XII
"Älkää poistuko, ennenkuin saan tilaisuuden selittää!"
Elaine nousi istualle vuoteessaan, ja vihastaan huolimatta Lancelot näki, kuinka kaunis hän oli.
"Tässä ei ole mitään selitettävää", vastasi ritari. "Tulin tänne erehdyksestä. Teidän pitää suoda minulle anteeksi — aion lähteä heti."
"Ette suinkaan, ennenkuin olen selittänyt teille kaikki!" huudahti Elaine. "Ei ollut lainkaan helppo saada teitä tänne enkä voi päästää teitä luotani puhumatta muutamia sanoja. Jos menette nyt, en saa koskaan toista tilaisuutta kertoakseni teille."
"Te saitte minut tänne, niinkö? Sangen hyvin — minut houkuteltiin petoksella tulemaan tänne. Ei ole olemassa mitään syytä, miksi jäisin."
"Ah, eikö?" sanoi Elaine. "Se ei ollut sen ilkeämpi petos kuin sekään, jonka teitte minulle."
"En ole pettänyt teitä koskaan!" sanoi Lancelot.
"Ettekö kirjoittanut kirjettä isälleni ja ettekö ilmoittanut siinä haluavanne tavata vain hänet yksinään?"
"Siihen ei sisältynyt mitään petosta."
"Se oli kuitenkin keino, jolla saitte minut pois talosta. Isäni lähetti minut tänne heti — pois omasta kodistani — vain siksi, että olin sanonut teille rakastavani teitä, ja te pelkäsitte minua, ritari Lancelot, te pelkäsitte minua."
"Isänne ilmoitti teidän lähteneen viereisille jo ennen kirjeeni saapumista — viereisille kaukaisten sukulaisten luo."
"No niin, siitä sen nyt näette, mitä olette tehnyt isänikin luonteelle.
Oli kerran sellainenkin aika, jolloin hän ei olisi valehdellut."
"Elaine", sanoi Lancelot, "tämä kaikki on hyvin kaunista, mutta kuten minä sen näen, on minut täällä houkuteltu outoon taloon kello yhden aikana yöllä, ja — ja —"
"Niin", vastasi Elaine, "erään hurjan nuoren naisen makuuhuoneeseen, joka on mennyt levolle. Ritari Lancelot, teidät on saatettu hyvin huonoon valoon."
"Olette tuottanut minulle enemmän harmia kuin luulettekaan, Elaine. Petitte minut sillä, mitä tiesitte. Minä — se mies sanoi Ginevraa viestin lähettäjäksi."
"Hän on ovelampi kuin uskalsin toivoakaan. Käskin hänen sanoa odottajaa teidän naiseksenne."
"Ehkä hänen sanansa kuuluivatkin niin."
"Silloin en pettänyt teitä, ritari Lancelot — te petitte vain itsenne."
"Teillä ei ole mitään syytä nimittää itseänne minun naisekseni. Teillä ei ole mitään oikeutta minuun."
"Totta, ritari Lancelot, mutta jos olisin ilmoittanut nimeni, ette olisi tullut."
"Minun ei missään tapauksessa tarvitse jäädä tänne. Olisin mielelläni tavannut teidät isänne talossa, mutta tehän ymmärrätte, etten voi nauttia vieraanvaraisuudestanne täällä."
"En ole lainkaan varma siitä, oletteko te sellainen ihmeellinen mies
sittenkään", sanoi Elaine. "Olette arka ettekä pysy oikein totuudessa.
Iloitsisitte muka, jos olisitte voinut tavata minut isäni talossa?
Miksi lähetitte hänelle sen kirjeen?"
"Aion olla rehellinen siihen kirjeeseenkin nähden", vastasi Lancelot. "Luulin menetteleväni järkevästi siinä, etten tahtonut tavata teitä tämän vierailuni aikana, en senvuoksi, että inhoaisin teitä, vaan siksi, että pelkäsin teidän ehkä voivan — no niin, teidän ehkä voivan —"
"Tietysti", sanoi Elaine. "Se olisi voinut nousta minulle päähän."
"Mutta halusin tavata teidät kuin ystävän silloinkin, kun kirjoitin kirjeen."
"Todellako? Todellisuudessa olen kuitenkin iloinen, että kirjoititte. Isä ajatteli heti tätä paikkaa, ja minäkin ymmärsin, millaisen mahdollisuuden se suo minulle — en olisi koskaan saanut tällaista mahdollisuutta kotona."
"Millaista mahdollisuutta tarkoitatte?"
"Ainoata mahdollisuuttani saada nauttia rakkaudestanne tänä ainoana yönä."
"Olette mieletön, Elaine! Ja niin olen minäkin jäädessäni tänne."
Ja ennenkuin Lancelot ehti poistua hänen luotaan, oli Elaine poissa vuoteestaan ja seisoi hänen edessään valkoisena ja solakkana. Hän kurkottautui kiertääkseen käsivartensa Lancelotin kaulaan.
