MRS PENDYCE KEKSII KEINON
Mutta George ei tullut hakemaan äitiänsä teatteriin ja mrs Pendyce, joka oli viettänyt päivänsä iltaa odottelemalla, vietti iltansa salongissa, jonka historia oli hänelle tuntematon, ja ruokasalissa, monien ihmisten parissa, jotka söivät kaksin, kolmisin ja nelisin, joita hän saattoi katsella, mutta joille hän ei voinut puhua, joille hän ei halunnutkaan puhua — näin pian oli elämän ratas pyörinyt yli hänen ihastuksensa ja odotuksensa ja jättänyt hänen rintansa elottomaksi. Ja koko yön, lukuunottamatta kotvan unta, hän kärsi katkerasti mitättömyydestään ja eristyneisyydestään ja tästä vielä katkerammasta tietämyksestä: "George ei tarvitse minua; minä en merkitse hänelle mitään!"
Hänen lohdutusta kaipaava sydämensä palasi yhä uudelleen siihen aikaan, jolloin George oli tarvinnut häntä, mutta hän sai kulkea pitkän taipaleen, aina palttinapuserojen päiviin saakka, jolloin kaiken sen, mitä George halusi — ananasviipaleita, Bensonin vanhan vaunuruoskan, "Tom Brownin kouluajan" ääneenlukemisen, Ellimanilla voitelua hänen nyrjäytettyään pikku nilkkansa, vuoteeseen peittämisen — jolloin kaiken tämän pystyi antamaan hänen äitinsä yksin.
Tänä yönä mrs Pendyce havaitsi tuskallisen selvästi, että siitä lähtien kuin George meni kouluun, ei hän koskaan ollut tarvinnut äitiään ensinkään. Mrs Pendyce oli niin monen vuoden kuluessa koettanut uskoa sitä, että se oli tullut oleelliseksi osaksi hänen elämäänsä, samoin kuin rukouksien lukeminen illoin ja aamuin. Ja nyt hän havaitsi, että kaikki se oli vain kuvittelua. Mutta maatessaan siinä valveilla hän kuitenkin koetti uskoa sitä, sillä siihen uskoon hän oli kahlehdittu, silloin kun hän synnytti Georgen, esikoisensa, maailmaan. Toista poikaansa ja tyttäriänsä hän rakasti myös, mutta se ei ollut vallan sama asia; hän ei ollut koskaan halunnut heidän tarvitsevan häntä, sillä sen osan itseään hän oli kerta kaikkiaan luovuttanut Georgelle.
Katujen häly vaimeni vihdoin; hän oli nukkunut kaksi tuntia, kun se alkoi uudestaan. Hän makasi ja kuunteli. Ja hälinä ja hänen ajatuksensa sotkeutuivat toisiinsa hänen uupuneissa aivoissaan — kudokseksi, joka oli vain väsymystä, tunnetta, että tämä kaikki oli järjetöntä ja tarpeetonta, pelkkää väärinkäsitystä ja vastahankaisuutta, sen lempeän kohtuuden kieltämystä, mikä oli hänen oma pyhin vaistonsa. Ja aamuvirkku ampiainen, jota houkuttelivat hänen toalettipöytänsä sulotuoksut, lähti liikkeelle sopesta, missä se oli viettänyt yönsä, ja alkoi hyristä ja kierrellä vuoteen yläpuolella. Mrs Pendyce pelkäsi ampiaisia hieman, minkä vuoksi hän hiipi vuoteestaan, kun sen huomio oli kiintynyt toisaanne, ja huiskautti sitä yövaatepussillaan, kunnes se, huomaten naisen olevan kysymyksessä, lensi tiehensä. Maaten taas vuoteessaan hän ajatteli: "Ihmiset tahtovat kaikin mokomin ärsyttää niitä, kunnes ne pistävät, ja sitten he tappavat ne; se on niin järjetöntä"; eikä hän huomannut, että hän täten kokosi kaikki ajatuksensa kärsimyksestä kuin yhteen pähkinänkuoreen.
