GREGORY ALOITTAA UUDEN SOTARETKEN
Muurin ympäröimän puiston toisessa päässä, minkä mr Pendyce oli teettänyt rakkaan vanhan Strathbeggalynsa mukaiseksi, oli hoitamaton päärynä- ja kirsikkasarka. Se kukki aikaisin; jo huhtikuun kolmannen viikon lopulla viimeinen kirsikkapuu oli puhjennut kukkaan. Niiden alla olevassa korkeassa ruohossa kohosi vuosi vuoden jälkeen runsaasti keltaisia ja valkeita narsisseja, jotka paistattivat teriänsä auringonvalossa, mikä siivilöityi kukkivain lehvien välitse.
Ja tänne mrs Pendycen oli tapana tulla, ruskeat varsihansikkaat käsissään, ja kumartumisesta hieman punoittavin kasvoin hän seisoi siinä, ikäänkuin kaiken tämän kukkeuden näkeminen olisi rauhoittanut häntä. Hänen ansionsa oli, että nämä vanhat puut vuosi vuodelta säästyivät leikkaukselta ja muilta parannuksilta, joita kartanonherran nero muuten olisi pannut toimeen. Mrs Pendyce oli kasvanut vanhaan totteridgeläiseen perintäuskoon, että hedelmäpuitten oli annettava olla rauhassa, kun sensijaan hänen miehellään oli asiasta käsitys, joka ei ollut enempää ajastaan jäljellä, kuin hänen muutkaan käsityksensä, ja hän kannatti kaikkia uusia menettelytapoja. Mrs Pendyce oli kamppaillut näiden puiden puolesta. Ne olivat toistaiseksi ainoa asia, minkä puolesta hän oli taistellut avioliittonsa aikana, ja Horace Pendyce muisti vieläkin epämieltymyksellä, jolta aika tosin oli taittanut kärjen, kuinka hänen vaimonsa oli seissyt selin heidän makuukamarinsa ovella ja lausunut: "Jos sinä leikkaat nuo puuraukat, niin minä en tahdo asua täällä!" Mr Pendyce oli heti ilmaissut vakaan päätöksensä leikata ne; mutta kun hän tuli lykänneeksi toimituksen päiväksi tai pariksi, seisoivat puut leikkaamattomina vielä kolmekymmentäkolme vuotta myöhemmin. Olipa hän alkanut tuntea melkein ylpeyttä siitä, että ne yhä edelleen kantoivat hedelmiä, ja hänen oli tapana puhua niistä näin: "Omituinen vaimoni päähänpisto, niitä ei ole koskaan leikattu. Ja merkillistä kyllä ne viihtyvät paremmin kuin mitkään muut!"
Tänä keväänä, jolloin kaikki oli niin pitkälle kehittynyt, käet jo täydessä kukunnassa ja Georgen syntymävuonna istutetun "uuden puutarhan" lehtikuusien lemu häälyi ilmassa kuin hienoimpien sitruunien tuoksu, tuli mrs Pendyce hedelmätarhaan tavallista useammin, ja hänen sielussaan tuntui värähdys, se vanha, puoleksi tuskallinen kaipaus, hän ei tiennyt mihin, jonka hän niin usein oli tuntenut ensimmäisinä vuosinaan Worsted Skeynesissä. Ja istuessaan siinä vihreäksimaalatulla penkillä tuuheimman kirsikkapuun alla hän myös tavallista enemmän ajatteli Georgea, ikäänkuin hänen poikansa sielu, joka värähteli ensimmäisen tosi intohimonsa kourissa, olisi anonut häneltä myötätuntoa.
Hän oli ollut kotonaan niin vähän koko tänä talvena, pari kertaa muutaman päivän metsästyksellä ja kerran yli sunnuntain, ja äitinsä mielestä hän oli näyttänyt laihalta ja huolestuneelta. Hän oli ensi kerran ollut jouluna poissa kotoa. Äärettömän varovasti oli mrs Pendyce ohimennen kysellyt häneltä, oliko hän tavannut Helen Bellew'ta, ja hän oli vastannut: "Kyllä minä hänet toisinaan tapaan!"