"Kuulkaahan nyt", sanoi hän, "olen pannut enemmän vaaralle alttiiksi kuin pyydän teitä panemaan, kaikki, mitä minulla on tässä maailmassa — isäni hyvät ajatukset minusta ja senkin, mitä ystäväni tulevat ajattelemaan minusta. Se ei johdu siitä, että olen välinpitämätön, eikä siitäkään, että olen kokematon. Ja panen vaaralle alttiiksi senkin, mitä te ajattelette minusta, ja se on minulle suuriarvoisinta. Mutta tänä ainoana yönä haluan nauttia niin paljon rakkaudestanne kuin vain voitte luovuttaa minulle. En pääse silti lähemmäksi onnea. En pyydä teiltä mitään muuta, ritari Lancelot. Jos pidätte sitä parempana, vannon, etten halua tavata teitä enää milloinkaan koko elämäni aikana. Lupaan kaiken muunkin, ellette vastaa kieltävästi."
"En voi teeskennellä rakastavani teitä, Elaine, siten kuin tarkoitatte. Ette varmastikaan tahdo, että koko vastaisenkin elämänne turmelisi — niin, miksi me sitä nimittäisimmekään? Sellainen ei ole edes rakkauden varjoa. Sanoitte kaipaavanne intohimoa, mutta tämä ei ole sitäkään Oikea tunne ilmestyy kyllä. Ja sitä kannattaa odottaa."
"Mitä ainakin minuun tulee", vastasi Elaine, "on se jo ilmestynyt. Enkö tietäisi sitä? En rakasta koskaan enää. Ah, luulen teidän ajattelevan minun tahtovan sitä vielä useinkin, mutta kun tutustuitte Ginevraan, ettekö silloin tiennyt sen olevan ikuista? Te ette rakastu minuun koskaan — hän ehti ennen minua — mutta luulen teidän pitävän minusta, ja ymmärrätte, miltä se tuntuu — ja voisitte olla ystävällinen."
"Pidän teistä, Elaine. Ja senvuoksi en voikaan täyttää pyyntöänne. Hyvä nimenne —"
"Olen miettinyt kaikkea, kuten jo kerroin teille. Mutta kullakin voi vain olla yhdenlainen hyvä nimi, vai mitä? Ginevralla on hyvä nimi."
"Puhuitte kuningattaresta ennenkin. Mitä koetatte sanoa hänestä?"
"Älkää teeskennelkö, ritari Lancelot. Me seisomme nyt vastakkain —"
"Teidän olisi parasta mennä takaisin vuoteeseenne. Voimme keskustella sittenkin yhtä hyvin."
"Istuutukaa tähän sitten ja kuunnelkaa. Vaikka ette huolikaan minusta, pitää teidän olla niin ystävällinen, että olette yhtä vilpitön minua kuin minä teitäkin kohtaan. Olette Ginevran rakastaja, ja hän on teidän rakastettunne. Uskon sen tai muussa tapauksessa en olisi houkutellut teitä tänne tänä yönä. Jos sydämenne olisi vapaa, koettaisin voittaa sen kokonaan itselleni. En moiti teitä, ritari Lancelot — kadehdin vain häntä. Mutta älkää puhuko omistusoikeudesta. Olette heittänyt sen pois jonkin sellaisen vuoksi, mitä luulette paljoa suuremmassa määrin todelliseksi. Seuraan vain esimerkkiänne, jos sallitte minun niin tehdä."
"Elaine, ymmärrättekö sen syytöksen vakavuutta, jonka nyt teitte kuningatarta vastaan?"
Elaine katsoi häneen niin tarkkaavaisesti kuin katsotaan johonkin kirjan sivuun jotakin määrättyä sanaa etsiessä.
"Syytöksen vakavuuttako?" toisti hän. "En aikonut syyttää häntä mistään. Mutta ellette te ja hän ole rakastavaisia, niin vannokaa se minulle kunnianne nimessä. Lupaan uskoa teitä."
Lancelot ei sanonut mitään.
"Tietysti. Hän on onnellinen nainen. Mutta eräässä suhteessa olen sentään paremmalla puolella — minun ei tarvitse olla uskollinen kenellekään muulle ja jos otatte minut, ritari Lancelot, voitte tehdä sen kevyellä mielellä, koska ette tee kellekään vääryyttä."
"Ei", vastasi Lancelot, "ette olisi onnellinen. Ajattelette, että olisitte, mutta jälkeenpäin näkisitte sen kohtauksen melko synkässä valossa. Tarkoitan, jos muuten olisitte onnellinen. Pahimmassa tapauksessa, vaikka ette näytä sitä ajatelleenkaan, saisitte ehkä lapsen kasvatettavaksenne tässä vihamielisessä ja arvostelevassa maailmassa."
"Puhutte kokemuksesta", sanoi Elaine, "ja ehkä haluatte kertoa minulle hieman enemmän. Kadutteko sitä, että olette rakastunut Ginevraan? Tarkoitan, jos teidän pitäisi valita jälleen, tulisiko teistä hänen rakastajansa?"
