SUNNUNTAI WORSTED SKEYNESISSÄ
Valkoisessa aamupäivähuoneessa, joka samalla oli hänen budoaarinsa, istui mrs Pendyce, helmassaan avattu kirje. Hänen oli tapana sunnuntaiaamuisin istua täällä tuntikausi, ennenkuin hän meni viereiseen huoneeseen pannaksensa hatun päähänsä kirkkoon menoa varten. Hänen ilonsa oli tämän tunnin ajan istua askartelematta mitään akkunan ääressä, joka oli avoin, jos sää sen salli, ja katsella kotitarhaa ja kyläkirkon matalaa tornia, joka kohosi jalavaryhmien keskeltä. Ei ole tiettyä, mitä hän ajatteli näinä tunteina, lukuunottamatta niitä lukemattomia edellisiä sunnuntaiaamuja, jolloin hän oli istunut siinä, kädet helmassa, odottaen kartanonherran kehoitusta lähteä liikkeelle, jonka tämä antoi astuessaan klo 10.45 huoneeseen ja sanoessaan: "Nyt, rakas ystävä, sinä myöhästyt!" Hän oli istunut siinä, kunnes hänen kerran tummanruskea tukkansa oli vaihtunut harmaaksi; hän oli edelleen istuva siinä, kunnes se oli valkea. Kerran oli tuleva päivä, jolloin hän ei enää istunut siinä, mutta luultavasti oli mr Pendyce, vielä hyvin säilyneenä, joka tapauksessa astuva sisään ja sanova: "Nyt, rakas ystävä, sinä myöhästyt", ja sitten vasta huomaava hairahduksensa.
Mutta tämä oli sellaista, mitä saattoi odottaa eikä mitään tavatonta, samoin tapahtui sadoissa herraskartanoissa yltympäri "kolmen kuningaskunnan", missä odottaen hiustensa vaihtuvan valkeiksi istuivat naiset, jotka kauan ennen olivat jonkun hienon kirkon alttarilla luopuneet kuvitelmistaan ja kaikista muutoksista ja mahdollisuuksista tässä katoavassa elämässään.
Tuolin ympärillä makasivat "rakkaat koirat" — niidenkin tapa oli se, ja silloin tällöin skyeterrieri (joka oli käymässä kovin vanhaksi) ojensi pitkän kielensä ja nuoli hänen pientä teräväkärkistä kenkäänsä. Sillä mrs Pendyce oli ollut kaunis nainen, ja hänen jalkansa olivat yhtä pienet kuin ennenkin.
Hoikkajalkaisella pöydällä hänen vieressään oli posliinikulho täynnä kuivuneita ruusunlehtiä, ja niiden päälle oli pirskoitettu jotakin nestettä, jolla oli orjanruusun tuoksu, tapa, jonka hän oli oppinut äidiltään Totteridgein kotikartanossa Warwickshiressa, mikä kauan sitten oli myyty mr Abraham Brigtmanille. Mrs Pendyce, joka oli syntynyt 1840, piti imelistä hajuvesistä eikä kammonut käyttää niitä.
Jälkikesän aurinko oli lempeä ja kirkas, ja mietiskelevät, lauhkeat ja kirkkaat olivat mrs Pendycen silmät, jotka oli kiinnitetty hänen helmassaan olevaan kirjeeseen. Hän käänsi sen ja alkoi lukea sitä uudelleen. Ryppy käväisi hänen otsallaan. Usein ei Horace Pendycen hyvää tarkoittavan ja tarkan sensuurin läpi hänen käsiinsä tullut kirjettä, joka olisi vaatinut hänen ratkaisuaan tai sisältänyt vastuunalaisuutta. Moni seikka oli hänen huolenpitonsa alainen, mutta niillä tavallaan ei ollut mitään yhteyttä ulkomaailman kanssa.
Näin kuului kirje:
Y.N.L.P., Hanover Square, 1 p, marrask. 1891.
Rakas Margery!
