ÄKILLINEN "PENDYCITIS" -KOHTAUS
Mrs Pendyce tunsi olevansa varsin heikko rientäessään pois Chelseasta.
Hän oli kestänyt monta tuntia kovaa mielenliikutusta, mitään syömättä.
Kuin pilvet auringon laskussa tai helmiäisen värit, niin vaihtuvat, sanotaan, ihmisten mielialat — toisiinsa kietoutuneina kuin koruompeleen langat, horjuvampina kuin huhtikuun sää, ja kuitenkin niillä on aina oma poljentonsa, jonka tahtia vain kukaan ei ole osannut tulkita.
Kuppi teetä kotimatkalla, ja hänen mielensä virkistyi! Hänestä näytti äkkiä kuin olisi ollut paljon melua tyhjästä! Kuin olisi joku tietänyt, miten typeriä ihmiset voivat olla, ja sepittänyt näytelmän tästä aiheesta. Mutta tämä mielen hilpeys haihtui, kun hänelle esiintyi kysymys, mitä hänen nyt oli tehtävä.
Hän saapui hotelliinsa ilman että oli tehnyt päätöstään. Hän istuutui lukuhuoneeseen kirjoittamaan Gregorylle, ja hänen istuessaan siinä kynä kädessään valtasi hänet peloittava halu sanoa hänelle katkeria asioita, koska Gregory oli saattanut tämän kaiken heidän niskoilleen sen vuoksi, ettei nähnyt ihmisiä sellaisina kuin he olivat. Mutta hänellä oli niin vähän tottumusta katkeruuksien sanomiseen, ettei hän keksinyt mitään kyllin sievää muotoa, ja lopuksi hänen oli pakko jättää ne kokonaan pois. Lopetettuaan kirjeen ja lähetettyään sen hän tunsi olonsa helpommaksi. Ja hänen mieleensä välähti äkkiä, että jos hän heti säälisi tavaransa, ehtisi hän juuri 5.55 junassa kotiin.
Samoin kuin poistuessaan kotoaan niin hän kotiin palatessaankin noudatti vaistoaan, ja hänen vaistonsa käski hänen välttää tarpeetonta melua ja kärsimystä.
Aseman raihnaiset rattaat, homeiset ja tallilta hajuavat, kantoivat hänet melkein rakkaasti kotia kohti. Vanha kuski, jolla oli sileäksi ajetut, iloiset linnunkasvot, ajoi melkein vimmaisella vauhdilla, sillä vaikka hän ei mitään tietänyt, tunsi hän, että kahden ja puolen päivän poissaolo oli mrs Pendycelle vallan riittävä. Veräjätuvalla istui vanha Roy, ja sen nähdessään alkoi mrs Pendycen sydän täristä, kuin olisi hän vasta nyt tajunnut, että oli tulossa kotiin.
Kotiin! Pitkä, kapea, linjasuora tie, sumu ja hiljaisuus, sadekuurot ja helteiset, kirkkaat iltapäivät; puuhiilen ja heinän haju ja hänen kukkiensa tuoksu; kartanonherran ääni, niittokoneiden kuiva rätinä, koirien haukunta ja puimakoneen etäinen jyske. Ja sunnuntain äänet — kirkonkellot ja naakat ja mr Barterin saarna; ja maut — ruokienkin maut! Ja kaikki nämä äänet ja hajut ja maut ja ilmanhenki hänen poskillaan tuntuivat aina olleen menneisyydessä ja aina olevan tulevaisuudessa.
Hän punastui ja kalpeni vuorotellen eikä tuntenut iloa eikä surua, sillä entinen elämä huuhtoi kuin laine hänen ylitseen. Hän meni suoraan miehensä työhuoneeseen odottamaan tämän tuloa. Kun tämä käheästi äännähti, alkoi hänen sydämensä lyödä kiivaasti, ja vanha Roy ja John-koira murisivat hiljaa toisilleen.
"John", sopersi mrs Pendyce, "eikö sinusta ole hauska nähdä minua?"
Mutta koira ei liikkunut, vaan huiskutti häntäänsä isäntänsä jalkaa vasten.
Kartanonherra kohotti lopulta päätään.
"No, Margery?" Sen enempää hän ei sanonut.
Mrs Pendycen mielestä hän näytti äkkiä vanhentuneelta ja hyvin väsyneeltä.
Päivälliskello alkoi soida, ja kuin olisi sen yksitoikkoinen soitto sitä houkutellut, lensi pääskynen sisään kapeasta akkunasta ja liihotteli ympäri huonetta. Mrs Pendycen silmät seurasivat sen lentoa.
Kartanonherra astui äkkiä eteenpäin ja tarttui hänen käteensä.
"Älä enää lähde luotani, Margery!" sanoi hän ja kumartui suutelemaan hänen kättään.
Tämä teko, joka niin poikkesi hänen miehensä tavoista, sai mrs Pendycen punastumaan kuin tytön. Hänen silmänsä katsoivat miehen harmaaseen, lyhyttukkaiseen päähän kiitollisina siitä, ettei hän saanut moitetta osakseen, ja näyttivät iloitsevan hyväilystä.