"En kadu sitä", vastasi Lancelot. "Tekisin saman valinnan jälleen."
"Oletteko täydellisesti onnellinen?"
"Ehkä en ihan täydellisesti — mutta kuka on?"
"Ihan niin, ritari Lancelot, kuka on? Niin olen minäkin ajatellut. Ette ole täydellisesti onnellinen, ja luulen, ettei Ginevra eikä Arthurkaan ole. Isäni on kuin ruumistunut säädyllisyys, mutta ei hänkään näytä onnelliselta. Hän rakasti äitiäni, mutta epäilen, tekikö hän äitini onnelliseksi. Ja mitä kuuluisuuteen tulee, kunnioittavat miehet teitä enemmän kuin Arthuria, voimatta sille mitään. Isälläni, joka ei koskaan tee mitään sopimatonta, ei ole kuuluisuutta ollenkaan. Älkäämme pettäkö itseämme sanoilla, ritari Lancelot. Olette anastanut elämästä suuremman osan kuin muutamat muut miehet ettekä haluaisi vaihtaa kohtaloanne heidän kohtaloonsa. Jos tahdotte olla ystävällinen minulle nyt, saan enemmän kuin voin toivoakaan saavani muuten — en enempää kuin haluan, mutta enemmän kuin on mahdollista millään muulla tavalla. Jaloa on kiertää maailmaa huojentaen puutteita ja onnettomuuksia, mutta oletteko milloinkaan tehnyt parempaa pelastavaa tekoa kuin antamalla hieman enemmän sisältöä toisen henkilön elämälle?"
"Elaine", vastasi Lancelot, "olette estänyt minut kehoittamasta teitä noudattamaan yleistä elämäntapaa, mutta en epäile sitä silti vääräksi. Jos minun olisi pakko valita jälleen, valitsisin sen, mitä jo suureksi onnekseni olen saanut, mutta voisin sentään kuvitella jonkinlaista vielä täydellisempää onnea. Sanoessamme, että elämä on oikeutettua, tunnustamme selvästi, ettei se ole ollut viatonta. Ettekä te koskaan saa rakkaudestanne minuun sitä, mitä minä olen saanut rakkaudestani Ginevraan. Ensiksikin hän on poikkeuksellinen luonne, ja toiseksi hän rakasti minua."
"Eikö hän enää rakastakaan?" kysyi Elaine.
"Aioin sanoa", jatkoi Lancelot, "että voisin helposti täyttää pyyntönne, mutta se tapahtuisi hyvin alhaisesta vaikutteesta. Kun seisoitte edessäni tuossa, näin teidän ruumiinne. Meissä kaikissa on jotakin eläimellistä, mikä ei ole rakkautta. Tällä hetkellä, kun puhun, voisin puristaa teidät syliini, mutta jälkeenpäin voisin vihata teitä."
"Ottakaa minut!" sanoi Elaine. "En välitä siitä, mitä jälkeenpäin tapahtuu."
"Kyllä te sentään välitätte."
"Minulla on enää vain yksi ainoa väite jäljellä", sanoi Elaine. "Jos sittenkin vielä haluatte poistua luotani, saatte tehdä niin. Nuo ihmiset, joiden joukossa olen kasvanut, ovat kaikki hyviä, mutta ikäviä. Te olette ainoa kiinnostava mies, jonka milloinkaan olen tavannut, ritari Lancelot. Noiden hyvien pitäisi olla lumoavia, ja olen kysynyt itseltäni, miksi he eivät ole. Luulen sen tietäväni. Papit käskevät meidän vastustaa kaikkia niitä voimakkaita mielijohteita, joita jokainen terve ihminen saa, sentähden, että voisimme muuttaa ne joksikin korkeammaksi voimaksi. Eikö ole niin? No niin, kaikki tuntemani hyvät ihmiset ovat niin syventyneet hillitsemään mielijohteitaan, etteivät he koskaan voi kehittää minkäänlaista korkeampaa voimaa. Ja jos he voisivatkin, eivät he tietäisi, mihin sitä käyttäisivät. Sanoitte, että teillä on alhaisia vaistoja. No niin, te olette kuitenkin ainoa mies aikalaisistanne, joka suorittaa jaloja tekoja. Jos hylkäätte minut, elän säädyllistä elämää masentuneena. Haluatteko todella, että minusta tulisi — isäni kaltainen? Mutta jos otatte minut sillä edellytyksellä, että rakastan teitä epäitsekkäästi, jos lahjoitatte minulle takaisin tunnin noista syvistä mielenliikutuksista, jotka jo aikoja sitten on reväisty irti perhesydämestä kaikkien hyvien omaisteni vaikutuksesta, lupaan rukoilla puolestanne, Lancelot, sen vuoksi, että olette pelastanut minut — se kelpaa vastapainoksi synneillenne, kun kaikki on tehty."
Lancelot katsoi noita rukoilevia kasvoja ja ihanaa ruumista. Hän laski kätensä Elainen kädelle.
— Sittenkin tuntuu, — ajatteli hän —