KÄVELYLLÄ JOHN-KOIRAN SEURASSA
Sattui niin, että John-koira — joka hajusi kanervalle tai keksille herätessään yöunestaan — joutui epäsuosioon sinä torstaina. Kesti kauan, ennenkuin sen pitkään ja kapeaan päähän pääsi tunkeutumaan mikään uusi ajatus, ja vasta neljäkymmentä tuntia sen jälkeen kuin mrs Pendyce oli mennyt, se täysin tajusi, että jotakin todella oli tapahtunut sen isännälle. Niiden kiihottuneiden minuuttien kuluessa, jolloin tämä vakaumus alkoi siinä kiteytyä, se oli ankarassa työssä. Se otti kaksi ja puoli tusinaa isäntänsä kenkiä ja tohveleita ja asetti ne tavallisuudesta poikkeaviin paikkoihin, sitten se makasi niiden päällä, kunnes ne olivat lämpimät, jätti ne sitten jollekin toiselle haudottavaksi ja kääntyi mrs Pendycen oveen päin. Kaiken tämän johdosta sanoi kartanonherra useampia kertoja: "John!" ja uhkasi sitä partaveitsen teroitushihnalla. Ja osaksi sen vuoksi, että se ei sietänyt jättää isäntäänsä hetkeksikään, — kuritus oli saanut sen rakastamaan häntä niin kovasti — ja osaksi tämän uuden aatteen johdosta, joka ei antanut sille mitään rauhaa, se makasi odotellen eteisessä.
Se oli kerran kiihkeässä nuoruudessaan tullut ajattelemattomuudesta seuranneeksi kartanonherran hevosta, ja tätä tekoa ei kukaan saanut sitä enää toistamaan. Se sekä tunsi henkilökohtaista vastenmielisyyttä tätä tarpeettoman isoa ja nopeaa eläinmuotoa kohtaan että epäili sen tarkoitusperiä isäntänsä suhteen; sillä kun eläin oli ottanut isännän selkäänsä, ei hänestä tuntunut hajua enää missään — ei henkäystäkään siitä mieluisesta hajusta, joka teki hänet koiran sydämelle niin kalliiksi. Niin pian kuin hevonen tuli näkyviin, oli senvuoksi John-koiran tapana laskeutua vatsalleen makaamaan, etukäpälät kuonoa vasten painettuina ja kuono maata vasten, ja niin kauan kuin hevonen oli näkyvissä, ei sitä saatu liikahtamaan tästä asennosta, jossa se muistutti lepäävää sfinksiä.
Mutta tänä iltana se seurasi isäntäänsä kohtuullisen välimatkan päässä, häntä riippuvana, huuli nuokkuvana, hartiat kovassa työssä, kuono kohotettuna paheksumisen merkiksi sen naurettavan ja tarpeettoman korkeuden vuoksi, missä sen isäntä istui.
Mr Pendyce ratsasti verkkaan; hänen hyvinharjattuihin kenkiin puetut jalkansa ja Bedford-housuihin ja mahonginvärisiin sääryksiin verhotut säärensä liikkuivat hevosen ravin tahdissa. Pitkäliepeinen takki putosi sievästi hänen lanteilleen, hänen selkänsä ja hartiansa olivat hiukkasen verran kumarruksissa liikunnan helpottamiseksi, ja hänen siistin, valkean kaulaliinansa ja korkean harmaan hattunsa välissä näkyivät hänen laihat, harmaan poskiparran ja viiksien koristamat kasvonsa, joiden synkkä katse tuijotti itseensävaipuneena. Hänen hevosensa, ruskea, puhdasrotuinen tamma, ravasi levollisesti, ojentaen päätään eteenpäin, ja huiskutti häntäänsä. Ja niin he kaikki kolme kesäkuun päivänpaisteessa taivalsivat lehväistä tietä Worsted Scottoniin…
Tiistaina, sinä päivänä, jolloin mrs Pendyce oli lähtenyt — oli kartanonherra tullut kotiin tavallista myöhemmin, sillä hänen mielestään ei pieni kylmäkiskoisuus edellisen illan väittelyn jälkeen ollut vahingoksi. Paljastuksen jälkeinen ensimmäinen tunti oli ollut kuin yksi ainoa sekava ja kiihottunut minuutti ja se oli päättynyt hermopurkaukseen ja sähkösanomaan, jonka hän oli lähettänyt kenraali Pendycelle. Hän lähetti itse sähkösanoman, ja hänen palatessaan kylästä oli hänen päänsä kumarruksissa ja hän tunsi äkillistä häpeää — outo ja peloittava tunne, jota hän ei muistanut koskaan ennen kokeneensa; se oli jonkinmoista lähimmäisten pelkoa. Hän olisi halunnut kulkea jotakin syrjätietä, mutta mitään sellaista ei ollut, oli vain valtamaantie ja polku, joka kylän kentän ja kirkkomaan kautta vei hänen omalle hevospihalleen. Muuan vanha torppari seisoi tienristeyksessä, ja kartanonherra kulki häntä kohti pää kumarruksissa kuin härkä päin aitaa. Hän oli aikonut sivuuttaa miehen ääneti, mutta hänen ja tämän vanhan murtuneen maamiehen välillä oli monen vuoden tekemä side. Vaikka henki olisi ollut kysymyksessä, ei mr Pendyce olisi voinut sivuuttaa miestä, jonka isät olivat raataneet hänen isiensä hyväksi, syöneet hänen isiensä leipää ja kuolleet hänen isiensä kanssa, sanomatta sanaa ja huiskauttamatta kättään.
