KIRKKOHERRA HUSSELL BARTERIN JATKUVA VAIKUTUS
Voidakseen ymmärtää ja myötätuntoisesti arvostella Worsted Skeynesin kirkkoherran tunteita ja toimintatapaa on otettava huomioon hänen syntyperänsä ja elämänvaiheensa.
Vanhan suffolkilaisen perheen toisena poikana hän oli noudattanut sukunsa perintätapaa, ja suoritettuaan Oxfordissa erinäisiä tutkintoja hän oli kahdenkymmenenneljänvuotiaana saanut todistuksen siitä, että hän pystyi jakamaan kumpaankin sukupuoleen kuuluville henkilöille niitä elämänohjeita, joita nämä itse olivat tavoitelleet kaksi tai kolme kertaa niin monen vuoden kuluessa. Hänen luonteensa, joka ei ollut koskaan ollut horjuvainen, oli tämän onnellisen olosuhteen vaikutuksesta yhä tiivistynyt, ja se esti sen itsetutkistelun ja sieluntaistelun, mitä toisinaan esiintyi hänen lähimmäisissään, saamasta mitään jalansijaa hänessä. Kun hän oli yhtä vähän alapuolella kuin yläpuolella keskinkertaisuuden, ei hänen päähänsä pistänyt ruveta arvostelemaan tai vastustamaan järjestelmää, joka oli kestänyt niin kauan ja tuotti hänelle niin paljon etuja. Kuten kaikki keskinkertaiset ihmiset uskoi hän auktoriteettiin, eikä suinkaan vähimmän sen vuoksi, että runsas mitta sitä oli uskottu hänen omiin käsiinsä. Olisi todellakin ollut liikaa vaatia, että mies, jolla oli hänen syntyperänsä, kehityksensä ja kasvatuksensa, olisi ruvennut tutkistelemaan koneistoa, johon hän itse rattaana kuului.
Täten hän oli kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäisenä joutunut huomaamatta, erään sedän kuoltua, Worsted Skeynesin perheen joukkoon. Siellä hän oli sittemmin ollut. Hänelle oli alituinen ja hyvin ymmärrettävä murheen lähde, että toimi hänen kuollessaan ei tulisi siirtymään hänen vanhimmalle eikä lähinnä vanhimmalle pojalleen, vaan hänen vanhimman veljensä, kartanonomistajan, toiselle pojalle. Kahdenkymmenenseitsemänvuotiaana hän oli nainut miss Rose Twiningin, joka oli erään Huntingdonshiren pastorin viides tytär ja oli vähemmässä kuin kahdeksassatoista vuodessa toimittanut maailmaan kymmenen lasta ja odotti yhdettätoista, kaikki yhtä terveitä ja tukevia kuin hän itse. Takan yläpuolella hänen työhuoneessaan riippui perhetaulu, kehystetyn ja väritetyn raamatunlauseen alla: "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi", minkä hän oli valinnut tunnuslauseekseen ensimmäisenä virkavuonnaan, saamatta koskaan aihetta muuttaa sitä. Keskellä tätä perheryhmää istui mr Barter, ja hänen koiransa oli hänen jalkojensa välissä; hänen vaimonsa seisoi hänen takanaan, ja molemmin puolin levisivät lapset kuin viuhkan tai perhosen siivet. Heidän koulumaksunsa alkoivat käydä varsin tuntuviksi, ja hän valitteli sitä usein; mutta periaatteessa hän yhä hyväksyi omaksumansa tavan, ja hänen vaimonsa ei koskaan valitellut mitään.
Työhuone oli kalustettu tahallisen yksinkertaisesti; monta poikaa oli kaikessa ystävyydessä kuritettu siellä, ja eräässä kohden oli turkkilainen matto kulunut rikki, mutta olivatko sen tehneet heidän kyynelensä vaiko heidän polvensa, sitä ei edes mr Barterkaan tietänyt. Toisella puolen takkaa olevassa kaapissa hän säilytti uskonnollisia kirjojaan, joista monet olivat hyvin kuluneet; toisella puolen olevassa kaapissa hän säilytti mailojaan, joita hän alinomaa hoiteli; onkivapa ja kiväärilaatikko seisoivat vaatimattomasti nurkassa. Kirjoituspöydän laatikkojen välisessä solassa oli matto hänen palkinnonsaanutta bulldoggiaan varten, jolla oli tapana maata siellä vartioimassa herransa jalkoja, kun tämä kirjoitteli saarnojaan. Kirkkoherran vahvat puolet olivat samat kuin hänen koiransa; itsepintaisuuden, rohkeuden, suvaitsemattomuuden ja huumorin vanhat englantilaiset hyveet; hänen heikot puolensa eivät, olosuhteista johtuen, olleet koskaan tulleet hänen huomionsa esineiksi.
