KIRKKOHERRA JA MAANOMISTAJA
Yhteiskunta-ihmisen ponnistukset, jotka ammoisista ajoista olivat kohdistuneet pysyvien olojen luomiseen, olivat saavuttaneet huippukohtansa Worsted Skeynesissä. Vapaana kaupallisista pyyteistä — sillä tila ei enää palkinnut hoitajaansa —, vapaana laajenemispyrinnöistä, täynnä aikojen perintöä ja tunnelmaa se oli kuin aito jalokivi, joka ei kaivannut mitään vakuuksia. Kuin kehdossaan viihtyivät siellä kaikki ne perinnäiset laitokset, joista maa eniten ylpeili. Tosiaan mr Pendyce oli näkevinään ajan, jolloin hän puolueelleen tekemiensä palveluksien takia saisi nimittää itseään lordi Worstediksi ja oman kuolemansa jälkeen saisi edelleen istua ylähuoneessa poikansa persoonassa. Mutta kartanonherran sydämessä oli toinenkin tunne — ilma ja metsät ja vainio olivat hänen sydämessään virittäneet rakkauden tähän hänen ja hänen isäinsä kotiin.
Ja täten tunki kauhea levottomuus läpi koko talon Jaspar Bellew'n kirjeen saavuttua. Kenellekään ei mitään kerrottu, ja kuitenkin jokainen tiesi, että jotakin oli kysymyksessä; ja jokainen, aina koiriin saakka, osoitti omalla tavallaan myötätuntoaan talon isäntää ja emäntää kohtaan.
Päivän toisensa jälkeen kävelivät tytöt uudella golf-kentällä umpimähkään lyöden pallojaan; siinä kaikki mitä he saattoivat tehdä. Levottomuus oli tarttunut Cecil Tharpiinkin, joka Beeltä oli saanut sen ehdollisen myöntymyksen, minkä olosuhteet sallivat. Been harmaan tamman loukkaantunutta etujalkaa käsiteltiin tavalla, jonka Tharp äskettäin oli keksinyt, ja tallissa hän tunnusti Beelle, että rakas vanha kartanonherra näytti "menettäneen ruokahalunsa", joten hänestä ei näyttänyt sopivalta vaivata häntä tällä hetkellä. Silittäen tammansa kaulaa katsoi Bee häneen arasti ja mietiskelevästi.
"Se koskee Georgea", sanoi hän; "minä tiedän, että se koskee Georgea!
Oh Cecil! Minä toivoisin olevani poika!"
Nuori Tharp myönsi vasten tahtoaan:
"Niin, mahtaa olla ilkeää olla tyttö."
Keveä puna näkyi Been poskilla. Häntä hiukan loukkasi, että Tharp oli samaa mieltä; mutta hänen kihlattunsa siveli tamman sääriä.
"Isä on todellakin pahalla tuulella", sanoi hän. "Minä toivoisin, että
George menisi naimisiin."
Cecil Tharp nosti ympyräisen päänsä; hänen yksinkertaiset, vilpittömät kasvonsa olivat hehkuvan punaiset kumarruksesta.
"Se on selvä kuin päivä", sanoi hän. "Tamma voi erinomaisesti, Bee.
Minä luulen, että George huvittelee liiaksi."
Bee käänsi kasvonsa pois ja mutisi:
"Minua inhottaisi asua Lontoossa." Ja hänkin kumartui tunnustelemaan tamman säärtä.
Mrs Pendycen mielestä tunnit näinä päivinä kuluivat uskomattoman hitaasti. Kolmenkymmenen pitkän vuoden ajan hän oli odottanut kaikkea eikä mitään; tavallaan hänellä oli kaikki mitä hän saattoi toivoa — eikä mitään, niin että odotukseltakin oli katkennut sen ota, mutta oli peloittavaa tällä tavoin odottaa jännittyneenä jotakin määrättyä. Tuskin kului hetkeäkään hänen palauttamatta mieleensä Georgea yksinäisenä ja ristiriitaisten tunteiden repimänä. Kun hänen omat intohimonsa jo ammoin olivat lamaantuneet Worsted Skeynesissä, saivat hänen kuvitteluissaan pojan sieluntaistelut jättiläismäisiä mittoja; eikä hänen äidinvaistonsa erehtynytkään tämän intohimon voimaan nähden. Oudoin, ristiriitaisin tuntein odotti hän tulosta; toisena hetkenä hän ajatteli: "Se on hulluutta; hänen täytyy luvata — se on liian hirveää!" ja toisena: "Ah! mutta kuinka hän voi, jos hän rakastaa häntä? Se on mahdotonta; entä tuo nainen sitten — ah! hirveää se on!"
