VII
Troijaan lähteneistä sankareista palasi Odysseus viimeisenä kotiin. Hänen vaimonsa odotteli häntä turhaan, ja hänen nuori poikansa Telemakhos, joka näki perheen omaisuuden kutistuvan kokoon, aprikoi mielessään oliko hän kenties itse perheen päämies ja pitäisikö hänen ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin. Kosijat ahdistivat Penelopea menemään naimisiin heidän kanssaan. He olettivat, että Odysseus oli kuollut tai että hänen ainakin pitäisi olla kuollut, ja he antoivat kosinnalleen tukea saattamalla Penelopen taloudelliseen ahdinkoon, sillä he elivät hänen kustannuksellaan, kunnes hän valitsisi jonkun heistä. Helenalla oli kosijoita elämänsä alkupuolella, Penelopella loppupuolella, jolloin hän ei enää ollut kaunis, eikä oikeastaan ollut koskaan ollut muuten kuin ehkä Odysseuksen mielestä. Tämä seikka on saanut muutamat viisaat miehet otaksumaan, että Penelopen tarina, sellaisena kuin me sen tunnemme, on jonkin erehdyksen vuoksi kerrottu takaperin. Kuinka sen asian laita lieneekin, on yhä vielä selittämättä miksi kosijat tahtoivat mennä naimisiin hänen kanssaan. Telemakhos otaksui sen johtuvan äitinsä omaisuudesta, sillä hänen kokemattomissa silmissään he olivat suunnattoman rikkaita. Mutta Ithaka oli kallioista ja karua seutua. Ensimmäisen kerran matkustettuaan pois kotiseudulta alkoi hän katsella asioita oikeammassa valaistuksessa. Mutta olisihan noiden kiusallisten kosijain pitänyt ymmärtää asiat paremmin, koska he tulivat kaukaa. Voimme vain arvata mitä heidän mielessään liikkui, mutta siitä ei ole epäilystäkään, että he ahdistivat Penelope parkaa, sillä kun Odysseus vihdoin palasi, jännitti hän jousensa ja surmasi heidät kaikki.
Eräässä vaiheessa Telemakhoksen ja hänen kaukana olevan isänsä tarina sivuaa Helenan tarinaa ja valaisee aika lailla hänen kotoista elämäänsä.
Juuri ennen Odysseuksen dramaattista kotiinpaluuta oli Telemakhos menettänyt lopullisesti kärsivällisyytensä. Hän päätti pujahtaa yöllä pois pienellä veneellä muutamain luotettavain miesten kanssa ja lähteä Pylokseen, jossa Nestor asui, ja sieltä mahdollisesti vielä Spartaan Menelaoksen kotiin. Jos jompikumpi hänen isänsä ystävä ei voisi antaa lohdullisia tietoja kadoksissa olevasta, lähtisi hän takaisin kotiinsa ja odottaisi vielä vuoden. Mutta jos he antaisivat hänelle pätevän syyn ajatella, että Odysseus oli kuollut, esiintyisi hän Ithakaan palattuaan karskinnäköisenä miehenä, juhlisi isänsä muistoa, naittaisi äitinsä jollekin kosijalle, yhdentekevää kenelle, ajaisi toiset kosijat tiehensä ja ottaisi talon haltuunsa.
Hän ei ollut koskaan ennen ollut poissa isänsä saarelta. Hänen tullessaan Pylokseen oli Nestor juuri istuutunut juhlapöydän ääreen koko talonväkineen. Telemakhoksen teki mieli lähteä kotiin. Hänellä ei ollut isänsä kaunopuheisuuden lahjaa, ja häntä ujostutti kävellä Nestorin luokse ja ilmoittaa asiansa kaikkien katsellessa häntä. Mutta hän palautti mieleensä minkä tärkeän asian vuoksi oli tullut, ja onneksi Nestor vaati häntä välttämättä syömään ennen kuin puhuisi. Aterian jälkeen pani vanhempi mies itse keskustelun alulle. Hän kuului samaan karkeatapaiseen entiseen aikaan kuin Eteoneuskin. Hän kysyi nuorukaiselta oliko tämä lähtenyt liikkeelle kunniallisissa kauppa-asioissa vai liikuskeliko hän merirosvona. Telemakhos pelästyi vähän tästä kysymyksestä, mutta hän käytti esitettyä ajatusta hyväkseen ja antoi Nestorin jäädä siihen uskoon, että merirosvoileminen oli hänen mieliurheiluaan tai ainakin olisi sitten, kun hän ennättäisi harjaantua siihen kunnolla.
