POIKA JA ÄITI
Vaikeampi kuin kamelin on mennä neulansilmän läpi, on miehen päästä Stoalaisten klubin jäseneksi, paitsi perinnäisen oikeuden pohjalla. Sillä ellei hänellä ole riippumatonta toimeentuloa, ei hän voi tulla valituksi, ja koska hänellä klubin ensimmäisen säännön mukaan ei saa olla mitään ammattia, täytyy hänen saada toimeentulonsa niiden ponnistuksista, jotka ovat eläneet ennen häntä. Ja mitä kauemmin ennen häntä he ovat eläneet, sitä enemmän on hänellä mahdollisuuksia olla saamatta kieltäviä mustia palloja.
Kuitenkin on miehen, jonka ei ole onnistunut päästä Stoalaisten klubiin, vaikea saavuttaa se täydellinen ulkonainen itsehillintä, mikä on tarpeen salaamaan sisäisen hillinnän puutetta; ja puheenalainen klubi antaa tosiaankin ihmeteltävän näytteen siitä, kuinka luonnolla oli varattuna lääke tätä tautia varten. Sillä selvästi tietoisina siitä, kuinka George Pendyce ja sadat muut jalosyntyiset nuoret miehet olivat syntymästään saakka eläneet joutumatta ensinkään kosketuksiin elämän kamppailujen ja kärsimysten kanssa, ja peläten, että kun elämä huolimattomalla ja ironisella tavallaan äkkiä saattaisi heidät keskelle halpasäätyisiä tapahtumia, he vahingoittaisivat itseään huutamalla julki pelkonsa ja hämmästyksensä, luonto oli muovaillut heille naamarin ja antanut tämän kehittyä täydellisimpään muotoonsa Stoalaisten klubin porttien sisäpuolella. Tällä naamarilla se verhosi noiden nuorten miesten sielut, jotka siinä herättivät epäilyksiä, ja nimitti heitä — gentlemanneiksi. Ja kun se, ja se yksin, kuuli näiden poloisten vaikeroivan naamarinsa takana, kun elämä kömpelöllä jalallaan tallasi heitä, sääli se heitä, tietäen, ettei syy ollut heidän, vaan sen ikäkulun järjestelmän, joka oli heistä tehnyt, mitä he olivat. Ja säälistä se lahjoitti monelle heistä paksun nahan, tukevan jalan ja tyytyväisen mielen, niin että he saattoivat kautta elämänsä taivaltaa kuluneita vanhoja polkuja ja uinahtaa kuolemaan samoissa saleissa, missä heidän isänsä olivat uinahtaneet kuolemaan ennen heitä. Mutta toisinaan luonto (joka ei vielä ollut sosialisti) pudisteli siipiään ja päästi huokauksen, jotteivät heidän järjestelmänsä liiallisuudet ja hurjastelut aiheuttaisi liiallisuuksia ja hurjasteluita päinvastaiselta taholta. Sillä kaikenlaista liiallisuutta se vihasi, ja sitä erikoista liiallisuuden muotoa, mitä mr Paramor niin jokapäiväisesti oli nimittänyt "pendycitis"-taudiksi, se kauhistui.
Saattaa tapahtua, että yhtäläisyys isän ja pojan välillä voi monen vuoden ajan pysyä piilevänä, ja vasta kun hajoittavat voimat uhkaavat sen ketjun renkaita, mikä sitoo heidät yhteen, saattaa tämä yhtäläisyys puhjeta näkyviin ja voi luonnon ironian ansiosta ennen muuta vaikuttaa perinnäisyysperiaatteen hajoamiseen, minkä hiljainen ja arvokkain puolustus se muuten on.