Kenties hän on haaveellinen, kuten mr Pendyce oli sanonut; kenties ajatteli hän vain mitä hänen poikansa piti kärsiä. Hammas oli liian suuri, näytti hänestä, ja kuten entisaikoina, jolloin hän vei Georgen mukanaan Cornmarketiin, jotta häneltä otettaisiin pakottava hammas pois, ja aina istui poikansa kättä pidellen, sillävälin kuin pikku hammastohtori veti, ja tunsi hänen nykäyksensä omassakin suussaan, niin halusi hän nyt jakaa hänen kanssaan tämän toisenkin "nykäyksen", joka oli niin peloittavan väkivaltainen.
Mrs Bellew'ta kohtaan hän tunsi vain jonkinmoista epämääräistä mustasukkaista kipua; ja tämä tuntui hänestä itsestäänkin oudolta, mutta, ajatteli hän taas, kenties hän oli haaveellinen.
Nyt hän huomasi, mikä arvo on vakaantuneella elämäntottumuksella. Hänen päivänsä olivat niin täynnä puuhaa, että ahdistus pakostakin painui pinnan alle. Yöt olivat paljon peloittavammat, sillä silloin hänen ei pitänyt kestää vain omaa jännitystänsä, vaan — kuten luonnollista, koska hän oli vaimo — Horace Pendycen pelko myös. Poloisen kartanonherran mielestä tämä oli ainoa aika, jolloin hän voi saada vapahdusta murheestaan; ja sen vuoksi hän meni entistä aikaisemmin vuoteeseen. Yhä uudestaan toistamalla mielessään pelkojaan ja arveluitaan hän sai lopuksi vähän lepoa. Miks'ei George ollut vastannut? Mitä poika ajatteli; ja yhä niin edespäin, kunnes pelkkä ajatusten yksitoikkoisuus tuotti hänelle unen tarpeen. Mutta hänen vaimonsa vaivat jatkuivat vielä, kun linnut, jotka olivat uneliaasti alkaneet, jo lauloivat täyttä aamukuoroaan. Silloin vasta rouva-parka hiljaa kääntyi, peläten herättävänsä miehensä, ja vaipui uneen.
Sillä George ei ollut vastannut.
Kylään tekemillään aamukäynneillä tunsi mrs Pendyce nyt ensi kertaa, siitä saakka kuin hän oli ruvennut siellä käymään, oman ahdinkonsa avulla astuneensa sen epäluulon muurin yli, mikä tähän saakka oli vieroittanut hänet köyhempien naapurien sydämistä. Häntä ihmetytti se epähienous, millä hän teki heille kysymyksiä ja tunkeutui heidän huoliinsa, mihinkä hänet saattoi salainen halu vapautua omista ajatuksistaan; ja häntä hämmästytti, kuinka hyvän vastaanoton tämä sai — kuinka he suorastaan näyttivät pitävän siitä, ikäänkuin olisivat tietäneet sillä tekevänsä hänelle hyvää. Muutamassa mökissä, missä hän kauan oli surkuttelevalla ihmettelyllä pannut merkille kalpeakasvoisen, mustasilmäisen tytön, joka näytti hiipivän piiloon kaikkien katseilta, hänelle esitettiin avunpyyntökin; tyttö kääntyi hänen puoleensa peloittavan salaperäisenä takapihalla, missä mrs Barter ei saattanut heitä kuulla.
"Oh, rouva! Toimittakaa minut pois täältä! Minä olen ahdingossa — se tulee pian, enkä minä tiedä, mitä tehdä."
Mrs Pendyce värisi ja ajatteli koko kotimatkan: "Poloinen pikku olento — poloinen pikku olento!" ja hän vaivasi päätään kysymyksellä, kenelle hän voisi uskoa tämän asian ja kysyä neuvoa; ja jotakin kalpeakasvoisen, mustasilmäisen tytön kauhusta ja salaperäisyydestä siirtyi häneen, sillä hän ei keksinyt ketään — ei edes mrs Barter voinut tulla kysymykseen, sillä vaikka hänen sydämensä oli lempeä, kuului se kuitenkin kirkkoherralle. Silloin hänelle valkeni; hän tuli ajatelleeksi Gregorya.
