MRS PENDYCEN ODYSSEIA
Mutta mrs Pendyce ei nukkunut. Se suloinen raukeus, minkä karjakartanolla ja vainioilla vietetty pitkä päivä suo, oli laskeutunut hänen miehensä silmille — hänen omillaan ei mitään lepoa ollut, ja kaikki mitä hänessä oli syvintä, salaisinta, pyhintä, loisti niistä ulos pimeyteen. Jospa vain olisi saanut nähdä nuo silmät sinä yönä! Mutta jos pimeys olisi ollut valoa, niin ei mitään tästä niin syvästä ja pyhästä olisi ollut nähtävänä, sillä vielä syvempänä, vielä pyhempänä oli Margery Pendycessä ylimysnaisen vaisto. Niin joustava ja hieno kudos oli tämä vaisto, johon oli monimutkaisesti punottu muiden ja hänen itsensä huomioonottoa, niin vanha, niin ylen vanha se oli, että se kätki hänet kaikkien silmiltä kuin hienoimmista vitjoista taottu panssari. Musta oli tosiaan sen yön täytynyt olla, jolloin hän riisui sen yltään ja makasi ilman sitä pimeydessä.
Ensi sarastuksessa hän puki sen ylleen taas ja hiipi pois vuoteestaan. Kauan ja huolellisesti hän valeli silmiään, joissa oli sellainen tunne, kuin ne olisivat palaneet kaiken yötä. Sitten hän meni avonaisen akkunan ääreen ja kumartui ulos. Hämärä oli haihtunut, lintujen aamukuoro lauloi. Alhaalla puutarhassa olivat kukat harmaan kasteen peitossa, puut olivat harmaan usvan kääreissä, sumuisena ja haamumaisena torkkui keväisessä autereessa vanha metsästyshevonen, turpa aitaukseen nojaten.
Ja kaikki, mikä oli ollut kuin vankilana hänelle täällä, ja kaikki, mitä hän oli rakastanut, hiipi hänen luokseen tämän kostean aamun henkäyksenä ja tulvi hänen kasvoilleen, huiskuttaen valkoista vaatetta, joka peitti hänen poveaan, kuin lentävän linnun siipiä.
Aikaisin aamulaulu lakkasi, ja hiljaisuudessa puhkesi päivä esiin kultaisessa ironiassaan ja kaiken se valoi väreihin. Kalpea heijastus siitä lankesi mrs Pendycen sieluun, joka niin monen tunnin kuluessa oli ollut raskas ja harmaa tehdessään yksinäistä päätöstään. Sillä hänen hento sielunsa oli tottumaton toimintaan, se kaihtoi väkivaltaisuutta, sen voima oli menneiden aikojen lahja, joka oli siirtynyt häneen vastoin hänen varsinaista luontoaan, ja siksi oli hänen tekemänsä päätös täynnä tuskaa. Mutta vaikka se oli tuskallinen, jopa peloittavakin vaatiessaan häntä toimintaan, ei se järkkynyt, vaan loisti kuin tähti pimeän ja raskaan pilven takaa. Margery Pendycessä, joka oli syntyisin Totteridge, ei ollut mitään äkeistyvää eikä kirpeätä "rahvaan verta", ei mitään hillitsemätöntä epäluuloisuutta, ei mitään huonosti sulatettua olutta ja omenamehua — hänen suonissaan virtasi puhdas viini —; hänen sielussaan ei ollut mitään paksua eikä kiukkuista, joka olisi tullut hänen avukseen; päätöksensä hänen tuli panna täytäntöön ohuen hienon liekin avulla, joka paloi syvällä hänen sisässään — joka paloi niin kaukana, ettei mikään ylettynyt sitä sammuttamaan, niin kaukana, että siitä lähti vain vähän lämpöä. Hänen mielensä ei tuntenut mitään: "Minä en salli polkea itseäni!" vaan: "Minä en saa antaa polkea itseäni, sillä jos minä annan polkea itseäni, niin minä, ja jokin minun yläpuolellani, joka on tärkeämpää kuin minä, raukeaa tyhjiin." Ja vaikka hän ei suinkaan ollut tietoinen siitä, niin tämä jokin oli hänen maansa sivistys, sen varsinainen sielu ja kaiken tarkoitus — hyvyys, tasapainoisuus. Hänen sielunsa, joka oli niin vapaa karkeudesta, ettei se koskaan olisi pannut toimeen mitään viheliäistä toraa, tehnyt vuoria myyränkasoista, vääntänyt kieroiksi suhteita tai väärentänyt kuviaan, oli omaksunut kantansa tiedottomasti, vasta silloin kun sen oli pakko, mutta ei myöskään liian myöhään, ja tältä kannaltaan se ei peräytyisi. Nyt ei enää ollut kysymys äidinrakkaudesta, vaan siitä itsetunnosta, joka on kaikkein syvimpänä ja joka sanoo: "Tee tämä tai hukkaat sielusi ytimen."