Salaa hän kaiken talvea tutki Timesistä, mainittaisiinko siinä Georgen hevosta, ja oli pahoillaan, kun ei löytänyt mitään. Eräänä helmikuun päivänä hän kuitenkin keksi sen ylimmäisenä muutamissa hevosluetteloissa, joissa oli paljon numeroita, ja hän kirjoitti heti iloisin mielin pojalleen. Vain yhdessä niistä neljästä luettelosta, joissa "Amblerin" nimi mainittiin, se esiintyi toisena. Georgen vastaus saapui suunnilleen viikon kuluttua.
Rakas äiti!
Sinä huomasit kevätkilpailuihin määrätyt painot. He ovat yksinkertaisesti sysänneet minut syrjään koko leikistä. Suuressa kiireessä
harras poikasi George Pendyce.
Kevään lähestyessä hänen itsenäisen Lontoon-käyntinsä haave, joka oli virkistänyt häntä kaiken talvea, kävi yhä usvaisemmaksi ja haihtui lopulta kokonaan. Hän lakkasi uneksimastakin siitä, kuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan, eikä Georgekaan muistuttanut häntä siitä, ja kuten tavallista, hän lakkasi ihmettelemästäkin, miks'ei George muistuttanut häntä. Sensijaan hän ajatteli kesävierailuaan ja kaikkea sen rauhatonta seuraelämää jonkinmoisella raukealla levottomuudella. Sillä Worsted Skeynes, ja kaikki mitä Worsted Skeynes edusti, oli kuin raskas ratsumies, joka rautaisin käsin kuljetti häntä kapeata kujaa myöten; hän uneksi vapautuvansa saattajastaan avoimella kentällä, mutta sitäpä hän ei koskaan saavuttanut.
Hän heräsi kello seitsemän teetä juomaan ja seitsemästä kahdeksaan hän teki pikkumerkintöjä muistikirjaansa, minkä kestäessä mr Pendyce makasi selällään keveästi kuorsaten. Hän nousi vuoteesta kello kahdeksan. Kello yhdeksän hän tarjosi kahvia. Ajan kello puoli kymmenestä kymmeneen hän omisti taloudenhoitajattarelle ja linnuilleen, kello kymmenestä yhteentoista puutarhurille ja puvulleen. Kello yhdestätoista kahteentoista hän kirjoitti kutsukirjeitä henkilöille, joista hän ei välittänyt, ja myöntäviä vastauksia toisille, jotka eivät välittäneet hänestä; edelleen hän otti ja asetti asianmukaiseen järjestykseen shekkejä, jotka tarvitsivat mr Pendycen allekirjoitusta; ja kuminauhalla hän sitoi yhteen kuitteja, joiden selkään oli tehty huolelliset merkinnöt; säännöllisesti kävi myös mrs Hussell Barter häntä katsomassa. Kello kahdestatoista yhteen hän tämän ja "rakkaiden koirien" saattamana käveli kylään, missä hän epäröiden seisoi häntä arastelevien ihmisten tuvanovilla. Puoli kahdesta kahteen hän söi aamiaispäivällisen. Kello kahdesta kolmeen hän lepäsi valkean aamuhuoneen sohvalla sanomalehti kädessään, yrittäen lukea parlamenttikeskustelua ja ajatellen muita asioita. Kolmesta puoli viiteen hän oli rakkaiden kukkiensa luona, mistä hänet saatettiin kutsua pois minä hetkenä tahansa ottamaan vastaan vieraita. Puoli viisi hän tarjosi teetä. Kello viiden aikaan hän kutoi kaulaliinaa tai sukkia Georgelle tai Geraldille ja kuunteli lempeästi hymyillen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kello kuudesta seitsemään hän sai kuulla kartanonherran vaikutelmat parlamentista ja asioista yleensä. Seitsemästä puoli kahdeksaan hän vaihtoi ylleen matalakauluksisen mustan puvun, jossa oli vanhoja pitsejä niskassa. Puoli kahdeksan hän söi päivällistä. Neljännestä vailla yhdeksän hän kuunteli, kun Norah soitti kaksi Chopinin valssia ja erään Baffin kappaleen nimeltä "Sérénade du Printemps" ja Bee lauloi "Mikadon" tai "Saucy Girlin". Kello yhdeksästä puoli yhteentoista hän pelasi peliä, jota nimitettiin piquet'ksi ja jonka hän oli isältään oppinut, siinä tapauksessa, että sai jonkun pelikumppanin; mutta kun tämä tapahtui harvoin, hän tavallisesti pani pasianssia itsekseen. Puoli yksitoista hän meni nukkumaan. Tasan puoli kaksitoista herätti hänet kartanonherra. Kello yksi hän vaipui uneen. Maanantaisin hän selvällä Totteridge-käsialallaan, jossa oli hienot pystyt vedot, laati kirjaluettelon, se sisälsi erotuksetta kaikki, mitä _Ladies' Paper_issa, oli suositeltu — lehdessä, joka viikoittain saapui Worsted Skeynesiin. Säännöllisin väliajoin mr Pendyce antoi hänelle omansa, jonka hän oli suunnitellut _Times_in ja _Field_in mukaan lukuhuoneensa yksinäisyydessä; tämän hän lähetti omansa mukana.