"Iltaa, herra; kaunis ehtoo. Hyvä heinäilma!"
Ääni oli epäröivä ja värähtelevä.
Mr Pendyce nosti käden hattuunsa.
"Iltaa, Hermon. Tosiaan hyvä heinäilma! Mrs Pendyce on lähtenyt
Lontooseen. Ollaan poikamiehiä, hah!"
Hän jatkoi tietään.
Vasta kun hän oli jonkin matkaa edennyt, käsitti hän, miksi oli tämän ilmoituksen tehnyt. Hänen yksinkertaisesti täytyi kertoa se jokaikiselle; silloin ei kukaan saattanut hämmästyä.
Hän kiiruhti kotiin pukeutumaan päivälliseksi ja näyttääkseen, että kaikki oli tolallaan. Seitsemän ruokalajia oli hänelle tarjottava, vaikka taivas olisi murtunut; mutta hän söi vähän ja joi enemmän punaviiniä kuin hänen oli tapana. Päivällisen jälkeen hän istui työhuoneessaan avattujen akkunoiden ääressä, ja päivän- ja lampunvalon sekaantuessa toisiinsa hän uudelleen luki vaimonsa kirjeen. Samoin kuin John-koiran, samoin oli hänen isäntänsä laita — uusi ajatus pääsi vain hitaasti tunkeutumaan hänen pitkään ja kapeaan päähänsä.
Margery oli ilmeisesti aivan suunniltaan Georgen takia; hän ei tajunnut mitä teki, mutta hän oli kyllä pian tuleva tietoihinsa. Hänen, Horace Pendycen, asia ei ollut ryhtyä toimenpiteisiin. Ja mihinkäpä toimenpiteisiin hän olisi voinut ryhtyä, ilman että hän siten tunnusti, että hän, Horace Pendyce, oli mennyt liian pitkälle, että Horace Pendyce oli väärässä? Se ei ollut koskaan ollut hänen tapanaan, ja tapaansa hän ei voinut muuttaa nyt. Jos Margery ja George mieluummin pysyivät itsepintaisina, saivat he kantaa seuraukset ja selviytyä niin hyvin kuin taisivat.
Hiljaisessa lampunvalossa, joka pehmenemistään pehmeni silkkisen vihreän kaihtimen alla, hän istui ajattelemassa menneisyyttä sekavasti. Ja kuin olisi jokin ilkeä loihtu hänet vallannut, ei näihin mykkiin unelmiin sekaantunut yhtään muuta kuin mieluisia muistoja, yhtään muita kuin viehättäviä kuvia. Hän koetti ajatella vaimoaan tylysti, hän koetti maalata hänet mustaksi; mutta ikäänkuin se nurinkurisuus, joka oli syntynyt maailmaan hänen syntyessään ja oli kuoleva hänen kuollessaan, olisi ilvehtinyt hänen kanssaan, tuli hänen vaimonsa hänen luoksensa kuin lempeyden hengetär vallitakseen hänen mielikuvitustaan. Hän tuli hänen luokseen suloisia tuoksuja uhoten, silkin kahistessa, ja hänen kysyvä äänensä kuului sanovan: "No, rakkaani?" kuin ei hän olisi ensinkään pahoillaan. Hän muisti, kuinka oli tuonut mrs Pendycen ensi kertaa Worsted Skeynesiin kolmekymmentäneljä vuotta sitten "niin arkana ja ruusunhentona, mutta ylimysnaisena kiireestä kantapäähän, se kullanmuru", kuten hänen vanha hoitajansa oli lausunut.