"Kuinka minä saatan kirjoittaa hänelle", ajatteli hän, "kun minun poikani —"
Mutta hän kirjoitti kuitenkin, sillä Totteridgein vaisto hänen sisimmässään sanoi, että muiden oli toimitettava asiat hänen puolestaan; uskalsipa hän vaikkakin kaukaisesti, viittailla siihen, mitä hänellä oli sydämellään. Ja Pendycein vaakunan kotkansilmän ja tunnuslauseen: Strenuus aureaque penna alla oli hänen näin kuuluva kirjeensä:
Rakas Grig!
Voitko tehdä mitään pienelle tyttöraukalle täältä kylästä, joka on 'ahdingossa' — ymmärräthän, mitä minä tarkoitan. Sitä pidetään niin kauheana syntinä näillä seuduin, ja hän näyttää niin nääntyneeltä ja pelästyneeltä, pikku raukka! Hän on kaksikymmenvuotias. Hän tarvitsee paikan, missä hän voi salata onnettomuutensa, ja toisen minne mennä, kun se on ohi. Kukaan ei tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan täällä, missä hänen asiansa tunnetaan, sanoo hän; ja tosiaankin minä olen jo kauan pannut merkille, kuinka kalpealta ja nääntyneeltä hän näyttää, ja kuinka hänellä on suuret mustat pelästyneet silmät. Minä en voi kääntyä kirkkoherramme puoleen, sillä vaikka hän monessa suhteessa on hyvä mies, on hän niin jyrkkä mielipiteissään; ja Horace tietenkään ei voi tehdä mitään. Minä niin tahtoisin tehdä jotain hänen hyväkseen; minä voisin säästää vähän rahaa, mutta minä en voi keksiä mitään paikkaa minne hän voisi mennä, ja siinä on pulma. Häntä näyttää myös ahdistavan ajatus, että asia on tuleva ilmi, minne hän meneekin. Eikö se ole kauheaa? Tee jotain, jos voit. Minä olen varsin huolissani Georgesta. Toivoakseni se rakas poika voi hyvin. Jos sinä joskus menet hänen klubinsa ohi, niin voisitko pistäytyä sinne ja kysellä hänen kuulumisiaan? Hän on toisinaan niin hidas kirjoittamaan. Hauska olisi nähdä sinua täällä, rakas Grig; seutu on niin kaunis juuri nyt, tammet varsinkin, eivätkä omenapuut ole vielä kukkineet loppuun, mutta kai sinulla on liika kiire. Mitenkä Helen Bellew voi? Onko hän kaupungissa?
Sinun harras serkkusi Margery Pendyce.
Kello neljä samana iltapäivänä ilmoitti kovasti hengästynyt toinen palvelija hovimestarille, että Peacockin talossa oli tulipalo. Hovimestari kiiruhti heti kirjastoon. Mr Pendyce, joka oli istunut hevosen selässä koko aamun, seisoi ratsastuspuvussaan, väsyneenä ja nääntyneenä Worsted Skeynesin kartan edessä.
"Mitä tahdot, Roster?"
"Peacockin talossa on tulipalo, herra."
Mr Pendyce katsoi häneen hämmästyneenä.
"Mitä?" sanoi hän. "Tulipalo keskellä kirkasta päivää! Tyhmyyksiä!"
"Te voitte nähdä liekit talon edustalta, herra."
Uupunut ja napiseva ilme haihtui mr Pendycen kasvoilta.
"Soittakaa tallikelloa!" sanoi hän. "Käske kaikki tuomaan sankoja ja tikapuita! Lähetä Higson Cornmarketiin tamman selässä. Mene sanomaan mr Barterille ja hälytä kylä. Älä seiso siinä — herra varjelkoon! Soita tallikelloa!" Ja tempaisten ratsastuspiiskansa ja lakkinsa hän juoksi hovimestarin ohi, John-koira kintereillään.
Porraspuiden yli ja polkua myöten, joka lävistäjänä meni ohrapellon yli, hän liikkui kankein jaloin, ja hänen koiransa, joka ei vielä ollut oivaltanut tilannetta, tepasteli hiukan ihmeissään hänen edellään. Kartanonherra oli pian hengästynyt — siitä, kun hän viimeksi oli juossut neljännesmailin, oli kaksikymmentä vuotta tai enemmän. Kuitenkaan hän ei vähentänyt vauhtiaan. Kaukana hänen edellään juoksi ratsupoika, hänen takanansa joku työmies ja palvelija. Worsted Skeynesin tallikello alkoi soida. Mr Pendyce kiipesi porraspuiden yli ja pääsi tielle, missä hän törmäsi yhteen kirkkoherran kanssa, joka myöskin juoksi kasvot punaisina kuin tomaatti. He juoksivat rinnan.