Varmaa on, että yhtä vähän George kuin hänen isänsä tiesi, kuinka syvästi tämä "pendycitis" oli juurtunut toiseen. Kumpikaan heistä ei aavistanut edes, mitä häneen itseensä tuli, kuinka paljon aitoa verikoiran luontoa oli heidän sielujensa pohjalla, kuinka voimakas päättäväisyys saattoi heidät kulkemaan omaa tietään, joka tulisi aiheuttamaan mahdollisimman suuren määrän tarpeetonta kärsimystä. He eivät tietoisesti tahtoneet aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä; he yksinkertaisesti eivät mahtaneet mitään vaistolle, joka ajan kuluessa oli juurtunut heidän jokaiseen säikeeseensä, kun harkintakyky oli näivettynyt ja sukupolvi sukupolven jälkeen oli tapahtunut ristiinnaimista näiden "omien tunkioittensa kuninkaitten" kesken. Ja nyt astui George esiin ja uhmasi äitinsä uskoa, että poika oli Totteridge, kannattaen siten isänpuoleisen polveutumisen periaatetta. Totteridgen suvussa, josta hän tänä ahdingon aikana yhä enemmän poikkesi isänsä suuntaan, oli näet muuan vapaampi piirre, jotakin epämaalaismaista, ja niin oli ollut siitä saakka, jolloin Hubert de Toterydge oli johtanut henkilökohtaista ristiretkeään, miltä hän ei ollut suvainnut palata. Pendycein laita oli toinen; ammoisista ajoista saakka he olivat olleet "maalaisperhe", ja he olivat käsittäneet tämän sananparren kirjaimellisesti, sallimatta itselleen mitään runollisia vapauksia. Lukemattomien muiden maalaisperheiden tavoin he olivat luonteeltaan sitä, mitä perinnäistapa sääti — maalaisia.
George, tämä maailmanmies, olisi hämmästyksestä tuijottanut, jos häntä olisi nimitetty maalaiseksi, mutta mies ei voi tuijottaa pois luontoaan. Hän oli kylliksi maalainen pitääkseen yhä kiinni mrs Bellew'sta, vaikka tämä oli kyllästynyt häneen ja vaikka hienotunteisuus häntä kohtaan ja oma itsetunto vaativat häntä päästämään mrs Bellew'n vapaaksi. Hän oli pitänyt tätä sidottuna pari kuukautta tai enemmän. Mutta moni seikka puhui hänen puolestaan. Hänen sydämensä oli haavoittunut aivan särkyäkseen; hän oli kipeä kaipauksesta ja syvästä, katkerasta ihmettelystä, että kaikista miehistä juuri hänet heitettiin pois kuin kulunut hansikas. Miehet kyllästyvät naisiin päivittäin — se oli sääntö. Mutta mitä tämä oli? Hänen vaistomainen itsepintaisuutensa oli taistellut tätä tietämystä vastaan niin kauan kuin hän jaksoi, ja nyt, kun asia oli varma, hän taisteli yhä vielä. George oli tosi Pendyce.
Ulkonaisesti hän kuitenkin käyttäytyi kuten ennenkin. Hän tuli klubiin kello kymmenen tienoissa murkinoimaan ja lukemaan urheilulehtiä. Kahdentoista tienoissa ajuri vei hänet rautatieasemalle, josta oli sopiva lähteä käynnissä oleviin kilpa-ajoihin, tai, jos sellaista ei ollut, Lordin krikettikentille tai Princen Tennisklubiin. Kello puoli seitsemän nähtiin hänen nousevan portaita Stoalaisten klubin pelihuoneeseen, missä hänen kuvansa — se joka näytti sanovan: "Kova urakka, kova urakka, mutta minun täytyy kestää" — yhä riippui. Kahdeksan aikaan hän söi päivällistä, samppanjapullo vieressään syvälle jäähän pistettynä, kasvot päivänpaahteesta punoittavina ja paidanrinnus ja tukka välkkyvinä. Oliko onnellisempaa miestä koko suuressa Lontoossa!
