ONNETON YÖ
Kempton Parkin suurten kilpa-ajojen iltana, missä kilpailuissa "Ambler", tämä uusi suosikki, jäi jälkeen, oli George Pendyce juuri pistänyt avaimen huoneensa oveen, jonka hän oli vuokrannut läheltä mrs Bellew'n asuntoa, kun muuan mies äkkiä astui takaapäin hänen luokseen sanoen:
"Mr George Pendyce, luullakseni?"
George kääntyi.
"Kyllä; mitä tahdotte?"
Mies pisti soikean kuoren Georgen käteen.
"Herroilta Frost ja Tuckett."
George avasi sen ja luki paperin yläreunasta:
Meriasioita, testamentteja ja avioeroja. Jaspar Bellew'n nöyrä anomus —
Hän kohotti silmänsä, ja hänen kummallisen kylmä, hillitty, juro katseensa sai lähetin painamaan silmänsä maahan, kuin olisi hän iskenyt jo lyötyä miestä.
"Kiitos. Hyvästi."
Hän sulki oven ja luki läpi asiakirjan. Se sisälsi muutamia täsmällisiä yksityiskohtia ja päättyi vahingonkorvausvaatimukseen, ja George hymyili.
Jos hän olisi saanut tämän asiakirjan kolme kuukautta sitten, ei hän olisi suhtautunut siihen näin. Kolme kuukautta sitten hän olisi raivostuneena tuntenut joutuneensa kiinni. Hänen ajatuksensa olisivat kulkeneet näin: "Minä olen saattanut hänet kiikkiin, minä olen saattanut itseni kiikkiin. Minä en olisi koskaan uskonut, että tällaista saattoi tapahtua. Tämä on ihan pirua! Minun täytyy tavata joku — minun täytyy estää tämä. Tästä täytyy löytyä jokin ulospääsy." Koska hänellä oli vain vähän mielikuvitusta, olisivat hänen ajatuksensa iskeneet siipensä tätä häkkiä vasten, ja heti paikalla hän olisi yrittänyt toimia. Mutta nyt ei ollut kolme kuukautta sitten, vaan —
Hän sytytti savukkeen ja istuutui sohvaan, ja voimakkain tunne hänen sydämessään oli kummallinen toivo, jonkinmoinen hirtehisilo. Hän tahtoi mennä heti tapaamaan mrs Bellew'ta, vielä tänä iltana; hänellähän oli tekosyy — eikä mitään pakkoa odottaa häntä täällä — odottaa — odottaa, kunnes hän sattumalta tulisi.
Hän nousi juomaan hiukan whiskyä ja meni sitten taas istumaan sohvaan.
"Ellei hän ole täällä kello kahdeksan, niin minä menen sinne."
Häntä vastapäätä oli miehenkorkuinen peili ja hän kääntyi seinään päin välttääkseen sitä. Hänen kasvoilleen oli kiteytynyt synkän päättäväinen ilme, ikäänkuin hän ajattelisi: "Minä tahdon näyttää heille kaikille, ettei minua ole lyöty vielä."
Avaimen kalahtaessa lukkoon hän hypähti sohvalta ja hänen kasvoilleen palasi niiden naamio. Mrs Bellew tuli huoneeseen tapansa mukaan, riisui iltakaapunsa ja seisoi hänen edessään paljain hartioin. George katseli hänen kasvojaan, ajatellen, mahtoiko hän tietää asian.
"Arvelin, että minun oli paras tulla", sanoi hän. "Minä otaksun, että sinä olet saanut saman viehättävän lahjan."
George nyökkäsi. Oli minuutin hiljaisuus.
"Juttu on oikeastaan naurettava. Surkuttelen sinua, George."
George naurahti myös, mutta toisella tavalla.
"Tahdon tehdä kaiken voitavani", sanoi hän.
Mrs Bellew tuli hänen lähelleen.
"Minä olen silmäillyt Kempton-kilpailujen tuloksia. Mikä surkean huono onni! Sinulla kai on ollut aika tappio. Poika-parka! Onnettomuus tulee harvoin yksinään."
George tuijotti maahan.
"Ei se mitään merkitse, kun minulla on sinut."
Hän tunsi mrs Bellew'n käsivarret niskallaan, mutta ne olivat viileät kuin marmori; hän kohtasi hänen katseensa, ja se oli pilkallinen ja säälivä.
Heidän ajoneuvonsa joutuivat yleiseen virtaan, jossa vaunut kiitivät kuin henkensä kaupalla itäisiä kaupunginosia kohti ohi suuren puiston, missä äskenpuhjenneet lehdet pudistelivat helmojaan kuin balettitanssijat tuulessa, ohi Stoalaisten ja muiden klubien, rätisten ja huojuen, etusijasta kiistäen, sivuuttaen omnibusseja, jotka hämärässä näyttivät kodikkailta lamppuineen ja juhlallisesti vastakkain istuvine ihmisriveineen.
Blafardissa hoikka tumma palveluspoika otti vastaan mrs Bellew'n kaavun kunnioittavin sormin, pikku juomanlaskijan suu hymyili kärsivien silmien alapuolella. Samat punavarjoiset kynttilät valaisivat hänen käsivarsiaan ja hartioitaan, samat vihreät ja keltaiset kukat versoivat uljaasti samoissa sinisissä maljakoissa. Ruokalistalle oli kirjoitettu samat ruokalajit. Sama joutilas silmä tuijotti nurkasta punaisten kaihtimien raosta, tylsä ihmettely katseessaan.