»Mutta nyt olen tullut kysymään oletko kuullut mitään isästäni. Me emme ole kotona kuulleet mitään vuosikausiin ja olemme nyt tulleet sille asteelle, jolloin huonotkin uutiset ovat parempia kuin tällainen pahaenteinen hiljaisuus. Tiedämme sen, että Menelaos on jälleen turvallisesti kotonaan; samoin Agamemnon saapui kotiin, joskaan ei turvallisesti. Sen olemme myös kuulleet, että Aias on kuollut, ja isän muistakin ystävistä tiedämme joitakin seikkoja, mutta sanaakaan emme ole kuulleet isästä, vaikka hän oli kuuluisa mies, joka kyllä osasi antaa puheenaihetta itsestään. Jos hänet olisi surmattu, niin luulisin jonkun kertoneen siitä meille. Missä ihmeessä hän on? Kertoisitko minulle millaisena ja koska näit hänet viimeksi ja kaikki, mitä olet hänestä sittemmin kuullut? Jos uutisesi ovat huonot, niin älä koeta lievennellä niitä. Minä rakastan totuutta.»
Nestor antautui muistojensa valtaan. Odysseus oli hänen paras ystävänsä. Hän ei väsyisi koskaan palauttamasta mieleensä heidän yhteisiä urotöitään Troijan kentillä. Telemakhos pelkäsi, ettei hän osaisi laisinkaan lopettaa.
»Mutta sitten kun oli palattava», sanoi Nestor, »ei kukaan meistä ollut järkevä. Se alkoi kaupungin kukistumisen jälkeisenä päivänä. Kuinka me juhlimmekaan tuota tapausta! Sitten, huomaappa tarkoin, Agamemnon kutsui sotajoukon koolle uhraamaan! Totta puhuen olimme enimmäkseen aika lailla päihdyksissä. Sitten Menelaos ilmoitti lähtevänsä heti kotiin — koska sota oli lopussa eikä enää ollut mitään syytä pitkittää Troijassa oleskelua. Agamemnon vaati välttämättä uhrausta jatkettavaksi, jotta Athene leppyisi. Se täytyy sanoa, että se oli jokseenkin ajattelematonta, sillä jos jumalatar on vihainen, on hän vihainen, ja uhraaminen on ajanhukkaa muun muassa. He puhelivat yhdessä, mutta en voinut kuulla mitä he sanoivat. Heidän väitellessään kiihdyimme me toisetkin, ja niin syntyi aikamoinen rähinä, jonka vertaisesta ei usein kuulekaan. Me jakaannuimme kahteen melkein yhtä suureen ryhmään — toiset tahtoivat purjehtia pois, toiset jatkaa uhraamista. Minä olin Menelaoksen kannalla, ja kun seuraavana päivänä lähdimme rannasta, oli meitä oikea laivasto. Mutta aamuilma haihdutti humalan taas päästämme, ja purjehtiessamme loitommaksi merelle heräsi mielessämme monenlaisia mietteitä. Se oli varmaankin vastavaikutusta. Kun olimme päässeet Tenedokseen asti, pysähtyivät useimmat muutamiksi tunneiksi uhraamaan varmuuden vuoksi, mutta Menelaos jatkoi matkaansa tai oli muuten eksynyt laivueesta. Emme enää tavanneet häntä. Isäsi piti meille oikean puheen. Hän väitti, että jos uhraaminen oli tärkeintä tässä, ei hän kannattanut mitään puolittaisia toimenpiteitä, ja niin hän kääntyi takaisin palatakseen Agamemnonin luokse. Silloin näin hänet viimeisen kerran. Sen koommin en ole kuullut hänestä sanaakaan. Toiset kaikki pääsivät enimmäkseen kotiin. Lesboksessa minä taas pysähdyin uhraamaan ollakseni varma matkani onnistumisesta, ja se minun on sanottava, että meillä oli voimakas myötätuuli aina satamaan asti. Idomeneus — oletko koskaan kuullut hänestä? Hän oli se Helenan kosija, joka sai ensimmäiseksi rukkaset — hänellä oli tasaisin paluumatka, eikä hän menettänyt yhtäkään miestä ja on nyt jälleen Kretassa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta Aigisthospa vasta teki ruman kepposen Agamemnonille! Olet tietysti kuullut, millä tavoin Orestes kosti? Sellainen hyöty siitä on, kun miehellä on poika, joka huolehtii siitä, että murhaaja saa ansaitun rangaistuksensa. Ja ilokseni huomaan, että Odysseuskin on hyvin onnellinen, koska hänen poikansa näyttää noin yritteliäältä. Hän palaa kotiin, ellei häntä ole tapettu. Ja jos hänet on tapettu, lähdet sinä ajamaan takaa sitä miestä, joka sen teki. Jollei se nimittäin ollut kohtalon työtä.»