Mutta pimeän tultua klubin kieppo-ovet päästivät hänet valaistuille kaduille, ja seuraavaan aamuun saakka ei maailma tietänyt hänestä mitään. Tällöin hän otti korvauksen kaikista niistä tunneista, jolloin hän oli kantanut naamaria kasvoillaan. Hän saattoi kävellä mailimäärittäin katukäytävää uuvuttaakseen itsensä tai heittäytyä Puistossa istumaan tuolille puiden syvään siimekseen ja jäädä siihen, käsivarret ristissä ja pää kumarassa. Toisina iltoina hän saattoi mennä johonkin soittokahvilaan ja keskellä häikäiseviä valoja, karkeata naurua ja maalattujen naisten tuoksuja hän koetti hetkeksi unohtaa sen naisen kasvot, naurun ja tuoksun, jota hän janosi. Ja kaiken aikaa hän oli mustasukkainen jollakin mykällä, epämääräisellä tavalla — kenelle, sitä hän ei tietänyt; hänen luonteensa mukaista ei ollut ajatella muuta kuin henkilökohtaisesti eikä hän saattanut uskoa, että kukaan nainen hylkäisi häntä muuten kuin toisen miehen takia. Usein hän meni mrs Bellew'n asunnolle, käveli sen ympäri kerran toisensa jälkeen ja tuijotti kaiken aikaa hänen akkunoihinsa. Kaksi kertaa hän meni ovelle saakka, mutta poistui jälleen soittamatta kelloa. Kun hän eräänä iltana näki valoa hänen arkihuoneessaan, soitti hän, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Silloin häijy henki meni häneen, ja hän soitti yhä uudelleen. Lopuksi hän meni huoneeseensa — ateljeehen, jonka oli vuokrannut itselleen läheisyydessä — ja alkoi kirjoittaa hänelle. Kauan hän sepitteli tätä kirjettä ja repi rikki moneen kertaan; hän halveksi tunteiden tulkitsemista kynällä. Hän yritti sitä vain siksi, että hänen sydämensä niin kipeästi oli helpotuksen tarpeessa. Ja vain tämän hän lopuksi sai aikaan:
Minä tiedän, että sinä olit illalla kotona. Se on ainoa kerta, jolloin olen käynyt tapaamassa sinua. Miksi et voinut päästää minua sisään? Sinulla ei ole oikeutta kohdella minua tällä tavoin. Sinä saatat minut elämään koiran elämää.
George.
Aikaisin sarastus kultasi virran yläpuolella lainehtivaa usvaa, lyhdyt kalpenivat päivänvalossa, kun George meni viemään tämän lapun kirjelaatikkoon. Hän palasi virralle ja laskeutui pitkäkseen tyhjälle penkille Embankmentin plataanipuiden varjoon, ja hänen siinä levätessään tuli yksi niistä kodittomista ja suojattomista, jotka makaavat siellä yön toisensa jälkeen, huomaamatta hänen luokseen ja katseli häntä.
Mutta aamu tuli, ja sen mukana se tunne kaiken tämän naurettavuudesta, joka on niin armelias kärsiville ihmisille. George nousi, jottei kukaan näkisi Stoalaisen lepäävän siinä frakkipuvussaan, ja kun hetki löi, puki hän naamarin ylleen ja kiiruhti pois. Klubissa hän sai äitinsä kirjelapun ja kiiruhti hänen hotelliinsa.
Mrs Pendyce ei ollut vielä valmis, mutta kutsutti hänet luokseen. George tapasi hänet seisomasta aamupuvussa keskellä huonetta, ikäänkuin hän ei olisi tietänyt mihinkä asettua tätä heidän kohtaustaan varten. Vasta kun George oli aivan lähellä häntä, liikahti hän ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa. George ei voinut nähdä hänen kasvojaan, ja hänen omansa olivat mrs Pendyceltä piilossa, mutta George tunsi paksun aamuvaatetuksen läpi, kuinka hänen äitinsä painautui häntä vasten, ja käsivarret, jotka olivat taivuttaneet hänen päänsä alas, vapisivat. Hetkisen tuntui Georgesta, kuin hän olisi vapautunut taakasta. Mutta vain hetkisen, sillä näiden käsivarsien syleily herätti hänessä vaistomaista pelkoa. Ja vaikka mrs Pendyce hymyili, oli hänellä kyyneleet silmissä, ja tämä vaivasi häntä.