Ja kun hän nyt hiipi vuoteeseensa takaisin, katseli hän nukkuvaa miestään, jonka hän oli päättänyt jättää, tuntematta mitään vihaa tai soimausta; pikemminkin oli hänen pitkä silmäyksensä välinpitämätön eikä se ilmaissut mitään hänelle itselleenkään.
Kun siis täysi aamu tuli ja oli aika nousta, ei hän millään teollaan, katseellaan tai eleellään erehtynyt ilmaisemaan, että hänen sielussaan oli jotakin tavatonta. Jos se, mikä hänellä oli edessään, oli pantava toimeen, oli se suoritettava kuin se olisi vailla kaikkea merkitystä, kuin se olisi jokin jokapäiväinen toimitus; myöskään ei hän pakottautunut rauhalliseksi eikä ylvästellyt itsekseen, vaan hän toimi vaiston ohjaamana, joka käski häntä karttamaan meteliä ja tarpeetonta kärsimystä ja joka oli hänessä synnynnäinen.
Mr Pendyce meni ulos yhdentoista tienoissa vahtinsa ja John-koiran seuraamana. Hänellä ei ollut vähintäkään käsitystä siitä, että hänen vaimonsa yhä saattoi tarkoittaa sitä, mitä hän yöllä oli lausunut. Hän oli pukeutuessaan uudelleen sanonut vaimolleen, ettei hän tahtonut enää olla missään tekemisissä Georgen kanssa, että hän aikoi tehdä hänet perinnöttömäksi, että hän aikoi järkähtämättömän ankarasti pakottaa hänet alistumaan, että hän, lyhyesti puhuen, aikoi pysyä sanoissaan, ja hänestä olisi ollut järjetöntä uskoa, että nainen, kaikkein vähimmin hänen vaimonsa, olisi aikonut pysyä omissaan.
Mrs Pendyce kulutti ensimmäiset aamuhetket tavalliseen tapaan. Puoli tuntia sen jälkeen kuin kartanonherra oli mennyt, hän käski ajaa vaunut esiin, antoi kantaa niihin kaksi pientä matka-arkkua, jotka hän oli itse pakannut, ja nousi niihin rauhallisesti, kädessään pieni vihreä laukkunsa. Kamarineitsyelleen, hovimestari Besterille, kuski Bensonille hän sanoi menevänsä mr Georgen luo. Norah ja Bee olivat Tharpin luona, joten ei ollut ketään muuta hyvästeltävänä kuin vanha Roy; ja jottei tämä hyvästijättö kävisi hänelle liian raskaaksi, otti hän sen mukaansa asemalle.
Miehelleen hän jätti pienen kirjelapun, jonka hän asetti sellaiseen paikkaan, missä mr Pendycen täytyi nähdä se heti kenenkään muun näkemättä sitä ensinkään.
Rakas Horace.