"Minulla on uutisia kerrottavana sinulle. Helen Bellew on jättänyt
Georgen."
Kartanonherra päästi hänen kätensä.
"Se ei tosiaan ollut liian aikaisin", sanoi hän. "Tietenkin George on kieltäytynyt ottamasta eropassia vastaan! Hän on itsepintainen kuin muuli."
"Kun minä tapasin hänet, oli hän peloittavassa tilassa."
Mr Pendyce kysyi levottomana:
"Mitä? Mitä sinä tarkoitat?"
"Hän näytti niin epätoivoiselta."
"Epätoivoiselta?" toisti kartanonherra ärtyneesti ihmetellen.
Mrs Pendyce jatkoi:
"Oli peloittavaa nähdä hänen kasvojaan. Minä olin hänen luonaan tänään iltapäivällä —"
Kartanonherra sanoi äkkiä:
"Ei kai hän ole sairas?"
"Ei, ei sairas. Oh, Horace, etkö ymmärrä? Minä pelkäsin, että hän tekisi jotakin harkitsematonta. Hän oli niin — onneton."
Kartanonherra alkoi kävellä edestakaisin.
"Onko hän — onko hän rauhallinen nyt?" puhkesi hän sanomaan.
Mrs Pendyce painui äkisti istumaan lähimmälle tuolille.
"Kyllä", sanoi hän vaivalloisesti. "Minä — minä luulen niin."
"Luulet! Mitä se meitä auttaa? Mitä —. Voitko huonosti, Margery?"
Mrs Pendyce, joka oli sulkenut silmänsä, lausui:
"En, rakkaani, voin aivan hyvin."
Mr Pendyce tuli hänen luokseen, ja koska hänen vaimonsa tällä hetkellä ennen kaikkea kaipasi ilmaa ja lepoa, kumartui hän hänen ylitseen ja koetti kaikin keinoin saada häntä nousemaan; ja mrs Pendyce, joka halusi jäädä yksin, tunsi myötätuntoa miestään kohtaan, sillä hän tiesi, että oli luonnollista, että hän teki näin. Huolimatta mr Pendycen ponnistuksista meni heikkous ohitse ja mrs Pendyce tarttui miehensä käteen ja siveli sitä kiitollisena.
"Mitä on tehtävä nyt, Horace?"
"Tehtävä!" huusi kartanonherra. "Hyvä Jumala! Kuinka minä sen tietäisin. Tässä sinä nyt olet tuollaisessa tilassa vain tuon kirotun Bellew'n ja hänen kirotun vaimonsa vuoksi. Päivällistä sinä nyt tarvitset."
Niin sanoen hän kiersi käsivartensa vaimonsa ympäri ja puoleksi talutti, puoleksi kantoi hänet omaan huoneeseensa.
Päivällisellä he puhuivat hyvin vähän ja senkin yhdentekevistä asioista, mrs Barterista, Peacockista, ruusuista ja Beldamen jalasta. Vain kerran he hipaisivat sitä seikkaa, mitä vaisto käski heidän välttää, sillä kartanonherra lausui äkkiä:
"Kai sinä tapasit tuon naisen?"
Ja mrs Pendyce sopersi:
"Kyllä!"
Hän meni pian huoneeseensa ja oli tuskin päässyt vuoteeseen, kun kartanonherra seurasi perässä ja lausui ikäänkuin hämillään:
"Minä taidan tulla liian aikaisin."
Mrs Pendyce makasi kauan valveilla, ja silloin tällöin kartanonherra kysyi häneltä: "Joko sinä nukut, Margery?" toivoen, että tämä olisi vaipunut uneen, sillä itse hän ei voinut nukkua. Ja mrs Pendyce tiesi, että hänen miehensä tahtoi olla ystävällinen hänelle, ja hän tiesi myös, että tämä makasi valveilla kääntelehtien kyljeltä toiselle ja ajatellen kuin hänkin: "Mitä nyt on tehtävä?" ja että hänenkin mielikuvituksessaan kummitteli pystyhartiainen mies, jolla oli pienet hehkuvat silmät, punainen tukka ja kalpeat, kesakkoiset kasvot. Sillä lukuunottamatta sitä, että George oli onneton, ei mitään ollut muuttunut, ja koston pilvi riippui yhä Worsted Skeynesin yllä. Kuin jotakin ikävää läksyä toisteli mrs Pendyce ajatuksissaan: "Nyt Horace voi vastata kapteeni Bellew'n kirjeeseen ja kertoa hänelle, että George ei tahdo — eikä edes voi — tavata hänen vaimoaan enää. Hänen täytyy vastata siihen. Mutta tekeekö hän sen?"
