MR PENDYCEN PÄÄ
Ken tarkasteli takaapäin mr Pendycen päätä hänen istuessaan kirjoituspöytänsä ääressä, missä hänen oli tapana viettää useimmat aamut kello puoli kymmenestä yhteentoista tai kahteenkintoista, saattoi huomata, että sen muoto loi varsin paljon valaistusta hänen säätyynsä ja luonteeseensa. Ääriviivoiltaan se oli miltei kansallinen. Se pullistui taaksepäin ja kapeni sitten nopeasti ohueksi ja suonikkaaksi niskaksi, se oli ahdas korvien kohdalta ja ohimoilta, kun taas alaleuka pisti esiin, niin että takaraivosta leuan kärkeen vedetty viiva olisi ollut erinomaisen pitkä. Katsoja sai ehdottomasti sen vaikutelman, että tämän kallon tavaton pituus tulkitsi suurta luonteen kiinteyttä ja toimitarmoa ja puutteellinen leveys ahdasta itsepintaisuutta, mikä hetkittäin mahtoi ilmetä härkäpäisyytenä. Kapea riitelijän kaula, joka jo varsin matalalta oli karvojen peitossa, ja älykkäät korvat vahvistivat tätä vaikutelmaa. Ja kun hänen kuivan punakat kasvonsa, joihin itätuuli oli luonut keltaisen ja aurinko ruskean vivahduksen, tulivat näkyviin lyhyeksi leikattuine hiuksineen ja harmaine, hieman tyytymättömine silmineen, ei katsojalla enää saattanut olla mitään epäilystä siitä, että hänen edessään oli englantilainen ja maanomistaja ja — kaikella kunnioituksella mr Pendycen päinvastaista vakaumusta kohtaan — individualisti. Hänen päänsä ei tosiaan muistuttanut mitään niin paljon kuin Doverin amiraliteettipatsasta — tuota kummaa, pitkää, kaitaista kappaletta, jonka päässä on pieni taite tai mutka ja joka aina ensimmäisenä häiritsee näille maille saapuvien ulkomaalaisten mielenrauhaa herättäen heissä ihmettelyä ja pelkoa.
Hän istui hyvin liikkumattomana pöytänsä ääressä, jonkin verran kumartuneena papereittensa yli sellaisen miehen tavoin, jonka täytyy ponnistaa selvitäkseen asioistaan. Silloin tällöin hän selaili almanakkaa vasemmalla puolellaan tai joitain papereita monissa lokeroissaan. Avoinna ja melkein hänen kätensä saavuttamattomissa oli paksu nidos _Punch_ia — ja maanomistajana oli hänellä tästä aikakautisesta julkaisusta miltei ammattimainen tuntemus. Joutohetkinä oli hänen päävirkistyksenään hellien selailla näitä iäkkäitä piirustuksia, ja John Bullin kuvaa katsellessa häneltä ei koskaan jäänyt ajattelematta: "Keksiäkin tehdä englantilaisesta tuommoinen paksu junkkari!"
Oli kuin taiteilija olisi loukannut häntä henkilökohtaisesti, kieltäytyessään ottamasta häntä itseään esikuvaksi ja luovuttaessaan tämän kunnian toiselle, joka oli jo melkein vanhentunut. Kuullessaan mr Pendycen lausuvan näin väitti kirkkoherra tarmokkaasti vastaan, sillä hän oli itse vankkarakenteinen ja kävi yhä vankemmaksi.