Täten tuli kartano varustetuksi kirjallisuudella, joka taatusti soveltui sen tarpeisiin, eikä minkään sopimattoman kirjan ollut mahdollista eksyä sinne — mikä seikka ei kuitenkaan olisi suuresti liikuttanut mrs Pendyceä, sillä kuten hän usein lausui lempeästi valittaen: "Rakkaani, minulla ei ole yhtään aikaa lukea."
Tänä iltapäivänä oli niin lämmin, että mehiläiset hyrisivät kaikkialla kukkasten keskellä ja rastaspari joka oli rakentanut pesänsä skottilaista puutarhaa vartioivaan marjakuuseen, oli kiihkeän levottomuuden vallassa, kun yksi poikasista oli pudonnut pesästä. Emolintu viipyi ääneti pitkän puistonurmikon reunalla, koettaen esimerkillään tyynnyttää pikku olennon piipitystä, joka saattoi houkutella sen luokse jonkun ison ihmisolennon.
Vanhimman kirsikkapuun alla istuen kuunteli mrs Pendyce mistä ääni tuli ja, saatuaan sen selville, otti maasta linnunpoikasen, ja kun hän tunsi kaikkien pesien paikan, hän asetti sen kehtoonsa takaisin, lintuvanhempien äänekkäästi ilmaistessa kauhuaan. Sitten hän palasi penkilleen istumaan taas.
Sielussaan hänellä oli jotain emorastaan kauhun tapaista. Maldenit olivat tehneet tavanmukaisen käyntinsä ennen vuotuista kaupunkiin muuttoaan, ja se erikoinen hehku, minkä lady Malden pystyi kohottamaan hänen poskilleen, ei ollut niistä vielä poistunut. Tosin hän sai tyydytystä ajatuksesta, että "Ellen Malden on niin porvarillinen", mutta tänään se ei rauhoittanut hänen sydäntään.
Kalpean tyttärensä, joka ei koskaan jättänyt häntä, ja kahden kalpean koiran saattamana, joiden oli pakko juosta koko matka ja jotka senjälkeen makasivat vaunujen alla kieli ulkona suusta, lady Malden oli saapunut ja viipynyt senjälkeen kokonaisen tunnin; ja kolmen neljänneksen ajan häntä näytti ikäänkuin vaivaavan täyttämättömän velvollisuuden tunto; loppuneljänneksen ajan mrs Pendyceä taas oli vaivannut täytetyn velvollisuuden tunto.
"Rakkaani", oli lady Malden sanonut, käskettyään kalpeata tytärtään menemään talvipuutarhaan, "minä olen, kuten te tiedätte, viimeinen, joka viitsii levittää juorua, mutta luullakseni on velvollisuuteni kertoa teille, että olen kuullut puhuttavan kaikenlaista. Nähkääs, poikani Fred" (josta lopuksi oli tuleva Sir Frederick Malden) "kuuluu samaan klubiin kuin teidän poikanne George — Stoalaisiin. Kaikki nuoret miehethän kuuluvat siihen — tarkoitan, jos heillä on jokin asema. Valitettavasti ei ole mitään epäilystä siitä; teidän poikanne on nähty syövän päivällistä — kenties minun ei pitäisi mainita nimeä — Blafardissa mrs Bellew'n kanssa. Otaksun, että te ette tiedä, minkälainen paikka Blafard on — joukko pikku huoneita, mihin ihmiset menevät, kun eivät tahdo itseään nähtävän. Minä en tietenkään ole koskaan ollut siellä, mutta voin oivallisesti kuvitella sen. Eikä yhden kerran, vaan usein. Ajattelin, että minun oli puhuttava siitä teille, koska se minusta on häpeäksi mrs Bellew'lle hänen nykyisessä asemassaan."