Minä olen lähtenyt Lontooseen ollakseni Georgen luona. Osoitteeni tulee olemaan Green's Hotel, Bond Street. Muistathan, mitä minä viime yönä sanoin. Kenties sinä et täysin käsittänyt, että minä tarkoitin totta. Pidä huolta vanhasta Roy-poloisesta äläkä salli heidän antaa sille liian paljon lihaa tänä helteisenä aikana. Jackman tietää paremmin kuin Ellis kuinka ruusuja on tänä vuonna hoidettava. Minulle olisi mieluista kuulla, kuinka Rose Barter raukka jaksaa. Älä huoli murehtia minusta. Minä kirjoitan Geraldille, jos se on tarpeen, mutta minua ei miellytä kirjoittaa hänelle eikä tytöille juuri nyt.
Hyvästi, rakas Horace; pahoittelen, jos tuotan sinulle surua.
Vaimosi Margery Pendyce.
Aivan samoin kuin ei ollut mitään väkivaltaista hänen tavassaan ottaa tämä askel, niin ei myöskään ollut mitään väkivaltaista hänen käsityksessään siitä. Hänelle se ei merkinnyt karkaamista miehensä luota eikä hänen uhmaamistaan; ei tullut kysymykseenkään mikään osoitteen salaaminen eikä tunteenpurkaus kuten: "Minä en voi palata sinun luoksesi." Tällainen menettelytapa, tällainen revolverin pitely olisi näyttänyt hänestä naurettavalta. Tosin jotkut käytännölliset yksityiskohdat, kuten taloudelliset seuraukset, jäivät häneltä huomioon ottamatta, mutta tässäkin hänen näkökantansa tai oikeammin näkökannan puutteensa itse asiassa oli avara ja selkeä. Horace ei jättäisi häntä puutteeseen: ajatus siitä oli käsittämätön. Ja sen lisäksi hänellä oli omat kolmesataansa vuodessa. Oikeastaan hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, paljonko tämä sisälsi tai mitä se käytännössä merkitsi, eikä hän myöskään niistä välittänyt, sillä hän lausui itsekseen "Minä olisin täysin onnellinen, jos saisin asua jossakin mökissä Royn ja kukkieni kanssa." Ja vaikka hän tietenkään ei voinut nojautua mihinkään kokemukseen, oli varsin mahdollista, että hän oli oikeassa. Asioita, jotka tulivat muiden haltuun vain rahan avulla, sai Totteridge-niminen ilman muuta, ja ellei niitä saatu, jaksoi hän hyvin olla niitä paitsi — sellaisen hengenlaadun, sellaisen lauhkean itsetunnon oli menneiden aikakausien perintö jättänyt hänelle.
Kuitenkin astui hän kiireesti ja pää kumarassa vaunuista asemalle, ja vanha Roy, joka vaunujen istuimelta ylettyi näkemään niiden akkunasta ulos, tunsi kuonolleen pudonneista kyynelistä, jotka eivät olleet sen omia, ja jostakin sydämensä liikahduksesta, joka oli sen oma, ettei tämä ollut mikään tavallinen ero, ja se ynisi lasiruudun takana.
Kaupunkiin tultuaan mrs Pendyce käski ajurin viedä hänet Greenin hotelliin, ja vasta kun hän oli päässyt perille, järjestänyt olonsa, peseytynyt ja aterioinut, alkoivat ensimmäiset sekasorron ja koti-ikävän oireet tuntua hänessä. Siihen saakka oli jännityksen kiihottava tunne estänyt häntä ajattelemasta, mitä hänen oikeastaan piti tehdä ja saavuttaisiko hän sen, mitä toivoi, odotti, uneksi. Hän otti päivänvarjonsa ja meni ulos Bond Streetille.
Muuan herra nosti hattua sivuuttaessaan hänet.
"Hyväinen aika", ajatteli hän, "kuka se oli? Minun olisi pitänyt se tietää!"