Mutta pyrkiessään näin olemaan luonteenomaisia englantilaisia uskoivat sekä mr Pendyce että mr Barter olevansa kuitenkin varsin kaukana Yrjöjen ja Viktorian aikaisen ajan vanhoista pihvi- ja olut-, portviini- ja satula tyypeistä. He olivat aikansa tasalla olevia maailmanmiehiä, jotka oppikoulu- ja yliopistokasvatuksensa avulla olivat saavuttaneet elämäntottumuksen, ihmis- ja maailmantuntemuksen ja henkisen kehitystason, joka ei ollut koskaan tarvinnut mitään kohentelua. Kumpikin, mutta varsinkin mr Pendyce, otti selvän kaikesta, mikä oli mennyt eteenpäin, käymällä pääkaupungissa kuusi tai seitsemän, jopa kahdeksankin kertaa vuodessa. Tällöin he harvoin ottivat vaimonsa mukaan, heillä kun melkein aina oli tärkeitä toimia suoritettavana — toveri-, kirkollisia tai puoluepäivällisiä, krikettikilpailuja, kirkonkokouksia, Gaiety-teatteri ja mr Barterilla Lyceum. Kumpikin kuului myös klubiinsa — kirkkoherra erääseen mukavaan vanhanaikaiseen paikkaan, missä hän sai lyödä korttia tarvitsematta pelata uhkapeliä, ja mr Pendyce The Templeen, kuten sopii miehelle, joka on vyöryttänyt kaikkia yhteiskunnan kysymyksiä mielessään ja tullut siihen tulokseen, ettei ole mitään todellista vakuutta muuta kuin menneisyydessä.
He menivät aina Lontooseen napisten, mutta tämä oli välttämätöntä, jopa terveellistäkin heidän vaimojensa vuoksi; ja he aina palasivat sieltä napisten, maksojensa vuoksi, jotka suloinen maalaisrauha aina onneksi paransi seuraavaan käyntiin mennessä. Täten he pysyivät vapaina maalaismaisuudesta.
Herransa työhuoneen hiljaisuudessa lintukoira John, jonka pää niinikään oli pitkä ja kapea, oli laskenut sen käpälälleen, ikäänkuin tämän äänettömyyden vaivaamana, ja kun hänen herransa kakisti kurkkuaan, huiskautti se häntäänsä ja käänsi häneen pienen valkoisen kehän ympäröimän silmänsä kuonoansa liikuttamatta.
Kello naksutti pitkän kapean huoneen päässä; korkeista, kapeista akkunoista lankesi päivänvalo koko seinän täyttävissä lasikaapeissa olevien kirjojen korkeihin, kapeihin selkiin; ja tämä keveästi nahalle hajuava huone näytti sopivalta sijalta, missä jokin pitkä, kapea ihanne saatettiin kehittää pitkään, kapeaan päähänsä saakka.
Mutta mr Pendyce olisi torjunut jokaisen käsityksen, että perinnäisyyteen pohjautuvilla ihanteilla saattaisi olla mitään päätä.
"Antakaa minun tehdä velvollisuuteni ja hoitaa tilaani niinkuin rakas isävanhukseni sitä hoiti ja luovuttaa se pojalleni, jos mahdollista laajennettuna", näin hän toisinaan lausui, hyvin usein ajatteli ja tuon tuostakin rukoili. "Sen enempää minä en tahdo."
Ajat olivat huonot ja uhkaavat. Oli varsin mahdollista, että radikaalinen hallitus palaisi valtaan ja koko maa joutuisi hunningolle. Olihan vain luonnollista ja inhimillistä, että hän rukoili sen olotilan säilymistä, johonka hän uskoi, sen olotilan, johonka hän kuului ja joka oli kiteytynyt sanoihin "Horace Pendyce". Hänen tapansa ei ollut toivottaa tervetulleiksi uusia aatteita. Uuden aatteen, joka hyökkäsi kartanonherran sieluun, otti heti vastaan koko kansa taisteluun nousten ja se joko estettiin maahan nousemasta tai, jos se jo oli maalla, otettiin se heti vangiksi. Ajan oloon tämä onneton otus, jonka valitus ja ähkynä kuului läpi vankilanmuurien, sai vapauden pelkästä ihmisystävällisyydestä ja rauhallisen elämän harrastuksesta, ja sille myönnettiin joitakin etujakin, mutta aina se kuitenkin pysyi "tuona kummana muukalaisraukkana". Muutamana päivänä maan synnynnäiset asukkaat huomaamattomuudessaan sallivat sen mennä naimisiin tai havaitsivat, että se jollakin sopimattomalla tavalla oli hankkinut maailmaan aviottomia lapsia; ja heidän kunnioituksensa tapahtunutta tosiseikkaa kohtaan, kaikkea kohtaan, mikä jo kuului menneisyyteen, esti heitä silloin yrittämästä toimittaa sitä takaisin naimattomuuden tai sen lapsia syntymättömyyden tilaan ja aivan vähitellen he alkoivat sietää tätä tunkeilevaa saalasta. Näin kehittyivät ajatukset mr Pendycen mielessä. Koiransa Johnin lailla, jolla oli vanhoilliset vaistot, hän jokaisen oudon olion lähestyessä asettui poikkiteloin tielle, haukkuen ja hampaitaan näyttäen; ja toisinaan tuotti hänelle suorastaan kärsimystä se ajatus, että jonakin päivänä ei Horace Pendyce enää olisi siinä haukkumassa. Ei kuitenkaan usein, sillä hänellä oli vähän mielikuvitusta.