Sinivalkoisessa ruukussa kasvava atsalea oli heidän välillään; siihen kätki mrs Pendyce poskensa ja silmänsä; mutta kun hän nosti kasvonsa taas, oli hän kohottanut kulmakarvansa niin ylös kuin saattoi, ja hänen huulensa värisivät suuttumuksesta.
"Oh", sanoi hän, "ettekö tienneet sitä? Eihän siinä mitään ole; sehän on viimeistä muotia!"
Lady Malden epäröi hetken, sitten hän punastui kiivaasti; hänen luonteenlaatunsa ja periaatteensa pääsivät taas keskinäiseen tasapainoon.
"Jos se on viimeistä muotia", lausui hän arvokkaasti, "luulen, että meidän on aika palata kaupunkiin".
Hän nousi, ja hänen noustessaan näytti hänen ruumiinrakenteensa niin epäsuhtaiselta, että mrs Pendycen päässä välähti:
"Miksi minä pelästyin? Hänhän on vain —" Ja sitten nopeasti:
"Naisraukka! Mitä hän voi sille, että hänen jalkansa ovat lyhyet!"
Mutta hänen mentyään rinnan kalpean tyttärensä kanssa, kalpeiden koirien vielä kerran juostessa vaunujen jäljestä, Margery Pendyce painoi kätensä sydämelleen.
Ja täällä mehiläisten ja kukkien keskellä, missä rastaat joka hetki virittivät uusia lauluja ja ilma niin raukaisevasti lemusi, ei hänen sydämensä tahtonut tyyntyä, vaan sykki kuin uhkaisi vaara häntä itseään; ja hän oli näkevinään Georgen taas pikkupoikana likaisessa palttinapuvussaan, olkihattu takaraivolla, punakkana ja toimessaan, sellaisena kuin hän tuli äitinsä luo joltakin seikkailulta.
Ja äkkiä purskahti mielenliikutus esiin syvältä hänen sydämestään ja tämän kevätpäivän sydämestä; hänet valtasi tunne, että jokin mahtava, armoton voima erotti hänet pojasta; ja ottaen esiin pienen kirjaillun nenäliinansa hän puhkesi itkuun. Hänen ympärillään hyrisivät mehiläiset huolettomina, kukat varisivat, siivilöityvä auringonvalo peitti hänet kuvioillaan, jotka olivat kuin hänen omaa hienoa pitsiään. Karjatalolta päin kuului lehmäin ammunta, jotka olivat matkalla lypsettäviksi, ja — outo ääni tässä hyvinjärjestetyssä talossa — leikkipillin etäinen piipahdus.
"Äiti, äiti, ä-ä-itii!"
Mrs Pendyce pyyhkäisi nenäliinalla silmiään, ja vaistomaisesti totellen hyvän kasvatuksen ohjeita menettivät hänen kasvonsa heti kaikki mielenliikutuksen jäljet.
"Äiti! Oh, siellähän sinä olet! Gregory Vigil on täällä!"
Norah tuli polkua myöten, foksterrieri kummallakin sivullaan; hänen takanaan näkyivät hatuttoman Gregoryn verevät kasvot harmahtavien hiussiivekkeitten välissä.
"Te kai tahdotte puhella. Minä menen pappilaan. Tulkaa!"
Ja koiriensa saattamana Norah jatkoi matkaansa.
Mrs Pendyce ojensi kätensä.
"No, Grig", sanoi hän, "tämä on yllätys".
Gregory istui hänen vierelleen penkille.