Kun hän siis huomasi olevansa kahden Gregory Vigilin kanssa, lähestyi hän tätä kuin koira lähestyy toista ja kävi heti asiaan käsiksi.
"Siitä on kauan, kun minulla oli ilo tavata teitä, mr Vigil", sanoi hän. "Mrs Pendyce on uskonut minulle uutiset, jotka te olette tuonut mukananne. Minun täytyy sanoa teille heti, että minä olen hämmästynyt."
Gregory astui äkkiä askeleen taapäin, kuin olisi hänen hienotunteisuuttaan loukattu.
"Niinkö!" sanoi hän jonkinmoisella värähtelevällä kylmäkiskoisuudella.
Kirkkoherra, joka sukkelaan pani merkille vastustuksen, toisti painokkaasti:
"Enemmän kuin hämmästynyt; itse asiassa minusta tässä täytyy olla jokin erehdys."
"Niinkö?" sanoi Gregory taas.
Ilme vaihtui mr Barterin kasvoilla. Se oli ollut vakava, mutta nyt se oli tullut synkäksi ja uhkaavaksi.
"Minun täytyy sanoa teille", lausui hän, "että jollakin tavoin — jollakin tavoin tämä avioero on estettävä".
Gregory punastui pahastuksesta.
"Millä perusteilla? Minun tietääkseni holhokkini ei ole teidän seurakuntalaisenne, mr Barter, ja jos hän olisikin —"
Kirkkoherra kävi aivan lähelle häntä pää eteenpäin taipuneena, alahuuli esiin pistävänä.
"Jos hän tekisi velvollisuutensa", sanoi hän, "olisi hän se. Minä en tässä ajattele häntä — minä ajattelen hänen miestään; hän on minun seurakuntalaiseni, ja minä sanon, että tämä avioero on estettävä."
Gregory ei enää peräytynyt.
"Millä perusteilla?" sanoi hän taas, koko ruumis vavisten.
"Minä en halua puuttua yksityiskohtiin", sanoi mr Barter, "mutta jos te pakotatte minut siihen, niin en minä epäröi".
"Valitettavasti minun täytyy", vastasi Gregory.
"Nimiä mainitsematta minä siis sanon, että hän ei ole sopiva henkilö hakemaan avioeroa!"
"Mitä te tarkoitatte?" sanoi Gregory. "Te —"
Hän ei pystynyt jatkamaan.
"Te ette voi vaikuttaa minuun, mr Vigil", sanoi kirkkoherra ilkeästi nauraen. "Minun on täytettävä velvollisuuteni."
Vaivoin hillitsi Gregory itsensä.
"Te olette lausunut sellaista, mitä vain pappi saa rankaisematta lausua", sanoi hän jääkylmästi. "Olkaa niin ystävällinen ja antakaa selitys."
"Selitykseni", sanoi mr Barter, "on siinä, mitä olen omin silmin nähnyt".
Hän kohotti nämä silmät Gregoryyn. Niiden terät olivat supistuneet nuppineulanpään kokoisiksi, ympäröivissä vaaleanharmaissa kehissä oli samea välke, ja taas näitä ympäröivät valkuaiset verestivät.
"Jos teidän välttämättä pitää tietää se, niin minä olen omin silmin nähnyt hänen juuri tuolla talvipuutarhassa suutelevan erästä miestä."
Gregory kohotti kättään.
"Kuinka te uskallatte!" hän kuiskasi.
Taaskin mr Barterin ilmeikäs alahuuli työntäytyi esiin.
"Minä uskallan tuntuvasti enemmänkin, mr Vigil", sanoi hän, "kuten saatte huomata; ja minä sanon teille, estäkää tämä avioero, tai minä estän sen itse!"
Gregory kääntyi akkunaan päin. Palatessaan hän oli ulkonaisesti tyyni.
