GREGORY KATSELEE TAIVASTA KOHTI
Kun Gregory Vigil nimitti mr Paramoria pessimistiksi, johtui se siitä, että hän yhtä vähän kuin muutkaan ymmärsi tämän sanan sisällystä; sillä sekapäisyydessään, joka hänellä oli yhteisenä monien, jonakin sumuisena hetkenä siinneiden ihmisten kanssa, hän ajatteli, että se, joka näki asiat sellaisina kuin ne ovat, koetti kuvailla ne entistä pahemmiksi. Gregorylla oli oma tapansa katsella asioita, ja se oli hyvin kallis hänelle — niin kallis, että hän mieluummin sulki silmänsä kuin näki ne muulla tavalla, ja kun asiat eivät hänelle olleet samanlaisia kuin mr Paramorille, ei oikeastaan voi sanoa, ettei hän olisi nähnyt niitä sellaisina kuin ne olivat. Mutta hän ei pystynyt näkemään lokaa kasvoilla, joiden hän toivoi olevan puhtaat; jokin neste hänen sinisilmissään hajoitti tämän loan, sillä välin kuin kasvojen kuva oli matkalla verkkokalvolle. Tämä tapahtuma oli tajuton, ja sitä on nimitetty idealismiksi. Siksi hän tuli yhä varmemmaksi, kuta kauemmin hän mietti, siitä, että hänen holhokillaan oli oikeus olla uskollinen rakastamalleen miehelle, oikeus yhdistää elämänsä hänen elämäänsä. Ja tämän ajatuksen terän hän painoi yhä syvemmälle sydämeensä.
Kello neljän aikaan sinä päivänä, jolloin mrs Pendyce kävi ateljeessa, toi juoksupoika hänelle seuraavan kirjeen.
Greenin hotelli, torstaina.
Rakas Grig!
Minä olen tavannut Helen Bellew'n ja olen juuri tullut Georgen luota. Me olemme kaikki eläneet ilkeän unen vallassa. Hän ei rakasta Georgea — kenties hän ei ole häntä koskaan rakastanut. Minä en tiedä enkä halua tuomita. Hän on hylännyt Georgen. En katso olevani oikeutettu lausumaan mitään sen johdosta. Alusta loppuun saakka se näyttää niin tarpeettomalta, tarkoituksettomalta, ristiriitaiselta sekasotkulta. Minä kirjoitan sinulle tämän kertoakseni kuinka asiat todella ovat ja pyytääkseni sinua, jos sinulta liikenee hetki, pistäytymään Georgen klubissa tänä iltana ja ilmoittamaan minulle, onko hän siellä ja mitenkä hänen laitansa on. Ketään muuta minä en voi pyytää tekemään tätä puolestani. Suo anteeksi, jos tämä kirje tuottaa sinulle tuskaa.
Harras serkkusi Margery Pendyce.
Niille, jotka katsovat kaikkia inhimillisiä asioita kuin yhdellä silmällä, ahtaasta henkilökohtaisesta näkökulmasta, jotka eivät pysty näkemään kaiken ihmispuuhan alla piilevää ironiaa ja nauttimaan siitä, joiden yksinkertaiset sydämet houkuttelevat tämän ironian sen kaikkein sydämellisimpään hymyyn, jotka tämän ironian voittaminakin pysyvät kukistumattomina — niille ei ajan oloon mikään kohtalon isku, mikään heidän käsityksiensä kumous pysy merkitsevänä. Nuolet osuvat, värähtävät ja varisevat maahan, kuin ketjupanssarista, kunnes viimeinen nuoli pääsee tunkeutumaan panssarin alle ja syöpyy sydämeen, haavoitetun huudahtaessa: "Mitä — sinäkö? Ei, ei! Minä en usko, että sinä siinä olet!"
Sellaiset ihmiset ovat tehneet suuren osan siitä, mitä tässä vanhassa maailmassa on ollut tehtävänä, ja kenties vielä suuremman osan siitä, mikä olisi ollut tekemättä jätettävä.
Kun Gregory sai tämän kirjeen, käsitteli hän par'aikaa erään morfiinin valtaan langenneen naisen tapausta. Hän pisti kirjeen taskuunsa ja jatkoi työtään. Sen enempää hän ei pystynyt tekemään.