Hän murkinoitsi huoneessaan, Georgen lohduttamatta häntä millään tiedolla itsestään. Sitten hän päätti — ilman mitään määrättyjä toiveita, mutta jonkinmoisen sisäisen varmuuden perusteella — käydä tapaamassa mrs Bellew'ta. Hän päätti kuitenkin ensin käydä mr Paramoria puhuttelemassa. Mutta kun hänellä oli vain epämääräinen käsitys siitä, mihin aikaan miehet ryhtyvät työhönsä, ei hän uskaltanut lähteä liikkeelle ennen kuin yhdentoista jälkeen, ja käski ajuriaan ajamaan hitaasti. Ajuri siis ajoi nopeammin kuin hänen oli tapana. Leicester Squarella keskeytyi liike, kun joku korkea henkilö kulki asemalta toiselle, ja katukäytävät olivat täynnä yksinkertaista kansaa, joiden sydämet olivat täynnä ja vatsat tyhjät, ja hurraata huudettiin, kun korkea henkilö ajoi ohi. Mrs Pendyce katseli innokkaasti ajuristaan, sillä häntäkin miellytti tällainen komeus.
Joukko hajosi ja ajuri jatkoi matkaansa.
Hän oli nyt ensi kertaa minkään hammaslääkäriä halvemman ammattimiehen liikehuoneistossa. Pienestä odotushuoneesta, missä hänelle tarjottiin "Timesiä", jota hän pelkästä kiihtymyksestä ei saattanut lukea, hän näki sarjan huoneita, jotka olivat lattiasta kattoon saakka täynnä nahkafoliantteja ja mustia levyrasioita, joiden selustassa oli merkkinä valkea kirjain, ja nuoria miehiä istui paperikasojen takana, kirjoittamassa. Hän kuuli keskeytymättömän nakuttavan äänen, joka herätti hänen uteliaisuuttaan, ja tunsi erikoisen nahan ja jonkin puhdistusaineen hajun, joka oli hänestä vastenmielinen. Punatukkainen nuorukainen, jolla oli kynä kädessään, meni ohi ja loi häneen uteliaan katseen, jonka hän heti käänsi pois. Mrs Pendyce tunsi äkkiä sääliä häntä ja kaikkia näitä paperikasojen takana kirjoittelevia nuoria miehiä kohtaan, ja hänen mielessään välähti: "Kai tämä kaikki johtuu siitä, että ihmiset eivät voi sopia keskenään."
Vihdoin hänet vietiin mr Paramorin luo. Hän istui isossa autiossa huoneessaan, jossa oli menneen suuruuden ilme, ja tuijotti kolmeen La France-ruusuun, jotka olivat maljakossa pöydällä, ja hän tunsi, ettei hän koskaan pystyisi aloittamaan.
Mr Paramorin kulmakarvat, jotka pistivät esiin hänen sileäksi ajetuilta ruskeilta kasvoiltaan kuin mitkäkin patakoukut, olivat teräksenharmaat, ja teräksenharmaa oli hänen korkealta otsalta taaksepäin harjattu tukkansa. Mrs Pendyce ihmetteli, kuinka hän saattoi näyttää viittä vuotta Horacea nuoremmalta, vaikka oli vanhempi, ja kymmentä vuotta Charlesia nuoremmalta, joka tietysti oli häntä vielä nuorempi. Hänen silmänsä, joiden harmaudelle jokin henkinen muokkaus oli antanut teräksisen hohteen, näyttivät nuorilta nekin, vaikka ne olivat vakavat, ja hymy, mikä sai hänen suupielensä taipumaan ylöspäin, näytti hyvin nuorekkaalta.
"On hyvin hauskaa nähdä teitä", sanoi hän.
Mrs Pendyce saattoi vastata vain hymyllä.
Mr Paramor työnsi ruusut nenänsä alle.
"Ne eivät ole niin kauniita kuin teidän", sanoi hän, "eikö niin? Mutta parasta, mitä minä voin aikaansaada."
Mrs Pendyce punastui mielihyvästä.
"Minun puutarhani on niin viehättävä nyt —" Sitten hän muisti, ettei hänellä enää ollut mitään puutarhaa, ja vaikeni, mutta muistaen samalla, että vaikka hän olikin menettänyt puutarhansa, oli mr Paramorilla vielä omansa, hän lisäsi nopeasti: "Entä teidän, mr Paramor — varmaankin se on mitä ihastuttavin."
Mr Paramor veti esiin jonkinlaisen tikarin, jolla hän oli kiinnittänyt papereitaan kirjoituspöydälle, ja otti kirjeen kasasta.
"Kyllä se on hyvin sievä", sanoi hän. "Te luullakseni haluatte nähdä tätä."