"Älä huoli, äiti!"
Mrs Pendyce vastasi pitkällä katseella. George ei voinut kestää sitä, vaan kääntyi pois.
"No", sanoi hän tylysti, "nyt voit kertoa minulle, mikä on saattanut sinut —"
Mrs Pendyce istuutui sohvaan. Hän oli parhaillaan sukinut tukkansa; vaikkakin hopeisen, oli se yhä vielä paksu ja pehmeä, ja Georgelle oli yllätys nähdä se hänen hartioittensa ympärillä. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että äidillä olisi alas riippuvia hiuksia.
Istuutuessaan hänen viereensä tunsi George hänen käsiensä sivelevän omiaan — ne rukoilivat häntä, ettei hän loukkaantuisi ja menisi pois. George tunsi, kuinka äidin silmät yrittivät nähdä hänen omiinsa, ja näki hänen huuliensa tärisevän; mutta umpimielinen, melkein häijy hymy pysyi hänen kasvoillaan.
"Ja sitten, rakkahin — ja sitten", änkytti mrs Pendyce, "sanoin minä isällesi, että minä en voinut olla siinä mukana, ja niin minä tulin sinun luoksesi".
Monille pojille ei ole ensinkään vaikeata ottaa vastaan kaikki mitä heidän äitinsä tekevät heidän hyväkseen. He suhtautuvat siihen kuin se olisi heidän luontainen oikeutensa, omaksuvat itsestään selvänä heidän rakkautensa. Heidän ei ole myöskään sen vaikeampaa tulkita omia tunteitaan. Mutta useimpien poikien on tavattoman vaikeaa sallia äitiensä poiketa tuumaakaan sovinnaisuudesta, hiuksenkaan vertaa siitä säädyllisyydestä, joka kuuluu niin merkittävässä asemassa olevien miesten äideille.
On säädetty, että äitien synnytystuskien ei pidä lakkaaman, ennenkuin he kuolevat.
Ja Georgea loukkasi kuulla äidin sanovan, että hän oli jättänyt hänen isänsä tullakseen hänen luokseen. Se vaivasi hänen itsetuntoaan omituisella, vaikeasti tulkittavalla tavalla. Ajatus, että kielet alkaisivat juoruta hänen äidistään, loukkasi hänen miehekkyyttään ja sopivaisuudentunnettaan. Se näytti omituiselta, käsittämättömältä ja tykkänään väärältä; ja myös tämä ajatus välähti hänen mielessään: "Hän koettaa painostaa minua!"
"Jos sinä luulet, että minä aion jättää hänet, äiti —", sanoi hän.
Mrs Pendycen kädenote lujeni.
"Ei, rakkaani", vastasi hän tuskaisesti; "jos hän rakastaa sinua niin suuresti, niin tietenkään minä en voi pyytää sinulta sitä. Sen vuoksi minä —"
George naurahti katkerasti.
"Mitä ihmettä sinä sitten voit tehdä? Mitä sinun hyödytti tällä tavoin tulla tänne? Kuinka sinä voit olla täällä aivan yksinäsi? Minä osaan selvittää omat asiani. Sinun olisi paljon parempi palata kotiin."
Mrs Pendyce puuttui puheeseen:
"Voi George; minä en jaksa nähdä, että sinut erotetaan meistä! Minun täytyy olla sinun puolellasi!"
George tunsi koko hänen ruumiinsa vapisevan. Hän nousi ja astui akkunan luo. Mrs Pendycen ääni seurasi häntä.
