MR BARTER LÄHTEE KÄVELYLLE
Pappilassa odotettiin "tapahtumaa" joka hetki. Kirkkoherra, joka itse ei käytännössä tietänyt kärsimyksestä mitään, ei myöskään sietänyt ajatella ja nähdä toisten kärsimystä. Kuitenkaan ei hänellä ollut tähän päivään saakka ollutkaan mitään siedettävänä, sillä vastaukseksi hänen kysymyksiinsä oli hänen vaimonsa aina lausunut: "Ei, rakkaani, ei; minä voin hyvin — siitä ei todellakaan kannata puhua." Ja hän oli aina lausunut sen hymyillen, joskin hänen hymyilevät huulensa olivat valkoiset. Mutta kun hän tänä aamuna taas yritti niin lausua, eivät hänen huulensa enää pystyneet hymyilemään. Hänen silmistään oli kadonnut niiden toivottomasti toiveikas loiste, ja hän oli nopeasti kuiskannut yhteenpuristettujen hampaittensa lomitse: "Lähetä hakemaan tohtori Wilsonia, Hussell!"
Kirkkoherra suuteli häntä, suljetuin silmin, sillä häntä peloitti katsoa vaimonsa kasvoja, vääntyneitä huulia ja verettömiä poskia. Viiden minuutin kuluttua ratsasti tallirenki päistärikön selässä täyttä vauhtia Cornmarketiin ja kirkkoherra seisoi työhuoneessaan, luoden silmänsä toisesta kotijumalastaan toiseen, ikäänkuin kutsuen heidät avukseen. Lopuksi hän otti mailan kaapista ja alkoi öljytä sitä. Kuusitoista vuotta aikaisemmin, Hussellin syntyessä, olivat hänet yllättäneet äänet, joita hän ei ollut koskaan voinut unohtaa. Ne olivat takertuneet hänen muistinsa hermoihin, ja millään ehdolla hän ei tahtoisi kuulla niitä uudelleen. Sittemmin ei niitä ääniä ollut enää kuulunut, sillä, kuten useimmat naiset, hänen vaimonsa oli sankaritar. Mutta vaikka kirkkoherra oli tällaiseen tapaukseen niin tottunut, joutui hän senjälkeen aina jonkinmoisen pakokauhun valtaan. Oli kuin kaitselmus olisi kasannut kaiken ahdistuksen, mikä hänen olisi pitänyt sillä välin tuntea, ja kaatanut sen viime hetkellä yhdellä kertaa hänen ylitseen. Hän pani mailan takaisin kuoreensa, pani tulpan öljypullon suuhun ja katseli taaskin kotijumaliaan. Kukaan ei tullut hänen avukseen. Ja hänen ajatuksensa kulkivat samoja uria kuin yhdeksän kertaa aikaisemmin: "Minun ei pitäisi mennä ulos. Minun pitäisi odottaa Wilsonia. Olettakaamme, että jotakin tapahtuu. Mutta kätilöhän on hänen luonaan, enkä minä voi toimittaa mitään. Poloinen Rose — pikku raukka! Minun velvollisuuteni on… Mitä se on? On paras, että minä joudun pois tieltä?"
Hiljaa — tietämättä, että hän teki sen hiljaa — hän avasi oven; hiljaa hän meni hattuhyllylle ja otti mustan olkihatun, hiljaa hän meni ulos ja kiiruhti oikopäätä alas tielle.
Kolme minuuttia myöhemmin hän taas tuli näkyviin, lähestyen taloa nopeammin kuin hän oli sen luota poistunut. Hän astui eteiseen, juoksi portaita ylös ja meni vaimonsa huoneeseen: "Rose, rakas Rose, voinko auttaa sinua jotenkin?"
Mrs Barter ojensi kätensä, pilkallinen välähdys näkyi hänen silmissään. Hänen huuliensa välistä kuului epämääräistä mutinaa ja sanat: "Et mitenkään, rakas. Mene ennemmin kävelyllesi."