"Tässä on selonteko, mrs Shortman. Ottakoot hänet haltuunsa kuudeksi viikoksi. Hän palaa sieltä uutena ihmisenä."
Mrs Shortman nojasi laihan päänsä laihoihin kasvoihinsa ja kiinnitti hehkuvat silmänsä Gregoryyn.
"Minä pelkään, että hän on kadottanut kaiken siveydentunnon", sanoi hän. "Tiedättekö, mr Vigil, minä melkein pelkään, ettei hänellä koskaan ole ollutkaan mitään sellaista."
"Mitä te tarkoitatte?"
Mrs Shortman käänsi katseensa pois.
"Toisinaan minä tunnen kiusausta uskoa", sanoi hän, "että on olemassa sellaisia ihmisiä. Mahdammeko me ottaa kylliksi huomioon sitä! Siltä ajalta, jolloin olin maalaistyttö, muistan pastorimme tyttären, joka oli hyvin sievä olento. Hänestä kerrottiin kauhistavia asioita jo ennenkuin hän meni naimisiin, ja sitten me kuulimme, että hän oli ottanut eron. Hän tuli Lontooseen ja ansaitsi elantonsa pianonsoitolla, kunnes hän taas meni naimisiin. Minä en tahdo mainita teille hänen nimeään, mutta hän on varsin tunnettu, eikä kukaan ole koskaan havainnut hänen näyttävän vähintäkään hävyn merkkiä. Jos on yksi sellainen nainen olemassa, saattaa niitä olla tusinoittain, ja minusta toisinaan tuntuu, että me haaskaamme —"
Gregory sanoi kuivasti:
"Muistan, että te olette ennenkin sanonut niin."
Mrs Shortman puraisi huultaan.
"Minä en luullakseni säästä ponnistuksiani enkä aikaani", sanoi hän.
Gregory nousi nopeasti ja tarttui hänen käteensä.
"Tiedän sen — oh, tiedän sen", sanoi hän lämpimästi.
Äkkiä kuului, kuinka miss Mallow vimmatusti naputti kirjoituskonetta nurkassaan. Gregory tempasi hattunsa naulakosta.
"Minun täytyy mennä nyt", sanoi hän. "Hyvää yötä."
Ilman edelläkäypää varoitusta, kuten sydänten on tapana, oli hänen sydäntänsä alkanut särkeä, ja hän tunsi, että hänen täytyi päästä ulos raittiiseen ilmaan. Hän ei noussut raitiovaunuun eikä ajuriin, vaan asteli eteenpäin niin lujasti kuin taisi, koettaen ajatella, koettaen ymmärtää. Mutta hän saattoi vain tuntea — sekavia ja suruisia tunteita, mihin silloin tällöin sekaantui outoja mielihyvän pisaroita, jotka hävettivät häntä. Tietoisesti tai tietämättään veivät hänen askeleensa Chelseahin päin, sillä vaikka ihmisen silmät olisivatkin tähtiin kohotetut, eivät hänen jalkansa voi viedä häntä sinne, ja Chelsea näytti eri vaihtoehdoista parhaimmalta. Hän ei yksin kulkenut tätä tietä, vaan moni kulki hänen kanssaan samaan suuntaan, ja moni oli ollut siellä ja oli nyt paluumatkalla, ja kadut olivat loppumatonta virtaavaa joukkoa täynnä kesäisenä iltapäivänä. Ja miehet, joita hän kohtasi, katsoivat häneen, ja Gregory katseli heihin, eivätkä kummatkaan nähneet toistaan, sillä niin on kirjoitettu, etteivät ihmiset huomaa muuta kuin omia huoliansa. Aurinko, joka paahtoi hänen kasvojaan, lankesi heidän selkäänsä, tuuli, joka viillytti hänen selkäänsä, puhalsi heidän poskilleen. Sillä koko huoleton maailma kulki rataansa, pitkin kaikkeuden kivitystä, ja yksi miljoonista oli matkalla Chelseahin ja kohtasi miljoonia, jotka olivat tulossa pois.
"Onko mrs Bellew kotona?"