Koko aamun hän oli käsitellyt Worsted Scottonin omistusoikeuden vanhaa riitakysymystä, minkä alueen hänen isänsä oli antanut aidata ja kerta kaikkiaan opettanut häntä pitämään Worsted Skeynesin erottamattomana osana. Asia oli miltei yläpuolella epäilyn, sillä torpparit, jotka aitaamisen aikana olivat suuressa köyhyydessä leivänhintojen takia, olivat suhtautuneet siihen aivan tylsästi aina viimeiseen vuoteen saakka, minkä laki vaati, jotta kartanonherran haltuunotto tulisi päteväksi, kunnes äkkiä muuan mies, Peacockin isä, oli repinyt reiän aitaukseen ja päästänyt sinne karjansa, minkä takia koko onneton kysymys taas ratkesi auki. Tämä oli tapahtunut vuonna 1885, ja aina siitä lähtien oli ollut alituisia, oikeudenkäyntiä hipovia hankauksia. Mr Pendyce ei koskaan päästänyt unohduksiin sitä, että tuo Peacock oli kaiken takana; sillä hänellä ei ollut tapana uskoa periaatteita toimintaperusteiksi, vaan hän johti kaiken tosiseikoista ja henkilökohtaisuudesta, lukuunottamatta tietenkin sitä, milloin hän itse toimi, jolloin hän hiukan ylpeästi myönsi, että se johtui periaatteista. Hän ei koskaan ajatellut eikä puhunut abstraktisista asioista, osaksi koska hänen isänsä ennen häntä oli välttänyt niitä, osaksi koska hänet oli koulussa niistä vieroitettu, mutta etupäässä siksi, että hän luonteenlaatunsa mukaisesti ei tuntenut mitään harrastusta sellaisiin epäkäytännöllisiin asioihin.
Hänelle oli senvuoksi ihmettelyn aiheena, että hänen omat alustalaisensa näyttäytyivät kiittämättömiksi. Hän täytti velvollisuutensa heitä kohtaan, minkä kirkkoherra, jonka huostaan oli uskottu heidän sielunsa, olisi ollut ensimmäinen myöntämään; hänen tiluskirjansa osoittivat sen, niistä kun kävi ilmi, että hänen keskimääräinen bruttotulonsa nousi vuosittain tuhanteen kuuteensataan puntaan ja (lukuunottamatta Worsted Skeynesin ylläpidon vaatimia satunnaisia menoja) hänen nettotappionsa kolmeensataan puntaan.
Myös vähemmän maallisiin seikkoihin nähden, sellaisiin kuin jumalanpalvelusten laiminlyöminen, taipumus salametsästykseen tai siveelliseen höllyyteen, saattoi hän hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, että kirkkoherra sai olla varma hänen avustuksestaan. Kouriintuntuva tapaus sattui viime kuussa, jolloin hän, huomattuaan erään metsänvartijansa — muuten pystyvä mies toimessaan — aikaansaaneen ruman jutun postinkuljettajan vaimon kanssa, oli erottanut tämän nuoren miehen ja ilmoittanut hänen tupansa vuokrattavaksi.
