BELLEW TAIPUU NAISEN EDESSÄ
"The Firsissä" oli hiljaista, ja hiljaisessa talossa, missä vain viisi huonetta oli käytännössä, istui vanha miespalvelija puutuolilla tarjoiluhuoneessa ja luki "Maamiehen lehdessä" olevaa kirjoitusta. Kukaan ei ollut häntä häiritsemässä, sillä isäntä nukkui, ja taloudenhoitaja ei ollut vielä saapunut valmistamaan päivällistä. Hän luki verkkaan silmälasiensa lävitse, kuin olisi tahtonut painaa sanat ainaiseksi muistiinsa. Hän luki pöllön ruumiinrakennuksesta ja elintavoista: "Ruskeassa pöllössä esiintyy haarautumisilmiö: haaraluu, joka ei läheskään yhdy rintalastaan, on kokoonpantu kahdesta osasta, jotka eivät edes kohtaa toisiaan, kun sen sijaan rintalastan takaosassa on kaksi paria ulokkeita ja niiden välissä vastaavat syvennykset." Vanha miespalvelija keskeytti lukunsa ja kiinnitti räpyttelevät silmänsä kalpeaan auringonjuovaan, joka lankesi kapean akkunan kehyksistä huoneeseen, ja pieni lintu, joka akkunalaudalta katseli häntä, lensi tiehensä.
Vanha miespalvelija luki taas: "Photodiluksen pterylogiset luonteenominaisuudet eivät ole lopullisesti selvitetyt, mutta on havaittu, että siltä puuttuu nilkan köyristys samoin kuin haarautumisilmiö ja että sen solisluut eivät yhdy haaraluuksi eivätkä kohtaa rintalastaa, ja rintalastan takaosassa on ulokkeita ja syvennyksiä aivan niinkuin ruskealla lajilla." Taas hän keskeytti, ja hänen katseensa oli tyydytetty ja lempeä.
Ylhäällä pienessä tupakkahuoneessa lojui hänen isäntänsä nahkatuolissa ja nukkui. Jalkansa, joissa oli pölyiset ratsastussaappaat, hän oli ojentanut eteensä. Hänen huulensa olivat suljetut, mutta toisessa suupielessä olevasta pienestä aukosta kuului heikko huokuva ääni. Lattialla hänen vieressään oli tyhjä lasi, hänen jalkojensa välissä espanjalainen verikoira. Hänen päänsä yläpuolella olevalla hyllyllä oli muutamia kuihtuneita ja kellastuneita romaaneja, joilla oli urheilumaiset nimet ja joita ihmiset olivat kirjoittaneet heikkoina hetkinään. Kamiinan yläpuolella oli kuva mr Jorrockista, joka pakotteli hevostaan menemään yli joen.
Ja nukkuvan Jaspar Bellew'n kasvot olivat sellaisen miehen kasvot, joka on ratsastanut kauas, päästäkseen vapaaksi omasta itsestään, ja jonka huomenna taas on ratsastettava kauas. Hänen vaihtuvien uniensa mukana värähdyttivät hänen kellahtavat kulmakarvansa hänen kalmankalpeaa, kesakkoista ihoaan esiinpistävien poskipäiden yläpuolella; silloin tällöin näyttäytyi nukkuvan kasvoilla ilme, kuin hän olisi ratsastaessaan saapunut veräjälle.
Talon takana olevassa tallissa oli tamma, joka oli kantanut häntä ratsastusretkillä, hakenut suuhunsa viimeiset jyvät ja sitten nosti turpansa ja pisti sen pilttuunsa säleiden väliin nähdäkseen, mitä ori, joka ei ollut kantanut isäntää tänä helteisenä iltapäivänä, puuhasi, ja huomattuaan, että se oli hereillä, se keveästi korskahti kertoakseen, että oli ukkosta ilmassa. Kaikki muu oli tallissa kuolemanhiljaista, pikku puisto ympärillä oli hiljaa, ja äänettömässä talossa nukkui isäntä.
Mutta puutuolinsa reunalla hiljaisessa tarjoiluhuoneessa istui vanha palvelija ja luki: "Tämä lintu on suursyömäri", hän keskeytti taas ja räpytteli silmiään ja nipisti huulensa yhteen, sillä hän oli osittain ymmärtänyt…
Mrs Pendyce oli tulossa poikki vainioiden. Hänellä oli yllään kauneimmat vaatteensa, harmaa silkkipuku, ja hän katseli vähän pelokkaana taivaalle. Lännestä lähestyi myrsky ja ajoi edellään kalpenevaa päivänpaistetta. Sen purppurahohtoa vasten kuvastuivat puut mustanvihreinä. Kaikki oli hyvin hiljaista, eivät poppelitkaan värähtäneet, ja kuitenkin tuo tumma hohto yltyi uhkaavan, muuttumattoman nopeasti. Mrs Pendyce tarttui molemmin käsin hameisiinsa ja riensi eteenpäin ja pani merkille, että karja oli kerääntynyt puiden alle.