"Minä en aio yrittää erottaa teitä, George, minä vakuutan sen sinulle. Minä en voi sitä tehdä, jos hän rakastaa sinua ja sinä niin rakastat häntä!"
Taaskin George naurahti katkerasti. Ja se, että hän petti äitiään ja aikoi edelleenkin pettää häntä, teki hänet kovaksi kuin teräksen.
"Palaa kotiin, äiti!" sanoi hän. "Sinä vain pahennat asiaa. Tämä ei ole sopivaa naisille. Anna isän tehdä mitä häntä haluttaa, kyllä minä voin sen kestää!"
Mrs Pendyce ei vastannut, ja Georgen täytyi katsahtaa taakseen. Hänen äitinsä istui aivan hiljaa kädet helmassaan, ja Georgen miehinen viha kaikkea kohtaan, mikä oli omansa kiinnittämään yleisen huomion naiseen ja eritoten hänen omaan äitiinsä, leimahti yhä voimakkaampaan liekkiin.
"Palaa kotiin", toisti hän, "ennenkuin syntyy mitään juoruja. Mitä hyvää sinä pystyt toimittamaan? Et sinä voi jättää isää, — sehän on järjetöntä! Sinun täytyy palata!"
Mrs Pendyce vastasi:
"Minä en voi tehdä sitä, rakkahin."
George äännähti kiukkuisesti, mutta mrs Pendyce oli niin liikkumaton ja kalpea, että George epämääräisesti tajusi, kuinka hän kärsi ja kuinka vähän hän itse tiesi omasta synnyttäjästään.
Mrs Pendyce katkaisi hiljaisuuden:
"Entä sinä, rakas George? Miten sinun käy? Mihin toimiin sinä aiot ryhtyä?" Ja äkkiä hän liitti kätensä yhteen: "Oh, mitä tästä tuleekaan!"
Nämä sanat, joihin sisältyi kaikki, mitä George niin kauan oli kantanut omassa sydämessään, olivat hänelle liikaa. Hän astui äkisti ovelle.
"Minä en voi jäädä nyt", sanoi hän; "minä palaan illalla".
Mrs Pendyce katsahti häneen.
"Oh, George —"
Mutta tottunut kun hän oli alistamaan omat tunteensa toisten tunteiden alle, hän ei sanonut enempää, vaan koetti hymyillä.
Tämä hymy koski Georgen sydämeen.
"Älä ole pahoillasi, äiti; koeta piristyä. Me menemme teatteriin.
Voithan hankkia piletit!"
Ja hän koetti hymyillä, mutta käänsi päänsä pois, jotta hänen itsehillintänsä ei pettäisi, ja meni pois.
Eteisessä hän kohtasi setänsä, kenraali Pendycen. George tuli häntä kohti takaapäin, mutta tunsi hänet heti hänen heikonnäköisistä polventaipeistaan, hänen viettävistä, vaikka pystyistä olkapäistään, ja hänen kuivasta, närisevästä, täsmällisestä äänestään, sellaisen miehen äänestä, jolta on otettu hänen toimialansa.
Kenraali kääntyi ympäri.
"Kas, George", sanoi hän, "äitisihän on täällä, eikö niin. Katsopas tätä, minkä isäsi on lähettänyt minulle!"
Hän ojensi tärisevässä kädessään olevan sähkösanoman.
Margery on Greenin hotellissa. Mene heti katsomaan häntä. — Horace.
Ja Georgen lukiessa kenraali katseli veljenpoikaansa silmillään, joiden kehää ympäröivät pienet tummemmat ympyrät ja joiden alla oli ryppyisiä ihopoimuja — ne hän oli saanut palvellessaan isänmaataan kuumassa ilmanalassa.
"Mitä tämä merkitsee?" sanoi hän. "Mene katsomaan häntä! Tietysti minä mielelläni menen katsomaan häntä! Aina hauska nähdä äitiäsi. Mutta mistä tämä hätä?"