Mr Barter painoi huulensa hänen vapisevalle kädelleen ja peräytyi pois huoneesta. Ovesta ulos päästyään hän iski nyrkillään ilmaa ja juosten alaspäin hän uudelleen hävisi näkyvistä. Hän käveli yhä nopeammin, kylä jäi hänen taakseen, ja keskellä kaikkia näitä maalaisia näkyjä ja ääniä ja tuoksuja hänen hermonsa alkoivat taas päästä tasapainoon. Hän pystyi taas ajattelemaan muita asioita; Cecilin koulutodistusta, joka oli kaikkea muuta kuin tyydyttävä; kylän Hermon-vanhusta, jonka hän epäili liioittelevan keuhkokatarriaan mahdollisen portviinin toivossa; uusintakilpailuja Coldinghamin kanssa ja että vastustajan vasemmanpuoleiselle lyöjälle tarvitsi vain antaa kovempia iskuja; uutta virsikirjanpainosta ja kuinka veltto ylikylä oli käymään kirkossa — siellä oli viisi perhettä, jotka eivät olleet yhtä kunniallisia ja taipuisia kuin muut, muukalaisen näköistä tummaa väkeä, epäenglantilaisia. Tällaisia asioita ajatellessaan hän unohti mitä tahtoi unohtaa, mutta kuullessaan rattaiden kolinaa hän poikkesi vainiolle ikäänkuin tutkiakseen satoa, kunnes ajoneuvot olivat menneet ohi. Se ei ollut Wilson, mutta olisi saattanut olla, ja lähimmässä käänteessä hän huomaamattaan poikkesi Cornmarketin tielle.
Kello oli kaksitoista, kun hän oli päässyt niin pitkälle, että hän saattoi nähdä Coldinghamin kuuden mailin päässä Worsted Skeynesistä. Häntä olisi haluttanut saada lasi olutta, mutta kun hän ei pystynyt menemään ravintolaan, meni hän sensijaan hautausmaalle. Hän istui penkille vaahteran siimekseen, vastapäätä Winlow'n perheen hautoja, sillä Coldingham oli lordi Montrossorin asuinpaikka ja tänne oli kaikki Winlow't haudattu. Mehiläiset hyrisivät lehvissä hänen yläpuolellaan, ja mr Barter ajatteli:
"Kaunis paikka. Mitään sen vertaista ei meillä ole Worsted
Skeynesissä…"
Mutta äkkiä hän havaitsi, ettei hän saattanut istua siinä mietiskelemässä. Mitähän, jos hänen vaimonsa kuolisi! Sellaista sattui toisinaan. John Tharpin vaimo kuoli synnyttäessään kymmenettä lastaan! Hänen otsansa oli märkä ja hän kuivasi sen. Luoden närkästyneen katseen Winlow'ien hautoihin hän lähti liikkeelle.
Hän poistui hautausmaalta toista tietä myöten ja tuli kylän kentälle. Krikettikilpailu oli parhaillaan käynnissä, ja vastoin tahtoaan täytyi kirkkoherran pysähtyä. Coldinghamin joukkue oli "ulkona". Mr Barter katseli. Kuten hän oli arvellut, sinkautti vasemmanpuoleinen heittäjä pallonsa hyvällä vauhdilla, mutta se ei tullut lähimainkaan perille. Päättäväinen lyöjä saisi hänet kyllä nutistetuksi! Hän meni samaan linjaan veräjän kanssa nähdäkseen tämän miehen heittoa, ja hän unohtui siihen niin, ettei aluksi huomannut Geoffrey Winlow'ta, joka suojuspatjoihin ja sinivihreään puseroon puettuna istui poikkiteloin kenttätuolilla ja tupakoi.
"Kas, Winlow! Sinun joukkueesihan kiistelee kylää vastaan. Pelkään etten voi jäädä näkemään sinun peliäsi. Olin ohimenossa — minun täytyi välttämättä toimittaa muuan seikka — täytyy joutua kotiin!"
Hänen tosiaan vakava ilmeensä kiihotti Winlow'n uteliaisuutta.
"Etkö voi jäädä syömään aamiaista kanssamme?"
"En, en; vaimoni —. Täytyy joutua kotiin!"
Winlow mutisi:
"Vai niin, tietenkin." Hänen kiireettömät siniset silmänsä, jotka aina olivat tilanteen tasalla, viipyivät kirkkoherran kiihottuneilla kasvoilla. "Ohimennen sanoen, luulen", lausui hän, "että George Pendyce on aika pulassa. Hänen on ollut pakko myydä hevosensa. Näin hänet Epsomissa toissa viikolla."
Kirkkoherran ilme kirkastui.
"Minä olin varma, että hän vielä saisi katua tuota vedonlyöntiä", sanoi hän. "Se oli ikävää — todellakin ikävää."
"Sanotaan", jatkoi Winlow, "että hän menetti neljätuhatta torstain kilpailuissa. Hän oli jokseenkin pahasti sotkeutunut jo ennenkin, arvelen minä. George parka! niin perin hauska poika!"