"Miten peloittavan näköisiä pilviä!" ajatteli hän. "Näinköhän minä ehdin The Firsiin, ennenkuin se puhkeaa?" Mutta vaikka hänen pukunsa yllytti häntä kiiruhtamaan, pakotti hänen sydämensä hänet pysähtymään, se tykytti niin ja oli niin täysi. Mitähän jos mr Bellew ei ollut selvä? Hän muisti miehen pienet hehkuvat silmät, jotka niin olivat peloittaneet häntä kerran päivällisillä Worsted Skeynesissä, silloin kun hän kotimatkalla oli pudonnut rattailta. Jonkinmoinen sadunomaisen pahansuopuuden sävy oli liittynyt tämän miehen nimeen.
"Mitähän jos hän kohtelee minua huonosti!" ajatteli mrs Pendyce.
Hän ei voinut nyt enää kääntyä takaisin; mutta hän toivoi — kuinka toivoikaan! — että kaikki olisi ohi. Kuuma pisara läiskähti hänen hansikkaalleen. Hän meni poikki tien ja avasi veräjän. Luoden pelokkaita silmäyksiä taivaalle hän kiiruhti pihatietä eteenpäin. Tummanpunaiset pilvet lepäsivät kuin peite puiden latvojen yllä, ja nämä olivat ruvenneet huojumaan ja huokaamaan kuin olisivat kamppailleet ja itkeneet kohtaloaan. Muutamia pisaroita lämmintä sadetta putoili. Salama välkähti yli taivaan. Mrs Pendyce kiiruhti portista sisään.
"Mitenkähän kauan se kestää?" ajatteli hän. "Minä olen niin peloissani!"
Hyvin vanha palvelija, jonka kasvot olivat pelkkiä ryppyjä, avasi äkkiä oven katsellakseen rajuilmaa, mutta nähdessään mrs Pendycen hän katseli sensijaan häntä.
"Onko kapteeni Bellew kotona?"
"Kyllä, rouva. Kapteeni on työhuoneessa. Me emme käytä salia nykyään. Kova rajuilma on tulossa, rouva — kova rajuilma. Tahdotteko olla niin hyvä ja istuutua hetkiseksi, sill'aikaa kuin minä menen ilmoittamaan kapteenille?"
Eteinen oli matala ja pimeä, koko talo oli matala ja pimeä ja hajusi hieman homeelta. Mrs Pendyce ei istuutunut, vaan seisoi kolmesta ketunpäästä tehdyn seinäkoristeen alla, missä riippui kaksi ratsuruoskaa. Ja näiden elukoiden päät virittivät hänen mielessään ajatuksen: "Mies raukka! Hänen täytyy olla kovin yksinäinen täällä!"
Hän hätkähti. Jokin hieroi itseään hänen polviaan vasten: se oli vain tavattoman kookas verikoira. Hän kumartui taputtamaan sitä, ja kerran alettuaan oli hänen mahdoton sitä lopettaa, sillä niin pian kuin hän otti kätensä pois, painautui elukka häntä vasten, ja hän oli peloissaan pukunsa takia.
"Poika poloinen — poika poloinen!" sopersi hän vain. "Tahtoiko se vähän ystävällisyyttä?"
Ääni lausui hänen takanaan:
"Mene tiehesi, Sam! Pahoittelen, että olette saanut odottaa. Ettekö tahdo astua sisään?"
Vuoroin punastuen ja vuoroin kalveten astui mrs Pendyce matalaan, pieneen, laudoilla vuorattuun huoneeseen, joka hajusi sikareilta ja alkoholilta. Pieniruutuisesta akkunasta hän saattoi nähdä, kuinka sade syöksyi maahan, ja pensaat, jotka kumartuivat ja valuivat vettä kuuron alla.
"Ettekö tahdo istua?"
Mrs Pendyce istuutui. Hän oli liittänyt kätensä yhteen; nyt hän kohotti silmänsä ja katsoi arasti isäntäänsä.
Hän näki hoikan, pystyharteisen vartalon, vähän hajallaan olevat käyrät jalat, pörröisen, kellahtavan tukan, kalpeat, kesakkoiset kasvot ja pienet, tummat, räpyttelevät silmät.