Hän muisti hänet Georgen syntymästä, jolloin hän oli valkea ja läpikuultava kuin vaha, silmät pelkkää terää ja huulilla epämääräinen hymy. Hän muisti niin monta muuta kuvaa hänestä näiltä vuosilta, mutta ei koskaan kuihtuneena eikä vanhana naisena, ei koskaan naisena, joka oli elänyt aikansa. Nyt kun hänellä ei häntä enää ollut, ymmärsi mr Pendyce ensi kertaa, ettei hänen vaimonsa koskaan ollut tullut vanhaksi, että hän yhä vielä oli "arka ja ruusunhento, mutta ylimysnainen kiireestä kantapäähän, se kullanmuru". Eikä hän saattanut sietää tätä ajatusta; se sai hänet tuntemaan olonsa niin viheliäiseksi ja yksinäiseksi lampunvalossa, jonka ympärillä harmaat sääsket leijuivat, ja John-koiran nukkuessa hänen jalallaan.
Siksi hän tarttui kynttiläänsä ja lähti ylös nukkumaan. Ovet, joiden takana olivat palvelijain huoneet, oli suljettu. Avaran talon koko muussa osassa hänen kynttilänsä oli ainoa valo, hänen askeleensa ainoa ääni. Hän nousi portaita verkkaan kuten oli tehnyt monia tuhansia kertoja, mutta ei koskaan niinkuin nyt, ja varjon lailla asteli hänen takanaan John-koira.
Ja luonto-emo, joka tuntee ihmisten ja koirain sydämet, josta kaikki tulevat ja johon kaikki taas palaavat, se valvoi, ja pian sen jälkeen kuin kumpikin oli laskeutunut levolle, toinen yksinäiselle vuoteelleen, toinen siniselle liinatyynylle ovennurkkaan, se vaivutti heidät uneen.
Mutta keskiviikko saapui ja sen mukana keskiviikon velvollisuudet. Ne, jotka ovat kulkeneet Stoalaisten klubin ohi ja nähneet Stoalaisten istuvan siellä, saavat helposti piintyneitä päähänpistoja maataomistavien luokkien joutilaasta elämästä. Nämä kuvitelmat eivät suo heille lepoa, eivät päästä katkeruutta väistymään heidän kieleltään, sillä he itse kaipaavat kiihkeästi tuota "joutilasta" elämää. Mutta vaikka harhaluulot lienevät meidän osamme tässä sumuisessa maassa, niin että me ajattelemme kierosti lähimmäisistämme ja ihastelemme itseämme, ei "joutilas"-sana tässä ole paikallaan.
Monet raskaat velvollisuudet olivat Worsted Skeynesin herran hartioilla. Ensin oli käytävä tallissa päättämässä, oliko Beldamen polvi poltettava tai oliko uusi raudikko myytävä, kosk'ei se vetänyt ihmisiä kyllin hyvällä vauhdilla, ja sitten tukala kysymys Brugganin tai Bealin kauroista, mikä oli käsiteltävä Bensonin kanssa, joka oli kuin mikäkin lihava valkopartainen poika nahkavyössään ja paitahihasillaan. Sitten pitkä istumahetki työhuoneessa muistiinpanojen ja laskujen ääressä, jotka kaikki oli huolellisesti tarkistettava, jottei se-ja-se antaisi liian vähän liian vähästä tai liian vähän liian paljosta; sitten oli pikimmältään pistäydyttävä Jarvisin, ensimmäisen metsänvartijan luona kyselemässä uusien unkarilaisten lintujen vointia ja tekemässä suunnitelmaa, minkä avulla niin monta kuin mahdollista näistä elukoista, jotka hän oli kasvattanut poikasista saakka, estettäisiin ensi ajojahdissa lentämästä hänen ystävänsä lordi Quarrymanin alueelle. Ja tämä kesti kauan, sillä Jarvisin tunteet pakottivat hänet sanomaan kuuteen kertaan: "Niin, mr Pendyce, sen minä sanon, meidän ei olisi pitänyt menettää niin monta lintua tässä viime ajossa"; ja mr Pendycen vastaamaan: "Ei, Jarvis, ei tosiaankaan. No, mitä te ehdotatte?" Ja sitten tuo toinen tukala kysymys — miten saada paljon fasaaneja ja paljon kettuja elämään yhdessä täydessä sopusoinnussa — ja sitä käsiteltiin hartaasti ja loppumattomiin, sillä, kuten kartanonherran oli tapana sanoa: "Jarvis on täysin luotettava mitä kettuihin tulee." Hän ei sietänyt, että hänen metsästysmaansa riistettiin puhtaiksi.
