MRS PENDYCEN TANSSIAISET
Mrs Pendyce katsoi velvollisuudekseen koota seudun herrasväen tanssiaisiin — rohkea yritys seudussa, missä asujaimien mielet tai pikemminkin heidän jalkansa olivat luodut tanakampia toimituksia varten. Miehet tuottivat hänelle päävaikeuden, sillä todella kansallisesta kankeudesta huolimatta vain harva tyttö ei "rakastanut tanssia".
"Ah, tanssi; minä niin pidän siitä! Oh, poloinen Cecil Tharp!" Ja vähän merkitsevällä pikku hymyllä mrs Pendyce osoitti verevää, rotevaa nuorukaista, joka tanssi hänen tyttärensä kanssa. "Hän polkee Beetä kaiken aikaa ja rutistaa häntä niin, kuin pelkäisi kaatuvansa nenälleen. Oh, kultaseni, mikä tölmäys! Mikä onni, että Bee on niin kiltti ja tanakka. Minusta on hauska nähdä tuota kunnon poikaa. Kas tässä tulevat George ja Helen Bellew. George parkahan ei aivan pääse hänen tasalleen, mutta hän on parempi kuin useimmat herroista. Eikö Helen Bellew olekin suloinen tänä iltana?"
Lady Malden nosti silmälasinsa pidellen niitä kilpikonnankuorisesta varresta.
"Niin, mutta hän on tuollainen nainen, jota ei voi koskaan katsoa näkemättä että hänellä on — on — ruumis. Hän on liian — liian — ymmärrättekö, mitä tarkoitan? Hän on melkein — melkein ranskalaisnainen!"
Mrs Bellew oli sivuuttanut heidät niin läheltä, että hänen merenvihreän pukunsa lieve sipaisi heidän jalkojaan ja siitä hulmahti tuoksu kuin kukkalavasta. Mrs Pendyce nyrpisti nenäänsä.
"Paljon kauniimpi. Hänen vartalonsa on niin viehättävä", sanoi hän.
Lady Malden pohti.
"Hän on vaarallinen nainen. James on aivan yhtä mieltä kanssani."
Mrs Pendyce kohotti kulmakarvojaan. Oli vivahdus ylenkatsetta tässä vähäisessä eleessä.
"Hän on hyvin kaukainen sukulainen minulle", hän virkkoi. "Hänen isänsä oli aivan merkillinen mies. Vanhaa devonshireläistä sukua. Boveyn Cheritonit mainitaan Twisdomissa. Minä pidän siitä, että nuoret huvittelevat."
Pehmeä hymy valaisi hienoja ryppyjä hänen suunsa ympärillä. Hänen lavendelinsinisenmustien samettinauhojen juovittaman silkkiliivinsä alla hänen sydämensä sykki ripeämmin kuin tavallista. Hän ajatteli erästä yötä nuoruudessaan, jolloin hänen vanha leikkitoverinsa, nuori Trefane henkikaartista, tanssi hänen kanssaan melkein koko illan, ja kuinka hän akkunastaan näki auringon nousevan ja itki hiljaa, koska hän oli naimisissa Horace Pendycen kanssa.
"Minua aina säälittää nainen, joka osaa tanssia niinkuin hän. Minua olisi haluttanut kutsua tänne muutamia herroja kaupungista, mutta Horace ei huoli muista kuin täkäläisistä. Se ei ole oikein tyttöjä kohtaan. En ajattele niin paljon heidän tanssiaan kuin heidän puheluaan — aina vain ensi jahtipäivästä, eilisestä ketunajosta ja huomisesta lintumetsästyksestä ja heidän foksterriereistään (vaikka minä hirveästi pidän noista rakkaista koirista) ja sitten siitä uudesta golf-radasta. Se todella vaivaa minua toisinaan." Taaskin mrs Pendyce katseli huoneeseen, huulillaan lempeä hymy, ja kaksi vähäistä ryppyä syntyi hänen otsalleen, hänen vielä tummanruskeiden kulmakarvojensa säännöllisten kaarien väliin. "He eivät näytä pystyvän huvittelemaan. Minusta tuntuu, kuin he eivät oikein välittäisi siitä. He vain odottelevat huomisaamua, päästäkseen ulos tappamaan jotakin. Beekin on semmoinen."