"Olen pahoillani, että huoneet ovat niin pahassa siivossa. Niillä ei usein ole iloa nähdä hienoa naista. Minä olin nukkumassa — niin minä tavallisesti vietän päiväni tähän vuodenaikaan!"
Kankeat punaiset viikset kääntyivät, kuin huuli olisi hymyillyt.
Mrs Pendyce mutisi jotakin epämääräistä.
Hänestä tämä kaikki tuntui unenomaiselta, ilkeältä houreelta.
Ukkosenjyrähdys sai hänet peittämään kasvonsa.
Bellew astui akkunan ääreen, katsahti taivaalle ja palasi lieden luo. Hänen pienet palavat silmänsä näyttivät katsovan vieraan läpi. "Jos en minä nyt heti rupea puhumaan", ajatteli mrs Pendyce, "niin en saa puhutuksi ensinkään".
"Minä olen tullut", alkoi hän, ja näin sanoessaan hän tunsi pelkonsa haihtuvan; ääni, joka tähän saakka oli ollut niin epävarma, kaikui taas lujana, ja silmät, jotka olivat melkein pelkkää terää, katsoivat tummina ja lempeinä mieheen, jonka vallassa he kaikki olivat — "olen tullut kertomaan teille jotain, kapteeni Bellew!"
Lieden ääressä seisova mies kumarsi, ja kuin joku ilkeä lintu liiteli pelko taas mrs Pendycen harteille. Oli kauheaa, oli barbaarista, että hänen, että kenenkään piti puhua sellaisista asioista, oli barbaarista, että miehet ja naiset ymmärsivät niin väärin toisensa, että heissä oli niin vähän myötätuntoa ja hienoutta; oli barbaarista, että hänen, Margery Pendycen, piti puhua tästä asiasta, joka oli heille kummallekin tuottava niin paljon tuskaa. Kaikki oli niin viheliäistä ja karkeata ja jokapäiväistä! Hän otti nenäliinansa ja pyyhkäisi sillä huuliaan.
"Suokaa anteeksi, että minä sanon sen. Teidän vaimonne on hylännyt minun poikani, kapteeni Bellew!"
Bellew ei liikahtanut.
"Hän ei rakasta häntä; hän kertoi sen minulle itse! Poikani ei tule enää koskaan tapaamaan häntä!"
Miten kauheaa, miten inhottavaa!
Ja yhä vieläkin seisoi Bellew ääneti ja ahmi häntä pienillä silmillään; eikä hän voinut sanoa, kuinka kauan tätä kesti.
Bellew kääntyi äkkiä selin ja nojautui uuninreunustaan.
Mrs Pendyce pyyhkäisi kädellä kulmiaan päästäkseen epätodellisuuden tunteesta, joka häntä vaivasi.
"Siinä kaikki", sanoi hän.
Hänen oma äänensä kuului hänestä oudolta.
"Jos siinä todellakin on kaikki", ajatteli hän, "on minun luullakseni noustava ja mentävä!" Ja hänen mielessään välähti: "Poloinen pukuni menee pilalle!"
Bellew kääntyi ympäri.
"Tahdotteko lasin teetä?"
"Ei kiitos; en luule saavani sitä juoduksi."
"Minä kirjoitin kirjeen miehellenne!"
"Niin."
"Hän ei vastannut siihen."
"Ei."
Mrs Pendyce näki, että Bellew tuijotti häneen, ja epätoivoinen kamppailu alkoi hänen rinnassaan. Pyytäisikö hän tuota lupausta, nyt kun George —? Eikö hän ollut sen vuoksi tullut? Eikö hänen pitänyt — eikö hänen pitänyt heidän kaikkien takia?
Bellew astui pöydän ääreen, kaatoi vähän whiskyä lasiin ja joi sen.
"Te ette pyydä minua lopettamaan oikeusjuttua", sanoi hän.
Mrs Pendycen huulet olivat raollaan, mutta mitään ääntä ei niiltä lähtenyt. Hänen mustat silmänsä tuijottivat värähtämättä hänen kalpeista kasvoistaan; hän ei äännähtänytkään.
Bellew pyyhkäisi kädellä kulmiaan.
"Hyvä, minä teen sen", sanoi hän, "teidän tähtenne. Te olette ainoa hieno nainen, jonka tunnen."
Bellew puristi hänen hansikoituja sormiaan, riensi hänen ohitseen, ja mrs Pendyce näki olevansa yksin.
Yksin hän otti selvän uloskäytävästä, ja kyyneleet virtasivat pitkin hänen kasvojaan. Hyvin hiljaa hän sulki eteisen oven.
