KARTANONHERRA TEKEE PÄÄTÖKSENSÄ
Istuessaan samana iltana kello yhdeksän portviinipuolikkaansa viimeisen lasin ääressä mr Barter tunsi vastustamatonta halua saada jotakin mielenvirkistystä, halua päästä purkautumaan lähimmäistensä seurassa.
Hän otti hattunsa ja napitti takkinsa — sillä vaikka oli kaunis kesäkuun ilta, puhalsi tuima itätuuli — ja käveli kylää kohti.
Kuin vertauskuvana tiestä Jumalan valtakuntaan, josta hän sunnuntaisin puhui, eteni somien pensasaitojen reunustama tie jalavien siimeksessä, missä peltovarikset jo olivat laskeutuneet lepoon. Puuhiilen hajua häilyi ilmassa; mökit tulivat näkyviin, tuli paja ja pikku myymälät vastapäätä kylän kenttää. Ovista ja akkunoista säteili yhä voimakkaampi valo; tuulenhenkäys, joka tuskin liikahdutti kastanjan lehtiä, sai haavat hiljaa havisemaan. Taloja ja puita, taloja ja puita! Suojaa menneisyyden ja suojaa tulevaisuuden varalle!
Kirkkoherra pysähdytti ensimmäisen kohtaamansa.
"Hyvä heinäilma, Aiken! Miten on vaimosi laita — tyttökö siitä tulee?
Haha! Ja sinä haluat poikia! Oletko kuullut pappilan tapahtumasta?
Kiitollisena on minun sanottava —"
Miehestä mieheen ja talosta taloon hän tyydytti seurannälkäänsä, saadakseen takaisin kadonneen arvontuntonsa, jonka piti poistaa kärsimyksen arpi. Ja hänen yllään tuntuivat värähtämättömät kastanjat ja hiljaa havisevat haavat kuuntelevan ja kuiskivan:
"Oi te vähäiset ihmiset! Oi te vähäiset ihmiset!"
Ensimmäisen neljänneksensä loppuvaiheessa oleva uusi kuu purjehti kirkkotarhan varjosta esiin — sama kuu, joka oli purjehtinut taivaalla hopeanhohtoisessa ironiassaan silloin kun ensimmäinen Barter saarnasi, kun ensimmäinen Pendyce oli Worsted Skeynesin kartanonherra — sama uusikuu, joka yhtä seesteisenä ja valjuna kulkisi rataansa silloin kun viimeinen Barter oli vaipunut uneen, viimeinen Pendyce poistunut, ja antaisi lempeän valonsa langeta heidän hautakivilleen kautta sinervän ilman.
Kirkkoherra ajatteli:
"Minä panen Stedmanin muokkaamaan tuota kulmaa. Meidän täytyy saada enemmän tilaa; nuo kivet ovat vähintään sataviisikymmentä vuotta vanhat. Ainoatakaan sanaa ei voi enää lukea. Ne saavat ensinnä väistyä."
Hän kulki hevoshaan polkua myöten kohti kartanoa.
Päivä oli päättynyt, ja vain kuun säteet välkkyivät korkeassa ruohikossa.
Kartanossa olivat ruokasalin korkeat ranskalaiset akkunat auki; kartanonherra istui siellä yksin ja synkissä ajatuksissa nauttimansa hedelmän jätteiden ääressä. Seinällä riippui hänen kummallakin puolellaan hiljainen seura; entisten Pendycein muotokuvat. Ja huoneen toisessa päässä, tarjoilupöydän tammen ja hopean päältä, katsoi niihin hänen vaimonsa kuva, lievä ihmettely kohotettujen kulmakarvojen alta loistavissa silmissään.
Mr Pendyce nosti päätään.
"Kas, Barter! Miten vaimosi voi?"
"Niin hyvin kuin voi odottaa."
"Hauska kuulla! Hänellä on mainio ruumiinrakenne — ihmeteltävä elinvoima! Portviiniä vai punaviiniäkö haluat?"
"Kiitos — vain lasin portviiniä."
"Se on pannut kovalle koetukselle hermosi. Minä tiedän mitä se merkitsee. Me olemme toisenlaisia kuin edellinen sukupolvi; he eivät pitäneet sitä minään. Charlesin syntyessä oli rakas isäni metsästämässä koko päivän. Kun minun vaimoni sai Georgen, olin minä hermostunut kuin kissa!"
