BLAFARDISSA
Silloin tällöin kohoaa meidän nykypäiväisen sivistyksemme pinnalle joku noista suurista ja hyvistä ihmisistä, jotka kaikkien suurien ja hyvien miesten lailla tiedottomina työnsä hyvyydestä ja suuruudesta jättävät jälkeensä säilyvän muistomerkin itsestään, ennenkuin menevät perikatoon.
Niin on myös Stoalaisten klubin perustajan laita. Hän kohosi pinnalle vuonna 187—, vailla muuta omaa kuin vaatteensa ja aatteensa. Yhdessä vuodessa hän oli pannut Stoalaisten klubin pystyyn, kerännyt kymmenentuhatta puntaa, menettänyt vielä enemmän ja vaipunut pohjaan taas.
Stoalaisten klubi pysyi elossa hänen jälkeensä aatteensa kuolemattoman kauneuden vuoksi. Vuonna 1891 se oli voimakas yhdyskunta, kenties ei vallan niin eristäytyvä kuin aikaisemmin, mutta pääasiassa yhtä hieno ja ylimyksellinen kuin mikä Lontoon klubi tahansa, lukuunottamatta sitä ainoaa tai niitä paria, joihin kukaan ei ole koskaan päässyt. Aate, jonka sen perustaja oli pannut rakennuksen pohjaksi, oli kaikkien suurten aatteiden lailla yksinkertainen, pysyvä ja täydellinen — niin yksinkertainen, pysyvä ja täydellinen, että oli hämmästyttävää, kuinka kukaan ei ollut sitä aikaisemmin keksinyt. Se sisältyi järjestyssäännön ensimmäiseen pykälään:
"Kenelläkään tämän klubin jäsenistä älköön olko minkäänlaista ammattia."
Tästä klubin nimi — klubin, joka oli tunnettu kautta Lontoon viiniensä ja keittiönsä oivallisuudesta.
Se sijaitsi Piccadillyn varrella, vastapäätä Green Parkia, ja sen alakerran tupakkahuoneen monien akkunoitten läpi oli yleisöllä onni kaikkina vuorokauden aikoina nähdä lukuisia Stoalaisia eri asennoissa lukemassa päivälehtiä tai tuijottamassa ulos akkunasta.
Muutamat heistä, jotka eivät johtaneet yhtiöitä, viljelivät hedelmiä, omistivat huvipursia, kirjoittivat kirjoja tai harrastivat jotain teatteria. Enemmistö täytti elämänsä kasvattamalla hevosia, metsästämällä kettuja tai ampumalla lintuja. Muutamien yksilöiden tiedetään kuitenkin soittaneen pianoa ja siirtyneen roomalaiskatoliseen uskontoon. Monet tutkivat vuosi vuoden jälkeen samoja mantereen paikkoja samoihin vuodenaikoihin. Jotkut kuuluivat vapaaehtoiseen ratsuväkeen; toiset nimittivät itseään asianajajiksi; joskus joku innostui maalaamaan taulun tai antautui hyväntekeväisyyteen. Heidän joukossaan olivat lyhyesti sanoen edustettuina kaikki ihmislaadut ja temperamentit, mutta heidän yhteinen tunnusmerkkinsä oli riippumaton toimeentulo, jonka kaitselmus usein oli niin järjestänyt, etteivät he voineet päästä siitä vapaiksi.
Mutta vaikka ammatittomuuden periaate kävi yläpuolella kaikkien säätyerojen, olivat Stoalaiset kuitenkin enimmäkseen maa-aatelistosta peräisin. Heitä johti jäsenten valinnassa se vaisto, että klubin hengen turvasivat parhaiten tähän säätyyn kuuluvat henkilöt, ja vanhimmat pojat, jotka melkein itsestään tulivat jäseniksi, kiiruhtivat viivyttelemättä esittämään nuoremmat veljensä, säilyttäen siten viinin mahdollisimman puhtaana ja ylläpitäen sitä hienoa vanhan herraskartanon tuoksua, jota ei missään pidetä niin suuressa arvossa kuin Lontoossa.