"Minä olen tuonut sinulle tämän", sanoi hän. "Tahdon, että sinä näet sen, ennenkuin minä vastaan siihen."
Mrs Pendyce, joka epämääräisesti tunsi, että Gregory tahtoisi hänen käsittävän asiat samalla tavoin kuin hän itse ne käsitti, otti ojennetun kirjeen masentuvin mielin.
Yksityinen.
Lincoln's Inn Fields, 21 p. huhtik. 1892.
Parahin Vigil!
Minä olen nyt saanut haltuuni sellaisia todistuskappaleita, jotka tekevät mahdolliseksi haasteen meidän puoleltamme. Olen sen johdosta kirjoittanut holhokillesi ja odotan hänen ohjeitaan. Pahaksi onneksi me emme voi vedota pahoinpitelyyn, ja minun on ollut pakko kiinnittää hänen huomiotaan siihen, että jos hänen miehensä puolustaa itseään, saattaa olla hyvin vaikea saada oikeusistuinta hyväksymään heidän eroansa miehen laiminlyöntien perusteella — vaikeata se on siinäkin tapauksessa, että hän ei puolustaudu. Avioerojutuissa on muistettava, että se, mikä on pidettävä asiasta erillään, usein on paljon tärkeämpää kuin mikä siihen on sekoitettava, ja senvuoksi olisi hyödyllistä tietää, aikooko hänen miehensä ryhtyä vastarintaan. Minä en neuvo sinua suorastaan asettumaan yhteyteen hänen miehensä kanssa, mutta jos olet selvillä asiasta, niin anna minulle tietoa. Minä vihaan humpuukia, rakas Vigil, ja minä vihaan kaikkea salakähmäisyyttä, mutta avioero on aina likainen juttu, ja niin kauan kuin laki pysyy nykyisenä, ja pyykki pestään julkisuudessa, ei kenenkään, syyllisen eikä syyttömän eikä myöskään meidän lakimiesten ole mahdollista välttää tahraamasta käsiämme tavalla tai toisella. Minä surkuttelen sitä yhtä suuresti kuin sinäkin.
Uusi mies kirjoittaa nyt runoja 'Tertiaryyn', muutamat ovat vallan ensiluokkaisia. Katsopas viime numeroa. Kukkani ovat tänä vuonna suurenmoisia. Ystävällisesti tervehtii
harras ystäväsi Edmund Paramor.
Mrs Pendyce pudotti kirjeen helmaansa ja katsoi serkkuansa.
"Hän oli Horacen toveri Herrow'ssa. Minä pidän hänestä suuresti. Hän on miellyttävimpiä miehiä, mitä minä tunnen."
Oli selvää, että hän yritti voittaa aikaa.
Gregory alkoi kävellä edestakaisin.
"Paramor on mies, jota minä kunnioitan suuresti. Minä luotan häneen enemmän kuin kehenkään muuhun."
Oli selvää, että Gregory myös yritti voittaa aikaa.
"Oh, ole niin kiltti ja varo minun narsissejani!"
Gregory laskeutui polvilleen ja nosti kukan, jota hän oli polkenut. Sitten hän ojensi sen mrs Pendycelle. Tällainen teko oli mrs Pendycestä niin outo, että se tuntui hieman naurettavalta.
"Rakas Grig, sinä voit saada luuvalon ja tärvelet hienon pukusi; ruohosta jää niin kauheita tahroja!"
Gregory nousi ja katsoi nolona polviinsa.
"Polvi ei ole mitä se ennen oli", sanoi hän.
Mrs Pendyce hymyili.
"Säästä polvesi Helen Bellew'ta varten, Grig. Minä olen aina ollut sinua viisi vuotta vanhempi."
Gregory siveli tukkansa ylös.
"Polvistuminen ei enää ole muodissa, mutta minä luulin, että te ette tietäisi sitä täällä maalla."
"Sinä et ole selvillä asioista, rakas Grig. Maalla se on vielä vähemmän muodissa. Kolmenkymmenen mailin piirissä sinä et löydä naista, joka haluaisi nähdä miehen polvistuvan eteensä. Siitä me olemme tottuneet pois. Hän luulisi, että hänestä tehdään pilaa. Me olemme jo päässeet turhamaisuudesta!"
