KIRKKOHERRA HUSSELL BARTERIN VAIKUTUS
Pitkin tupakkahuoneen seiniä riippui nahkapaneelin yläpuolella kuvia ratsumiehistä, joilla oli yllään yöpaidat ja yömyssyt, punaiset takit ja korkeat hatut, ja niiden alla oli sopivia säkeitä. Kaksi paria hirvensarvia varjosti takkaa; ne olivat muistoja mr Pendycen hirvimetsistä, Strathbegallysta, jonka hän nyt oli luovuttanut pois; sieltä hän vanhan kunnon apurinsa Angus Mc Banen myötävaikutuksella oli toimittanut turvaan nämä laakson kuninkaiden kruunut. Niiden välissä oli taulu, mikä kuvasi polvihousuihin pukeutunutta henkilöä, jolla oli pyssy kainalossa ja hymy huulilla, kahden kookkaan hirvikoiran raastaessa kuolevaa uhriaan ja erään naisen lähestyessä ponyn selässä.
Kartanonherra ja Sir James Malden olivat vetäytyneet pois; jäljellejääneet vieraat olivat ryhmittyneet takan ympärille. Gerald Pendyce seisoi sivupöydän ääressä, jossa oli tarjottimella karahvi, laseja ja soodavettä.
"Kuka haluaa pisaran pikarista? Pienen pisaran pikarista? Kirkkoherra, pisara pikarista? George, pisara —"
George pudisti päätään. Hymy oli hänen huulillaan, mutta tällä hymyllä oli etäisyyden leima, kuin se olisi kuulunut toiseen olomuotoon ja eksynyt tämän maailmanmiehen huulille vastoin hänen tahtoaan. Hän näytti koettavan kukistaa sen, vääntää kasvonsa niiden tavalliseen hahmoon, mutta hymy purkautui läpi kuin oudon voiman työntämänä. Se oli saanut hänet, hänen ajatuksensa, hänen tottumuksensa ja hänen vakaumuksensa valtaansa; kaikki hänen moitteettomuutensa oli riisuttu hänen yltään, kuten mieheltä, joka helteisenä ettoneen hetkenä aikoo heittäytyä viileään veteen, suurestikaan välittämättä, miten hän nousee sieltä ylös takaisin.
Ja outoutensa takia, ei tulkitsemansa tunteen vuoksi, tämä hymy kiinnitti joka miehen huomion puoleensa, samoin kuin ihmisjoukossa oudoimmat kasvot vetävät puoleensa kaikkien katseet.
Kirkkoherra Hussell Barter katsoi kulmiaan rypistäen hymyä, ja outoja ajatuksia välähteli hänen päässään.
"Setä Charles, pisara pikarista — ihan pieni pisara pikarista?"
Kenraali Pendyce siveli poskipartaansa.
"Hitusen verran", hän virkkoi, "hitusen verran. Kuulemani mukaan ystävämme Sir Percival aikoo asettua ehdokkaaksi taas."
Mr Barter nousi seisomaan, selkä takkaa vasten.
"Kuulumatonta!" hän sanoi. "Hänelle olisi heti sanottava, ettemme saata hyväksyä häntä."
Geoffrey Winlow vastasi tuolistaan:
"Jos hän asettuu ehdokkaaksi, tulee hän valituksi; ei heillä ole varaa menettää häntä." Ja puhallettuaan verkkaisesti savupilven sikaristaan: "Minun täytyy sanoa, etten minä oikein ymmärrä, mitä se hänen julkiseen elämäänsä kuuluu."
Mr Barter työnsi alahuulensa esiin.
"Paatunut mies", hän sanoi.
"Mutta semmoinen nainen! Mitäpä mies voi tehdä, kun tuo kerran on saanut hänet käsiinsä?"
"Kun minä majailin Halifaxissa", alkoi kenraali Pendyce, "oli hän paikkakunnan kaunotar —"
Uudelleen mr Barter työnsi esiin alahuulensa.
"Älkäämme puhuko hänestä — letukasta!" Sitten äkkiä Georgelle: "Anna meidän kuulla mielipiteesi, sinä George! Uneksitko voitostasi, heh?" Ja hänen äänensävynsä oli erikoinen.
Mutta George nousi.
"Minun on liian uni", hän virkkoi. "Hyvää yötä." Lyhyeen nyökäten hän poistui huoneesta.