"Te olette käyttäytynyt säädyttömästi", sanoi hän. "Pysykää vain harhaluulossanne, ajatelkaa mitä haluatte, tehkää mitä haluatte. Asia tulee käymään kulkuaan. Hyvästi, herra."
Ja kääntyen koroillaan hän poistui huoneesta.
Mr Barter syöksähti eteenpäin. Sanat "te olette käyttäytynyt säädyttömästi" sinkosivat ympäri hänen aivojensa, kunnes jokainen suoni hänen kasvoillaan ja niskassaan oli ratketakseen pullistunut, ja äännähtäen käheästi kuin kipua tunteva eläin hän seurasi Gregorya ovelle. Se sulkeutui hänen nenänsä edessä. Ja kun hän papiksivihkimyksessään oli ainaiseksi jättänyt rumien sanojen käytön, oli hän saamaisillaan halvauksen. Äkkiä hän tuli tietoiseksi siitä, että mrs Pendyce katseli häntä talvipuutarhan ovesta. Hänen kasvonsa olivat tuskallisen valjut, hänen kulmakarvansa kohotetut, ja tämän katseen edessä mr Barter sai takaisin jonkin verran itsehillintäänsä.
"Onko jotain hullusti, mr Barter?"
Kirkkoherra hymyili kirpeästi.
"Ei yhtään mitään", sanoi hän. "Pyydän anteeksi, mutta minun täytyy poistua, siinä kaikki. Eräs seurakunnallinen asia vaatii läsnäoloani."
Hänen päästyään tielle meni huimauksen ja tukehtumisen tunne ohi, mutta rauhattomuus jäi. Hän oli itse asiassa joutunut tuollaiseen psykologiseen tilanteeseen, joka saattaa ihmisen todellisen luonnon näkyviin. Hän oli tottunut yrmeästi sanomaan itselleen: "Niin, niin, minulla on kiivas luonto, se menee pian ohi", mutta hänen itsevaltiaasta asemastaan johtui, ettei hän ollut koskaan tullut tuntemaan, kuinka itsepintainen mieli hänellä oli. Hän oli niin monen vuoden kuluessa tottunut päästämään tyytymättömyytensä heti ilmoille, että hän ei itsekään tuntenut vanhaenglantilaisen luonteensa mahtia, ei tietänyt, mihinkä rumiin tekoihin hän pystyi. Ei hän tietänyt sitä tälläkään hetkellä, hän oli vain rajattomasti ihmeissään siitä, että niin käsittämättömällä tavalla voitiin käyttäytyä hänen asemassaan olevaa miestä kohtaan, joka vain teki velvollisuutensa. Mitä enemmän hän ajatteli, sitä sietämättömämmältä tuntui hänestä, että mrs Bellew'n tapainen nainen saisi röyhkeästi vedota maan lakiin omaksi edukseen — nainen, joka ei ollut tavallista ilotyttöä parempi — nainen, jonka hän oli nähnyt suutelevan George Pendyceä. Häntä olisi vain hämmästyttänyt viittaus siihen, että oli jotain mahtipontista tässä hänen rajattomassa ihmettelyssään, kun hänen pikku sielunsa julisti pikku tuomiotaan, kompastelussaan vähäistä tietään eteenpäin niin sokaistun varmana korkean taivaan alla, keskellä miljoonia olioita, jotka olivat yhtä tärkeitä kuin hän. Ja joka askeleelta, jonka hän astui, kävi hänen ihmettelynsä yhä synkemmäksi, yhä vankemmaksi hänen päätöksensä, ettei hän tulisi sallimaan mitään sellaista siveyden väärinkäyttöä, ei mitään sellaista epäkunnioitusta Hussell Barteria kohtaan.
"Te olette käyttäytynyt säädyttömästi!" Tämä syytös koski kuin käärmeenpistos, eikä sen myrkky siitä vähentynyt, ettei hän mitenkään voinut huomata, missä suhteessa hänen käytöksensä muka oli ollut säädytön. Mutta hän ei edes koettanutkaan huomata sitä. Syytöksen törkeys häntä, pappia ja gentlemannia kohtaan, oli ilmeinen. Tässä oli kysymys siveydestä. Hän ei tuntenut mitään suuttumusta Georgea kohtaan; nainen se herätti hänen vanhurskaan vihansa. Sillä kauan oli hän ollut itsevaltias naisten kesken, ikäänkuin valtias yli elämän ja kuoleman. Tämä oli selvää epäsiveellisyyttä! Hän ei ollut koskaan hyväksynyt sitä, että tuo nainen jätti miehensä, hän ei ollut koskaan hyväksynyt häntä ensinkään! Hän suuntasi askeleensa The Firsiä kohti.