Hän pystyi jokseenkin huonosti muistamaan kasvoja, ja vaikka hän ei pystynyt palauttamaan mieleensä tämän herran nimeä, tunsi hän heti olevansa ikäänkuin enemmän kotona, ei enää niin yksinäinen ja ajelehtiva. Pian puhkesi loiste hänen silmiinsä, kun hän katseli ohikulkijain pukuja ja jokaisen myymälän näyteakkunaa, joista toinen oli toista houkuttelevampi. Margery Pendyce tunsi sentapaista ihastusta kuin nuori tyttö ensimmäisissä tanssiaisissaan, tai miehet noustessaan vieraalle rannikolle. Viehättävä tunne siitä, että hän astui tuntemattomaan maahan, että hän uhmasi odottamatonta ja että hänen vallassaan oli jatkaa tätä mieluista oloa ainiaan, tempasi hänet mukaansa kuin tämän kirkkaan kesäkuun päivän hilpeä Lontoon ilma. Hän meni hajuvesimyymälän ohi eikä mielestään ollut koskaan tuntenut niin suloista tuoksua. Seuraavalla ovella hän viipyi kauan katsellen eräitä pitsejä, ja vaikka hän lausui itsekseen: "Minä en saa ostaa mitään, minun täytyy säästää kaikki rahani George-paralle", ei se yhtään muuttanut hänen tunnettaan siitä, että hänellä oli kaikki nämä esineet käsissään.
Seuraavassa akkunassa hän tapasi luettelon teattereista, konserteista, oopperoista ynnä kuvia etevistä taiteilijoista. Hän katseli niitä innolla, joka olisi näyttänyt hassunkuriselta jokaisen mielestä, joka olisi nähnyt hänen seisovan siinä. Oliko tosiaankin kaikki tämä joka päivä nähtävänä ja kuultavana muutaman shillingin maksusta? Tunnontarkasti oli hän joka vuosi käynyt kerran oopperassa, kaksi kertaa teatterissa eikä yhtään konsertissa; sillä hänen miehensä ei välittänyt "klassillisesta" musiikista. Hänen seisoessaan siinä tuli häneltä kerjäämään nainen, joka näytti kovin uupuneelta ja paahteen näännyttämältä; käsivarsissaan hän kantoi lasta, joka oli niin kutistunut ja pieni, että sitä tuskin saattoi nähdä. Mrs Pendyce otti kukkaronsa esiin ja antoi hänelle pari shillingiä, ja hänen niin tehdessään tulvasi häneen tunne, joka oli melkein raivoa.
"Pikku lapsi parka!" ajatteli hän. "Senkaltaisia täytyy olla tuhansia, enkä minä tiedä heistä mitään."
Hän hymyili naiselle, joka hymyili hänelle takaisin, ja nähdessään heidän hymyilevän hymyili myymälän ovensuussa seisova lihava juutalaisnuorukainen myös, ikäänkuin he olisivat olleet viehättäviä hänen mielestään. Mrs Pendyce oli tuntevinaan kuin kaupunki lausuisi hänelle kohteliaisuuksia, ja tämä oli niin outoa ja mieluista, että hän tuskin saattoi uskoa sitä, sillä Worsted Skeynes oli lakannut sanomasta hänelle moista jo yli kolmekymmentä vuotta sitten. Hän katseli hattumyymälän akkunaa, ja hänestä oli hauska nähdä oma kuvansa. Akkuna oli ystävällinen hänen harmaalle liinapuvulleen, sen mustille samettisolmuille ja pitseille, vaikka puku oli kahden vuoden vanha; mutta hänellä ei ollutkaan ollut tilaisuutta käyttää sitä muuta kuin yhden kerran viime kesänä Hubert-paran kuoleman takia. Akkuna oli ystävällinen myös hänen poskilleen ja silmilleen, joissa oli sellainen liikuttava loiste, ja hänen tummalle, hopean kirjailemalle tukalleen. Ja hän ajatteli: "Enhän minä näytä ylen vanhalta." Mutta hänen oma hattunsa, joka myös heijastui hattumyymälän akkunasta, ei ollut hänelle mieleen nyt; sen lieri kääntyi alaspäin koko kehältään, ja vaikka hän piti tästä muodosta, pelkäsi hän, ettei se ollut muodinmukainen tänä vuonna. Ja hän katseli kauan tämän myymälän akkunaa, koettaen vakuuttaa itselleen, että sen sisäpuolella olevat hatut sopisivat hänelle, ja että hän piti siitä, mistä ei pitänyt. Muidenkin myymäläin akkunoihin hän katseli. Vuosi oli kulunut siitä, kun hän viimeksi katsoi sellaista, ja kolmenkymmenenneljän vuoden aikana hän oli nähnyt niitä vain kartanonherran ja tytärtensä seurassa, joista kukaan ei paljon välittänyt myymälöistä.