"Mene sinä edeltä!" huohotti mr Pendyce lopulta, "ja sano heille, että minä olen tulossa!"
Kirkkoherra epäröi — hänkin oli lopen hengästynyt — ja lähti läähättäen menemään. Painaen kädellä kylkeään käveli kartanonherra vaivalloisesti eteenpäin; hän ei pystynyt enää juoksemaan. Tienkäänteessä olevasta aukosta hän näki äkkiä vaaleanpunaiset tulikielet taivasta vasten.
"Herra varjelkoon!" änkytti hän ja rupesi sulasta kauhusta juoksemaan taas. Nämä peloittavat kielet nuolivat ilmaa erään avaran ladon, muutamien olkisuovien, tallien ja ullakkohuoneiden kattojen yläpuolella. Puolisen tusinaa ihmisiä kaatoi sangoilla vettä liekkeihin. Kartanonherralle ei selvinnyt, kuinka merkityksettömiä heidän ponnistuksensa olivat. Vavisten ja tuntien ilkeää kipua keuhkoissaan hän heitti takin yltään, tempasi sangon kookkaalta maatyömieheltä, joka luovutti sen kunnioittavasti, ja liittyi sammuttajien joukkoon. Peacock, talon viljelijä, juoksi hänen ohitseen; hänen kasvonsa ja pyöreä punainen partansa olivat noiden liekkien väriset, joita hän koetti sammuttaa; pysähtymättä valuivat kyyneleet hänen silmistään pitkin kuumia kasvoja. Hänen vaimonsa, pieni tumma vääräsuinen nainen, rehki kuin riivattu pumpun ääressä. Mr Pendyce huohotti hänelle:
"Tämä on kauheata, mrs Peacock — tämä on kauheata!"
Kaikkien näkyvillä mustassa puvussaan ja valkeissa paidanhihoissaan hakkasi kirkkoherra kirveellä navetan seinälaudoitusta — sen ovi oli jo liekkien vallassa. Melskeen yli kuului hänen äänensä, kun hän huusi määräyksiä, joihin kukaan ei kiinnittänyt huomiota.
"Mitä siellä navetassa on?" huohotti mr Pendyce.
Mrs Peacock, jonka ääni oli käheä vimmasta ja surusta, vastasi:
"Vanha hevonen ja lehmistä kaksi!"
"Herra varjelkoon!" huusi kartanonherra ja syöksyi eteenpäin sankoineen.
Muutamia kyläläisiä tuli juosten paikalle, ja hän huusi heille, mutta mitä hän sanoi, sitä eivät tienneet he eikä hän itsekään. Hevosen ja lehmien huutoihin ja korskuntaan, liekkien lakkaamattomaan sähinään hukkuivat kaikki heikommat äänet. Ihmishuudoista kuului vain kirkkoherran ääni räsähtelevien kirveeniskujen välistä.
Mr Pendyce kompastui kumoon; hänen sankonsa heltisi hänen käsistään, ja hän makasi pitkällään siinä mihin oli kaatunut, liian uupuneena liikahtaakseen. Hän saattoi vielä kuulla kirkkoherran huudot ja hänen kirveensä räsähtelyn. Joku auttoi hänet jaloilleen, ja vavisten niin, että hän tuskin saattoi seistä, hän otti kirveen erään juuri saapuneen tukevan nuorukaisen kädestä, ja asettuen kirkkoherran viereen iski heikosti laudoitusta vastaan. Liekit ja savu täyttivät nyt koko navetan ja tulivat tulvimalla aukosta, jonka he olivat saaneet tehdyksi. Mutta ei kumpikaan hellittänyt. Hurjalla iskulla raivasi mr Barter tien auki. Heidän takanaan hurrattiin, mutta mikään elukka ei tullut esiin. Kaikki kolme olivat kuolleet savuun ja liekkeihin.
Kartanonherra, joka saattoi nähdä sisään, heitti kirveensä maahan ja peitti silmänsä käsillään. Kirkkoherran suusta pääsi ääni, joka muistutti synkkää kirousta, ja hänkin heitti kirveensä maahan.