Hän nousi, meni seinälle kiinnitetyn tilansa kartan ääreen, jonka hän kiersi auki vetämällä vihreästä silkkinuorasta, ja tutkisteli sitä siinä huolellisesti asetellen sormensa milloin sinne, milloin tänne. Hänen koiransa nousi myös ja asettui vaatimattomasti isäntänsä jalkoihin. Mr Pendyce liikahti ja potkaisi sitä. Koira vinkaisi.
"Saakelin koira! Oh, John poloinen!" sanoi mr Pendyce. Hän palasi tuolilleen, mutta kun hän oli merkinnyt väärän kohdan, oli hänen pakko minuutin kuluttua palata kartan ääreen. Lintukoira, joka kuvitteli, että sitä äsken oli oikeudenmukaisesti kohdeltu, läheni puoliympyrää myöten ja heilutti häntäänsä. Tuskin oli se saapunut mr Pendycen jalan luo, kun ovi avautui ja ensimmäinen palvelija toi kirjeen hopeatarjottimella.
Mr Pendyce otti kirjeen, luki sen ja lausui kirjoituspöytäänsä kääntyen: "Vastausta ei tule."
Hän istui hiljaisessa huoneessaan tähän asiakirjaan tuijottaen, ja hänen kasvoillaan vaihteli suuttumus, pelästys, epäilys ja hämminki. Hän ei pystynyt oikein selvittämään ajatuksiaan muuten kuin ääneen puhumalla, ja hän mutisi itsekseen. Lintukoira John, joka yhä vielä uskoi tehneensä jonkin rikoksen, laskeutui maahan, kiinni hänen jalkaansa.
Mr Pendycen oli sitä helpompi omaksua aikansa vallitseva siveellinen käsityskanta, kun hän ei koskaan ollut sitä syvästi tutkistellut. Mitään tilaisuutta rikkoa sitä vastaan ei hänellä ollut käytännössä ollut, ja tämä teki hänen asemansa vahvemmaksi. Hän oli pikemmin tottumuksesta ja perintötavasta kuin periaatteesta ja omasta vakaumuksesta moitteeton siveellinen luonne.
Ja lukiessaan siinä yhä uudelleen tämän kirjeen läpi hän tunsi itseään yököttävän.
Kirje kuului seuraavasti:
The Firs, 20 p. toukokuuta.
Hyvä herra!
Te lienette tai kenties ette liene kuullut, että minä olen haastanut poikanne mr George Pendycen vastaamaan avioerojutussa vaimoani vastaan. Yhtä vähän Teidän kuin poikanne, vaan ainoastaan mrs Pendycen takia, joka on ainoa kunnioittamani nainen näillä tienoin, minä olen halukas luopumaan kanteesta, jos poikanne kunniasanallaan lupaa, ettei hän enää käy tapaamassa vaimoani.
Olkaa hyvä ja vastatkaa minulle pikaisesti.
Erinomaisella kunnioituksella Jaspar Bellew.
Perintötavan tunnustaminen — ja se oli kartanonherran luonteenlaadun mukaista — saattaa sattumalta joutua ristiriitaan yksilön oman yksityiselämän ja mukavuuden kanssa. Hänen säädyssään oli perinnäisenä käsityksenä, että nuorten miesten pikkusynteihin oli suhtauduttava suvaitsevaisesti. Nuoret miehet ovat, sanoi hän, nuoria miehiä. Heidän piti, oli hänen tapansa huomauttaa, saada kylvää rikkaruohonsa. Sellainen oli hänen teoriansa. Ainoa vaikeus oli nyt siinä, että hänen piti sovittaa se omaan yksityistapaukseensa, vaikeus, jonka toiset olivat saaneet kokea entisaikoina ja toiset kokisivat tulevina aikoina. Mutta koska hän ei ollut filosofi, ei hän havainnut ristiriitaa teoriansa ja pelkonsa välillä. Hän näki tämän kirjeen järkyttävän koko hänen maailmaansa eikä hän ollut mies sitä alistuvaisesti kärsimään; hän tunsi, että muiden piti kärsiä mukana. Oli ennenkuulumatonta, että tämän Bellew'n tapainen lurjus, tyhjänpäiväinen juomari, mies, joka oli ollut vähällä ajaa hänen ylitseen, pystyisi järkyttämään Worsted Skeynesin seesteistä rauhaa.