"Oh", toisti mr Barter, "se oli ikävää — tosiaankin ikävää. Hänen asiansa olivat kyllin huonolla kannalla muutenkin."
Hieman todellista harrastusta välähti Geoffreyn levollisissa silmissä.
"Sinä tarkoitat tuota mrs —. Hm, niinkö?" sanoi hän. "Ihmiset juoruavat, eihän sitä voi estää. Olen niin pahoillani poloisten mr ja mrs Pendycen puolesta. Toivoakseni asiaa voidaan auttaa."
Kirkkoherra rypisteli kulmiaan.
"Minä olen tehnyt parhaani", sanoi hän. "Hyvin osattu! Minä olen aina sanonut, että kuka tahansa sukkela lyöjä voi nutistaa tuon vasemmanpuoleisen heittäjän, josta teillä on niin suuret ajatukset. Hänen heittonsa on kyllä muuten hyvä, mutta se ei kanna kyllin pitkälle. Mutta tässä minä nyt juttelen. Minun täytyy joutua kotiin."
Ja taaskin todella vakava ilme näyttäytyi mr Barterin kasvoilla.
"Te kai pelaatte Coldinghamin puolesta meitä vastaan torstaina?
Hyvästi!"
Nyökäten vastaukseksi Winlow'n tervehdykseen hän käveli tiehensä.
Hän vältti hautausmaata ja poikkesi sen sijaan oikotielle, joka vei vainioiden yli. Hänen oli nälkä ja jano. Eräässä hänen saarnassaan esiintyi seuraava kohta: "Meidän tulee tottua hillitsemään halujamme. Ainoastaan jatkuvasti totuttautumalla kieltäymyksiin jokapäiväisessä elämässämme me voimme saavuttaa sen tosi hengellisyyden, jota ilman me emme voi toivoa pääsevämme Jumalan tuntemukseen." Ja oli hyvin tunnettua sekä hänen perheensä että kylän keskuudessa, että kirkkoherran mieliala oli aivan peloittavan hengellinen, jos joku häiritsi häntä aterioilla. Sillä hän oli läpikotaisin terve ja vahva mies, jonka ruoansulatus ja muut toimitukset, jotka esiintyivät voimakkaina, säännöllisinä ja suorasukaisina kuin vuorokauden vaihtelut, asettivat hänelle väistymättömiä vaatimuksia. Pidettyään tämän erikoisen saarnan hän usein viikoksi tai pitemmäksi ajaksi kielsi itseltään toisen olutlasin aamiaiseksi tai iltapäiväsikarinsa, jonka sijasta hän poltti piippua. Ja hän vallan tosissaan uskoi, että Hän tämän kautta saavutti suuremman hengellisyyden, ja kenties niin tosiaan olikin. Mutta jos niin ei olisi ollutkaan laita, ei sitä olisi kukaan tullut huomanneeksi, sillä hänen laumansa enemmistö piti hänen hengellisyyttään itsestään selvänä ja vähäpätöisen vähemmistön joukossa oli vain muutama, joka ei alistunut siihen tosiseikkaan, että hän oli heidän sielunpaimenensa välttämättömyyden pakosta, järjestelmän voimasta, joka oli asettanut hänet toimeensa melkein koneellisesti, tahtoi hän taikka ei. Itse asiassa he kunnioittivat häntä vain sitä enemmän siksi, että hän oli oikea erottamaton kirkkoherra, ja iloitsivat siitä, ettei hän ollut mikään tavallinen maalaispastori, kuten Coldinghamin seurakunnalla oli, ja toisten oikuista riippuvainen. Sillä kahta hulttiota ja yhtä ateistia lukuunottamatta uskoi koko kylä, vanhoilliset niin hyvin kuin vapaamieliset — siellä oli vapaamielisiä nyt, kun alettiin uskoa, että äänestys tosiaan oli salainen — yhtä hartaasti perinnäiseen järjestelmään.
Huomaamattaan suuntasi kirkkoherra kulkunsa Bletchinghamiin, missä oli raittiuskahvila. Sydämessään hän inhosi limonaatia ja inkivääriolutta keskipäivällä, kun näet kumpikin jätti hänelle kylmän ja epämiellyttävän tunteen ruumiiseen, mutta hän tunsi, ettei hän saattanut mennä minnekään muualle.
"Leipää ja juustoa", ajatteli hän. "Mikä on parempaa kuin leipä ja juusto? Ja sitten antakoot minulle kupin kahvia."