Pensasaitojen takaa katselivat uneliaat lehmät; vihreätikka naurahti saran tai parin päässä; vaahteroissa, jotka olivat puhjenneet ennen aikojaan, surisivat mehiläiset. Hymyilevässä kevätsäässä viettivät kenttien lukemattomat olennot huoletonta elämäänsä suoran mustan hahmon ympärillä, joka taivalsi tietä eteenpäin, pää kumarassa leveälierisen hatun alla.
Vanhan harmaan hevosen vetämissä vaunuissa — ainoat ajoneuvot, mitä Worsted Skeynesin asemalla oli saatavissa — George Pendyce sivuutti hänet tiellä; hän taipui taapäin päästäkseen huomaamatta ohitse. Hän ei ollut unohtanut kirkkoherran äänensävyä tupakkahuoneessa tanssiaisiltana. Georgella oli yhtä hyvä muisti kuin kellä tahansa. Vanhojen tärisevien vaunujen nurkkauksesta, jotka haisivat tallille ja ummehtuneelle tupakalle, hän kiinnitti alakuloiset silmänsä kuskin selkään ja vanhan hiirakon korviin eikä liikahduttanut niitä yhtään, ennenkuin vaunut pysähtyivät tallin ovelle.
Hän meni suoraan huoneeseensa, lähettäen sanan, että hän jäisi yöksi. Hänen äitinsä ilostui ja pelästyi uutisesta ja kiiruhti sukkelaan pukeutumaan päivälliseksi saadakseen nähdä hänet sitä ennen. Kartanonherra tuli vaimonsa huoneeseen juuri kun hän oli lähdössä. Mr Pendyce oli istunut kokouksissa kaiken päivää ja oli mielentilassa, jommoinen vain harvoin vaivasi häntä; tulevaisuus herätti hänessä levottomuutta.
"Miksi sinä et pidättänyt Vigiliä päivälliselle?" sanoi hän. "Minä olisin voinut lainata hänelle mitä hän tarvitsi yöksi. Olisin tahtonut neuvotella hänen kanssaan henkivakuutuksesta; hänhän on selvillä sellaisesta. Minun perintöveroni maksuun tarvitaan suuri summa rahaa. Ja jos radikaalit pääsevät valtaan, saattavat he hyvin korottaa sen viisikymmentä prosenttia."
"Minä aioin pidättää hänet", sanoi mrs Pendyce, "mutta hän meni tiehensä hyvästelemättä".
"Hän on kumma mies!"
Muutaman hetken mr Pendyce teki huomautuksiaan tästä hyvien tapojen rikkomisesta. Hän oli hyvin tarkka käyttäytymisestä seuraelämässä.
"Minä saan nyt taas ikävyyksiä tuon Peacockin takia. Hän on suurin härkäpää. — Minne sinulla on semmoinen kiire, Margery?"
"George on täällä."
"Georgeko? No kai hän voi odottaa päivälliseen. Minun on kerrottava sinulle koko joukko asioita. Meillä on tänään esillä muuan murhapolttoasia. Vanha Quarryman oli poissa, joten minä johdin puhetta. Syytetty oli tuo Woodford, jonka me tuomitsimme salametsästyksestä — jokseenkin törkeä juttu. Ja tämmöistä hän tekee päästyään vapauteen. Koettivat osoittaa häntä mielisairaaksi. Selvin kostoteko se oli, mitä minä olen tavannut. Me tietenkin panetimme hänet kiinni. Hänet saadaan helposti tuomituksi. Kaikista kauheista rikoksista murhapoltto on —"
Mr Pendyce ei keksinyt sanoja tulkitakseen käsitystään tällaisesta rikoksesta ja vetäen henkeä hampaidensa välitse hän poistui pukuhuoneeseen. Mrs Pendyce kiiruhti hiljaa ulos ja meni poikansa huoneeseen. Hän tapasi Georgen paitahihasillaan, kiinnittämässä nappeja kalvosimiinsa.
"Anna minun tehdä tuo, rakas poika! Kuinka surkeasti ovatkaan kiilloittaneet kalvosimesi! On niin hauskaa saada joskus auttaa sinua!"