Sitten sukkelaan takaisin syömään aamiaista tai kenties ei mitään aamiaista ensinkään, jotta ruumis pysyisi jäntevänä; ja ulos taas heti ratsain tai jalan kotikartanolle tai kauemmaksi, minne oli tarvis, ja sitten tuli pitkä iltapäivä, jolloin tarkastettiin mullien kylkiluita, lanttujen väriä tai joidenkin seinien tai veräjien ulkoasua.
Sitten takaisin kotiin teen ja Timesin ääreen, joka tähän saakka oli saanut osakseen vain ohimeneviä silmäyksiä, ja silloin oli tarkkaavaisuus huolellisesti kohdistettava niihin Parlamentin toimenpiteisiin, jotka sisälsivät kaukaista uhkaa vallitsevaa olotilaa vastaan, lukuunottamatta tietysti tulevaa vehnätullia, joka oli niin tarpeellinen Worsted Skeynesin vaurastumiseen. Sitten sattui, että hänen luokseen lähetettiin maankiertäjiä, ja heille hän huomautti vain: "Kädet esiin, mies", ja jos havaittiin, ettei niitä mikään kunniallinen työ ollut karkaissut, lähetettiin heidät oikopäätä putkaan. Päinvastaisessa tapauksessa mr Pendyce kävi vallan neuvottomaksi ja asteli edestakaisin, koettaen vakavasti harkita, mikä oli hänen velvollisuutensa heitä kohtaan. Oli myös sellaisia päiviä, jotka kokonaan kuluivat oikeudenistuntoihin, jolloin monenkarvaiset rikkojat tulivat hänen eteensä, ja heille hän sääti oikeutta heidän rikkomuksensa suuruuden mukaan, alkaen pahimmasta, salametsästyksestä, keveimpään, vaimon pahoinpitelyyn; sillä vaikka hän oli inhimillinen mies, ei perinnäistapa sallinut hänen katsoa viimeksi mainitunlaista urheilua varsinaisesti rikolliseksi — ei ainakaan näin maalla.
Tosin nuori ja harjaantunut järki olisi selvittänyt nämä asiat murto-osassa samaa aikaa, mutta tämä olisi loukannut perinnäistapaa, järkyttänyt kartanonherran varmaa vakaumusta, että hän täytti velvollisuuttaan, ja antanut juoruaville kielille aihetta puhua kevytmielisyydestä. Ja vaikkakin kaikki tämä aherrus suoranaisesti tai välillisesti palveli hänen omia etujaan, niin täyttihän hän siinä velvollisuutensa maata kohtaan ja tuki jokaisen englantilaisen oikeutta olla maalaismainen mistä hinnasta hyvänsä!
Mutta tänä keskiviikkona oli elämä ikäänkuin menettänyt makunsa. Olla aivan yksinään keskellä vainioitaan — kenenkään välittämättä siitä, tekikö hän yhtään mitään, ilman että hän saattoi kenellekään tunnustaa, että Beldamen jalka oli poltettava, että Peacock vaati lisää veräjiä — se oli enemmän kuin hän saattoi kestää. Hän olisi halunnut sähköttää tyttärilleen, että he tulisivat kotiin, mutta hän ei olisi pystynyt vastaamaan heidän kysymyksiinsä. Gerald oli Gibraltarissa! George — George ei ollut hänen poikansa! Ja hänen ylpeytensä kielsi häntä kirjoittamasta vaimolle, joka näin oli jättänyt hänet yksinäisyyteen ja häpeään. Sillä häpeää se oli, mitä kartanonherra syvällä itsepintaisen suuttumuksen alla tunsi, — häpeää siitä, että hänen täytyi kaihtaa naapureitansa, jotteivät nämä tekisi hänelle kysymyksiä, joihin hänen oma hyvä maineensa ja hänen ylpeytensä pakotti häntä vastaamaan valheella; häpeää siitä, ettei hän ollut herra talossaan — ja vielä suurempi olisi häpeä ollut, jos joku olisi sen havainnut. Tosin hän ei ollut tietoinen siitä, että hän tunsi häpeää, sillä hän oli itsehavaintoon tottumaton, hän kun oli aina torjunut sen luotaan. Sillä hän oli aina tottunut ajattelemaan henkilökohtaisesti, kuten esimerkiksi, kun hän aamiaispöydässä sattui katsahtamaan ylös eikä nähnyt vaimoaan, vaan Besterin, joka valmisti kahvia, jolloin hän ajatteli: "Tuo on kyllä kaikesta selvillä, se on varma!" ja häntä harmitti, kun hän ajatteli niin. Nähdessään mr Barterin tulevan kartanoon päin hän ajatteli: "Peijakas! en minä voi tavata häntä" ja pujahti ulos, ja häntä harmitti, että hän näin oli kartellut häntä. Kun hän skottilaisessa puutarhassa kohtasi Jackmanin, joka kasteli ruusuja, sanoi hän tälle: "Rouva on mennyt Lontooseen" ja kääntyi äkisti pois, ja häntä harmitti, että jokin salaperäinen yllyke oli pakottanut hänet kertomaan tämän.