Telemakhos tunsi pettymystä. Ei mitään uutisia isästä, eikä ilmeisesti minkäänlaista mahdollisuuttakaan saada niitä edes Menelaokselta. Mutta hänen uteliaisuutensa ulottui muihinkin asioihin, sillä hän oli nuori. »Olemme kuulleet, mitä Aigisthos teki Agamemnonille, mutta vain aivan ylimalkaisesti», sanoi hän. »Emme tiedä mitään yksityiskohdista.»
»Niin», sanoi Nestor, »se oli kerrassaan merkillinen tapaus, kun muistaa millainen mies Agamemnon oli ja kuinka mitätön taas Aigisthos oli. Minun ymmärtääkseni suunnitteli Aigisthos koko jutun ja aikoi tappaa Menelaoksenkin, jos tämä olisi lähtenyt Mykenaihin. Klytaimnestra ei ollut niin huono. Hän vastusti kauan tuota ehdotusta, eikä Aigisthos olisi mitenkään saanut häntä suostutetuksi, jollei olisi ensin toimittanut runolaulajaa pois tieltään. Olethan kuullut siitä runolaulajasta? Agamemnon jätti hänet vaimonsa nimenomaiseksi suojelijaksi. Lieneekö nyt sitten johtunut hänen soittonsa vaikutuksesta — hän soitti ja lauloi joka ilta — tai hänen henkevästä luonteestaan, mutta Aigisthos ei vain saanut Klytaimnestraa taivutetuksi niin kauan kuin runolaulaja oli talossa. Niinpä Aigisthos sitten pyysi hänet eräänä iltana mukaansa kalastamaan, ja runolaulaja lähtikin pitääkseen häntä silmällä, ja silloin Aigisthos laski hänet maihin sellaiselle kalliolle, joka joutuu veden alle nousuveden aikana. Klytaimnestra antautui paikalla. Syntiensä peloittamana turvautui Aigisthos uhraamiseen. Hän suoritti näitä uskonnollisia toimituksia lakkaamatta, kunnes Klytaimnestra alkoi valitella kotieläinten vähenemistä. Aigisthos oli parast'aikaa uhraamassa, kun Orestes tapasi hänet. Menelaos pysyi kotona jumalten opastamana ja pelastui sillä tavoin veljensä kohtalosta. Nyt hän on Spartassa Helenan kanssa, niinkuin kai tiedätkin. Helena kuuluu nyt olevan entistäkin kauniimpi.»
Telemakhos sanoi lähtevänsä nyt suoraa päätä Spartaan. Kenties Menelaos tietäisi jotakin hänen isästään. Nestor epäili sitä, mutta eihän siitä mitään haittaa ollut, vaikka kysyisikin. Niin jatkoi nuori mies matkaansa toivoen saavansa uutisia eikä ollut suinkaan kylmäkiskoinen ajatellessaan, että saisi nähdä Helenan, jota nyt väitettiin entistäkin kauniimmaksi.
Kun hän saapui sille kuuluisalle portille, jolle Paris oli kerran kolkuttanut, pidätti Eteoneus hänet jollakin vähäisellä tekosyyllä ja riensi Menelaoksen luokse.
»Nyt on taas kaunis nuori mies portin takana», sanoi hän. »Päästämmekö hänet sisään?»
»Eteoneus», sanoi Menelaos, »elämässäsi on ollut sellaisiakin vaiheita, jolloin et ole toiminut hupsun tavoin. Soisinpa nytkin, että olisi sellainen hetki. En ymmärrä sinun kysymystäsi. Tietysti me päästämme hänet sisään! Kun minä entisaikaan matkustelin, otettiin minut aina vieraanvaraisesti vastaan, ja varmasti on sinua kohdeltu samoin. Meidän on vuorostamme meneteltävä samoin matkamiehen saapuessa.»