Oli vallan tämän röyhkilään tapaista esittää moinen syytös hänen poikaansa vastaan. Se oli vallan sen kirotun röyhkilään tapaista! Ja mennen äkkiä soittokellon luo hän potkaisi koiraansa korvalle.
"Saakelin koira! Oh, John poloinen!" Mutta vihdoinkin varmana siitä, että oli tehnyt jonkun rikoksen, koira kätkeytyi kaukaiseen soppeen, mistä se ei saattanut nähdä mitään, ja painoi kuononsa permantoon.
"Pyydä rouvaa tulemaan tänne!"
Hänen seistessään siinä takan luona vaimoaan odottamassa hänen pitkän ja kapean päänsä muodot tulivat selvemmin kuin koskaan näkyviin. Hänen niskansa oli käynyt silmäänpistävästi punaisemmaksi; hänen silmänsä, jotka olivat kuin haavoittuneen joutsenen, näyttivät tunkevan läpi kaiken, mitä hän näki.
Tuon tuostakin kutsuttiin mrs Pendyce miehensä työhuoneeseen, ja mies sanoi silloin hänelle: "Minä haluan kysyä sinun neuvoasi. Se-ja-se on tehnyt niin ja niin… Minä olen tehnyt päätökseni."
Hän tuli näin ollen muutaman minuutin kuluttua. Noudatettuaan miehensä kehoitusta: "Katsopas tätä, Margery!" luki hän kirjeen ja tuijotti mieheensä masentunein katsein ja tämä katsoi häneen takaisin suuttumus omassaan. Sillä tämähän oli ihan traagillista.
Kaikkien ei ole suotu katsella asioita laajalta näkökannalta — katsella yli erämaan kaukaisten kalpeiden virtojen ja punertavan kanervan ja kuutamoisten lampien, missä halavat seisovat tummina auringonlaskua vasten ja kaukana kuuluu kuovin valitus — tai nähdä kalliojyrkänteiltä yli viinintumman, hämäräisen meren — tai korkeiden vuorten rinteiltä katsella autereeseen häipyvää tai auringossa välkkyvää, vilisevää etäisyyttä.
Useimpien on suotu alituisesti tuijottaa taloriviin tai takapihaan tai — kuten mrs ja mr Pendycen — nähdä Worsted Skeynesin vihreät vainiot, siistit puistot ja skottilainen puutarha. Ja tämän taivaanrannan yllä vaappui heidän vanhimman poikansa haaste avioero-oikeuteen kuin pilvenlonka, joka uhkaa hävityksellä.
Mikäli tällainen tapaus saattoi toteutua — ja mielikuvitus ei Worsted Skeynesissä ollut ylen eloisa — uhkasi se hävityksellä tätä aatteiden ja ennakkoluulojen ja toiveiden sopusointuista rakennusta. Silloin ei ensinkään hyödyttäisi sanoa: "Mitä se meitä liikuttaa? Ajatelkoot ja puhukoot ihmiset mitä heitä haluttaa." Worsted Skeynesissa — ja Worsted Skeynes edusti kaikkia herraskartanoita — oli vain yksi seurapiiri, yksi kirkko, yksi koiralauma, kutakin lajia vain yksi. Oli liian tärkeätä, että vaakunakilpi pysyi tahrattomana. Ja kun nämä kaksi, jotka olivat eläneet yhdessä kolmekymmentäneljä vuotta, katsoivat toisiinsa, oli heidän katseessaan uusi ilme; heidän tunteensa olivat kerrankin samat. Mutta koska miehellä aina on arempi kunniantunto, eivät heidän ajatuksensa olleet samat, sillä mr Pendyce ajatteli: "Minä en voi uskoa sitä — sehän häpäisee meidät kaikki!" ja mrs Pendyce ajatteli: "Poikaseni!"