George tajusi varsin hyvin, että ylpeys ei sallinut hänen isänsä kirjoittaa vaimolleen suoraan, ja vaikka hänen äitinsä oli ottanut tämän askeleen juuri hänen hyväkseen, oli hän isänsä kannalla. Onneksi kenraali antoi hänelle vähän miettimisaikaa.
"Kai hän on tullut tänne hankkiakseen itselleen pukuja? Minä en ole nähnyt sinua ensinkään pitkiin aikoihin. Milloin sinä tulet syömään päivällistä minun kanssani? Minä kuulin Epsomissa, että sinä olet myynyt hevosesi. Mikä sai sinut sen tekemään? Miksi isäsi sähköttää minulle tällä tavoin? Se ei ole hänen tapaistaan. Ei kai äitisi ole sairas, vai kuinka?"
George pudisteli päätään ja mumisi jotain semmoista kuin "ikävää, tehtävää — kova kiire" — ja oli tiessään.
Jäätyään täten äkkiä yksin kutsui kenraali Pendyce edeskäyvän luokseen, kirjoitti verkkaisesti jotakin nimikortille ja odotti, selin niihin muutamiin henkilöihin, mitä eteisessä oli, kädet ristissä kepin pitimellä. Ja odottaessaan hän koetti mikäli mahdollista olla ajattelematta mitään. Senjälkeen kun hän oli luopunut isänmaan palveluksesta, hän omisti melkein kaiken aikansa odottamiseen, ja ajatteleminen rasitti häntä ja teki hänet tyytymättömäksi, sillä hänellä oli kerran ollut auringonpistos ja useamman kerran kuumetta. Siinä erinomaisessa täsmällisyydessä, millä hänen kauluksensa, jalkineensa, pukunsa, koko ulkoasunsa oli hoidettu, siinä tavassa, millä hän aika-ajoin kakisteli kurkkuaan, hänen huolellisesti harjattujen poskipartojen välistä esiinpistävien kasvojensa omituisessa keltaisessa kuivuudessa, hänen kepin päällä lepäävien valkoisten kättensä liikkumattomuudessa oli jotakin, joka herätti vaikutelman miehestä, jonka häntä käyttänyt järjestelmä oli imenyt tyhjiin. Vain hänen levottomat ja itsepintaiset silmänsä ilmaisivat, mikä aito Pendyce piili sisällä.
Hän meni naisten salonkiin puristaen sähkösanomaa kädessään. Se teki hänet rauhattomaksi. Sen alla piili jotakin outoa, eikä hänellä ollut tapana tehdä vieraskäyntejä aamuisin. Hän tapasi kälynsä istumasta avonaisen akkunan ääressä, hänen kasvonsa punoittivat poikkeuksellisella tavalla, ja hänen silmänsä loistivat melkein uhmaavasti. Hän tervehti lankoaan ystävällisesti, eikä kenraali Pendyce ollut mies huomaamaan, mitä hänen nenänsä alle kätkettiin. Oli onneksi hänelle, ettei hän ollut sitä koskaan tehnyt.
"Kuinka voit, Margery?" sanoi hän. "Hauska nähdä sinua kaupungissa. Miten on Horacen laita? Katsopas, mitä hän on lähettänyt minulle!" Hän tarjosi kälylleen sähkösanoman, ja hänen ilmeensä tulkitsi halua ikäänkuin hienostaan kostaa kärsitty loukkaus; sitten hän lisäsi yllättävästi, ikäänkuin olisi juuri tullut sitä ajatelleeksi: "Voinko tehdä jotakin sinun hyväksesi?"
Mrs Pendyce luki sähkösanoman, ja samoin kuin George tunsi hän surkua lähettäjää kohtaan.
"Ei mitään, kiitos, Charles hyvä", sanoi hän verkkaan. "Kaikki hyvin!
Horace on tulemassa hermostuneeksi!"