Kartanonherra keskeytti puheensa lisätäkseen nopeasti:
"Mutta sinä olet niin tottunut siihen."
Mr Barter rypisteli kulmiaan.
"Minä pistäysin Coldinghamissa tänään", sanoi hän. "Tapasin Winlow'n.
Hän kysyi sinua."
"Vai Winlow'n. Hänen vaimonsa on hyvin miellyttävä nainen. Heillä on luullakseni vain yksi lapsi?"
Kirkkoherra säpsähti.
"Winlow kertoi minulle", sanoi hän tokaisemalla, "että George on myynyt hevosensa".
Kartanonherran kasvojen ilme vaihtui. Hän loi epäluuloisen silmäyksen mr Barteriin, mutta kirkkoherra katseli lasiinsa.
"Myynyt hevosensa! Mitä se merkitsee? Kai hän sanoi sinulle syyn?"
Kirkkoherra ryyppäsi viiniään.
"Minä en koskaan kysy syitä", sanoi hän, "kun hevosmiehet ovat kysymyksessä. Minun käsittääkseni he eivät ole itsestään sen enemmän selvillä kuin sieluttomat eläimet!"
"Niin, vedonlyöjät", sanoi mr Pendyce. "Mutta eihän George pelaa."
Huumorin välähdys näkyi kirkkoherran silmissä. Hän puristi huulensa yhteen.
Kartanonherra nousi.
"Eikö totta, Barter?" sanoi hän.
Kirkkoherra punastui. Hän vihasi juoruamista — kun oli kysymys miehistä, tietysti. Kun oli kysymys naisista, oli asia aivan toinen — ja samoin kuin hän Bellew'n luo mennessään oli ollut varuillaan, ettei paljastaisi Georgea, samoin hän nyt vielä enemmän piti varansa.
"Ei, ei, Pendyce."
Kartanonherra alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, ja mr Barter tunsi jonkin liikahtavan jalkaansa vasten: pöydän päästä, mihin kuun valoläikkä lankesi, kohosi esiin John-koira, kuin vertauskuvana kaikesta, mikä oli kartanonherralle alamaista, ja tuijotti isäntäänsä murheellisilla silmillään. "Nyt taas jokin uhkaa häiritä minua", näyttivät ne sanovan.
Kartanonherra katkaisi hiljaisuuden.
"Minä olen aina luottanut sinuun, Barter; minä luotan sinuun kuin omaan veljeeni. Sano nyt, mitenkä Georgen laita on?"
"Tässähän on kysymys isästä ja pojasta", ajatteli kirkkoherra ja puhkesi puhumaan: "Minä kerron vain kuulemani mukaan; sanotaan, että hän on menettänyt aika summan rahaa. Totta kai se on vain lorua. Minä en ole koskaan välittänyt huhuista. Ja jos hän on myynyt hevosensa, niin sen parempi. Hän ei silloin tule kiusaukseen pelata uudelleen."
Mutta Horace Pendyce ei vastannut mitään. Yksi ainoa ajatus vallitsi hänen hämääntynyttä, kiihottunutta mieltään:
"Minunko poikani peluri! Worsted Skeyneskö pelurin käsissä!"
"Se on vain huhua. Ei sinun pidä kiinnittää siihen mitään huomiota. Minun on vaikea ajatella, että hän olisi niin mieletön. Minä tiedän vain, että minun täytyy palata vaimoni luokse. Hyvää yötä!"
Ja nyökäten, mutta noloissaan poistui mr Barter ranskalaisen akkunan kautta, mistä oli tullutkin.
Kartanonherra seisoi liikkumatonna.
Peluri!
Mikään sana ei saattanut olla niin peloittava hänen korvissaan, jonka koko olemassaolo oli liittynyt Worsted Skeynesiin, jonka joka ajatus oli siihen välillisessä tai välittömässä suhteessa, jonka poika oli vain hänen avoimeksi jättämänsä paikan täyttäjä, jonka uskonto oli esi-isäin palvontaa, jonka pelkoa herätti jokainen muutos. Peluri!
Hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että hänen järjestelmänsä olisi jollakin tavoin edesvastuussa Georgen käytöksestä. Hän oli sanonut mr Paramorille: "Minulla ei koskaan ole ollut mitään järjestelmää; minä en usko mihinkään järjestelmiin." Hän oli kasvattanut hänet yksinkertaisesti gentlemanniksi. Hänelle olisi ollut enemmän mieleen, että George olisi mennyt armeijan palvelukseen, mutta George oli pettänyt hänen toiveensa; hänelle olisi ollut enemmän mieleen, että George olisi ottanut tilan haltuunsa, mennyt naimisiin ja saanut pojan, sen sijaan että hän kaupungissa kulutti päivänsä hukkaan, mutta George ei ollut tehnyt niin. Mitäpä hän olisi saattanut tehdä estääkseen onnettomuuden, paitsi sitä, että hän oli edesauttanut häntä pääsemään vapaaehtoiseen ratsuväkeen ja ehdottanut hänet Stoalaisten klubiin? Ja nyt hän oli peluri!
Ja joka kerran on ruvennut peluriksi, pysyy pelurina!
Hän sanoi vaimonsa kuvalle, joka katsoi häneen seinältä: "Hän on perinyt sen sinulta."
Mutta vastaukseksi hän sai aina saman lempeän katseen.
Äkkiä kääntyen hän poistui huoneesta, ja John-koira, jolle hän oli ollut liian nopsa, painoi kuonoaan suljettuun oveen, haistellen, eikö joku tulisi sitä avaamaan.
Mr Pendyce meni työhuoneeseensa, otti muutamia papereita suljetusta laatikosta ja istui hyvän aikaa niitä katselemassa. Siinä oli ensinnäkin hänen jälkisäädöksensä, sitten luettelo Worsted Skeynesin vuokrataloista, niiden pinta-alasta ja arennista, sitten siisti jäljennös oikeudenpäätöksestä, jolla hänen oikeutensa tilaan vahvistettiin hänen naimisiin mennessään. Tätä erinomaisen ironista asiakirjaa katseli mr Pendyce kauimmin. Hän ei lukenut sitä, vaan ajatteli:
"Enkä minä saata tehdä sitä tyhjäksi! Paramor sanoi niin! Peluri!"
Se "paksuus", joka niin yleisesti esiintyy tämän kumman maailman ihmisissä ja kartanonherrassa esiintyi erikoisen voimakkaana, oli pikemmin henkinen tapahtuma kuin ominaisuus — se oli vaistomaista toisen ihmisen kannalle asettumisen karttamista, vaistomaista pelkoa kaikkea vierasta kohtaan, vaistomaista tavan kunnioitusta. Ja se oli läheisesti liittynyt hänen syvimpään ja siveellisimpään ominaisuuteensa — hänen päättäväisyyteensä. Nämä päätökset saattoivat olla "paksuja" ja typeriä, aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä, ne saattoivat olla vailla mitään suhdetta siveellisyyteen ja järkeen, mutta hän pystyi niitä tekemään ja pitämään niistä kiinni. Tämän kyvyn nojalla hän oli missä oli, oli ollut kautta vuosisatojen ja toivoi olevansa kautta tulevien aikojen. Se oli hänen veressään. Vain sen avulla hän saattoi torjua ne hävittävät voimat, joita aika vei taisteluun häntä, hänen järjestelmäänsä, hänen perintöään vastaan; vain sen avulla hän saattoi pystyä siirtämään perintönsä pojalleen. Ja hän katseli suuttunein ja katkerin silmin tätä asiakirjaa, joka siirsi sen hänen pojalleen.
Miehet, jotka tekevät laajakantoisia päätöksiä, eivät aina pane niitä toimeen niin keveästi ja meluttomasti kuin he itse haluaisivat. Mr Pendyce päätti makuuhuoneeseen mennessään olla puhumatta mitään aikeistaan. Hänen vaimonsa nukkui. Kartanonherran astuessa huoneeseen hän heräsi, mutta hän jäi makaamaan liikkumattomana, suljetuin silmin ja kun mr Pendyce näki tämän liikkumattomuuden, ollessaan itse sellaisen järkytyksen vallassa, puhkesi hän puhumaan:
"Oletko tietänyt, että George on peluri?"
Kynttilän valossa, joka seisoi hopeisessa kynttilänjalassaan, näytti kuin mrs Pendycen tummat silmät olisivat äkkiä heränneet eloon.
"Hän on pelannut; hän on myynyt hevosensa. Hän ei olisi koskaan myynyt sitä hevosta, ellei hänen olisi ollut pakko. Kenties hänen nimensä jo on Tattersallin taululla!"