Tällaista oli kautta koko pitkän murheellisen päivän, ja ainoa mikä tuotti hänelle lohtua, oli pyyhkiä jälkisäädöksestä poikaansa koskevat kohdat ja ahertaa uuden, niiden sijalle kirjoitettavan pykälän kimpussa:
Sen johdosta, että vanhin poikani on gentlemannille ja Pendycen nimen kantajalle arvottoman käytöksensä kautta osoittautunut luottamustani ansaitsemattomaksi, ja koska minä mielipahakseni en voi muuttaa tilani perintöjärjestystä, säädän täten, ettei hänen missään muodossa pidä päästä osalliseksi muun omaisuuteni eikä henkilökohtaisten varojeni jakoon, lujasti vakuutettuna siitä, että velvollisuuteni on tehdä niin perheeni ja maan etujen kannalta, ja minä teen tämän säädöksen vihasta vapaana.
Sillä kaiken vihan, minkä häntä esti vaimoa kohtaan tuntemasta se, että hän niin suuresti kaipasi häntä, sen hän lisäsi siihen, mitä hän jo ennestään tunsi poikaansa kohtaan.
Seuraava posti toi kirjeen kenraali Pendyceltä. Hän avasi sen sormin, jotka olivat yhtä tärisevät kuin hänen veljensä käsiala.
Armeijan ja laivaston klubi.
Rakas Horace!
Mikä hitto sai sinut lähettämään tuollaisen sähkösanoman? Se tärveli minulta aamiaisen ja sai minut täyttä vauhtia rientämään Margeryn luo, joka jaksoi mainiosti. Jos hän olisi ollut huonovointinen tai muuta sellaista, olisin tehnyt sen mielihyvällä, mutta nyt hän oli täydessä puuhassa pukujensa takia tai mitä hän lienee puuhannut, ja varmastikin hän piti minua mielipuolena, kun tulin hänen luokseen sellaiseen aikaan aamulla. Sinun ei pidä ottaa tavaksesi lähettää sähkösanomia. Sähkösanoma merkitsee aina jotain tärkeää — ainakin olen minä aina luullut niin. Minä tapasin Georgen, kun hän tuli kovaa kyytiä äitinsä luota. En voi nyt kirjoittaa tämän enempää. Minun pitää juuri mennä syömään.
Harras veljesi Charles Pendyce.
Margery voi hyvin. Hän oli tavannut Georgen. Paatuvin sydämin meni kartanonherra levolle.
Ja keskiviikko päättyi…
Ja torstaina, iltapäivällä, kantoi ruskea tamma mr Pendyceä ajotietä myöten, ja häntä seurasi John-koira. He sivuuttivat "The Firsin", missä Bellew asui, kääntyivät siitä jyrkästi oikealle ja alkoivat kohota kylän yhteismaalle. Heidän mukanaan kulki sen miehen kuva, joka oli tämän kaiken takana — kuva, joka nyttemmin aina asusti kartanonherran mielessä, kummittelija, jolla oli korkeat hartiat, pienet, hehkuvat silmät, lyhyeksi leikatut punaiset viikset, hoikat, väärät sääret. Hän oli ruma tahra tässä järjestelmässä, jota kartanonherra rakasti, perintöoikeuden häpeäpaalu, vitsaus kuin hunnien Attila, rikollinen irvikuva kaikesta siitä, mitä maalais-aatelismiehen pitäisi olla — hänen urheilun ja ulkoilman harrastuksestaan, hänen "sisustaan" ja rohkeudestaan, hänen itsetuntemuksestaan, hänen kyvystään juoda lasinsa pohjaan miehen lailla, hänen ritarillisuudestaan, joka nyt oli käynyt vanhanaikaiseksi. Niin — tiesi mikä jätkä miehekseen, kummittelija keskellä koiraparveaan, huono luonne — mies, joka entisaikoina olisi ammuttu, juopotteleva kalpeanaamainen piru, joka halveksi Horace Pendyceä, jota Horace Pendyce vihasi, mutt'ei oikein voinut halveksia. "Sellainen on aina joka metsästysseudussa!" Kyllä olikin lurjus laatuaan!