Tässä kahvikupissa oli jotain vertauskuvallista ja hänen mielentilaansa soveltuvaa. Kahvi oli kiihottavaa ja paksua, ja siitä uhosi maalaiskahvin erikoinen tuoksu. Hän joi sitä vain vähän ja jatkoi kävelyään. Seuraavassa käänteessä hän sivuutti kansakoulun, mistä kuului tahdikas, mutta soinnuton mumina, joka muistutti vanhan, ikälopun koneen ääntä. Kirkkoherra pysähtyi kuuntelemaan. Nojautuen pienen leikkikentän muuria vasten hän koetti saada selville sanat, jotka messun tavoin veisattiin sisällä. Kuului kuin siellä olisi hoettu; "Kaksi ynnä kaksi on neljä, kaksi ynnä neljä on kuusi, kaksi ynnä kuusi on kahdeksan", ja hän jatkoi matkaansa ajatellen: "Se on erinomaista, mutta meidän ei suinkaan pidä mennä liian pitkälle; me voisimme tehdä heidät sopimattomiksi kutsumukseensa", ja hän rypisteli kulmiaan. Mennen muutaman porraspuun yli hän poikkesi polulle. Ilma oli kukkurallaan kiurujen viserrystä, ja mehiläiset riippuivat raskaina apilankukissa. Lakeuden syvänteessä oli pieni raitojen ympäröimä lampi. Kalutulla nurmikolla seisoi kolmenkymmenen askelen päässä siitä täydessä päivänpaisteessa vanha hevonen lieassa. Se seisoi lopen laihana lampeen päin kääntyneenä, näytti keltaisia hampaitaan ja ojenteli kuonoaan vettä kohti, mihin se ei yltänyt. Kirkkoherra pysähtyi. Hän ei tuntenut hevosta henkilökohtaisesti, sillä hän oli vielä kolmen vainion päässä omasta pitäjästään, mutta hän huomasi, että elukkaparka kaipasi vettä. Hän meni sen luo ja huomattuaan, että nuoran solmu raateli hänen sormiaan, hän kumartui ja alkoi tempoa paalua. Hänen siinä vääntäessään ja tempoessaan, tulipunaisena kasvoiltaan, seisoi vanha koni paikoillaan ja tuijotti häneen sameilla silmillään. Syöksähtäen nousi mr Barter pystyyn, paalu kädessään, ja vanha hevonen peräytyi äkisti:
"No, no, poika", sanoi kirkkoherra ja mutisi suutuksissaan: "Hävytöntä on panna hevonen liekaan tähän päivänpaisteeseen. Haluaisinpa antaa sen omistajalle pienen muistutuksen!"
Hän kuljetti elukan veden partaalle. Vanha hevonen kyllä seurasi häntä levollisesti, mutta yhtä vähän kuin se oli tehnyt mitään ansaitakseen onnettomuutensa, yhtä vähän näytti se tuntevan mitään kiitollisuutta vapauttajaansa kohtaan. Se joi vatsansa täyteen ja alkoi sitten syödä. Kirkkoherra tunsi hiukan pettymystä ja työnsi paalun taas pehmeään maahan raitojen alle; sitten hän nousi ja katsoi tuimasti vanhaan hevoseen.
Elukka jatkoi syömistään. Kirkkoherra otti nenäliinansa, pyyhki hien otsaltaan ja rypisti kulmiaan. Hän vihasi kiittämättömyyttä sekä elukoissa että ihmisissä.
Äkkiä hän huomasi olevansa kovin uupunut.
"Sen täytyy olla ohi nyt", sanoi hän itsekseen ja kiiruhti paahteessa yli vainioiden.
Pappilan ovi oli auki. Hän meni työhuoneeseen ja istuutui hetkeksi kootakseen ajatuksensa. Ihmiset liikkuivat ylhäällä; hän kuuli pitkän vaikeroivan äänen, joka täytti hänen sydämensä kauhulla.
Hän nousi ja syöksähti soittokellon luo, mutta ei soittanut, vaan riensi sen sijaan portaita ylös. Vaimonsa oven edessä hän tapasi lastensa vanhan hoitajan. Hän seisoi ovimatolla kädet korvilla, ja kyyneleet juoksivat pitkin hänen kasvojaan.
"Voi herra!" sanoi hän, "voi herra!"
Kirkkoherra tuijotti hurjasti häneen.
"Vaimo!" huusi hän, "vaimo!"