Ihmisetkin näyttivät toisenlaisilta kuin silloin, kun hän kulki Horacen tai tytärtensä kanssa. Melkein kaikki näyttivät miellyttäviltä, heissä oli uusi, outo elämä, jossa hänellä — Margery Pendycellä — jostakin käsittämättömästä syystä oli oma pieni osansa; ikäänkuin hän tosiaankin tulisi tutustumaan heihin, ikäänkuin he tulisivat kertomaan hänelle jotakin itsestään, siitä mitä he tunsivat ja ajattelivat, ja myöskin pysähtyisivät kuuntelemaan häntä ja ystävällisesti olisivat huvitettuja siitä, mitä hän sanoi. Tämäkin oli omituista, ja ystävällinen hymy vakiintui hänen kasvoilleen, ja useimmat niistä, jotka sen huomasivat — puotitytöt, suurmaailman naiset, ajurit, klubiherrat, poliisit — tunsivat lämpimän läikähdyksen sydämessään; tuo hymy oli viehättävä nähdä tämän kuihtuneen rouvan huulilla, jolla oli hopeanhohtoinen, aaltoileva tukka ylt'ympäriinsä alaspäin taivutetun hatunreunuksen alla.
Niin saapui mrs Pendyce Piccadillylle ja kääntyi länteenpäin Georgen klubia kohti. Hän tunsi sen hyvin, sillä hän ei koskaan jättänyt katsomatta akkunoihin mennessään ohi, ja kerran — kuningatar Viktorian riemujuhlassa — hän oli viettänyt kokonaisen päivän siellä, katsellen kuninkaallista komeutta.
Hän alkoi vavista tullessaan sitä lähemmäksi, sillä vaikka hän kartanonherran tavoin ei kiusannut mieltään ajattelemalla, mitä saattoi tai ei saattanut tapahtua, oli huoli hiipinyt hänen sydämeensä.
George ei ollut klubissaan eikä ovenvartija saattanut hänelle sanoa, missä hän oli. Mrs Pendyce seisoi liikkumatonna. George oli hänen poikansa — kuinka hän saattoi kysellä hänen osoitettaan. Ovenvartija odotti, hän tiesi, milloin hänellä oli ylimysnainen edessään. Mrs Pendyce lausui hiljaa:
"Olisiko jotain huonetta, missä minä voisin kirjoittaa lapun, vai olisiko se —"
"Ei suinkaan, rouva. Minä voin viedä teidät sellaiseen huoneeseen."
Ja vaikka oli kysymys vain äidistä ja pojasta, opasti ovenvartija häntä hiljaisen hienotunteisesti, kuin olisi auttanut rouvaa rakastajansa luo; ja kenties ovenvartijan käsitys erilaisen rakkauden suhteellisesta arvosta oli oikea, sillä hänellä oli suuri kokemus, hän kun oli kauan elänyt parhaan seurapiirin keskuudessa.
Paperille, jonka otsikkoon paksuilla valkoisilla kirjaimilla oli painettu "Stoalaisten klubi", mikä oli mrs Pendycelle niin tuttu Georgen kirjeistä, hän kirjoitti sanottavansa. Pieni, tumma huone, missä hän istui, oli äänetön, lukuunottamatta lihavan kärpäsen pörinää kaihtimen alapuolella olevassa auringonläikässä. Huone oli väriltään likaisen harmaa; sen kalusto oli iäkäs. Stoalaisten luona tavattiin yhtä vähän uutta taidetta kuin koreita verhoja, joita esiintyy suuremmissa keskiluokille omistetuissa klubeissa. Pikku kirjoitushuone oli murheellisen näköinen: "Minua käytetään niin harvoin, mutta ole kuin kotonasi; minun kaltaisiani tavataan melkein jokaisessa herraskartanossa!"