Kartanonherra pääsi huipulle, ja koko Worsted Scotton oli näkyvissä. Se oli hiekkaista tannerta, joka kasvoi kanervaa ja piikkihernettä, siellä täällä oli joku yksinäinen mänty; sillä ei ollut mitään arvoa, ja hän himoitsi sitä kuin poika palasta, jonka joku toinen on näpistänyt hänen omenastaan. Häntä kiusasi se, että se siinä levisi, hänen omanaan eikä kuitenkaan hänen, kuin vaimo, joka ei ollut vaimo — ikäänkuin kohtalo olisi sillä huvitellut hänen kustannuksellaan. Täten hän ei voinut muodostaa siitä itselleen mitään selvää kuvaa; sillä kartanonherran laita oli kuten ihmisten yleensä: se mitä hän rakasti ja omisti, sai määrätyn hahmon — hän näki sen. Aina kun sanat "Worsted Skeynes" olivat hänen mielessään — ja ne olivat melkein aina — kohosi hänen mieleensä täsmällinen ja yksityiskohtainen mielle, vaikka sitä on vaikea kuvata; mutta mikä tämä kuva olikin, tiesi hän, että Worsted Scotton tärveli sen. Tosin hän ei voinut keksiä, miten yhteismaata olisi saattanut käyttää, mutta hän tunsi syvästi, että kaikki oli vain torpparien pahansuopuutta, ja sitä hän ei voinut sietää; yksi ainoa elukka ei olisi kahdessa vuodessa voinut lihota sen laihoilla laitumilla. Vain kolme vanhaa aasia vietti siellä viimeisiä päiviään. Sylys polttopuita tai vanhoja sanajalkoja, muutama turvemätäs eräästä erikoisesta paikasta — siinä kaikki mitä itsekkäät talonpojat sieltä saivat kokoon. Mutta torpparit eivät olleet niin vaarallisia — heistä hän kyllä olisi selvinnyt, tuo Peacock se hänelle tuskan tuotti, vain siksi, että hänen maansa sattui rajoittumaan yhteismaahan, ja hänen isänsä olivat käyttäytyneet törkeästi ennen häntä. Mr Pendyce ratsasti ympäri katsellen aitausta, jonka hänen isänsä oli pystyttänyt, kunnes hän tuli siihen kohtaan, minkä Peacockin isä oli repinyt alas; ja oudon sattuman ansiosta — sellaista kun tapahtuu painetuissa kuvauksissa — hän kohtasi Peacockin itsensä, joka seisoi aukossa kuin olisi edeltäpäin aavistanut kartanonherran käynnin. Tamma pysähtyi itsestään, John-koira laskeutui kohtuullisen matkan päähän mietiskelemään, ja pitkän matkan päähän saattoi kuulla sen sitä tekevän ja silloin tällöin lotkaisevan kielen suuhunsa.
Peacock seisoi kädet housuntaskuissa. Vanha olkihattu oli hänellä päässään, hänen tihrusilmänsä tuijottivat maahan, ja hänen hevosensa, jonka hän oli sitonut pystyyn jättämäänsä aidanseipääseen, oli myös kääntänyt katseensa maahan, sillä se halusi nurmea. Mr Pendycen kamppailu hänen palavan navettansa pelastamiseksi oli siitä pitäen alituisesti pysynyt vuokraajan mielessä. Hän tunsi, että hän unohti sitä päivästä päivään — että hän pian olisi unohtanut sen kokonaan. Hän tunsi kuinka hänen vanhat epäilyksensä, jotka hän oli isiltään perinyt, joka hetki kohosivat hänen mielessään. Ja niin oli hän tullut tänne katsomaan, mitä aukon näkeminen vaikuttaisi hänen kiitollisuuden tunteeseensa. Hänen nähdessään kartanonherran alkoivat hänen pienet silmänsä vilkkua edestakaisin kuin porsaan silmät, kun se saa potkun takaapäin. Se, että mr Pendyce oli valinnut juuri tämän hetken tänne tullakseen, oli kuin vihjaus siitä, että kaitselmus, joka tietää kaiken, tiesi myös, mitä mr Pendycen oli paras tehdä.
