
"Puhuttelin kuningasta ensin, kuningatar, ja kiiruhdin sitten kertomaan teille."
"Olette kotona jälleen ja terveenä", sanoi Ginevra. "Teidän ei tarvitse kertoa minulle enempää — siinä on tarpeeksi hyviä uutisia yhdelle päivälle."
"Tapoin erään miehen", sanoi Galahad. "Toisen hevonen oli liian nopea, tai muuten olisin tappanut hänetkin."
"Galahad, kuinka hirmuista!"
"Mitä vielä! Olin vihainen koko matkan, ja kun saavuin sinne ja he ratsastivat vastaani, ymmärsin, miltä kuninkaasta tuntuu — eräät menetelmät ovat keskustelua paremmat."
"Ja pelastettuanne kauniin neidon, rakastuitteko häneen?"
"En."
Hänen äänensä kuulosti niin jännittyneeltä, että kuningatar katsoi häneen.
"Hän oli kuollut. Tulin sinne liian myöhään."
Hän vaipui istumaan, painoi päänsä äkkiä kumaraan ja nyyhkytti kuin hänen sydämensä olisi murtunut. Kuningatar astui hänen luokseen ja koetti kohottaa hänen kasvojaan puoleensa.
"Älkäähän nyt, Galahad. Olette saanut kokea liian paljon — siinä koko syy. Olitte sellaisessa tilassa, ettette oikeastaan olisi voinut lähteäkään tuolle hirmuiselle asialle. Voi poikaraukkaa!"
Galahad nousi ja käveli ikkunan luo. Ginevra antoi hänen tointua. Hän selvitti kurkkuaan ja kääntyi kuningattareen päin, mutta ei sanonut mitään.
"En anna itselleni anteeksi, että sallin Arthurin lähettää teidät sinne. Tämä on juuri sellaista, mitä saimme kokea alituisesti, kun vielä olin nuori. Kestin sen paremmin silloin, mikä oli ehkä nuoruuteni ja tietämättömyyteni ansiota. Hän teki teistä suorastaan pyövelin."
"Ei, kuningatar, olen iloinen, että lähdin sinne. Nyt olen nähnyt, mitä meidän pitää tehdä — meidän pitää käydä käsiksi sellaisiin miehiin, ennenkuin se on liian myöhäistä. Levähdettyäni tarpeeksi haluan heti lähteä uudelle matkalle. Turnajaisten jälkeen."
"Ah, kuningas on kertonut teille niistä!"
"Hän puhui niistä jo ennen lähtöäni. Aiomme uudistaa turnajaiset ja kaiken entisen ritarillisuuden, kuningatar — kuningas sanoo, että voin auttaa häntä — tietysti poikkeamatta ihanteistanne. Hän sanoi, että jos onnistun tehtävässäni, voimme aloittaa heti."
"Niin, hän sanoi sen eräänä iltana, mutta en tiennyt teidän ja hänen ajatelleen sitä yhdessä. Otaksun, että teistä tulee raaka ja kova, kuten noista miehistäkin tavallisesti, jotka ottivat osaa sellaisiin huvituksiin. No niin, olen iloinen, että tunsin teidät turmeltumattomana kautenanne."
"En muutu niin — lupaan sen, kuningatar."
Ginevra hymyili.
"Kuningatar, jos tietäisitte ajatukseni, kun ratsastin Lianouriin päin, ymmärtäisitte, mitä ihanteemme merkitsivät minulle. Ellei teitä olisi ollut, en olisi palannutkaan. En kuningas Arthurin enkä yhteisen suunnitelmamme tähdenkään."
"Mitä teillä on kuningasta vastaan?" kysyi Ginevra.
"Kuningatar, ollessani hänen kanssaan minun pitää olla isäni läheisyydessä."
Ginevra tunsi hetken koittaneen. Välähdyksessä hän näki, mille kannalle hänen piti asettua.
"Teidän olisi pitänyt antaa jo anteeksi isällenne, Galahad."
"Te ette tiedä", sanoi Galahad. "Te ette tiedä."
"Ellen tiedä, pitää teidän kertoa se minulle. Mitä ajattelitte ratsastaessanne Lianouriin?"
"Juuri ennenkuin tulin sanomaan jäähyväisiä, kuulin isäni olevan jonkun naisen rakastajan. En voinut keskittää ajatuksiani siihen, mitä puhuin teille, kuningatar, tämän viimeisen kauhun kaikuessa niin tuoreena korvissani. Kun ratsastin pois, liittyi isäni minuun. Kysyin häneltä, ja hän myönsi sen."
He katsoivat toisiinsa.
"Kuningatar, älkää kertoko minulle, että tekin sen tiesitte."
"Kyllä minä olen sen tiennyt."
Galahad haukkoi ilmaa.
"Kuningatar, Jumalan nimessä, koska jumaloin teitä, älkää pyytäkö minua antamaan anteeksi hänelle ja sille naiselle!"