Hän astui huoneeseen, joka oli viisitoista jalkaa leveä ja kenties kymmenen korkea, jossa oli murjottava kanarialintu pienessä kullatussa häkissään, avattu piano, jolla oli esillä oopperapartituuri, sohva, jolle oli kasattu tyynyjä, ja sillä pahantuulinen nainen, jonka posket hehkuivat ja kyynärpäät nojasivat polviin, jonka leuka oli käden varassa ja katse tuijotti tyhjään. Huone oli tämän kokoinen ja se sisälsi nämä esineet, mutta Gregory toi siihen mukaansa jotakin, joka saattoi sen näyttämään toisenlaiselta hänen silmissään. Hän istuutui poiskääntynein silmin akkunan ääreen ja puheli hillityllä äänellä, missä toisinaan sorahti jotakin mielenliikutuksen tapaista. Hän aloitti kertomalla morfiinin orjuuteen joutuneesta naisestaan ja sitten hän kertoi, että hän tiesi kaiken. Sanottuaan tämän hän katsoi ulos akkunasta, minne rakennusmestarit huolimattomuudessaan olivat jättäneet kapean kaistaleen taivasta. Ja täten hän vetäytyi näkemästä Helen Bellew'n kasvojen halveksivaa, kärsimätöntä ilmettä, joka tuntui sanovan: "Sinä olet hyvä mies, Gregory, mutta koeta taivaan nimessä kerrankin nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat! Minä olen saanut kylläkseni tästä!" Ja hän välttyi näkemästä, miten mrs Bellew ojenteli käsivarsiansa ja haritti sormiansa kuin ärtyisä kissa ojentelee ja harittaa varpaitaan. Hän kertoi mrs Bellew'lle, ettei hän tahtonut pahoittaa hänen mieltään, mutta jos hän jotakin tarvitsi, piti hänen lähettää sana — hän, Gregory, oli aina käsillä; ja hän katseli mrs Bellew'n jalkoihin, niin ettei hän nähnyt hänen huulensa käyrää. Hän kertoi mrs Bellew'lle, että tämä aina oli pysyvä hänen silmissään samana, ja hän pyysi häntä uskomaan sen. Hän ei nähnyt hymyä, joka ei koskaan hävinnyt mrs Bellew'n huulilta niin kauan kuin Gregory oli hänen luonaan — sitä hymyä hän ei voinut tulkita, koska se oli elämän hymy ja naisen, jota hän ei ymmärtänyt. Mutta hän näki sohvalla ihastuttavan olennon, jota hän oli vuosikausia kaihonnut, ja sitten hän meni pois ja jätti hänet seisomaan ovelle, huultansa purren. Ja koska Gregory vei silmänsä muassaan, ei hän nähnyt, mitenkä mrs Bellew taas istuutui sohvalle, samaan asentoon kuin ennen hänen käyntiään, kyynärpäät polvia vasten, leuka kämmenellä, synkät silmät, kuin pelurin, tuijottamassa etäisyyteen…
Korkeiden talojen välissä, kaduilla, jotka veivät Chelseasta pois, kulki monta miestä, jotka Gregoryn tavoin isosivat rakkautta, ja monta, jotka isosivat leipää, — miehiä, jotka kulkivat parittain tai kolmisin, joukoissa tai yksinään, ja muutamien katse oli kiinnitettynä maahan ja toisten suoraan eteenpäin ja toisten taivaalle, mutta kaikilla oli jonkinlaista rohkeutta ja vilpittömyyttä poloisissa sydämissään. Sillä kirjoitettu on, että vain rohkeuden ja vilpittömyyden turvin ihmisten on elettävä, kulkivat he sitten Chelseahin päin tai sieltä pois. Mutta kaikista näistä miehistä ei ainoakaan olisi ollut hymyilemättä, jos hän olisi kuullut kuinka Gregory sanoi itsekseen: "Minulle hän on aina pysyvä samana!" Mutta ei ainoakaan olisi nauranut…
Stoalaisten päivällisaika lähestyi, kun Gregory pääsi Piccadillylle, ja toinen Stoalainen toisen jälkeen astui ajurista ja meni klubin ovesta sisään. Miespoloiset olivat olleet kaiken päivää kovassa työssä kilpa-ajoissa, krikettikentillä, Hurlinghamissa tai puistossa; muutamat olivat olleet Kuninkaallisessa Akatemiassa, ja heidän kasvoillaan oli tyytyväinen ilme: "Ah, hyvä Jumala — vihdoinkin saamme levätä!" ja monet heistä eivät olleet syöneet ensinkään aamiaista, toivoen voivansa pitää painonsa alhaalla, ja monet, jotka olivat murkinoineet, eivät olleet voineet siitä niin hyvin kuin olisivat toivoneet, ja toiset olivat voineet liian hyvin, mutta kaikkien sydämissä paloi kirkas toivo, että he voisivat paremmin päivällispöydässä, sillä heidän jumalansa oli hyvä, ja hän asui Stoalaisten klubin keittiön ja kellarin välissä. Ja kaikki — sillä heillä oli kaikilla runollisuutta sieluissaan — katselivat eteenpäin kohti niitä paratiisillisia hetkiä, jolloin he sikari hampaissa ja hyvää viiniä edessään uneksivat sitä jokapäiväistä untaan, joka saapuu jokaisen Stoalaisen luo viidellätoista shillingillä tai vähemmälläkin, kaikki mukaan laskettuna.