"Hyvää iltaa, herra. Kuiva ilma; sadetta on kovasti tarvis. Minä en saa mitään rehua, jos tätä jatkuu."
Mr Pendyce vastasi:
"Iltaa, Peacock. Teidän pelloillannehan on ensiluokkainen heinä."
He käänsivät nopeasti silmänsä pois, sillä tällä hetkellä he eivät sietäneet nähdä toisiaan.
Oli äänettömyys; sitten sanoi Peacock:
"Miten käy minun veräjieni, herra?" ja hänen äänensä värähti kuin olisi kiitollisuus vielä voinut päästä voitolle hänessä.
Kartanonherra loi ärtyisän silmäyksen aitaamattomaan alueeseen oikealla ja vasemmalla puolellaan, ja hänen mielessään välähti ajatus:
"Jos minä nyt antaisin tuolle lurjukselle hänen veräjänsä, niin antaisikohan hän minun taas aidata Scottonin?"
Hän katseli tanakkaa, parrakasta miestä, ja pettämätön vaisto, jolle mr
Paramor oli antanut niin ruman nimen, ohjasi häntä:
"Minä tahtoisin tietää, mikä vika teidän veräjissänne on, hyvä mies?"
Peacock katsoi häneen suoraan tällä kertaa; hänen äänensä ei enää värähdellyt, siinä kaikui jonkinmoinen karkea hyväntuulisuus.
"No, puolet niistä ovat läpimätiä!" sanoi hän ja hengähti helpotuksesta, sillä hän tiesi, että kiitollisuus oli kuollut hänen sielustaan.
"Hyvä, minä toivoisin, että omat kotiveräjäni olisivat puoleksi niin hyvät. Tule, John!" Ja koskettaen tammaa kannallaan kääntyi mr Pendyce pois, mutta ennenkuin hän oli päässyt kahtatoista askelta, katsoi hän taakseen.
"Mrs Peacock kai voi hyvin, vai kuinka? Mrs Pendyce on mennyt
Lontooseen."
Ja koskettaen hattuaan ja odottamatta Peacockilta vastausta hän ratsasti tiehensä. Hän valitsi tien, joka Peacockin talon takaa vei hevosaitaukselle ja päättyi krikettikentälle, mikä oli eräs hänen omista pelloistaan, jonka hän oli tähän tarkoitukseen luovuttanut.
Uusintakilpailu Coldinghamin joukkuetta vastaan oli käynnissä, ja kartanonherra pysähtyi sitä katselemaan, istuen liikkumattomana hevosensa selässä. Pitkä herrasmies käveli kenttää myöten verkkaan häntä vastaan. Se oli hänen armonsa Geoffrey Winlow. Mr Pendyce tukahdutti halunsa, joka käski häntä kääntämään tamman pois ja ratsastamaan tiehensä.
"Me tulemme antamaan teille selkään, kartanonherra! Kuinka mrs Pendyce voi? Vaimoni lähetti tervehdyksensä."
Kartanonherran kasvoilla, joihin aurinko lankesi, oli puna, jota päivänpaiste yksin ei aiheuttanut.
"Kiitos", sanoi hän. "Hän voi varsin hyvin. Hän on lähtenyt Lontooseen."
"Entä te itse, ettekö mene sinne tällä huvikaudella?"
Kartanonherran katse hipaisi toisen levollisia silmiä.
"Luullakseni en", sanoi hän verkkaan.
Winlow palasi täyttämään velvollisuuksiaan.
"Vanha Barter-raukka ei ole saanut ainoatakaan pistettä!" hän sanoi yli olkansa.
Kartanonherra havaitsi, että mr Barter lähestyi häntä takaapäin.
"Näetkö tuota vasemmanpuoleista miestä?" sanoi hän ja työnsi alahuulensa esiin. "Katso nyt hänen jalkaansa. Etkö myönnä, että tuo oli virheellinen pallo? Hän löi minut sellaisella. Hän lyö aina sellaisia. Tuo Locke kelpaa tuomariksi yhtä vähän kuin —"
Hän keskeytti ja katsoi vakavasti lyöjään.
Kartanonherra ei vastannut, vaan istui kuin patsas tammansa selässä.
Äkkiä karahti hänen kurkkunsa.
"Mitenkä vaimosi jaksaa?" sanoi hän. "Mrs Pendyce oli aikonut tulla häntä tapaamaan, mutta — mutta hän lähti Lontooseen."