"Lontoossa", sanoi Gregory, "tahtovat kai kaikki naiset olla miehiä; mutta minä luulin, että maalla —"
"Maalla, Grig, kaikki naiset tahtoisivat olla miehiä, mutta he eivät uskalla koettaa. He ovat jäljessä."
Ja kuin olisi ollut vikapää liian viisaisiin ajatuksiin, punastui mrs
Pendyce.
Gregory lausahti äkkiä:
"Minä en siedä ajatella naisista tuolla tavoin."
Taaskin mrs Pendyce hymyili.
"Näetkös, rakas Grig, sinä et ole naimisissa."
"Minä vihaan ajatusta, että avioliitto muuttaa käsityksiämme. Margery, se inhottaa minua."
"Varo narsissejani!" mutisi mrs Pendyce.
Kaiken aikaa hän ajatteli: "Voi tuota kauheaa kirjettä! Mitä minun pitää tehdä?"
Ja kuin lukien nämä ajatukset lausui Gregory:
"Minä otaksun, että Bellew ei tule puolustautumaan. Jos hänessä on ritarillisuuden hiventäkään, on hän vain iloinen päästäessään vaimonsa vapauteen. Minä en tahdo koskaan uskoa, että kukaan mies olisi kyllin sydämetön tahtoakseen pitää häntä kahlehdittuna. Minä en väitä ymmärtäväni lakia, mutta minun mielestäni mies voi tässä toimia vain yhdellä tavalla — ja Bellew on joka tapauksessa gentlemanni. Saat nähdä, että hän tulee toimimaan niinkuin sellainen."
Mrs Pendyce katseli helmassaan olevaa narsissia.
"Minä olen tavannut hänet vain kolme tai neljä kertaa, mutta minusta näytti, Grig, että hänen tapaisensa mies saattaa toimia tänään yhdellä ja huomenna toisella tavalla. Hän on niin kovin toisenlainen kuin kaikki muut täkäläiset miehet."
"Kun elämän syvät asiat tulevat kysymykseen", sanoi Gregory, "on toinen mies hyvin toisen kaltainen. Tunnetko ainoatakaan miestä, joka olisi niin vailla ritarillisuutta, että kieltäytyisi tällaisten olosuhteitten vallitessa?"
Mrs Pendyce katsoi häneen, kasvoillaan sekava ilme — ihmettely, ihailu, ironia ja pelkokin kiistelivät hänen silmissään.
"Tiedän tusinoittain sellaisia."
Gregory tarttui otsaansa.
"Margery", sanoi hän, "minä vihaan sinun kyynillisyyttäsi. Minä en ymmärrä, mistä sinä olet sen saanut."
"Valitan, en tarkoittanut olla kyynillinen — en todellakaan tarkoittanut. Minä puhuin vain siitä, mitä olen nähnyt."
"Nähnyt?" sanoi Gregory. "Jos minä arvostelisin sen mukaan, mitä minä näen joka päivä, joka hetki työssäni Lontoossa, niin minä tekisin itsemurhan viikon kuluessa."
"Mutta minkä mukaan sitten pitää arvostella?"
Vastaamatta käveli Gregory hedelmätarhan päähän ja seisahtui tuijottamaan yli skottilaisen puutarhan, kasvot hieman taivaaseen päin kääntyneinä. Mrs Pendyce tunsi hänen murehtivan, ettei serkku nähnyt sitä, mitä hän, Gregory, näki siellä ylhäällä, ja mrs Pendyce oli pahoillaan. Gregory tuli takaisin ja sanoi:
"Ei puhuta siitä sen enempää."
Mrs Pendyce otti nämä sanat epäröiden vastaan, mutta kun hän ei voinut ilmaista ahdistustaan ja epäilyksiään, jotka kalvoivat hänen sydäntään, sanoi hän, että tee oli valmista. Mutta Gregory ei tahtonut vielä lähteä päivänpaisteesta pois.
Salongissa Beatrix jo tarjosi teetä nuorelle Tharpille ja kirkkoherra Hussell Barterille. Ja kuullessaan näiden tutut äänet mrs Pendyce tunsi taas entistä rauhaa mielessään. Kirkkoherra astui heti hänen luokseen teekuppi kädessään.