Oven edessä oli tumma tammipöytä, täynnä hopeisia kynttilänjalkoja; vain yksi ainoa kynttilä paloi ja loi ohuen kultaisen juovan samettiseen pimeyteen. George sytytti kynttilänsä, ja toinen kultajuova syttyi hänen eteensä; sitä myöten hän alkoi nousta portaita. Hän kantoi kynttiläänsä rintansa tasalla, ja valo loisti sivuille ja hänen valkoiseen paidanrinnukseensa ja hänen kaunismuotoisiin vereviin kasvoihinsa sen yläpuolella. Se loisti myös hänen silmiinsä, jotka olivat harmaat ja hieman verestävät, ikäänkuin niiden pinnan alta intohimot väkivaltaisesti pyrkisivät näkyviin. Portaiden käänteessä hän pysähtyi. Pimeydessä hänen yllään ja allaan lepäsi herraskartano hiljaa; kaikki sen pieni päivän elämä, sen vähäiset äänet, liikkeet, sen tulemiset ja menemiset, itse sen hengitys, näytti vaipuneen uneen. Kaikki sen elämä oli keskittynyt siihen valopiiriin, missä George seisoi kuunnellen. Hänen sydämensä sykintä oli ainoa ääni, siinä vähäisessä äänessä kuului koko tämän avaran talon valtimonlyönti. Hän seisoi kauan, liikkumatonna, kuunnellen sydämensä sykintää, kuin unissakävijä. Sitten kohosi pimeydestä naurun kaiku. George hätkähti. "Kirottu pappi!" hän mutisi ja alkoi taas nousta portaita, mutta nyt hän liikkui määrätietoisesti ja piteli kynttiläänsä korkealla, niin että valo lankesi kauas pimeyteen. Hän meni oman huoneensa ohi ja seisahtui taas. Kynttilän valossa näkyi, kuinka hänen otsalleen syöksyi veri ja sykki hänen ohimosuonissaan; siinä näkyi myös, kuinka hänen huulensa värisivät ja hänen kätensä vapisi. Hän ojensi tämän kätensä ja kosketti ovenripaa, sitten hän taas seisoi hiljaa kuin kuvapatsas ja kuunteli naurua. Hän nosti kynttilän, ja se valaisi joka sopen. Hänen kurkkunsa loksahti kuin hänen olisi ollut vaikea niellä…
Barnard Scrollsissa, lähimmällä asemalla Worsted Skeynesistä, astui seuraavana iltapäivänä nuori mies ensi luokan vaunuun junaan, joka 3.10 lähtee kaupunkiin. Tällä nuorella miehellä oli Newmarket-takki, hienot valkeat hansikkaat ja monokkeli. Hänen kasvonsa olivat verevät, ja hänen kastanjanruskeat viiksensä hyvin harjatut, ja hänen sinisten silmiensä liehittelevä ilme näytti sanovan: "Katsokaa minua — tulkaa, katsokaa minua — voikos olla parempaa hyvinvoinnin kuvaa?" Hänen matkalaukkunsa ja hatturasiansa, parasta nahkaa kumpikin, olivat varustetut nimikirjoituksella: "E. Maydew, 8:s lansieerirykm."
Vaunussa istui nainen, nurkkaan nojautuneena, leukaan saakka turkkiinsa verhottuna, ja kohdatessaan hänen viileän ironisen katseensa pudotti mies monokkelinsa ja ojensi kätensä.
"Ah, mrs Bellew, miten hauskaa tavata teidät niin pian uudelleen.
Oletteko menossa kaupunkiin? Viehättävät tanssiaiset eilen, eikö niin?
Mainio vanha veikko, tuo kartanonherra, ja mrs Pendyce on niin hirveän
miellyttävä nainen."
Mrs Bellew tarttui ojennettuun käteen ja nojautui takaisin nurkkaansa. Hän oli hieman kalpeampi kuin tavallista, mutta se "puki" häntä, eikä kapteeni Maydew mielestään koskaan ollut nähnyt niin viehättävää olentoa.
"Olen saanut viikon loman, jumalankiitos. Hirveän tylsä vuodenaika nyt. Ketunajo on onnellisesti ohi, emmekä me ala ennenkuin ensimmäisenä päivänä."
Hän kääntyi akkunaan. Ulkona päivänpaisteessa vilisivät pensasaidat kullankeltaisina ja ruskeina ohi, junan liitelevien savupilvien saattamina. Nuori Maydew puisteli päätään niiden kauneudelle.
"Maaseutu on vielä varsin sumea", hän sanoi. "On kovin sääli, että te olette lakannut ajometsästyksestä."
Mrs Bellew ei vaivautunut vastaamaan, ja juuri tämä itsevarmuus, maailmaakokeneen naisen viileä levollisuus, hänen tyynet, melkein välinpitämättömät silmänsä lumosivat tämän nuoren miehen. Hän katsahti häneen vallan arkana.
"Otaksun, että tahdotte tulla orjakseni", näyttivät nämä silmät sanovan, "mutta minä en todellakaan voi auttaa teitä".
"Pidittekö Georgen hevosen puolta? Minulle ne olivat tavattoman onnistuneet kilpa-ajot. Minä olen Georgen koulutoveri. Hauska vanha veikko, se George."
Mrs Bellew'n silmien syvyydessä näytti jotakin liikahtavan, mutta nuori Maydew katseli hansikkaitaan. Häntä suretti vaunun ovenrivan niihin jättämä tahra.
"Te kai tunnette hyvin hänet, veikko Georgen?"
"Varsin hyvin."
"Kun muutamilla ihmisillä on menestystä, käyvät he niin merkillisen salaperäisiksi. Pidättekö kilpa-ajoista, mrs Bellew?"
"Intohimoisesti."
"Niin minäkin." Ja hänen silmänsä jatkoivat: "Miten viehättävää olla samaa mieltä kuin te", sillä aivan kuin hypnotisoituina eivät ne voineet riistäytyä irti näistä kalpeista kasvoista, täyteläisistä huulista ja heikosti hymyilevistä silmistä korkean valkean turkinkauluksen yläpuolella.
Pääteasemalla hänen palvelustarjouksensa torjuttiin, ja jokseenkin nolona, hattu kädessä, hän jäi katselemaan, kuinka mrs Bellew meni menojaan. Mutta jo ajurissa hänen kasvoilleen palasi niiden entinen ilme, ja hänen silmänsä näyttivät sanovan pikku kuvastimelle: "Katsokaa minua — tulkaa, katsokaa minua — voiko olla parempaa hyvinvoinnin kuvaa?"