Hän koetti päästä käsiksi miehensä luonteen salaisiin lähteisiin ja väänsi ja käänsi ja koetti ymmärtää, keksiäkseen parhaimman tavan, millä lähestyä häntä. Eikä hän päässyt selville, sillä kaikkien hänen pienten ulkonaisten luonteenominaisuuksiensa takana, jotka hänestä olivat kummallisia, vaikka hän saattoikin ne ymmärtää, oli jotakin, joka näytti hänestä tuntemattomalta, läpitunkemattomalta kuin pimeys, jonkinmoista sielullista paksuutta, jotain kovaa, barbaarista — mitä se lieneekin ollut? Ja samoin kuin hänen ommellessaan korujaan neulanterä usein pysähtyi kankeata kanvasia vastaan, niin nyt hänen sielunsa terä töksähti hänen miehensä sielua vastaan. "Kenties", ajatteli hän, "tuntee Horace tässä asiassa samalla tavoin kuin minä". Näin hänen ei olisi tarvinnut ajatella, sillä kartanonherra ei tietänyt koruompeleista mitään eikä hänen sielunsa neula tehnyt mitään löytöretkiä.
Vielä seuraavan päivän puoliväliin mennessä hän ei ollut uskaltanut sanoa sanaakaan. "Jos minä en sano mitään", ajatteli hän, "niin kenties hän kirjoittaa omasta aloitteestaan".
Miehensä huomiota herättämättä hän senvuoksi piti häntä silmällä kaiken aamua. Hän näki hänen istuvan kirjoituspöydän ääressä pidellen kädessään rypistettyä kirjettä, jonka hän tiesi olevan Bellew'n, ja hän kierteli miehensä ympärillä, tuli hiljaa huoneeseen ja meni taas ulos ja toimitti pikku töitään siellä täällä huoneessa ja eteisessä. Mutta kartanonherra oli yhtä liikkumaton kuin John-koira, joka makasi lattialla kuono käpäliensä välissä.
Puolisen jälkeen ei mrs Pendyce voinut hillitä itseään.
"Mitä sinun mielestäsi nyt on tehtävä, Horace?"
Kartanonherra katsoi häneen kiinteästi.
"Jos sinä kuvittelet", sanoi hän vihdoin, "että minä aion ryhtyä mihinkään tekemisiin tuon Bellew'n kanssa, niin olet suuresti erehtynyt".
Mrs Pendyce järjesteli kukkia maljakkoon, ja hänen kätensä tärisi niin, että hiukan vettä läikähti liinalle. Hän otti nenäliinansa ja kuivasi sen.
"Sinä et ole vastannut hänen kirjeeseensä, ystäväni."
Kartanonherra painoi selkänsä pöytää vasten, ja hänen jäykässä vartalossaan, laihassa kaulassaan ja suuttuneissa silmissään, joiden terät olivat pienet kuin nuppineulan päät, oli eräänlaista arvokkuutta.
"Mikään ei saa minua sitä tekemään", sanoi hän, ja hänen äänensä oli tuima ja ankara, kuin puhuisi hän jollekin mahtavammalle kuin itselleen. "Minä olen ajatellut sitä kaiken aamua, ja hitto minut periköön, jos sen teen! Tuo mies on roisto. Minä en aio antaa nutistaa itseäni!"
Mrs Pendyce liitti kätensä yhteen.
"Oh, Horace", sanoi hän, "mutta sehän koskee meitä kaikkia! Anna hänelle vain tuo lupaus!"
"Ja anna hänen hypätä minun niskaani!" huusi kartanonherra. "Kautta
Jumalan, ei!"
"Mutta Horace, sitähän sinä juuri tahdoit Georgen tekevän. Sinä kirjoitit hänelle ja vaadit häneltä lupausta."
Kartanonherra vastasi:
"Sinä et ymmärrä siitä mitään, Margery; sinä et tunne minua ensinkään. Luuletko sinä, että minä aion mennä kertomaan hänelle, että hänen vaimonsa on hylännyt minun poikani — antaa hänen pidellä minua kuin kalaa koukussa koko tämän ajan ja sitten lopuksi antaa hänen voittaa. Ei, vaikka minun pitäisi lähteä maanpakoon — ei vaikka —"
Hän lopetti siihen, kuin olisi kuvaillut mieleensä kohtaloista katkerimman.
Mrs Pendyce tarttui hänen takkinsa rintapieliin ja kumartui hänen puoleensa. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä loistivat kyyneleisinä. Ja hänen seisoessaan siinä uhosi hänestä lämpöä ja tuoksua ja suloa, kuin hän olisi nuori taas, kuin muotokuva, jonka alla he seisoivat.
"Etkö, vaikka minä pyytäisin sinua, Horace?"
Kartanonherran kasvot saivat tumman värin; hän puristi kätensä nyrkkiin ja näytti epäröivän.
"Ei, Margery", sanoi hän käheästi; "se on — se on — minä en voi!"
Ja hän kääntyi pois vaimostaan ja lähti huoneesta.
Mrs Pendyce katseli hänen jälkeensä; hänen sormensa, jotka oli temmattu irti takista, alkoivat punoutua toinen toisensa ympäri.