"Bellew Bellew'ta ja Pendyceä vastaan", oli siinä otsikkona. Mrs Pendyce tuijotti näihin sanoihin, kuin niiden kauneus olisi lumonnut hänet; kesti kauan, ennenkuin hän pääsi niistä eteenpäin. Ensi kerran tunkeutui jutun koko kauheus sen panssarin läpi, joka erottaa meidät kuolevaiset siitä, mitä me emme tahdo ajatella. Kaksi miestä ja nainen kiistelivät ja raastoivat toisiaan kaiken maailman silmissä. Nainen ja kaksi miestä olivat jättäneet sikseen kaiken ihmisrakkauden ja lempeyden, kaiken kohtuuden ja myötätunnon, — kaiken mikä tekee elämän kauniiksi ja rakastettavaksi, ja kamppailivat nyt kuin villit koko maailman näkyvissä. Kaksi miestä, ja toinen niistä hänen poikansa ja heidän välillään nainen, jota molemmat olivat rakastaneet! "Bellew Bellew'ta ja Pendyceä vastaan!" Ja tämä siirtyisi menneisyyteen niiden säälittävien tarinoiden seurassa, joita hän aika-ajoin oli lukenut jonkinmoisella loukkaantuneella uteliaisuudella: "Snooks Snooksia ja Stilesiä vastaan", "Horaday Horadayta vastaan", "Bethany Bethanya ja Sweetenhamia vastaan". Kaikkien näiden juttujen seurassa, joissa kumpikin asianosainen näytti niin peloittavalta, mutta joissa hän usein oli tuntenut sääliä kumpaakin kohtaan, sillä hänestä tuntui, kuin olisi jokin pahansuopa, nurinkurinen henki sitonut heidät häpeäpaaluun kaiken kansan nähtäväksi ja pilkattavaksi. Ja kauhu täytti hänen sydämensä. Se oli kaikki niin arkipäiväistä ja karkeaa ja matalaa.
Kirje sisälsi vain muutamia sanoja eräältä asianajotoimistolta ja määräsi kohtausajan. Mrs Pendyce katsoi mr Paramoriin. Tämä lakkasi piirtelemästä imupaperilleen ja lausui heti:
"Minä menen itse tapaamaan näitä ihmisiä huomenna iltapäivällä. Minä teen parhaani saadakseni heidät järkiinsä."
Mrs Pendyce tunsi mr Paramorin katseesta, että tämä tiesi hänen kärsivän ja myös kärsi hänen kanssaan.
"Ja jos — jos he eivät tahdo?"
"Silloin minä tulen käyttämään aivan toista menettelytapaa ja he saavat itse hoitaa asiansa."
Mrs Pendyce vaipui takaisin tuoliinsa. Hän luuli taas tuntevansa äskeisen nahan ja puhdistusaineen hajun ja kuulevansa lakkaamattoman naputuksen. Hän tunsi päätänsä huimaavan, ja salatakseen sen hän kysyi umpimähkään: "Mitä tarkoittaa 'ilman sitovaa velvoitusta' tässä kirjeessä?"
Mr Paramor hymyili:
"Se on eräs lausetapa, jota me aina käytämme", sanoi hän. "Se tarkoittaa, että jos me annamme jotakin, niin me pidätämme itsellemme oikeuden ottaa sen takaisin taas."
Mrs Pendyce, joka ei ymmärtänyt, mutisi:
"Ymmärrän. Mutta mitä he ovat antaneet?"
"Niin", sanoi mr Paramor. "Suoraan sanoen olemme tällaisessa jutussa vastapuoli ja minä kuin kissa ja koira. Kaikki tapahtuu sen olettamuksen pohjalla, että me emme tiedä mitään toisistamme ja haluamme tietää vielä vähemmän, niin että kun me teemme palveluksen toisillemme, täytyy meidän pelastaa sielumme sanomalla: 'Todellisuudessa me emme tee teille mitään palvelusta.' Ymmärrättekö?"
Taaskin mrs Pendyce mutisi:
"Ymmärrän."
"Se kuuluu vähän maalaismaiselta, mutta me asianajajat saamme kiittää maalaismaisuutta olemassaolostamme. Jos ihmiset kerran rupeaisivat tekemään myönnytyksiä toisilleen, en tiedä miten meidän kävisi!"
Mrs Pendycen katse lankesi taas sanoihin "Bellew Bellew'ta ja Pendyceä vastaan", ja taaskin se pysähtyi niihin, kuin olisi sanojen kauneus lumonnut sen.
"Mutta kenties tahdoitte tavata minua jonkun muunkin seikan johdosta?" sanoi mr Paramor.