Mrs Pendyce ei liioitellut. Worsted Skeynesin vieraat tänä Rutlandshire-ajojen yönä olivat melkein kaikki seudun väkeä, alkaen Gertrude Winlow'sta, joka kääntelehti arvokkaana kuin keveästi väritetty veistokuva, nuoreen Tharpiin saakka, joka sileine kasvoineen ja vaaleine pyöreine päineen tanssi kuin harjoittelisi esteratsastusta. Eräässä sopessa saattoi nähdä vanhan lordi Quarrymanin, Gaddesdonin herran, puhelemassa Sir James Maldenin ja kirkkoherra Hussell Barterin kanssa.
Mrs Pendyce virkkoi:
"Teidän miehenne ja lordi Quarryman puhelevat salametsästäjistä; minä näen sen heidän eleistään. Minä en voi auttaa, että minulla on hiukan myötätuntoa salametsästäjiä kohtaan."
Lady Malden pudotti silmälasinsa.
"Jamesilla on varsin oikea käsitys heistä", virkkoi hän. "Se on sellainen kavala rikos. Jota kavalampi rikos on, sitä tärkeämpää on estää se. Saattaahan näyttää kovalta rangaista ihmisiä leivän tai nauriin varkaudesta, vaikka niin tietysti täytyy tehdä; mutta minulla ei ole yhtään myötätuntoa salametsästäjiä kohtaan. Niin monet heistä ovat sitä pelkästä urheiluharrastuksesta!"
Mrs Pendyce vastasi:
"Kas nyt kapteeni Maydew tanssii hänen kanssaan. Maydew on hyvä tanssija. Eivätkö heidän askelensa hyvästi soinnu yhteen? Eivätkö he ole onnellisen näköisiä? Minun on niin mieleen, että ihmiset huvittelevat. On niin kauhean paljon tarpeetonta surua ja kärsimystä maailmassa. Minä luulen, että se kaikki todellisuudessa johtuu siitä, että ihmiset eivät tahdo tehdä myönnytyksiä toisilleen."
Lady Malden katseli häntä sivulta suipistaen suutansa; mutta mrs Pendyce, syntyisin Totteridge, hymyili edelleen. Hän oli syntynyt tiedottomaksi naapuriensa arvosteluista.
"Helen Bellew", hän virkkoi, "oli niin viehättävä lapsena. Hänen isoisänsä oli minun äitini serkku. Minkä se tekee hänestä? Ainakin hän on serkkuni Gregory Vigilin serkunlapsi. Gregory on Hampshiren Vigilejä; tunnetteko häntä?"
Lady Malden vastasi:
"Gregory Vigiliako? Häntä, jolla on tuuhea, harmahtava tukka? Olen joutunut tekemisiin hänen kanssaan Y.N.L.P:ssa."
Mutta mrs Pendyce tanssi ajatuksissaan.
"Mikä kelpo mies! Mitä se merkitsee — tuo —?"
Lady Malden loi häneen terävän katseen.
"Yhdistys naisten ja lasten pelastamiseksi, tietenkin. Tietenkin te sen tunnette?"
Mrs Pendyce hymyili edelleen.
"Ah, niin, sehän on sopivaa. Kuinka kaunis vartalo mrs Bellew'lla onkaan? Hän vaikuttaa niin virkistävästi. Minä kadehdin naista, jolla on sellainen vartalo; näyttää kuin ei se koskaan voisi käydä vanhaksi. 'Yhdistys naisten pelastamiseksi.' Gregory harrastaa niin kaikkea sellaista. Mutta hän ei näytä koskaan oikein menestyvän, oletteko huomannut sen? Tässä keväällä hän oli kovin kiintynyt erääseen naiseen. Hän luullakseni joi."
"Niin he tekevät kaikki", sanoi lady Malden; "se on nykyajan meno".