Nähtyään Gregoryn ajavan ohi omnibussin katolla George Pendyce meni pelihuoneeseen, ja kun se vielä oli tyhjä, hän vaipui katselemaan seinillä riippuvia tauluja. Siinä olivat kaikkien niiden Stoalaisklubin jäsenten kuvat, jotka mikä milloinkin olivat tulleet jonkun kuuluisan pilapiirtäjän ikuistamiksi jossain kuuluisassa hienon maailman lehdessä. Kun niihin ilmestyi joku Stoalainen, leikattiin hänet heti irti, pantiin kehyksiin ja lasiin ja ripustettiin tovereittensa viereen tähän huoneeseen. Ja George siirtyi seinästä toiseen, kunnes hän tuli viimeiseen. Siinä oli hän itse. Hän oli esitettynä siinä moitteettomaan vaateparteen pukeutuneena, kyynärpäät vähän koukussa ja kilpa-ajokiikari olan yli heitettynä. Hänen mahdottoman suurta päätään koristi musta hattu hyvin leveine lierineen. Taiteilija oli kauan ja huolellisesti harkinnut kasvoja. Huulet ja posket ja leuka oli muovailtu niin, että ne tulkitsivat kuvaamatonta elämäniloa, mutta niiden asettelu antoi aavistaa itsepintaisuutta ja kiivautta. Silmille oli annettu lasimainen loiste ja niiden väliin pantu pieni juova, kuin kuvattu parhaillaan ajattelisi:
"Kova työ, kova työ. Aateluus velvoittaa. Minun täytyy kestää!"
Alle oli kirjoitettu: "Ambler."
George seisoi kauan katselemassa tätä maineensa tunnusta. Hänen tähtensä oli noussut korkealle. Sielunsa silmillä hän näki pitkän sarjan kilpa-ajovoittoja, pitkän rivin päiviä ja öitä, ja niissä ja niiden ympärillä — Helen Bellew'n; ja omituisen sattuman vaikutuksesta tuli hänen seisoessaan siinä taiteilijan lasimainen katse hänen silmiinsä ja pikku juova ilmestyi niiden väliin.
Hän kääntyi kuullessaan ääniä ja vaipui istumaan. Jos hänet olisi yllätetty näin tuijottamassa itseensä, olisi hänen sopivaisuusaistinsa saanut pahan kolahduksen.
Kello oli kaksikymmentä minuuttia yli seitsemän, kun hän poistui klubistaan ja ajoi Buckingham Gateen. Siellä hän lähetti pois ajurin ja käänsi pystyyn päällystakkinsa väljän turkiskauluksen. Hänen silkkihattunsa reunan ja tämän kauluksen välistä ei näkynyt mitään muuta kuin hänen silmänsä. Hän odotti yhteenpuristetuin huulin ja tutki tarkoin katseellaan jokaisen ohi menevän ajurin. Erään ripeää vauhtia tulevan heikossa lyhdyn valossa hän näki kättä ojennettavan merkiksi. Ajuri pysähtyi; George astui esiin varjosta ja nousi ajuriin. Se jatkoi matkaansa, ja mrs Bellew'n käsivarsi painui hänen omaansa vasten.
Tämä oli heidän yksinkertainen menettelytapansa, kun he halusivat mennä johonkin ravintolaan yhdessä.
Kolmannessa useammasta pienestä huoneesta, missä oli himmennetty valaistus, he istuivat pöydän ääreen nurkkaan, ja pöydän alla hiipi Helen Bellew'n kenkä lattiaa pitkin, kunnes se kosketti Georgen patenttijalkineita. Heidän silmissään oli kaikesta niiden muka varovaisuudesta huolimatta hehku, joka ei ottanut sammuakseen. Muuan vieras, joka maisteli punaviiniä tavallisen pöytänsä ääressä toisella puolen pientä huonetta, tarkasteli heitä kuvastimesta, ja hänen vanhaan sydämeensä läikähti lämmin hehku, puoleksi kateutta, puoleksi myötätuntoa; ymmärtävä hymy värähdytti hänen silmiään ympäröiviä ryppyjä. Niiden lempeys haihtui, ja jäljelle jäi pieni irve paljaaksi ajeltujen huulten ympärille. Naapurihuoneen oven takana kohtasi kaksi edeskäypää toisensa, ja heidän nyökkäyksissään ja vilkutuksissaan oli sama tiedoton myötätunto, sama tietoinen irve. Ja vanha vieras ajatteli:
"Kuinka kauan se kestänee?… Edeskäypä! … kuppi kahvia ja laskuni!"
Hän oli aikonut mennä teatteriin, mutta hän jäi sensijaan katsomaan mrs
Bellew'n valkeita hartioita ja loistavia silmiä loistavasta peilistä.