"Poloista pukuani!" ajatteli hän. "Voisinkohan minä jäädä tänne vähäksi aikaa? Sade näyttää kohta menevän ohi!"
Tummanpunerva pilvi oli mennyt ohitse ja painunut talon taakse, ja loistavasta valkeasta pilvestä valui välkkyvää sadetta; kaistale syvänsinistä taivasta näkyi tienvieressä olevien mäntyjen takaa. Rastaat olivat jo liikkeellä matoja hakemassa. Pitkin oksaa hyppivä orava pysähtyi katselemaan mrs Pendyceä, ja mrs Pendyce katseli hajamielisesti oravaa pienen nenäliinan takaa, jolla hän kuivasi silmiään.
"Miesraukka!" ajatteli hän — "poloinen, yksinäinen olento! Kas siinä tulee aurinko!"
Ja hänestä tuntui, kuin aurinko nyt olisi ensi kertaa näyttäytynyt koko tänä kauniina, lämpimänä vuonna. Hän tarttui taas hameeseen molemmin käsin, lähti kulkemaan pihatietä poispäin ja oli pian taas vainioiden keskellä.
Kaikki vihanta välkähteli, ja ilman oli sade niin huuhtonut, että kaikki kesäiset tuoksut olivat haihtuneet ja jäljellä oli vain se kristallinen tuoksu, joka ei ole mitään tuoksua ensinkään. Mrs Pendycen kengät olivat pian läpimärät.
"Kuinka minä olen onnellinen!" ajatteli hän. — "Kuinka iloinen ja onnellinen minä olen!"
Ja tunne, joka oli näitä sanoja epämääräisempi, valtasi hänen mielensä ja tunki tieltään kaikki muut tunteet täällä sateesta vettyneillä vainioilla.
Pilvi, joka niin kauan oli riippunut Worsted Skeynesin yllä, oli hajonnut ja haihtunut. Jokainen ääni oli kuin musiikkia, jokainen liike kuin tanssia. Hän ikävöi päästä aikaisten ruusujen luo näkemään, kuinka sade oli pidellyt niitä. Hänen oli mentävä porraspuun yli ja siitä onnellisesti päästyään hän pysähtyi hetkeksi ja otti lujemmin kiinni hameistaan. Hän oli kotivainiolla nyt, ja suoraan hänen edessään oli kartano. Pitkänä ja matalana ja valkeana se seisoi siinä lumoavassa iltavalaistuksessa, ja kaksi loistavaa akkunaa, joille aurinko lankesi, valvoi kuin kaksi silmää yli sen maitten; ja sen takana, vasemmalla, oli kyläkirkko leveänä, tanakkana ja harmaana jalaviensa välissä. Ylt'ympäri joka puolella oli hiljaista — englantilaisen iltapäivän unelias, usvainen rauha.
Mrs Pendyce käveli kohti puistoansa. Tultuaan sitä lähelle hän näki oikealla puolellaan kartanonherran ja mr Barterin. He seisoivat yhdessä katsellen erästä puuta, ja — kuin palvelevan alaluokan vertauskuvana — John-koira istui hännällään ja sekin katsoi kohti puuta. Kirkkoherran ja mr Pendycen kasvot muodostivat kumpikin yhtä suuren kulman ylöspäin, ja niin erilaiset kuin nämä kasvot ja vartalot olivatkin, edustaessaan kahta ikuisesti kilpailevaa perikuvaa, hämmästytti mrs Pendyceä kuitenkin heidän oleellinen yhtäläisyytensä. Oli kuin henki, hakiessaan itselleen ruumista, olisi kohdannut nämä kaksi hahmoa ja epätietoisuudessaan päättänyt ottaa asuntonsa kumpaankin.
Mrs Pendyce ei huiskuttanut heille, vaan astui kiireesti marjakuusien lomaan ja veräjästä sisään.
Hänen puutarhassaan putosi yksitellen kirkkaita pisaroita joka ruusunlehdeltä, ja joka ruusun terässä oli vesihelmiä. Vähän pitemmällä hän huomasi rikkaruohoa; hän katsoi tarkemmin ja keksi sitä paljonkin.
"Oh", ajatteli hän, "kuinka kauheasti he ovatkaan antaneet rikkaruohon… Minun täytyy tosiaan puhua Jackmanille!"
Hänen itsensä istuttama ruusupensas hänen vieressään värähti, ja siitä putosi kokonainen pisarasade.
Mrs Pendyce kumartui ja tarttui valkoiseen ruusuun. Hymyilevin huulin hän suuteli sen terää.