Minun täytyy tavata sinua ja puhella kanssasi eräästä seikasta, joten pistäydyn siellä sunnuntai-iltapäivänä. Menee useampia junia. Mikä soppi tahansa kelpaa minulle yömajaksi, jos talonne on täynnä, kuten se tähän vuodenaikaan mahtanee olla. Lähemmin ajatellen tahdon nyt jo mainita, minkä johdosta haluan tavata sinua. Tietenkin sinulle on tunnettua, että Helen Bellew'n isän kuoleman jälkeen minä olen hänen ainoa holhoojansa. Hänen nykyinen asemansa on jokaiselle naiselle sietämätön, ja minä olen vakavasti päättänyt, että siitä pitää tehtämän loppu. Tuo mies Bellew ei ansaitse mitään hienotunteisuutta. Minä en voi kirjoittaa hänestä kuohahtamatta, minkä vuoksi en kirjoita hänestä ollenkaan. Heidän pesäerostaan on nyt kaksi vuotta, ja siihen oli minun mielestäni mies kokonaan syypää. Laki on pitänyt Heleniä armottomassa ja avuttomassa asemassa kaiken tämän ajan; mutta nyt me jumalankiitos voimme luullakseni ryhtyä ajamaan avioeroa. Sinä tunnet minut kyllin hyvin käsittääksesi, mitä minä olen läpikäynyt, ennenkuin olen tullut tähän tulokseen. Taivas tietää, että jos voisin löytää jonkun toisen keinon, millä hänen tulevaisuutensa saatettaisiin turvata, minä valitsisin sen mieluummin kuin tämän, joka on minulle mitä vastenmielisin, mutta minä en sitä voi. Sinä olet ainoa nainen, jolla minä voin uskoa olevan harrastusta häntä kohtaan, ja minun täytyy tavata Bellew'ta. Älä vaivaa lihavaa ja moitteetonta Bensonia ynnä hänen kallisarvoisia hevosiaan minun tuloni johdosta; minä aion tulla käyden ja itse kantaa hammasharjani.
Sinun harras serkkusi Gregory Vigil.
Mrs Pendyce hymyili. Hän ei huomannut mitään pilaa, mutta hän käsitti viime lauseen sanamuodosta, että Gregory oli lausunut sellaisen ja hän halusi ottaa sen ystävällisesti vastaan; täten hymyillen ja otsaansa rypistäen hän mietiskeli kirjeen yli kumartuneena. Hänen ajatuksensa harhailivat. Viimeinen häväistysjuttu — lady Rose Bethanyn avioero — oli järkyttänyt koko kreivikuntaa, ja vieläkin täytyi olla varovainen sanoissaan. Horacelle ei olisi mieleen ajatus uudesta avioerojutusta, joka vielä siksi läheisesti koskisi Worsted Skeynesiä. Helenin lähtiessä torstaina hän oli sanonut:
"En pahoittele hänen lähtöään. Hänen asemansa on kiero. Ihmiset eivät pidä siitä. Maldenit olivat aivan —"
Ja mrs Pendyce muisti hehkuvin sydämin mitä oli huudahtanut:
"Ellen Malden on niin auttamattoman porvarillinen!"
Eikä edes mr Pendycen paheksuva ilme ollut hävittänyt tämän purkauksen tuottamaa mielihyvää.
Horace parka! Lapset tulivat isäänsä, Georgea lukuunottamatta, joka muistutti enoansa Hubertia. Se rakas poika oli palannut klubiinsa perjantaina — päivää jälkeen kuin Helen ja muut olivat menneet. Mrs Pendyce olisi toivonut hänen jäävän. Hän olisi toivonut — kurttu hänen kulmillaan syveni. Liian paljo Lontoon elämä oli Georgelle pahaksi! Liian paljon —. Mielikuvituksessaan hän kiiti Lontooseen, missä hän nykyään oleskeli vain kolme viikkoa kesä- ja heinäkuussa tyttöjen takia, juuri kun hänen puutarhansa oli parhaimmillaan ja jolloin kaikki tosiaan oli sellaista hurinaa, ettei hän koskaan tiennyt, nukkuiko vai oliko valveilla. Se ei ollut Lontoon näköistä ensinkään — ei sen Lontoon näköistä, jonka kevätpilvien tai aikaisen talven lyhdynvalon alla kaikki kulkijat näyttivät niin mielenkiintoisilta, kuin he eläisivät kaikenmoisia outoja ja jännittäviä vaiheita, outoja ja jännittäviä huveja, kaikenmoisten vaarojen alaisina, joskus nälkäisinä, kodittominakin — niin mieltä lumoavina, niin erilaisina —
"Nyt, rakas ystävä, sinä myöhästyt!"
Parhaillaan vaihtaen urheilunuttua mustaan takkiin astui mr Pendyce huoneen läpi lintukoira Johnin saattamana. Hän kääntyi ovella, ja lintukoira John kääntyi myös.
"Minä toivon hartaasti, että Barter rajoittuu lyhyeen tänä aamuna. Minun pitää puhua Fox-vanhukselle tuosta uudesta silpunleikkauskoneesta."
Emäntänsä ympärillä lepäävät kolme koiraa kohottivat päätään; vanha skyeterrieri päästi hiljaisen murinan. Mrs Pendyce kumartui sivelemään sen kuonoa.
"Roy, Roy, kuinka saatat noin, rakas?"
Mr Pendyce sanoi:
"Tuo vanha koira on kohta menettänyt kaikki hampaansa; meidän on kai tehtävä loppu siitä."
Hänen vaimoonsa se näytti koskevan.
"Oi ei, Horace — ei, ei!"
Kartanonherra rykäisi.
"Meidän täytyy ajatella koiraa!" hän sanoi.
Mrs Pendyce nousi ja seurasi miestään huoneesta hermostuneesti rutistaen kirjeen kokoon.