»Kas vain, mitähän tuo merkitsee!» sanoi Eteoneus, mutta ei aivan ääneen.
Telemakhos ei ollut koskaan nähnyt sellaista taloa. Katto oli korkealla, ja jollakin tavoin pääsi savu ulos ja valo sisään. Olisi voinut kuvitella siellä sisällä auringon ja kuun paistavan. Nuorukainen joutui aivan ymmälleen nähdessään kuinka suurta ja varakasta kaikki oli. Hän palautti mieleensä, että hänen isällään oli paremmat aivot, mutta se ajatus ei tuottanut hänelle minkäänlaista vaivattomuuden tunnetta. Hänet opastettiin marmoriseen kylpyhuoneeseen, jossa hän joutui yhä enemmän ymmälleen, kun palvelijat hankasivat häntä perinpohjin, voitelivat hänen tukkansa ja pukivat hänet parempiin vaatteisiin kuin mihin hän oli tottunut. Menelaos tuli lausumaan hänet tervetulleeksi. Hän oli kookas mies, jonka kauniit, mustat ja pitkät suortuvat eivät laisinkaan kaivanneet voidetta kiiltääkseen. Hän ei tehnyt niin tehokasta vaikutusta kuin hänen talonsa. Telemakhos tuli ajatelleeksi, että Menelaoksen pyylevästä ulkomuodosta huomasi hänen viettävän paljon mukavampaa elämää kuin niinä aikoina, jolloin hän joutui suorittamaan jokapäiväisiä ruumiinharjoituksia Troijassa. Sillä juhla-aterialla, jonka Menelaos järjesti vieraansa kunniaksi, osoitti hän, ettei hänen ruokahalunsa ollut huonontunut, vaikka ulkonaiset ponnistelut olivatkin vähentyneet.
»En ole koskaan nähnyt tällaista taloa», sanoi Telemakhos; »vaikka en olekaan matkustellut kaukana, epäilen, ettei koko maailmassa ole toista tällaista. Näin paljon pronssia ja kultaa ja hajupihkaa, puhumattakaan mitään hopeasta ja norsunluusta! Zeuksen asunto Olympoksella on varmasti tällainen — se ei voi olla paljon kauniimpi.»
Menelaos koetti näyttää tyyneltä ja sanoi, ettei kenenkään pitäisi verrata itseään jumaliin, mutta että tämä talo oli tosiaankin täysin tyydyttävä. Nimittäin rakennus.
»Mutta minä antaisin aika paljon omaisuudestani», sanoi hän, »jos saisin takaisin ne vuodet, jotka vietin poissa tästä talosta, ja ne ystäväni, jotka kuolivat Troijassa tai menehtyivät paluumatkalla. Onhan meidän kaikkien tosin kerran kuoltava, ja varmasti moni heistä, näin paljoa myöhemmin, lepäisi jo haudassaan, vaikka ei Troijaa olisi ollutkaan. Mutta erikoisesti erään ystävän vuoksi olen pahoillani — nimittäin Odysseuksen. Olet varmaankin kuullut hänen nimensä. Hän teki minun hyväkseni enemmän kuin kukaan muu, ja täällä minä nyt olen taas kotonani eikä kukaan tiedä missä hän on tai elääkö hän laisinkaan. Varmasti hänen vanha isänsä on aivan surun murtama ja hänen vaimonsa ja hänen pikku poikansa, joka kai alkaa jo olla täysikasvuinen.»