Kenraali Pendyce katsoi häneen; hetkisen hän räpytteli silmiään, mutta kun totuus oli niin epätodennäköinen ja niin tykkänään hänen filosofiansa rajapyykkien ulkopuolella, suostui hän kälynsä selitykseen.
"Hänen ei pitäisi lähetellä sähkösanomia tällä tavoin", sanoi hän. "En voinut ymmärtää muuta kuin että sinun täytyi olla sairas. Se tärveli minulta aamiaisen!" Sillä vaikka se itse asiassa ei ollut estänyt häntä lopettamasta vankkaa ateriaansa, kuvitteli hän tuntevansa nälkää. "Kun minä olin palveluksessa Halifaxissa, oli siellä muuan mies, joka alinomaa vain lähetteli sähkösanomia. Sähkösanoma-Jussiksi ne nimittivät häntä. Hän komensi noita vanhoja sinihousuja. Muistatko vanhoja sinihousuja? Jos Horace rupeaa tekemään tällaista, on hänen paras kääntyä spesialistin puoleen; se merkitsee jokseenkin varmasti hermoheikkoutta. Sinä olet täällä pukujesi vuoksi, huomaan minä. Milloin tulette kaupunkiin? Huvikausi on täydessä käynnissä!"
Mrs Pendyce ei arkaillut lankoaan, sillä vaikka tämä oli turhantarkka ja tottunut noudattamaan omaa päätään alaistensa keskuudessa, hän tuskin oli omansa herättämään kunnioitusta yhteiskunnallisten vertaistensa piirissä. Pelko ei sen vuoksi saanut häntä olemaan kertomatta totuutta langolleen, vaan vaisto, joka käski häntä välttämään kaikkea tarpeetonta kärsimystä, ja koska totuutta todellakin oli mahdoton kertoa. Hänestä itsestäänkin se näytti hieman naurettavalta, ja hän tiesi, että kenraaliparka olisi ottanut sen vallan kauhean raskaasti.
"En tiedä, ehdimmekö tällä huvikaudella. Puutarha on parhaillaan niin kaunis, ja sitten meillä on Been kihlaus. Se rakas lapsi on niin onnellinen!"
Kenraali siveli poskipartaansa valkealla kädellään.
"Niin tosiaan", sanoi hän, — "tuo nuori Tharp! Kuinka onkaan, hänhän ei ole vanhin! Hänen veljensä kuuluu minun entiseen rykmenttiini. Mitä tämä nuori mies aikoo?"
Mrs Pendyce vastasi: "Hän on vain maanviljelijä. Minä pelkään, että hänen perinnöstään ei paljoa kannata puhua, mutta hän on hyvä poika. Siitä tulee pitkä kihlaus. Maanviljelys tietenkään ei tuota mitään, ja Horace vaatii, että heillä pitää olla tuhat vuodessa. Asia riippuu niin suuresti mr Tharpista. Minusta heille varsin hyvin aluksi riittäisi seitsemänsataa, eikö niin, Charles?"
Kenraali Pendycen vastaus oli yhtä vähän asiaankuuluva kuin tavallinen, sillä häntä yleensä miellytti jatkaa omaa ajatuksenjuoksuaan.
"Mitenkä Georgen laita on?" sanoi hän. "Minä tapasin hänet eteisessä tänne tullessani, mutta hän juoksi tiehensä hitonmoisella kiireellä. Epsomissa sanottiin minulle, että hän oli pulassa."
Koska vastenmielinen kärpänen kiinnitti itseensä hänen katseensa, jäi häneltä huomaamatta kälynsä ilme.
"Pulassa?" toisti tämä.
"Menettänyt joukon rahaa. Se ei käy, ymmärräthän, Margery — se ei käy.
Vähäinen vaatimaton pelaaminen on aivan toista."