George vastasi hänelle:
"Kiitos, äiti; kuinka olet voinut?"
Mrs Pendycen kasvoille tuli ilme, joka oli puoliksi surumieltä, puoliksi veitikkaa, mutta hyvin vetoava. "Mitä! Joko se nyt alkaa? Oh, älä työnnä minua luotasi!" näytti hän sanovan.
"Kiitos, oikein hyvin. Entä sinä, rakkaani?"
George ei kohdannut hänen katsettaan.
"Niin ja näin", sanoi hän. "Minä sain pahan kolauksen 'Cityssä' viime viikolla."
"Onko se jokin kilpa-ajo?" kysyi mrs Pendyce.
Ja jokin salainen ääni sanoi hänelle, että George oli vetänyt esiin tämän huonon uutisen kääntääkseen hänen huomionsa pois jostakin muusta, sillä George ei ollut koskaan ollut mikään surkeilija.
Mrs Pendyce istuutui sohvan reunalle, ja vaikka päivälliskellon kohta piti soida, pyyteli hän poikaansa istumaan viereensä.
"Onko sinulla mitään muita uutisia, rakkaani? Minusta on niin kovin kauan siitä kun tapasin sinua. Olen kai kertonut sinulle kaikki pikku tapahtumamme kirjeissäni. Tiedäthän, että pappilaan odotetaan pienokaista?"
"Niinkö? Minä sivuutin Barterin tiellä. Minusta hän näytti vähän nyrpeältä."
Vaivautunut ilme väikkyi mrs Pendycen kasvoilla.
"Oh, en minä luule, että se oli syynä siihen." Hän keskeytti, mutta jatkoi sitten hillitäkseen oman pelkonsa. "Jos olisin tietänyt, että sinä tulet, olisin kutsunut Cecil Tharpin. Vic on saanut niin kultusia pikku pentuja. Tahtoisitko sinä yhden? Kaikilla niillä on tuo soma musta pilkku silmien tienoilla."
Hän tarkasteli poikaansa kuin vain äiti voi — hellittämättä, yksityiskohtaisesti, kaihoisasti, jokaista hänen pikku liikettään, jokaista muutosta hänen kasvoillaan, ja ennen kaikkea sitä salattua jotakin, joka ilmaisee ihmisen luonteenlaadun ja mielentilan.
"Hän on onneton jostakin", ajatteli hän. "Hän on muuttunut viime näkemästäni, enkä minä voi päästä siitä selville. Minusta tuntuu, kuin olisin niin kaukana hänestä — niin kaukana."
Ja jollain tavoin hän tunsi, että hänen poikansa oli tullut kotiin tänä iltana, koska hän oli yksinäinen ja onneton ja vaisto saattoi hänet kääntymään äidin puoleen.
Mutta mrs Pendyce tiesi, että yritys päästä lähemmäksi häntä saattaisi hänet yhä vain etääntymään, ja kun hän ei voinut sietää sitä, ei hän kysellyt pojaltaan mitään, vaan käytti kaiken voimansa salatakseen pojaltaan tuskan, jota tunsi.
Hän meni alakertaan käsi poikansa kainalossa ja nojautui raskaasti häneen, kuin koettaen taaskin päästä lähelle häntä ja unohtaa tunteen, jota oli kokenut kaiken talvea — tunteen siitä, että hänet oli työnnetty ulkopuolelle, että häntä pidettiin tietämättömyydessä ja pakonalaisuudessa.
Mr Pendyce molempine tyttärineen oli salongissa.
"Päivää, George", sanoi kartanonherra kuivasti, "on hauska, että tulit. Kuinka saatat sietää Lontoota tähän vuodenaikaan? Kun nyt kerran olet täällä, voisit jäädä muutamaksi päiväksi. Tahtoisin kuljetella sinua maatilalla; sinähän et tiedä mistään mitään. Minä saatan kuolla minä hetkenä hyvänsä, eihän sitä voi koskaan tietää. Päätähän nyt jäädä tänne."
George loi häneen nurpean katseen.
"Pahoittelen", sanoi hän, "mutta minä olen luvannut mennä kaupunkiin".
Mr Pendyce nousi ja seisoi selin takkaan.
"Kas niin", sanoi hän, "minä pyydän sinulta yksinkertaista asiaa omaksi parhaaksesi — ja — sinä olet luvannut mennä kaupunkiin. Niin käy aina, ja äitisi pitää sinun puoltasi. Bee, mene soittamaan minulle jotakin."