"Vaimoni on saanut päänsärkyä", sanoi hän. "Hän aikoi tulla mukaani, mutta minä toimitin hänet makuulle. Mikään ei päänsärkyyn ole niin hyvä kuin makuullemeno. Me odotamme sitä kesäkuussa, kuten tiedätte. Saanko minä tuoda teekuppinne?"
Mrs Pendyce, joka jo päivälleen tiesi, mitä kesäkuussa odotettiin, istuutui ja katsoi mr Barteria keveästi ihmetellen. Hän oli todellakin hyvä mies; kuinka kiltisti hän teki toimittaessaan vaimonsa makuulle. Kirkkoherran leveät, punaisenruskeat kasvot, esiinpistävine, hieman humoristisine alahuulineen, näyttivät hänestä suorastaan ystävällisiltä. Roy, joka makasi mrs Pendycen jalkain juuressa, haisteli kirkkoherran jalkoja ja huiskutteli hiljaa häntäänsä.
"Tuo vanha koira pitää minusta", sanoi kirkkoherra; "ne tietävät, milloin ne tapaavat koirain ystävän — ihmeellisiä olentoja, nuo koirat! Joskus minua haluttaa uskoa, että niillä mahtaa olla sielu!"
Mrs Pendyce vastasi:
"Horace sanoo, että se on tulemassa vanhaksi."
Koira katsoi ylös hänen kasvoihinsa, ja hänen huulensa värähti.
Kirkkoherra nauroi.
"Älkää murehtiko sitä; siinä on kyllin elämää." Ja hän lisäsi odottamatta: "Minä en sietäisi toimittaa hengiltä koiraa, ihmisten ystävää. Ei, ei; pitäköön luonto huolen siitä."
Pianon ääressä Bee ja nuori Tharp kääntelivät "Saucy Girlin" lehtiä; huone oli tulvillaan atsaleojen tuoksua, ja mr Barter näytti melkein miellyttävältä istuessaan poikkiteloin kullatulla tuolilla ja katsellessaan lempeästi vanhaa koiraa.
Mrs Pendyce tunsi äkkiä halua vapauttaa sydämensä ja kuulla toisen ihmisen neuvoa.
"Kuulkaa, mr Barter", sanoi hän, "serkkuni Gregory Vigil on juuri tuonut minulle eräitä uutisia; minä puhun niistä vain näin meidän kesken. Helen Bellew aikoo pyytää avioeroa. Halusin kysyä teiltä, voisitteko sanoa minulle —" Katsahdettuaan kirkkoherran kasvoihin hän keskeytti.
"Avioeroa! Hm! Todellakin!"
Kauhun värähdys kävi mrs Pendycen läpi.
"Ettehän tietenkään mainitse siitä kenellekään, ei Horacellekaan. Eihän se ensinkään liikuta meitä."
Mr Barter kumarsi; hänen kasvoillaan oli sama ilme, mikä niillä usein oli pyhäkoulussa.
"Hm!" lausui hän taaskin.
Mrs Pendycen päässä välähti, että tämä mies, joka leveine leukoineen ja uhkaavine silmineen istui niin vankkana hauraalla tuolilla, tiesi jotain. Oli kuin hän olisi vastannut:
"Tämä asia ei ole naisille omansa; olkaa niin hyvä ja jättäkää se minun huomaani."
Lukuunottamatta lady Maldenin muutamia sanoja ja Georgen kasvojen ilmettä hänen sanoessaan: "Kyllä minä tapaan hänet toisinaan", mrs Pendycellä ei ollut mitään todisteita, ei mitään varmuutta, ei mitään kouriintuntuvia perusteita; ja kuitenkin hänen vaistonsa tajusi, että hänen poikansa oli mrs Bellew'n rakastaja.
Sen vuoksi hän tunsi pelkoa ja outoa toivoa nähdessään Gregoryn astuvan huoneeseen.
"Kenties", hän ajatteli, "hän saa Grigin lopettamaan jutun".
Hän kaatoi Gregorylle teetä, seurasi Beetä ja Cecil Tharpia talvipuutarhaan ja jätti molemmat miehet yksinään.