Hän peitti korvansa ja syöksyi taas alas. Hallissa oli joku nainen. Se oli mrs Pendyce, ja hän juoksi tämän luo, kuin itseään loukannut lapsi juoksee äitinsä luo.
"Vaimoni", sanoi hän — "poloinen vaimoni! Herra tiesi, mitä he tuolla ylhäällä tekevät hänelle, mrs Pendyce!" ja hän peitti kasvonsa käsillään.
Mrs Pendyce, joka oli syntyään Totteridge, seisoi liikkumatonna, sitten hän hiljaa laski hansikoidun kätensä kirkkoherran paksulle käsivarrelle, jonka lihakset paisuivat käsien puristuksesta, ja sanoi:
"Rakas mr Barter, tri Wilsonhan on niin taitava. Tulkaa saliin!"
Kompastellen kuin sokea mies antoi kirkkoherra taluttaa itseään. Hän painui sohvaan istumaan, ja mrs Pendycen kasvot värähtelivät, kuin koettaisi hän hillitä itseään. Hän toisteli hiljaisella äänellään:
"Kaikki menee kyllä hyvin — kaikki menee kyllä hyvin! Olkaa vain rauhallinen!"
Hänen osanotossaan ja myötätunnossaan ei ilmeisestikään ollut mitään alentuvaisuutta, vaan keveätä hämmästystä siitä, että hän tässä siveli kirkkoherran käsivartta.
Mr Barter otti pois kädet kasvoiltaan.
"Jos hän kuolee", lausui hän oudonkaikuisella äänellä, "en minä jaksa kestää sitä".
Vastaukseksi näihin sanoihin, jotka hänet sai lausumaan jokin, joka on tottumusta syvempää, mrs Pendycen käsi päästi hänen käsivartensa ja jäi lepäämään räikeälle, vihreän- ja punaisenkirjavalle sohvapeitteelle. Hän hätkähti kirkkoherran väkivaltaista purkausta.
"Odottakaa täällä", sanoi hän. "Minä käyn katsomassa."
Käskeminen oli hänelle outoa, mutta mr Barter totteli nöyränä kuin katuvainen poika.
Hänen mentyään seisoi kirkkoherra ovella kuullakseen jotakin ääntä — mitä ääntä tahansa, vaikka hänen pukunsa kahinaa — mutta mitään ei kuulunut, sillä mrs Pendycen alushame oli harsoa, ja kirkkoherra seisoi siinä yksinään keskellä hiljaisuutta, jota hän ei voinut kestää. Hän alkoi astella huoneessa edestakaisin, paksujen saappaanpohjien naristessa, kädet hänellä oli selän taakse liitettyinä, hänen otsansa puski ilmaa, hänen huulensa olivat yhteen puristetut; tällä tavoin aituukseen ensi kertaa suljettu härkä kiertelee ympäri, mulkoillen suurilla silmänvalkuaisillaan.
Hänen ajatuksensa pirskahtelivat sinne tänne, pelokkaina, kiihtyneinä, ohjattomina; rukoilemaan hän ei pystynyt. Hänen niin moneen kertaan lausumansa sanat pysyttelivät kuin uhalla hänen mielestään poissa. "Me olemme kaikki Jumalan kädessä! — Me olemme kaikki Jumalan kädessä!" Niiden sijasta hän pystyi ajattelemaan vain vanhaa sananpartta, jota mr Paramor oli käyttänyt kartanonherran ruokasalissa: "Kohtuus kaikessa!" ja jokin julma iva sai tämän lakkaamatta kaikumaan hänen korvissaan. "Kohtuus kaikessa — kohtuus kaikessa!" ja hänen vaimonsa makasi siellä — hänen syynsä, ja —
Kuului ääntä. Kirkkoherran ruskeanpunakat kasvot eivät osanneet kalveta, mutta hänen suuret nyrkkinsä herpaantuivat. Mrs Pendyce seisoi ovensuussa, hymyillen erikoisella, puoleksi säälivällä, puoleksi järkyttyneellä tavalla.
"Kaikki on hyvin — se on poika. Teidän vaimoraukallanne on ollut kauhea hetki!"
Kirkkoherra tuijotti häneen mitään puhumatta. Sitten hän äkkiä syöksyi mrs Pendycen ohitse ovesta ulos, riensi työhuoneeseensa ja sulki oven. Täällä vasta hän vaipui polvilleen ja pysyi siinä asennossa monta minuuttia, mitään ajattelematta.