Repeytynein ja mustunein vaattein seisoi kartanonherra kaksi tuntia myöhemmin navetan raunioilla. Tuli oli sammunut, mutta tuhka hehkui vielä. Pelästynyt ja läähättävä John-koira nuoli isäntänsä kenkiä, aivan kuin olisi pyytänyt anteeksi, että se oli pelännyt niin kovasti ja pysytellyt niin etäällä. Mutta jokin sen silmissä näytti sanovan:
"Pitikö sinun tosiaan panna toimeen tällainen tulipalo, isäntä?"
Musta käsi tarttui kartanonherran käsivarteen, ja käheä ääni lausui:
"Minä en unohda tätä, herra!"
"Herra varjelkoon, Peacock!" vastasi mr Pendyce, "mitäs turhia! Kai teillä on palovakuutus?"
"Kyllä, minulla on palovakuutus, mutta minä ajattelen elukoita!"
"Oh!" sanoi kartanonherra kauhistuen.
Nelipyörärattaat veivät hänet ynnä kirkkoherran yhdessä kotiin. Heidän jalkojensa alle olivat kummankin koirat ryömineet ja murisivat siellä hiljaa toisilleen. Joukko hurrasi heidän lähtiessään.
He lähtivät vaiteliaina ja kuolemanväsyneinä. Mr Pendyce sanoi äkkiä:
"Minä en saa noita elukkaparkoja mielestäni, Barter!"
Kirkkoherra nosti käden silmilleen.
"Minä rukoilen Jumalaa, ettei minun koskaan tarvitsisi nähdä sitä näkyä uudestaan. Elukkaparat, elukkaparat!"
Ja tunnustellen salaa koiransa kuonoa hän jätti kätensä eläimen lämmintä, pehmeää, joustavaa suuta vasten, joka nuoli sitä yhä uudestaan.
Omalla puolellaan mr Pendyce huomaamatta teki aivan samoin.
Ajoneuvot menivät ensin pappilaan, missä mrs Barter lapsineen seisoi ovensuussa. Kirkkoherra pisti päänsä takaisin rattaisiin, sanoen:
"Hyvää yötä, Pendyce. Sinä tulet olemaan kankea huomenna. Minä aion antaa vaimoni hieroa itseäni Ellimanilla!"
Mr Pendyce nyökkäsi, nosti hattuaan ja rattaat jatkoivat matkaansa. Hän nojautui taaksepäin ja sulki silmänsä — verrattain miellyttävä tunne alkoi vallata hänet. Tosin hän tulisi olemaan kankea huomenna, mutta olihan hän tehnyt velvollisuutensa. Hän oli näyttänyt heille, mitä vanha veri merkitsee, tehnyt jotain tukeakseen sitä järjestelmää, mikä oli — hän itse. Ja hänellä oli uudenlainen ystävällinen tunne Peacockia kohtaan. Mikään ei siinä määrässä kuin pieni vaara ollut omiaan lisäämään alempien luokkien uskollisuutta; silloin he ainakin tunsivat, että tarvittiin johtajia!
John-koira pisti kuononsa esiin hänen polviensa välistä ja käänsi häneen punapohjaiset silmänsä.
"Isäntä", näytti se sanovan. "Minä tunnen itseni vanhaksi. Minä tiedän, että on asioita tässä elämässä, joihin minun ymmärrykseni ei riitä, mutta sinä, joka tiedät kaiken, toimitat kyllä niin, että me saamme olla yhdessä kuolemassakin."
Vauhti hiljeni kujan päähän päästyä, ja kartanonherran ajatukset saivat uuden suunnan. Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin hän olisi voittanut Barterin kilpajuoksussa maantiellä. Barter oli vain neljäkymmentäviisivuotias. Olisi ollut liikaa vaadittua antaa hänelle neljäntoista vuoden etumatka ja kuitenkin voittaa hänet. Hän tunsi omituista ärtymystä Barteria kohtaan — mies oli esiintynyt hyvin edukseen! Hän ei ollut karttanut mitään! Elliman oli liian tuimaa! Homocea oli paikallaan. Margery saisi hieroa häntä. Ja ikäänkuin vaimon nimen mieleenjuolahduttamana muistui äkkiä mr Pendycen mieleen George, ja ohi oli huojennus, jota hän oli huolistaan tuntenut. Mutta John-koira, joka vainusi kodin lähestyvän, alkoi hiljaa vikistä, jotta rattaat pysähtyisivät, ja huiskutti huolimattomasti häntäänsä isäntänsä kenkää vasten.
Hyvin kankeana, kulmat rypyssä ja alahuuli tärisevänä kartanonherra astui rattailta ja alkoi vaivalloisesti nousta portaita, jotka veivät hänen vaimonsa huoneeseen.