Ja hän ajatteli:
"Heillä on nuoruus nyt! Ah, nuoruus!… Edeskäypä, lasi Benedictineä!" Ja kun hän kuuli Helen Bellew'n naurun, hänen vanhaan sydämeensä koski. "Ei kukaan", hän ajatteli, "tule enää koskaan nauramaan minulle noin!… Kuulkaa, edeskäypä, mitä tämä on? Te olette pannut laskuuni yhden jäätelön!" Mutta edeskäyvän mentyä hän katseli uudestaan peiliin ja näki heidän kilistävän lasejaan, jotka olivat täynnä kuohuvaa kultaista viiniä, ja hän ajatteli: "Olkoon onneksenne! Yhdestä noiden hampaiden välkkeestä minä antaisin, rakkaani —"
Mutta hänen katseensa lankesi paperikukkiin, jotka koristivat hänen pientä pöytäänsä — keltaista ja punaista ja vihreää, kovaa, elotonta, koreaa. Hän näki ne äkkiä sellaisina kuin ne olivat, ja viininsakan lasissaan, liemitahrat liinalla ja syömiensä pähkinöiden jätteet. Hän puhkui ja rykäisi. "Tämä paikka ei enää ole sama kuin ennen", hän ajatteli. "Minä en tule tänne toistamiseen!"
Hän vääntäytyi päällystakkiinsa mennäkseen, mutta hän katsoi vielä kerran peiliin ja kohtasi heidän silmänsä kiintyneinä häneen itseensä. Niistä hän luki nuoruuden huoletonta sääliä vanhuutta kohtaan. Hänen silmänsä vastasivat heidän silmäinsä heijastukseen. "Odottakaahan! Teillä on nuoruus nyt! Minä en toivota teille mitään murhetta, armaani!" ja ontuen — sillä toinen hänen jaloistaan oli rampa — hän meni tiehensä.
Mutta George kumppaneineen jäi istumaan, ja jokaisesta viinilasista kävi heidän silmäinsä hehku yhä loistavammaksi. Sillä oliko nyt huoneessa ketään, josta heidän tarvitsi välittää? Ei elävää sielua! Vain hoikka tumma nuori edeskäypä, joka katsoi vähän kieroon ja oli keuhkotautinen, ja pieni juomanlaskija, jolla oli kalpeat ja kärsivän näköiset kasvot. Ja koko maailmalla näytti olevan heidän juomansa viinin väri; mutta he juttelivat yhdentekevistä asioista, ja vain heidän hilpeät ja loistavat silmänsä tosiaan puhuivat. Tumma nuori edeskäypä seisoi syrjässä liikkumattomana, ja hänen kierosilmäisessä katseessaan, joka oli kiintynyt Helen Bellew'n hartioihin, oli jossakin hurskaassa taulussa kuvatun pyhimyksen tiedoton kaipaus. Kenenkään huomaamatta pieni juomanlaskija kaasi itselleen tiskin takana lasin viiniä puolinaisesta pullosta. Punaisen kaihtimen raosta näkyi silmä ulkoa, tuijottavana ja uteliaana, kunnes sen omistaja jatkoi matkaansa koleassa ilmassa.
Kello oli paljon yli yhdeksän, kun he nousivat. Tumma nuori edeskäypä laski kaavun Helen Bellew'n ylle palvelevin käsin. Tämä loi katseen häneen, ja siinä oli ääretön lempeys. "Jumala tietää", hän näytti sanovan, "että jos minä voisin tehdä sinutkin onnelliseksi, niin minä tekisin sen! Miksi tarvitsee kenenkään kärsiä? Elämä on rikas ja hyvä!"
Nuoren edeskäyvän kierosilmäinen katse painui hänen edessään, ja mies kumartui kämmenelleen pudotetun rahan yli. Sukkelasti riensi pieni juomanlaskija heidän edelleen ovelle, hänen kärsivät kasvonsa vääntyivät pitkään hymyyn.
"Hyvää yötä, rouva; hyvää yötä, herra. Paljon kiitoksia!"
Ja hänkin jäi kumartamaan kämmenensä yli ja hänen hymynsä haihtui.
Mutta ajurissa Georgen käsivarsi kiertyi Helen Bellew'n ympäri kaavun alla, ja he kantautuivat eteenpäin rientävien vaunujen virrassa, jossa kulki samanlaisia pareja kuin he, erillään kaikesta muusta paitsi toinen toisensa silmistä, kaikesta muusta paitsi toinen toisensa kosketuksesta; ja poispäin kääntynein katsein he puolihämyssä puhelivat toisilleen matalalla äänellä.