"En minä pyyttäkään sitä, Galahad. En ymmärrä, kuinka te voisittekaan."
Galahad kuivasi hien otsaltaan.
"Olette siis tiennyt sen jo kauan aikaa?"
"Ennenkuin isänne kohtasi Elainen, oli se nainen isänne rakastajatar… Hän ei ollut tarpeeksi jalo rakastaakseen isäänne julkisesti, ja tietysti juuri hän oli syynä siihen, ettei isänne voinut naida äitiänne."
"Te puolustatte isääni aina", sanoi Galahad.
"Tällä kertaa ehkä voimme löytääkin puolustuksen", sanoi kuningatar.
"Kun saatte tietää, kuka se nainen on —"
"En tunne häntä enkä halua tietää hänen nimeäänkään. Hänestä tulisi vain uusi ihminen vihattavaksi."
"Vihaisitteko häntä?"
"Ehkä viha on liian voimakas sana. En ole koskaan tavannut häntä tai muussa tapauksessa olisin kai hieman epäillyt. Mutta jos hän on nainen, jonka olen tavannut ja jota olen kunnioittanut — silloin vihaisin häntä sen pahan vuoksi, mitä hän on tehnyt. En voisi jäädä oleskelemaan sinne, missä hän asuu. Tiedätte, miksi en voi tavata omaa äitiäni. Mistä voisimmekaan puhella? Kuinka voisi kumpikaan meistä teeskennellä, ettemme ajattele tarinaamme? Se olisi liian hirmuista! Mutta tämän toisen naisen kohtaaminen olisi vielä kauheampaa."
"Galahad", sanoi kuningatar, "toivoitte, etten pyytäisi teitä antamaan anteeksi. En pyydäkään sitä. Mutta ettekö koettaisi ymmärtää — kuvitella, kuinka kaikki tapahtui? Teidän pitäisi mielestäni olla oikein utelias tietämään, miksi henkilöt —"
"En ole lainkaan utelias minnekään päin", vastasi Galahad.
Kuningatar odotti hetkisen.
"Teidän pitää muistaa", sanoi hän, "että olen tottunut kaikkiin niihin kummallisiin ja pahoihin asioihin, joita ihmiset tekevät — olen elänyt enemmän kuin pari kertaa teidän ikänne — rakas poikaseni, oikeastaan olen viisikymmentä kertaa teitä vanhempi. Mikään ei hämmästytä minua enää. Voin otaksua sen syyn tai tämän, pienen huojennuksen siellä ja täällä sen auttamiseksi, mitä te ja minä pahoittelisimme. Isänne ei rakasta eikä ole ikinä rakastanut äitiänne. Hän on yksinäinen mies, kuten kaikki hänen ystävänsä tietävät. Jos siis on olemassa joku nainen, joka voi lohduttaa ja auttaa häntä ja jonka ehkä olisi pitänyt tulla hänen vaimokseen ja hänen poikansa äidiksi, jos kohtalo olisi ollut suopeampi — tahdotteko tuomita heidät siitä, että he ovat pelastaneet rakkaudestaan niin paljon kuin ovat voineet?"
"Asia ei ole niin — isäni kertoi minulle rakastaneensa sitä naista jo ennenkuin hän näki äitini."
"Hyvä on", sanoi Ginevra, "ottakaa se vaikka siltä kannalta. Otaksukaa hänen rakastaneen hyvää naista, ennenkuin hän kohtasi äitinne, ja otaksukaa, että äitinne onnistui jollakin hetkellisellä lumousvoimalla murtaa isänne uskollisuus, ja otaksukaa isänne palanneen jälkeenpäin oikean lemmittynsä luo, joka oli tarpeeksi jalo ymmärtämään ja antamaan anteeksi. Otaksukaa, ettei tämä nainen estänyt isänne naimisiinmenoa äitinne kanssa, vaan äitinne, joka teki onnellisen rakkauden mahdottomaksi tälle naiselle. Mitä siitä ajattelette?"
"Hänen olisi pitänyt mennä naimisiin ainakin toisen kanssa", sanoi Galahad. "En voi ymmärtää näitä otaksumia, kuningatar. Ehkä se johtuu siitä, kuten sanoitte, että tiedän niin vähän maailmasta — mutta siitä, millainen maailma tämä on, opin vielä tietämään enemmän. Isäni olisi pitänyt tehdä päätöksensä."