Kartanonherra ei sietänyt pianonsoittoa, mutta hän ei keksinyt muuta käskyä, jota olisi täytynyt totella.
Se, ettei ketään vieraita ollut läsnä, ei suurestikaan muuttanut niitä juhlamenoja, mitä Worsted Skeynesissä pidettiin päivän miellyttävänä huippukohtana. Ruokalajien lukumäärä rajoittui kuitenkin seitsemään, eikä samppanjaa juotu. Kartanonherra joi lasin tai pari punaviiniä, sillä, kuten hän sanoi: "Rakas isäukkoni joi pullon portviiniä joka ikinen ilta, eikä siitä hänelle koskaan koitunut mitään. Jos minä nauttisin yhtä rajusti, tappaisi se minut yhdessä vuodessa."
Hänen tyttärensä joivat vettä. Mrs Pendyce, joka kaikessa salaisuudessa suosi samppanjaa, joi hiukkasen espanjalaista burgunderia, jonka mr Pendyce oli hankkinut hänelle vartin kohtuulliseen hintaan ja joka aterian jälkeen suljettiin erikoisella tulpalla. Hän tarjosi sitä Georgelle.
"Maistapas hiukan minun burgunderiani, rakas; se on kovin hyvää."
Mutta George kieltäytyi ja pyysi silmäniskulla whiskyä ja soodaa hovimestarilta, joka toi sen varsin keltaisena.
Päivällisen vaikutuksesta kartanonherra taas pääsi tasapainoon, vaikkakin hän vielä katsoi jonkin verran synkästi tulevaisuuteen.
"Te nuoret", sanoi hän, katsellen vallan ystävällisesti Georgeen, "olette sellaisia individualisteja. Te pidätte toimenanne vain huvittelua. Korttipelinne ja kilpa-ajonne ja biljardinne ja mitä kaikkea teillä onkaan, kuluttavat teidät loppuun, ennenkuin olette viisikymmenvuotiaitakaan. Te ette käytä mielikuvitustanne. Viheriöivän vanhuuden pitäisi olla teidän ihanteenanne, mutta sensijaan se näyttää olevan viheriöivä nuoruus. Haha!" Mr Pendyce katseli tyttäriään, kunnes nämä sanoivat:
"Mutta, isä, kuinka sinä voit?"
Norah, jolla oli enemmän temperamenttia heistä kahdesta, lisäsi:
"Eikö isä ole aivan kauhea, äiti?"
Mutta mrs Pendyce katseli poikaansa. Hän oli niin monena iltana toivonut näkevänsä hänen istuvan siinä.
"Pelaammeko piquet'tä tänä iltana, George?"
George katsahti häneen ja nyökkäsi nyrpeänä.
Paksulla pehmeällä matolla pöydän ympärillä liikkuivat hovimestari ja toinen palvelija. Vahakynttiläin valo lankesi hillittynä hopeihin ja hedelmiin ja kukkiin, tyttöjen valkoisille kauloille ja Georgen vereville kasvoille ja välkkyvälle paidanrinnukselle, se loisti hänen äitinsä pitkien valkoisten sormien jalokivissä, valaisi kartanonherran suoraselkäistä ja yhä hienonnäköistä vartaloa; ilma oli raukea atsalean ja narsissin tuoksusta. Bee ajatteli lempein silmin nuorta Tharpia, joka tänään oli hänelle kertonut rakastavansa häntä, ja ajatteli, mahtoiko isä vastustaa. Hänen äitinsä ajatteli Georgea, luoden arkoja silmäyksiä tämän alakuloisiin kasvoihin. Ei mitään muita ääniä kuulunut kuin haarukoitten kalina ja Norah'n ja kartanonherran äänet, heidän puhellessaan pikkuseikoista. Korkeista avonaisista akkunoista näkyi hiljainen avara maisema; setripuiden yläpuolella näkyi aprikoosinvärinen ja rahanmuotoinen täysikuu, ja sen valossa lepäsivät hiljaiset, kuiskivat lakeudet puoleksi lumottuina, puoleksi unessa, ja kaikki tämän pienen kuun valaiseman piirin ympärillä oli rannatonta, tuntematonta pimeyttä — pimeyttä, joka peitti heidän silmistään rauhattoman maailman.