Vuodeliinat värisivät, kuin olisi mrs Pendyce, joka niiden välissä makasi, taistellut itsekseen. Sitten lausui hänen äänensä, hillittynä ja lempeänä:
"Kaikki nuoret miehet pelaavat, Horace; tiedäthän sinä sen!"
Vuoteen jalkopäässä seisova kartanonherra kohotti kynttiläänsä; liike näytti synkältä; se näytti ilmaisevan:
"Puolustatko häntä? Uhmaatko minua?"
Vuodekaiteeseen tarttuen hän huusi:
"Minä en tahdo mitään peluria enkä hurjastelijaa pojakseni. Minä en tahdo panna tilaa vaaranalaiseksi!"
Mrs Pendyce nousi istumaan ja tuijotti pitkän hetken mieheensä. Hänen sydämensä sykki rajusti. Nyt se oli tapahtunut. Mitä hän oli odottanut kaikkina näinä päivinä, oli tapahtunut. Kalpein huulin hän vastasi:
"Mitä sinä tarkoitat? En ymmärrä sinua, Horace?"
Mr Pendycen silmät liikkuivat ympäri kuin etsien — mitä, sitä hän ei tietänyt.
"Tämä on saattanut minut tekemään päätökseni. Minä en tyydy mihinkään puolinaisuuksiin. Kunnes hän voi osoittaa minulle, että hän on lakannut tuon naisen kanssa seurustelemasta, kunnes hän voi todistaa minulle, että hän on lakannut pelaamasta, kunnes — kunnes taivas on pudonnut pirstaleiksi, minä en tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan!"
Margery Pendycen koko ruumis värähteli.
Sanat "kunnes taivas on pudonnut pirstaleiksi" pelästyttivät häntä kaikkein enimmin. Hänen miehensä huulilla, jotka eivät koskaan puhuneet vertauksia, eivät koskaan poikenneet kouraantuntuvasta ja jokapäiväisestä puhetavasta eivätkä säädynmukaisesta sanavarastosta, oli tällaisilla sanoilla ilkeä, uhkaava kaiku.
Hän jatkoi:
"Minä olen kasvattanut hänet niinkuin minut itseni on kasvatettu. En koskaan luullut saavani heittiötä pojakseni."
Mrs Pendycen sydän pysähtyi.
"Kuinka sinä uskallat, Horace!" huusi hän.
Hellittäen vuodekaiteen käveli kartanonherra edestakaisin huoneessa. Oli jotain hurjaa hänen askeleissaan, jotka kaikuivat hiiskumattomassa hiljaisuudessa.
"Minä olen tehnyt päätökseni", sanoi hän. "Tila —"
Mrs Pendycen suusta puhkesi sanatulva:
"Sinä puhut siitä, kuinka sinä olet kasvattanut Georgen. Sinä — sinä et ole koskaan ymmärtänyt häntä. Sinä — sinä et ole koskaan tehnyt mitään hänen hyväkseen. Hän sai itsekseen varttua mieheksi täällä, niinkuin te kaikki tässä —" Mutta hän ei keksinyt mitään sanaa, sillä hän ei tietänyt itsekään mitä se oli, jota vastaan hänen sielunsa sokkona oli iskenyt siipiään. "Sinä et ole koskaan rakastanut häntä niinkuin minä. Mitä minä välitän kartanosta! Minä toivon, että se myytäisiin! Luuletko sinä, että minun on mieluista elää täällä? Luuletko, että se koskaan on ollut minulle mieleen? Luuletko sinä, että minä koskaan —" Mutta hän ei lopettanut aikomaansa lausetta: "Luuletko sinä, että minä koskaan olen rakastanut sinua?" "Minunko poikani heittiö? Satoja kertojahan sinä olet nauranut ja pudistellut päätäsi ja sanonut: 'Nuoret miehet ovat nuoria miehiä.' Sinä luulet, etten minä tiedä, millä tavoin te kaikki elelisitte, jos vain uskaltaisitte. Sinä luulet, etten minä tiedä, minkälaista puhetta te pidätte keskenänne. Ja mitä peliin tulee, niin sinäkin pelaisit, ellet olisi peloissasi. Ja nyt kun George on pulassa —"
Yhtä äkillisesti kuin hänen sanatulvansa oli purkautunut, yhtä äkillisesti se loppui.