Jälkimmäinen puhui ensin:
"Oh, Horace!"
Kuullessaan hänen äänensä sai kartanonherra voimansa takaisin.
"Siinä ollaan nyt, Margery! Ethän toki usko, mitä tuo junkkari sanoo?
Hänen pitäisi saada raippoja. Hän tietää, mitä minä ajattelen hänestä.
Se on uusi näyte hänen kirotusta röyhkeydestään! Hän oli vähällä ajaa
minun ylitseni, ja nyt —"
Mrs Pendyce keskeytti:
"Mutta, Horace, minä pelkään, että se on totta! Ellen Malden —"
"Ellen Malden?" sanoi mr Pendyce. "Mitä hänellä on tekemistä —" Hän vaikeni, tuijottaen synkästi Worsted Skeynesin karttaan, joka yhä oli kierrettynä auki kuin tunnuskuvana kaikesta, mikä tässä oli vaaranalaisena. "Jos todellakin tuo Georgesta on totta", pääsi häneltä, "on hän suurempi tomppeli kuin olen luullut. Tomppeli? Konna hän on!"
Taas oli hiljaista.
Mrs Pendycen sai tuo sana punastumaan, ja hän puri huultaan.
"George ei koskaan voi olla konna!" sanoi hän.
Mr Pendyce vastasi synkästi:
"Häpäisee nimensä!"
Mrs Pendyce puri yhä kovemmin huultaan.
"Mitä ikinä George lieneekin tehnyt", sanoi hän, "on hän varmasti käyttäytynyt gentlemannin tavoin!"
Kartanonherran suu vääntyi yrmeään hymyyn.
"Ihan naisten tapaista!" sanoi hän.
Mutta hymy haihtui ja kummankin kasvoille tuli avuton ilme. Kuten käy ihmisten, jotka ovat eläneet yhdessä tuntematta tosi myötätuntoa toisiaan kohtaan — vaikkakin he todellisuudessa olivat jo kauan sitten lakanneet olemasta siitä tietoisia — he nyt tunsivat ikäänkuin hämmästystä, kun heidän harrastuksensa hetkellisesti kävivät yhteen. Ei ollut enää hyvä olla eri mieltä. Se ei auttaisi heidän poikaansa, vaikka he siitä vaikenisivatkin.
"Minä kirjoitan Georgelle", sanoi mr Pendyce lopuksi. "Minä en tahdo uskoa mitään, ennenkuin olen kuullut häntä. Otaksun, että hän sanoo meille toden."
Mutta hänen äänensä värähti.
Mrs Pendyce vastasi sukkelaan:
"Oh, Horace, punnitse tarkoin mitä sanot! Minä olen varma siitä, että hän kärsii!"
Hänen herkkä, iloon taipuisa mielensä kärsi myös, ja kyyneleitä kohosi hänen silmiinsä. Mr Pendycen silmät olivat liian pitkänäköiset huomatakseen niitä. Tämä vamma oli hänessä lisääntynyt naimisiin mentyä.
"Minä aion sanoa hänelle, mitä pidän oikeana", sanoi hän. "Minä tulen punnitsemaan sanojani aikani; minä en aio antaa tämän lurjuksen kiihottaa itseäni."
Mrs Pendyce pyyhkäisi huuliaan pitsireunaisella nenäliinallaan.
"Minä toivon, että sinä näytät kirjeen minulle", sanoi hän.
Kartanonherra katsahti häneen ja huomasi, että hän vapisi ja oli aivan kalpea, ja vaikka tämä ärsytti häntä, vastasi hän melkein ystävällisesti:
"Ei se asia sovi sinulle, rakkaani."
Mrs Pendyce astui askeleen häntä kohti; hänen lempeissä kasvoissaan ilmeni omituinen päättäväisyys.
"Hän on minun poikani, Horace, yhtä paljon kuin sinun."