Kuitenkin oli moni Stoalainen istunut siellä ja kirjoittanut lapun monelle naiselle. George oli kenties kirjoittanut Helen Bellew'lle saman pöydän ääressä ja samalla kynällä, ja mrs Pendycen sydämessä tuntui kipeä mustasukkaisuus.
Rakkahin George!
Minulla on hyvin erikoista puhuttavaa sinulle. Tule tapaamaan minua Greenin hotelliin. Tule pian, rakkaani. Minä tulen olemaan yksin ja onneton, kunnes tapaan sinut.
Harras äitisi Margery Pendyce.
Juuri tämäntapaisen lapun hän olisi lähettänyt rakastajalle, ja se sai, kenties tiedottomasti, tämän muodon siksi, ettei hänellä ollut koskaan ollut rakastajaa, jolle kirjoittaa niin.
Hän pudotti ujosti lapun ja pari shillingiä ovenvartijan käteen; kielsi, kun tämä tarjoutui tuomaan hänelle teetä, ja käveli umpimähkään Hyde Parkiin päin.
Kello oli viisi; aurinko loisti kirkkaammin kuin milloinkaan. Vaunuissa ja jalkaisin tulvi ihmisiä verkkaisena, loppumattomana virtana puiston porttia kohti. Mrs Pendyce yhtyi virtaan, ja kun hän oli tottumaton tällaiseen vilkkaaseen liikkeeseen, meni hän kadun poikki toiselle puolelle, missä hän istuutui tuolille. Kenties George oli puistossa ja hän saattoi nähdä hänet; kenties Helen Bellew oli siellä ja hän saattoi nähdä hänet; ja tämä ajatus sai hänen sydämensä sykkimään, ja kohotettujen kulmakarvojen alta hipoivat hänen silmänsä jokaista ohikulkijaa — vanhoja ja nuoria miehiä, suurmaailman naisia ja aivan nuoria tyttöjä. Kuinka viehättäviltä he näyttivät, kuinka somasti he olivat pukeutuneet! Kateuden tunne sekaantui siihen iloon, mitä aina tunsi kaunista nähdessään; hän oli aivan tiedoton siitä, että hänen omat kasvonsa olivat sievät hatun alla, jonka lieri ylt'ympäriinsä kääntyi alaspäin. Mutta hänen istuessaan siinä painui lyijynraskas tunne hitaasti hänen sydämelleen ja hän tuli hermostuneen levottomaksi nähdessään jonkun, joka hänen olisi pitänyt tuntea. Ja aina kun hänen vastaukseksi johonkin tervehdykseen täytyi taivuttaa päätään, puhkesi puna hänen poskilleen, ja hänen heikko hymynsä näytti pyytelevän anteeksi:
"Minä tiedän, että olen linnunpelätin näköinen; tiedän, että näyttää kummalliselta, että minä istun tässä yksinäni!"
Hän tunsi olevansa vanha — vanhempi kuin koskaan ennen. Keskellä tätä hilpeätä joukkoa, kaikkea tätä eloisuutta ja päivänpaistetta valtasi hänet voimakas yksinäisyyden tunne, joka oli melkein pelkoa, tunne siitä, että hän oli täydellisesti virran viemänä, erillään kaikesta muusta maailmasta. Ja hän tunsi kuin olevansa joku omista kukkasistaan, joka oli temmattu irti kasvumaastaan, niin että kaikki sen poloiset juuret riippuivat paljaina, ikäänkuin hapuillen maata, mihin kiintyä. Hän tunsi nyt eläneensä liian kauan kamaralla, jota hän vihasi, ja olevansa liian vanha, voidakseen juurtua muuanne. Maaelämän tottumus — raskas, siivetön, ojan ja maan synnyttämä olento — oli lujasti kietonut jäsenensä hänen ympärilleen. Se oli tehnyt hänet omakseen eikä aikonut häntä päästää.