Äkillinen pelästys lankesi mrs Pendyceen. "En, en, kiitos. Minä tahdoin vain tietää, mitä asiassa on tehty. Minä olen tullut kaupunkiin tapaamaan Georgea. Tehän sanoitte —"
Mr Paramor kiiruhti hänen avukseen.
"Kyllä; aivan niin — aivan niin."
"Horace ei ole tullut kanssani."
"Hyvä!"
"Hän ja George eivät aina tule oikein hyvin —"
"Toimeen? He ovat liian erilaisia."
"Niinkö teistä? Minä en ole koskaan huomannut —"
"Ei kasvoiltaan, mutta molemmissa on —"
Mr Paramorin lause loppui hymyyn; ja mrs Pendyce, joka ei tiennyt, että sana "pendycitis" oli hänen kielellään, hymyili epämääräisesti myös.
"George on hyvin omapäinen", sanoi mrs Pendyce. "Luuletteko, voi luuletteko saavanne kapteeni Bellew'n asianajajat myöntymään —"
Mr Paramor heittäytyi taaksepäin tuolissaan ja peitti kädellään sen, mitä oli kirjoittanut imupaperille.
"Kyllä", sanoi hän verkkaan, "luulen kyllä".
Mutta mrs Pendyce oli saanut vastauksensa. Hän oli aikonut puhua tulevasta käynnistään Helen Bellew'n luona, mutta nyt hän ajatteli:
"Hän ei saa heitä myöntymään; minä tunnen sen. Tahdon mennä pois."
Taaskin hän luuli kuulevansa tuon lakkaamattoman naputuksen, tuntevansa nahan ja puhdistusaineen hajun, näkevänsä sanat: "Bellew Bellew'ta ja Pendyceä vastaan."
Hän ojensi kätensä.
Mr Paramor otti hänen kätensä omaansa ja katsoi ulos akkunasta.
"Hyvästi", sanoi hän — "hyvästi. Mikä on osoitteenne — Greenin hotelli? Minä tulen kertomaan teille toimenpiteistäni. Ymmärrän — ymmärrän!"
Mrs Pendyceen vaikuttivat nämä sanat: "ymmärrän — ymmärrän!" omituisella tavalla järkyttävästi, kuin ei kukaan olisi ennen mitään "ymmärtänyt", ja hän poistui vapisevin huulin. Hänen elämässään ei tosiaankaan kukaan ollut koskaan "ymmärtänyt" — eipä silti, että hän olisi voinut tai tahtonut valittaa sellaista pikkuseikkaa, mutta tosiseikka pysyi. Ja kumma kyllä hän tällä hetkellä ajatteli miestään ja kummeksi, mitä hän mahtoi tehdä, ja tunsi sääliä häntä kohtaan.
Mutta mr Paramor meni takaisin tuolilleen ja katseli siihen, mitä oli kirjoittanut imupaperilleen. Se kuului:
"Me pidämme pikku oikeuksistamme kiinni ja olemme valhearvostamme arat; me emme tee mitään myönnytyksiä muille emmekä myöskään mitään itsellemme; me tavoittelemme heitä korvista, he tavoittavat meitä tukasta — ja tulos on vain suuri sakko ja kaikki loppuu rähinään."
Hän huomasi, että siitä puuttui sekä loppusointu että poljento, ja vakavan näköisenä hän repi sen rikki.
Taaskin mrs Pendyce käski ajuriansa ajamaan verkkaan ja tämä ajoi tavallista kovemmin; kuitenkin matka Chelseahin tuntui kestävän ikuisesti, ja ajuri teki loppumattomasti käännöksiä, jotka olivat toinen toistaan jyrkemmät, kuin olisi hän päättänyt näyttää, miten paljon hänen hevosensa suu sieti.
"Elukka parka!" ajatteli mrs Pendyce; "sen suu mahtaa olla aivan haavoilla, ja tämä on aivan tarpeetonta". Hän nosti kätensä merkkihihnaan. "Olkaa niin hyvä ja ajakaa suoraa tietä. Minä en pidä käännöksistä."
Ajuri totteli. Häntä ikävystytti tavattomasti kääntää vain yksi kulmaus niiden kuuden sijasta, jotka hän oli aikonut; ja kun mrs Pendyce kysyi maksusta, otti ajuri häneltä ylimääräisen shillingin siitä matkasta, minkä oli säästänyt ajamalla suoraan. Mrs Pendyce maksoi sen, kun ei muutakaan osannut, ja antoi miehelle vielä kuusi penceä, ajatellen, että se koitui hevosen hyväksi; ja ajuri kohautti hattuaan ja sanoi:
"Paljon kiitoksia, mylady", sillä hänellä oli tapana sanoa "mylady" silloin, kun hän sai kahdeksantoista penceä yli taksan.