Kuullessaan isänsä nimeä mainittavan alkoi Telemakhos tuntea äkillistä tuskaa — äkillistä siksi, että hän oli tähän asti ajatellut vain Menelaoksen komeaa taloa. Hän aikoi juuri ilmaista nimensä ja asiansa, kun Helena tuli sisään kaarikattoisesta huoneestaan. Olikohan se mahdollista? Mutta sehän ei voinut olla kukaan muu! Telemakhoksen äiti oli ollut niin huolehtiva, että oli ilmoittanut pojalleen kuinka vanha Helena oli, ja sitäpaitsi tiesi Telemakhos mitä kaikkea tuo nainen oli kokenut. Hän oli odottanut tapaavansa Aphroditen, monenlaisia seikkailuja kokeneen jumalattaren, joka olisi houkutteleva kuin synti. Kun Helena tuli lähemmäksi, huomasi Telemakhos, että hän oli nuori ja tyttömäinen, ja samalla nuorukainen ymmärsi millaiselta Artemis varmasti näytti. Helenan seurassa oli palvelijatar, joka näytti vanhemmalta, mutta ei luultavasti ollut. Häntä sanottiin Adrasteksi. Tämä tyttö veti Helenalle esiin tuolin ja jakkaran ja toi hänelle pyörillä lykättävässä kultaisessa vasussa villaa kehrättäväksi. Telemakhos unohti isänsä, unohti äitinsä, unohti kosijat. Koko ikänsä hän koetti surra sitä, että unohti tuon kaiken, mutta ei sittenkään osannut surra.
Helena tervehti häntä, otti villaa käsiinsä ja alkoi keskustella ikäänkuin Telemakhos olisi hyvin vanha ystävä tai ikäänkuin ei olisi vielä oikein huomannutkaan häntä. Sitten Helena jäi istumaan kädet helmassa.
»Menelaos, luultavasti ei meidän pitäisi kysyä vieraaltamme kuka hän on ennenkuin hän itse haluaa sanoa sen, mutta jollei hänellä ole mitään sitä vastaan, tekisi minun mieleni koettaa arvata hänen nimensä.»
Hän katseli suoraan Telemakhosta, joka oli niin onnellinen, että tunsi itsensä hupsuksi.
»En tietänyt», sanoi hän, »että kaksi ihmistä voi olla niin toinen toisensa näköiset. Totta kai sinäkin huomaat yhtäläisyyden, Menelaos?»
»En tosiaankaan», sanoi Menelaos.
»Mutta totta kai näit sen silloin heti kun hän astui sisään!»
»Ehkäpä minun olisi pitänyt, mutta en kuitenkaan huomannut», sanoi
Menelaos.
»Minun on siis sanottava se sinulle — hänhän on ilmetty Odysseus», sanoi Helena.
»Totta totisesti, nyt näen sen!» sanoi Menelaos. »Ja minä puhuin hänelle hänen isästään juuri ennen kuin sinä tulit sisään. Huomasin hänen tuntevan mielenkiintoa sanojani kohtaan. Kautta kunniani! Asia on varmasti niin, eikö olekin?»
Menelaos katseli nuorukaista ja tämä Menelaosta, jolloin hän huomasi vanhemman miehen kasvoilla sellaisen ilmeen, jota ei siinä ollut näkynyt ennen kuin hänen vaimonsa tuli sisään. Se oli jonkinlaista ylevää tyyneyttä tai ehkä tyytyväisyyttä. Telemakhoksen mielestä oli Menelaos täysin tunteittensa herra, mutta hän itse ei oikein voinut hillitä levottomuuttaan. He puhelivat tuntikausia tai täsmällisemmin sanoen Menelaos puhui, ja koska hänen isäänsä ei mainittu sanallakaan, kuunteli hän vain kohteliaasti ja katseli Helenaa ja hänen kehrääviä käsiään, ja hänen sielunsa kohosi kuin yläilmoihin. Sitten Helena sanoi, että nyt sopi lopettaa puhelu toistaiseksi. Menelaos näytti vähän moittivalta, mutta tuntui kyllä tottuneen tällaiseen, ja kysyi Helenalta tarjoiltaisiinko pian illallista.
Helena tuli nuorukaisen luokse kädessään viinipikari ja sanoi:
»Väitetään, että se, joka juo tätä viiniä, unohtaa ikipäiviksi kaikki surunsa. Se on peräisin Egyptistä, jossa tunnetaan yrttien ja rohdoksien ja loihtujen salaisuudet, ja tässä juomassa on taikavoima!»
Telemakhos otti sen häneltä. Hänen kätensä sipaisi Helenan kättä, ja Helena hymyili hänelle. Kävi niinkuin hän oli väittänytkin: Telemakhos unohti kaikki surunsa — niinkuin näytti, ikipäiviksi.
Mutta hän tiesi, ettei taikavoima ollut viinissä.
Menelaos puuhaili syöntihommissa pöydän toisessa päässä.