Kirkkoherra ei kääntänyt päätään.
"Minun vaimoniko? Oh, erinomaisesti! Tuossa vielä yksi! Minä sanon sen,
Winlow, tämä menee liian pitkälle!"
Geoffrey Winlow'n miellyttävä ääni kuului sanovan:
"Olkaa hyvä ja jättäkää puhuminen johtajan kanssa!"
Kartanonherra käänsi tammansa ja ratsasti pois; ja John-koira, joka oli odottanut kohtuullisen välimatkan päässä, seurasi perässä, kieli suusta riippuen.
Kartanonherra kääntyi veräjästä kotiviidakon läpi vievälle tielle, ja John-koira, joka vainusi riistaa sekä vasemmalla että oikealla puolellaan, liikutti lakkaamatta sekä kuonoaan että häntäänsä. Viidakossa oli viileätä. Metsän kesäkuinen lehvistö muodosti pitkän holvin, jonka harjalla mutkitteli sininen kaistale taivasta. Tammien ja pähkinäpuiden, pyökkien ja jalavien välissä häämötti siellä täällä koivun runko, jonka nämä vanhemmat puut olivat ikäänkuin ottaneet vangiksi ja pusersivat piiriinsä, ylpeinä saaliistaan, ikäänkuin tahtoen estää tätä metsän herkkää henkeä pääsemästä heidän käsistään. Ne tiesivät, että jos tämä heidän haltiattarensa, joka oli villimpi ja kuitenkin lauhkeampi kuin ne itse, olisi poistunut, olisivat ne menettäneet arvonsa ja sulonsa, yhdyskuntansa sielun.
Kartanonherra laskeutui maahan ja sitoi hevosensa ja istui läheisimmän koivun alle, kaatuneen jalavan rungolle. John-koira istuutui myös ja katseli häntä rakastavin silmin. Ja näin istuessaan he ajattelivat ajatuksiaan, mutta ne olivat kummallakin erilaiset.
Sillä tämän koivupuun alla oli Horace Pendyce suudellut vaimoaan sinä päivänä, jolloin oli tuonut hänet kotiinsa Worsted Skeynesiin, ja vaikka hän ei havainnut yhtäläisyyttä vaimonsa ja koivun välillä, mistä joku poloinen kuvittelija olisi voinut huomauttaa, ajatteli hän nyt kuitenkin tuota iltapäivää. Mutta John-koira ei sitä ajatellut; hänen muistonsa oli liian usvainen, sillä tämä oli tapahtunut kaksikymmentäkahdeksan vuotta ennen hänen syntymäänsä.
Mr Pendyce istui kauan siinä hevosineen ja koirineen, ja mustasta kerästä, jonka enemmän kuin puoleksi uneen vaipunut John-koira muodosti, välkähti aika-ajoin silmä, joka loisti sen isäntää kohti kuin palvova tähti. Aurinko loisti myös ja kultasi koivunrungon. Linnut ja nelijalkaiset aloittivat iltapuuhansa viidakossa, ja jänikset, jotka hypähtivät esiin ajotielle, katsahtivat hämmästyneinä koiraan ja hyppäsivät takaisin taas. Ne tiesivät, ettei hevosmiehillä ole pyssyjä, mutta ne eivät uskaltaneet luottaa tuohon mustaan, pörröiseen otukseen, jonka kuono niin värähteli joka kerta, kun ne tulivat näkyviin. Sääsket alkoivat tanssia, ja niiden tanssiessa saivat kaikki äänet ja tuoksut ja hahmot illan leiman. Ja ilta oli kartanonherrankin sydämessä.
Verkkaan ja kankeasti hän nousi rungolta ja lähti ratsastamaan kotiin. Siellä oli oleva aivan yhtä yksinäistä, mutta talo on sentään parempi kuin metsä, missä sääsket tanssivat, linnut ja nelijalkaiset puuhaavat ja varjot pitenevät, missä aurinko hiipii puunrunkoja ylöspäin ja kaikki ovat välinpitämättömiä omistajaansa, ihmistä, kohtaan.
Kello oli yli puoli seitsemän, kun hän meni työhuoneeseensa. Akkunan ääressä seisoi joku nainen, ja mr Pendyce sanoi:
"Anteeksi…"
Nainen kääntyi; se oli hänen vaimonsa. Kartanonherra pysähtyi käheästi äännähtäen ja seisoi paikallaan peittäen kädellään silmänsä.