Mr Pendyce käännähti vaivautuneesti.
"Ei sinun kannata tässä hermostua, Margery. Minä teen mikä paras on. Te naiset menette päästänne pyörälle. Tuo kirottu mies valehtelee! Ellei hän —"
Tällöin lintukoira nousi sopestaan ja eteni keskelle huonetta. Se seisoi siinä kaareksi kääntyneenä ja katsoi synkästi isäntäänsä.
"Se on — se on ihan kirottua!" sanoi mr Pendyce.
Ja ikäänkuin vastaten kaiken Worsted Skeynesin puolesta, lintukoira
John tarmokkaasti huiskutti sitä hännän tynkää, mikä sillä oli jäljellä.
Mrs Pendyce astui yhä lähemmäksi.
"Entä jos George kieltäytyy antamasta sinulle tuota lupausta, mitä sinä silloin aiot, Horace?"
Mr Pendyce ällistyi.
"Lupausta? Mitä lupausta?"
Mrs Pendyce sysäsi kirjettä.
"Lupausta, ettei hän enää käy häntä tapaamassa."
Mr Pendyce teki torjuvan eleen.
"Minä en aio ottaa mitään määräyksiä tuolta Bellew'lta", sanoi hän. Sitten hetkisen mietittyään: "Ei käy laatuun antaa hänelle mitään voitonvaraa. Georgen täytyy luvata se minulle joka tapauksessa."
Mrs Pendyce puristi huulensa yhteen.
"Mutta luuletko, että hän tahtoo?"
"Luulenko — luulenko, että kuka tahtoo? Että luulenko minä, että hän tahtoo. Miks'et saata selvästi ilmaista ajatuksiasi, Margery? Jos George tosiaan on saattanut meidät tähän pulaan, saa hän myös saattaa meidät siitä pois."
Mrs Pendyce punastui.
"George ei tule koskaan jättämään häntä pulaan."
Kartanonherra sanoi ärtyneesti:
"Pulaan! Kuka tässä puhuu siitä? George on velvollinen tekemään sen häntä kohtaan. Ei siksi, että hän ansaitsisi mitään hienotunteisuutta, jos hän tosiaan —. Et suinkaan sinä tarkoita, että George kieltäytyisi? Ei hän toki koskaan ole sellainen aasi!"
Mrs Pendyce kohotti kätensä ja teki eleen, joka hänen luonteenlaatuunsa katsoen oli intohimoinen.
"Oh, Horace", sanoi hän, "etkö sinä käsitä? George rakastaa häntä!"
Mr Pendycen alahuuli tärisi, mikä hänessä oli mielenjärkytyksen merkki. Kaikki hänen luonteensa vanhoillinen tarmo, kaikki se määrätön mykkä voima, mikä piilee uskossa oleviin oloihin, kaikki se itsepintainen muutoksien pelko ja viha, se mittaamaton mielikuvituksen puute, joka aikojen alusta saakka oli tehnyt Horace Pendycestä maansa itsevaltiaan, kohosi hänen kovasti koetellussa sielussaan.
"Mitä ihmettä se tähän kuuluu?" huusi hän vimmoissaan. "Te naiset! Te ette sitten käsitä mitään! Haaveellisia, typeriä, epäsiveellisiä — sitä te olette. Älä herran nimessä pane hänen päähänsä mitään sellaisia käsityksiä."
Tämän purkauksen edessä mrs Pendycen kasvot jähmettyivät; vain hänen silmäluomiensa nykäykset ilmaisivat, että hänen hermonsa värisivät. Äkkiä hän nosti kädet korvilleen.
"Horace!" huusi hän, "älä — Oh, John raukka!" Kartanonherra oli äkkiä raskaasti polkaissut koiran käpälää. Elukka ulvahti surkeasti. Mr Pendyce laskeutui polvilleen ja nosti sen jalkaa.
"Kirottu koira!" änkytti hän. "Oh, John poloinen!"
Ja molemmat pitkät kapeat päät olivat hetken ajan lähellä toisiaan.