Pieneltä syrjäkadulta parin kivenheiton päässä Stoalaisten klubista oli pari ompelijatarta tullut hengittämään ulkoilmaa; toinen oli keuhkotautinen, koska hän ei ollut pystynyt riittävästi ruokkimaan itseään viimeisten vuosien kuluessa, ja toinen näytti siltä, kuin hän olisi samasta syystä piakkoin tulemassa keuhkotautiseksi. He seisoivat katukäytävällä katsellen esiin ajavia vaunuja. Muutama Stoalainen näki heidät ja ajatteli: "Tyttöparat! He ovat kovin kurjan näköisiä." Muutamat sanoivat keskenään: "Tuollaista ei pitäisi sallia. Tarkoitan, se on niin vastenmielistä nähdä, ja näyttää siltä, kuin ei heille voisi mitään tehdä. Eiväthän he ole kerjäläisiä, ja mitä silloin voi tehdä?"
Mutta useimmat Stoalaiset eivät katsoneet heihin ensinkään, tuntien, etteivät heidän lempeät sydämensä sietäisi tällaista vastenmielistä näkyä, ja peläten tärvelevänsä itseltään päivällisen. Gregory ei myöskään nähnyt heitä, sillä hän katseli sattumalta kohti taivasta juuri kun tytöt menivät kadun poikki ja hävisivät ohikulkijain joukkoon, sillä he eivät olleet koiria, jotka saattoivat haistaa, minkälainen mies hän oli.
"Mr Pendyce on klubissa; minä ilmoitan teidät, herra." Ja heiluttaen vähän kättään, kuin olisi Gregoryn nimikortti ollut painava, antoi ovenvartija sen palveluspojalle, joka vei sen muassaan.
Gregory seisoi tyhjän lieden ääressä odotellen, ja hänen odotellessaan ei mikään herättänyt hänen huomiotaan, sillä Stoalaiset näyttivät hyvin luonnollisilta, aivan samanlaisilta miehiltä kuin hän itse, lukuunottamatta sitä, että heidän vaatteensa olivat hienommat, mikä sai hänet ajattelemaan: "Minä en huolisi asua täällä ja pukeutua päivälliseksi joka ilta."
"Mr Pendyce on hyvin pahoillaan, mutta hän on estetty tulemasta."
Gregory puri huultaan, sanoi: "Kiitos", ja meni pois.
"Sen vain Margery tahtoo tietää", ajatteli hän, "muu ei minua liikuta". Ja hän nousi raitiovaunuun ja kiinnitti silmänsä uudestaan taivasta kohti.
Mutta George ei ollut estetty. Haavoittuneen eläimen lailla, joka hakee turvaa luolastaan, istui hän mieliakkunassaan katsellen yli Piccadillyn. Hän istui siinä kuin olisi nuoruus jättänyt hänet, liikkumattomana, maahan painunein katsein. Oli kuin hänen jähmeässä mielessään olisi ratas kiertänyt ja survonut rikki hänen muistonsa viimeistä jyvästä myöten. Ja Stoalaiset, jotka eivät sietäneet nähdä miehen istuvan tuolla tavoin tänä pyhänä hetkenä, tulivat aika-ajoin hänen luokseen.
"Etkö aio ruveta syömään päivällistä, Pendyce?"
Sieluttomat elukat eivät puhu kenellekään tuskastaan — niiden laki on vaitiolo. Niin Georgenkin. Ja joka kerta kuin joku Stoalainen tuli hänen luokseen, hän puri hampaansa yhteen ja sanoi:
"Heti paikalla, vanha veikko."