Mrs Pendyce seisoi kokonaisen minuutin katukäytävällä ja ajatteli:
"Minun täytyy mennä sisään nyt; on typerää tulla näin pitkälle eikä mennä sisään!"
Mutta hänen sydämensä tykytti niin, että hän tuskin saattoi nielaista.
Vihdoin hän soitti.
Mrs Bellew istui pienessä salissaan avonaisen akkunan ääressä ja vihelsi kanarialinnulle. Ihmisten toimissa piilee alituinen ja syvä ironia, joka on yhteydessä itse elämän lähdesuonien kanssa. Mrs Pendycen odotukset, hänen pelokkaat kuvittelunsa tästä kohtauksesta, jotka olivat vaivanneet häntä kaiken matkaa, täyttyivät surkean huonosti. Hän oli mielessään toistanut sitä kohtausta aina siitä saakka kuin hän rupesi ajattelemaan; todellisuus näytti hänestä oudolta. Hän ei tuntenut mitään hermostuneisuutta eikä vihamielisyyttä, ainoastaan jonkinmoista tuskallista harrastusta ja ihailua. Ja kuinka voisi tämä tai joku muu nainen auttaa sitä, että oli rakastunut Georgeen?
Kun ensimmäinen epävarmuuden hetki oli ohi, loistivat mrs Bellew'n silmät niin ystävällisinä kuin hän olisi kaikessa tehnyt täysin oikein; eikä mrs Pendyce voinut olla tulematta tätä ystävällisyyttä puolitiehen vastaan.
"Älkää pahastuko siitä, että minä tulin. George ei tiedä siitä. Minä tunsin, että minun täytyi tulla tapaamaan teitä. Luuletteko, että te kaksi olette täysin selvillä siitä, mitä olette tekemäisillänne? Se näyttää niin peloittavalta, ja sehän ei koske vain teitä itseänne, vai kuinka?"
Mrs Bellew'n hymy haihtui.
"Olkaa niin ystävällinen, älkääkä sanoko 'te kaksi'", sanoi hän.
Mrs Pendyce sopersi:
"Minä en ymmärrä."
Mrs Bellew katseli häntä kasvoihin ja hymyili; ja hymyillessään hän näytti tulevan hieman jäykemmäksi.
"No niin, kai on aivan oikein, että te puututte asiaan! Minä en rakasta teidän poikaanne. Rakastin häntä ennen, mutta en enää. Minä sanoin sen hänelle eilen kerta kaikkiaan."
Mrs Pendyce kuuli nämä sanat, jotka tekivät niin suuren, niin ihmeteltävän eron asiassa, — sanat, joiden olisi pitänyt olla kuin vesi erämaassa — jonkinmoisella kauhulla, ja koko hänen sielunsa leimahti hänen silmistään.
"Ettekö rakasta häntä?" huusi hän.
Hänellä oli vain sokea tunne siitä, että häntä oli loukattu ja häväisty.
Tämä nainen oli kyllästynyt Georgeen! Kyllästynyt hänen poikaansa! Hän katsoi mrs Bellew'hin, jonka kasvoilla oli jonkinmoinen utelias sääli, silmillä, joista ei koskaan ennen ollut puhunut viha.
"Te olette kyllästynyt häneen? Te olette hylännyt hänet? Silloin on sitä parempi, kuta pikemmin minä menen hänen luokseen. Antakaa minulle hänen osoitteensa, olkaa hyvä!"
Helen Bellew polvistui kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitti kuorelle, ja hänen naisellinen sulonsa viilsi mrs Pendycen sydäntä.
Hän otti paperin. Hän ei ollut koskaan oppinut sanomaan asioita, mitä hän ei tarkoittanut, ja kun mitkään sanat eivät voineet ilmaista, mitä hän tunsi sydämessään, hän kääntyi ja meni pois.
Hänen takanaan kuului mrs Bellew'n terävä ja julma ääni:
"Minkä minä mahdan sille, että kyllästyin häneen? Minä en ole te.
Menkää nyt!"
Mrs Pendyce tempasi ulko-oven auki. Laskeutuessaan portaita alas hän hapuili käsipuita. Hänellä oli se miltei ruumiillisen kivun käperryttävä tunne, jonka tunteettomuus joko heitä itseään tai muita kohtaan herättää lempeissä sieluissa.