Mr Pendyce oli palannut vuoteen jalkopäähän ja uudestaan tarttunut sängyn päätyyn, jolla palavan kynttilän tyynessä ja kirkkaassa valossa he näkivät toinen toisensa kasvot tuntuvasti toisenlaisina kuin mitä ne olivat heille ennestään tutut. Kartanonherran kaidassa ruskeassa kaulassa, kovan kauluksen korvakkeiden välissä, näytti jänne värisevän. Hän änkytti:
"Sinä — sinähän puhut kuin mieletön. Minun isäni olisi tehnyt minut perinnöttömäksi, hänen isänsä olisi tehnyt hänelle samoin. Herra Jumala! luuletko, että minä jään vain rauhallisesti katsomaan, kuinka kaikki kevytmielisesti saatetaan häviöön, että minä jään katsomaan, kuinka tuo nainen emännöi täällä — poikineen, joka on äpärä tai samanveroinen kuin äpärä — minun paikallani. Silloin et tunne minua!"
Viimeiset sanat pusertuivat hänen hampaittensa välistä kuin koiran murina. Mrs Pendyce teki kyyristyvän liikkeen kun hyppäykseen aikova.
"Jos sinä hylkäät hänet, niin minä menen hänen luokseen enkä koskaan palaa."
Kartanonherran käsi höltyi vuoteen kaiteesta; hiljaisella, tyynellä, kirkkaalla valolla palavan kynttilän valossa näkyi, kuinka hänen leukansa putosi alas. Hän paukautti hampaansa yhteen, kääntyi jyrkästi ja sanoi:
"Älä puhu tuollaista pötyä!"
Sitten hän otti kynttilän ja meni pukuhuoneeseensa.
Ja aluksi olivat hänen tunteensa varsin selkeät. Hän tunsi vain pahastuneensa, tulleensa karkeasti loukatuksi, ikäänkuin olisi hyvää tapaa vastaan törkeästi rikottu.
"Mitä mielettömyyksiä nuo naiset keksivätkään", ajatteli hän. "Hänelle olisi parahiksi, jos minä jäisin nukkumaan tänne."
Hän katseli ympärilleen. Ei ollut mitään sijaa, missä hän olisi voinut nukkua, ei sohvaakaan; hän tarttui kynttilään ja liikahti ovea kohti. Mutta epäröinnin ja yksinäisyyden tunne kohosi hänen mieleensä, hän ei tiennyt mistä, ja sai hänet päättämättömänä pysähtymään akkunan ääreen.
Uusikuu oli taivaanrannalla ja loi säteensä hänen liikkumattomaan laihaan hahmoonsa, ja omituista oli nähdä, kuinka harmaalta hän siinä valossa näytti — harmaalta päästä jalkoihin saakka ja murheelliselta ja vanhalta, ikäänkuin hän olisi ollut yhteenveto kaikista niistä kartanonherroista, jotka kukin vuorostaan olivat katselleet tätä kuutamon härmään hukkuvaa näköalaa tilustensa rajoille saakka. Hän näki vanhan metsästyshevosensa Bobin kaukana aitauksessa, missä se seisoi pää kartanoon päin kääntyneenä, ja huokaus kohosi hänen sydämensä pohjasta saakka.
Vastaukseksi tähän huokaukseen kuului ääni, kuin olisi oven takana jokin pudonnut sitä vasten. Hän avasi oven nähdäkseen mitä se mahtoi olla. Sinisellä liinatyynyllä makasi siinä John-koira, pää seinää vasten. Se käänsi surumielisesti silmiään.
"Tässä minä olen, herra", näytti se sanovan, "on myöhä — olin jo nukkumaisillani; mutta mieltäni kuitenkin ilahdutti nähdä sinua"; ja kätkien silmänsä, joita valo vaivasi, pitkän mustan korvansa peittoon se veti korisevasti henkeä. Mr Pendyce sulki oven. Hän oli unohtanut koiransa olemassaolon. Mutta tämän uskollisen eläimen näkeminen oli ikäänkuin palauttanut hänessä uskon kaikkeen, mihin hän oli tottunut, minkä valtias hän oli, mikä oli häntä itseään; ja hän avasi oven ja laskeutui vuoteeseensa vaimonsa viereen.
Ja pian hän oli vaipunut uneen.