Mrs Pendyce rypisti otsaansa.
"Useimmat Totteridgeistä", hän sanoi, "olivat kovia juomareita. He tärvelivät terveytensä. Tunnetteko Jaspar Bellew'ta?"
"En."
"On niin sääli, että hän juo. Hän tuli tänne kerran päivällisille, ja minä epäilen, että hän mahtoi olla päissään jo tullessaan. Hän saattoi minut pöytään; hänen pienet silmänsä ihan polttivat minua. Hän ajoi rattaansa ojaan kotimatkalla. Tuollaiset jutut leviävät kovasti. Sääli häntä. Hän on niin mieltäkiinnittävä. Horace ei voi häntä sietää."
Valssimusiikki on loppunut. Lady Malden nosti lasit silmilleen. Aivan heidän ohitseen menivät George ja mrs Bellew. He poistuivat kuulumilta, mutta mrs Bellew'n viuhkan leyhkäys oli värähdyttänyt lady Maldenin käherrettyä otsatukkaa ja hänen ylähuulensa haivenia.
"Miks'ei hän ole miehensä luona?" kysyi hän äkkinäisesti.
Mrs Pendyce nosti kulmakarvojaan.
"Kuinka kysytte sellaista, mihinkä hyvin kasvatettu nainen ei vastaa?" näytti hän sanovan, ja puna häivähti hänen poskilleen.
Lady Malden sävähti, mutta niinkuin jokin hänen sisässään tapahtunut räjähdys olisi tunkenut nämä sanat hänen suustaan, hän virkkoi:
"Teidän tarvitsee vain katsahtaa häneen nähdäksenne kuinka vaarallinen hän on."
Mrs Pendycen poskien väri tummeni niin, että hän muistutti punastuvaa tyttöä.
"Jokainen mies", hän sanoi, "rakastuu Helen Bellew'hin. Hän on niin mahdottoman eloisa. Serkkuni Gregory on ollut rakastunut häneen monta vuotta, vaikka hän on hänen holhoojansa tai uskottu miehensä, tai kuinka sitä nyt nimitetään. Se on aivan romanttista. Jos minä olisin mies, niin minä itsekin olisin rakastunut häneen." Puna haihtui, ja hänen poskilleen palasi niiden luontainen — kuihtuneen ruusun — väri.
Taaskin hän oli kuulevinaan nuoren Trefanen äänen: "Oi, Margery, minä rakastan sinua", ja oman puoleksi kuiskatun vastauksensa: "Poika raukka!" Taaskin hän katseli taakseen, elämänsä metsän läpi, missä hän niin kauan oli vaeltanut, ja missä joka puu oli Horace Pendyce.
"Mikä vahinko, ettei voi olla aina nuori!" hän sanoi.
Ulko-ovesta, joka oli selällään pihakentälle päin, näkyi, kuinka täysikuu valoi seudun vaalealla kultaisella loisteella, ja siinä näyttivät setripuitten oksat tummilta, kuin olisi ne mustalla painettu taivaan harmaanvihreälle paperille; kaikki oli viileää, äänetöntä taikamaailmaa siellä ulkona, ja jonkun matkan päästä kuului pöllön huhunta.
Kirkkoherra Hussell Barter oli astumaisillaan ulko-ovesta hengittämään vähän raitista ilmaa, kun hän pysähtyi nähdessään tuuhean pensaan takana puoleksi kätkeytyneen parin. Kylki kyljessä he katselivat kuutamoa, ja hän tunsi heidät mrs Bellew'ksi ja George Pendyceksi. Ennenkuin hän ehti astua eteenpäin tai vetäytyä taaksepäin, hän näki Georgen tavoittavan mrs Bellew'n käsivarsiinsa. Mrs Bellew näytti taivuttavan päätään taaksepäin ja sitten vievän kasvonsa lähelle Georgen kasvoja. Kuunvalo lankesi heihin ja valaisi naisen täyteläistä, valkoista kaulankaarta. Worsted Skeynesin kirkkoherra näki myös, että hänen silmänsä olivat suljetut ja hänen huulensa raollaan.