Monta kertaa tämän päivällisen kestäessä katsoi George salaa hänen kasvojaan, ja niiden ilme hämmästytti häntä, niin huoleton se oli. Ja vastoin viimeistä mielialaansa, mikä oli ollut synkkä ja kylmä, mrs Bellew oli nyt kaikkein rajuimmalla tuulellaan.
Hänen naurunsa oli niin tarttuva, että ihmiset katselivat ympärilleen muista pikku pöydistä, jotka olivat täynnä nyt, kun huvittelukausi oli alkanut; ja George tunsi jonkinmoista vastenmielisyyttä. Mikä pani tämän naisen nauramaan, kun hänen oma sydämensä oli raskas? Mutta hän ei puhunut mitään; hän tuskin uskalsi katsoakaan mrs Bellew'ta, peläten silmiensä tulkitsevan hänen tunteensa.
"Meidän pitäisi selvittää asemamme", ajatteli hän, "katsoa todellisuutta silmiin. Jotakin on tehtävä; ja tuossa hän vain nauraa ja saa kaikki katsomaan itseään!" Tehtävä! Mutta mitä saattoi tehdä, kun kaikki oli kuin lentohiekkaa?
Toiset pikku pöydät tyhjenivät vähitellen.
"George", sanoi mrs Bellew, "vie minut jonnekin, missä voimme tanssia!"
George tuijotti häneen.
"Rakas tyttöseni, kuinka minä voisin? Ei ole mitään sellaista paikkaa!"
"Vie minut johonkin boheemipaikkaasi!"
"Ei sinun sovi mennä sellaisiin."
"Miks'ei? Kuka välittää siitä, minne me menemme tai mitä me teemme?"
"Minä välitän!"
"Ah, George, sinä ja sinun tapaisesi elätte vain puolielämää!"
Äkkiä George vastasi:
"Mitä sinä luulet minun olevan? Heittiönkö?"
Mutta hän tunsi pelkoa eikä suuttumusta.
"No ajetaan sitten East Endiin. Tehdään herran tähden jotakin vähän sopimatonta."
He ottivat ajurin ja ajoivat itäänpäin. Ensi kertaa oli nyt kumpikin heistä siinä tuntemattomassa maassa.
"Sulje kaapusi, rakas; se herättää huomiota täällä."
Mrs Bellew nauroi.
"Sinä tulet olemaan aivan kuin isäsi, kun olet kuusikymmenvuotias,
George."
Ja hän avasi kaapunsa yhä enemmän. Kadunkulmassa soittavan posetiivin ympärillä tanssi muutamia koreapukuisia tyttöjä.
Mrs Bellew käski ajurin pysähtyä.
"Katsellaan noita lapsia!"
"Sinä vain näyttelet meitä katuyleisölle."
Mrs Bellew laski kätensä vaunun ovelle.
"Minulla olisi suuri halu mennä tuonne tanssimaan heidän kanssaan."
"Sinä olet hullu tänä iltana", sanoi George. "Istu alallasi!"
Hän ojensi käsivartensa ja salpasi mrs Bellew'lta tien. Ohikulkijat katselivat uteliaina tätä pikku kohtausta. Alkoi kerääntyä joukkoa.
"Ajakaa!" huusi George.
Joukko hurrasi heille, ajuri rapsautti hevostaan, he ajoivat taas itäänpäin.
Kello löi juuri kaksitoista, kun he vihdoin astuivat ajurista lähellä vanhaa kirkkoa Chelsea Embankmentin luona, ja he olivat tuskin puhuneet tuntiin.
Ja kaiken aikaa George oli tuntenut:
"Tämän naisen hyväksi minä olen uhrannut kaiken. Tähän naiseen minä tulen olemaan kytketty. Tästä naisesta minä en voi irroittaa itseäni. Jos voisin, en tahtoisi häntä enää koskaan nähdä. Mutta minä en voi elää ilman häntä. Minun pitää yhä edelleen kärsiä sekä silloin, kun hän on luonani, että silloin, kun hän on poissa luotani. Ja Jumala tietää, kuinka tämä kaikki päättyy!"
George tarttui hänen käteensä pimeässä, se oli kylmä ja turta kuin kivi. George koetti nähdä hänen kasvonsa, mutta ei voinut lukea mitään näistä vihertävistä silmistä, jotka tuijottivat eteensä kuin kissan silmät pimeässä.
Kun ajuri oli mennyt, seisoivat he katsellen toisiansa katulampun valossa. Ja George ajatteli:
"Siis täytyy minun jättää hänet näin, ja mitä tulee sitten?"
Mrs Bellew pisti avaimen oveensa ja kääntyi häneen. Hiljaisella tyhjällä kadulla, missä tuuli suhisi korkeiden talojen nurkkauksissa ja lyhdyt lepattivat, näytti hänen ilmeensä ja asentonsa niin omituiselta, liikkumattomalta, sfinksimäiseltä. Vain hänen Georgeen kiintyneet silmänsä näyttivät elävän.
"Hyvää yötä", mutisi George.
Mutta nainen viittasi hänet luokseen.
"Ota minusta mitä voit!" sanoi hän.