Mrs Pendyce ei sanonut mitään, hänen kasvonsa olivat kankeat. Ne olivat naisen kasvot, joka on sanomaisillaan: "Älkää pakottako minua lausumaan, että te vaivaatte minua!"
Kenraali jatkoi:
"Kilpa-ajoihin on ruvennut ottamaan osaa joukko uutta väkeä, joista kukaan ei tiedä mitään. Tuo mies, joka osti Georgen hevosen esimerkiksi; hänen naamaansa ei olisi koskaan nähty Tattersallissa silloin kun minä olin nuori. Kun minä nyt menen kilpa-ajoihin, en tunne puoliakaan väreistä. Se tärvelee huvin. Siellä ei enää tapaa entistä suljettua piiriä. Georgen on paras ottaa vaarin itsestään. Minä en voi käsittää, minne me olemme menossa!"
Margery Pendycen korvissa olivat kaikuneet nämä sanat; "Minä en voi käsittää, minne me olemme menossa" kolmenkymmenenneljän vuoden ajan, kaikissa mahdollisissa yhteyksissä, monen henkilön suusta. Hänen elämäänsä kuului tosiaan oleellisena osana se vakuutus, etteivät ihmiset voineet ymmärtää mitään, aivan niinkuin Worsted Skeynesin vankka ruoka ja vankka mukavuus ja sumuiset aamut ja sade oli tullut oleelliseksi osaksi hänen elämäänsä. Ja vain se, että hänen hermonsa olivat haavoilla ja hänen sydämensä pakahtumaisillaan, vaikutti, että nämä sanat tuntuivat sietämättömiltä tänä aamuna; mutta tottumus oli nytkin liian voimakas, ja hän pysyi vaiti.
Kenraali, jolle vastaus ei ollut tärkeä, jatkoi ajatuksiaan.
"Ja huomaa mitä sanon, Margery; vaalit tulevat olemaan meitä vastaan.
Maa on vaarallisessa asemassa."
Mrs Pendyce sanoi:
"Oh, luuletko, että vapaamieliset tosiaankin pääsevät hallitukseen?"
Tottumuksen vaikutuksesta oli hänen äänessään pieni huolekkuuden vivahdus, jota hän ei huomannut.
"Luulenko?" toisti kenraali Pendyce. "Minä rukoilen joka ilta Jumalaa, ettei niin kävisi!"
Hän liitti molemmat kätensä yhteen espanjanruokonsa hopeanupille ja tuijotti niiden yli vastakkaiseen seinään; ja oli jotakin yleispätevää tässä jäykässä katseessa, jotakin synkkää eikä vallan itsekästä pelkoa. Hänen esi-isänsä olivat, lukuunottamatta hänen henkilökohtaisia etujaan, totuttaneet hänet tykkänään pois siitä ajatuksesta, ettei hän ajaisi maan parasta. Mrs Pendyce, joka usein oli nähnyt miehensä sen näköisenä, kumartui akkunasta ulos yli hälisevän kadun.
Kenraali nousi:
"Hyvä", sanoi hän, "ellen minä voi tehdä mitään hyväksesi, Margery, niin poistun; sinullahan on kiire ompelijattariesi kanssa. Vie terveiseni Horacelle ja sano hänelle, että älköön lähettäkö minulle toista tämmöistä sähkösanomaa."
Ja kankeasti kumartaen hän puristi kälynsä kättä todellakin kohteliaasti ja ystävällisesti, otti hattunsa ja meni. Mrs Pendyce katseli häntä, kun hän astui alas portaita, katseli hänen kankeita, kaltevia olkapäitään, hänen päätään, jonka laella harmaa tukka oli huolellisesti harjattu jakaukselle, hänen heikkoja, notkahtelevia polventaipeitaan, ja hän painoi kätensä povelleen ja huokasi, sillä kenraalin mukana näytti hänestä koko hänen menneisyytensä astuvan portaita myöten pois, ja sellaista ei ihminen saata nähdä tulematta liikutetuksi.