"Sanoitte minun puolustavan häntä", sanoi kuningatar. "Luulen teidän ajattelevan, että tämä asia on alentanut häntä — jollakin tavoin häväissyt, vienyt hänet alemmas siltä asteelta, jolla hän ennen oli. Ollakseni rehellinen naista kohtaan minun pitää sanoa, että nainen auttoi häntä vapautumaan monesta jokseenkin raa'asta piirteestä. Muistan sen ajan, jolloin isänne tunteet eivät olleet sellaisia, joita sanoisimme hienoiksi, ja jolloin hänen käytöksensä, paitsi karkeaa rehellisyyttä, oli kehittymätön. Arthur ja hän olivat silloin kuningaskunnan perustamispuuhissa tai juuri saaneet sen valmiiksi, ja taistelukirveen taitava käyttäminen oli heidän mielestään suurinta täydellisyyttä. Nainen auttoi häntä kehittymään ystävälliseksi ja kaipaamaan hienoutta. Voitte ehkä sanoa, että hänen olisi pitänyt joutua tämän innoituksen esineeksi synnittä. Hänen olisi pitänyt rakastua parempaan naiseen. Myönnän sen. Mutta noina aikoina ei naisissa ollut paljoakaan valitsemisen varaa. Luulen, että jos isänne olisi tuntenut jonkun täydellisesti hyvän naisen, ei tämä tarina hänen menneisyydestään vaivaisi teitä."
"Jos hän olisi tullut tänne nuoruudessaan ja tavannut teidät!" sanoi
Galahad.
"On eräs toinenkin seikka", sanoi kuningatar. "Kysyitte, miksi hän ei nainut toista heistä. Kerron sen teille. Hän ei voinut naida äitiänne, koska hän rakasti toista, eikä hän voinut naida tätäkään naista, koska hänellä oli jo mies."
"Hän ei kai ole varastanut kenenkään kukkaroa, vai onko?" kysyi
Galahad. "Muuta ei enää puutu."
"Sitä ei voi mitenkään puolustaa", sanoi Ginevra, "mutta tietysti oli nainen syyllisempi. Epäilemättä hän sanoisi, että hänen miehensä oli tuottanut hänelle pettymyksen tai etteivät he tulleet toimeen tai että avioliitto oli ikävä. Luullaan, ettei hänen miehensä neuvotellut hänen kanssaan avioliitosta — otti hänet vain kuin maksuksi velasta, kun oli tehnyt arvokkaan palveluksen naisen isälle. Teidän pitää tietää nämä heikot selitykset pulmaan, Galahad — parempia en voi tarjota. Kun kaikki on sanottu, olemme siinä, mistä lähdimmekin."
"Emme oikein", sanoi Galahad. "Ensin sanoitte, ettette tiedä, kuinka voisin antaa heille anteeksi. Haluan kerrankin, kuningatar, että sanoisitte minulle, miksi ajattelette heidän olevan väärässä."
"Minä sanonkin sen."
Galahadin hämmästykseksi hän nousi korkealta tuoliltaan, tuli hitaasti hänen luokseen, otti hänen kasvonsa käsiensä väliin ja suuteli hänen otsaansa.
"Ritarini!"
Galahad ajatteli, että kuningatar oli menettänyt järkensä. Kuningatar istuutui jälleen ja hymyili. Hän muisti järkkyneenä, kuinka hänen äitinsä oli seisonut Corbinin ovella.
"Se nainen on sellainen, ettei hänelle voi antaa anteeksi", jatkoi kuningatar, "koska hän oli uskoton miehelle, joka rakasti häntä uskollisesti ja kulutti nuoruutensa koettaessaan tuottaa hänelle kunniaa ja onnea. Hänelle ei voi antaa anteeksi senkään vuoksi, ettei hän koskaan antautunut kokonaan isällenne, kuten äitinne teki. Luulen hänen senvuoksi inhonneenkin äitiänne. Hän ei halunnut lahjoittaa isällenne sitä poikaa, jota isänne kaipasi. Hänellä ei ollut äitinne uskallusta. Eikä isällenne voi antaa anteeksi, koska sen naisen puoliso oli hänen ystävänsä. Hän oli petollinen kaikelle luottamukselle. Hän on vuosikausia teeskennellyt olevansa lemmittynsä miehen ystävä, vaikka on ollut hänen vaimonsa rakastaja."
Hän puhui kuin julistaisi tuomiota oikeussalissa. Galahad kuunteli lumottuna. Ginevra viittasi käsillään, ikäänkuin siinä olisi ollut kaikki.
"Te ja minä olemme yhtä", sanoi Galahad. "En voi antaa heille milloinkaan anteeksi."
Kuningatar ei vastannut, ja hiljaisuus kävi painostavaksi. Galahad nousi seisaalle.
"Hyvästi", sanoi kuningatar.
"Olen väsyttänyt teitä huolillani — kiitoksia kaikesta —" Kuningatar pudisti päätänsä ja viittasi häntä menemään.
Hän oli jo päässyt melkein ovelle, kun kuningatar kutsui hänet takaisin.
"Siitä päivästä alkaen, kun tulin Camelotiin, isänne ja minä olemme rakastaneet toisiamme. Hän olisi nainut äitinne, ellei olisi yhä rakastanut minua. Minä puolestani rakastan häntä kuolemaani asti."
Galahad tarttui ovenpieleen.
"Te!" huohotti hän… "Kuningas Arthur!"
Ginevra istui katsellen häntä.
Galahad kääntyi ja jätti hänet.
Viides osa