Kapea polku johti pihakentän poikki kirkkoa kohti, ja sitä myöten oli nyt koko talon väki liikkumassa. Sulkahattuiset palvelustytöt kiiruhtivat ryhmissä, kaksin ja kolmisin; hovimestari seurasi verkkaisesti itsekseen. Palvelija ja ratsupoika saapuivat sitten, jättäen jälkeensä ilmaan pomadan tuoksua. Senjälkeen kenraali Pendyce, päässään korkea litteäkupuinen huopahattu, kädessä espanjanruoko ja rukouskirja; hän käveli Been ja Norah'n välissä, joilla myös oli rukouskirjat ja foksterrieri kummallakin sivullaan. Viimeksi kartanonherra, päässä korkea hattu, kuusi tai seitsemän askelta vaimonsa edellä, jolla oli pieni samettipäähine.
Naakat olivat lopettaneet kaartelunsa ja vaakkumisensa; vain "viiden minuutin kellojen" katkonainen kaiuton helinä rikkoi sunnuntaihiljaisuuden. Vanha hevonen, jota ei vielä ollut otettu pois syötöltä, seisoi liikkumatonna, lepuuttaen toista takajalkaansa, pää polkua kohti kääntyneenä. Hautausmaan veräjän sisäpuolella kirkkoherra, tanakkana ja tukevana, matala hattu vinosti kaljulla otsallaan, puhutteli vanhaa kuuroa torpparia. Hän kohautti hattuaan ja nyökkäsi naisille; sitten hän lopettamatta lausettaan hävisi sakaristoon. Urkujen ääressä mrs Barter puuhaili rekisterin kanssa ollakseen valmiina soittamaan miehensä kirkkoon, ja hänen puolittain loistavat, puolittain pelokkaat silmänsä olivat kiinteästi tähdätyt sakariston oveen.
Kartanonherra ja mrs Pendyce tulivat, nyt melkein rinnakkain, käytävää pitkin ja istuutuivat tyttäriensä ja kenraalin viereen ensimmäiseen penkkiin vasemmalla. Se oli korkea ja täytetty. He polvistuivat korkeille punaisille jakkaroille. Mrs Pendyce pysyi niin yli minuutin ajan vaipuneena ajatuksiin; mr Pendyce nousi aikaisemmin ja, katsellen alaspäin, potkaisi jakkaraa, joka oli asetettu liian lähelle istuinta. Kiinnittäen lasit nenälleen hän tutkisteli vanhaa kulunutta raamattua; sitten hän nousi, meni kuoripulpetille ja alkoi ottaa selvää päivän tekstistä. Kello lakkasi soimasta; kuului sihisevä, suriseva ääni; mrs Barter oli alkanut soittaa ja kirkkoherra oli astunut sisään valkoiseen messukaapuun pukeutuneena. Selin häneen haki mr Pendyce edelleenkin tekstiä. Jumalanpalvelus alkoi.
Tavallisesta lasiakkunasta korkealla kirkon oikeanpuoleisessa siivessä loi aurinko säteen suoraan Pendycein penkkiin. Viimein se viivähti mrs Barterin kasvoilla, valaisten hänen pehmeät, ryppyiset, pelokkaasti punastuneet poskensa, hänen otsansa uurteet ja hänen loistavat silmänsä, jotka jännittyneinä ja arkoina vaelsivat hänen miehestään nuotteihin ja takaisin. Jokainen kurttu ja kulmienrypistys kirkkoherran kasvoilla sai soiton värähtämään, kuin olisi kouristus käynyt soittajan sielussa. Pendycein penkissä molemmat tytöt veisasivat äänekkäästi ja varsin tunteikkaasti. Mr Pendyce veisasi myöskin ja pari kertaa hän hämmästellen silmäsi veljeänsä kuin ei tämä aikaansaisi kyllin kovaa ääntä. Mrs Pendyce ei veisannut, mutta hänen huulensa liikkuivat ja hän seurasi katseellaan lukemattomia tomuhiukkasia, jotka tanssivat pitkässä viistossa auringonsäteessä. Sen kultainen keila väistyi verkkaan pois hänen luotaan ja hävisi sitten kuin loihdun ajamana. Mrs Pendyce antoi katseensa vaipua. Jotakin oli auringonsäteen keralla karannut hänen sielustaan; hänen huulensa eivät enää liikkuneet.
Kartanonherra veisasi äänekkäästi pari säveltä, lausui puheäänellä kolme, veisasi taas kaksi, virsi loppui. Hän nousi paikaltaan, laski kätensä pulpetin reunoille, kumartui eteenpäin ja alkoi lukea tekstiä. Hän luki kertomusta Abrahamista ja Lootista, ja heidän karjastaan ja lammaslaumastaan ja siitä, kuinka he eivät voineet asua yhdessä, ja lukiessaan hän kuin oman äänensä lumoamana ajatteli:
"Tämän tekstin minä luen hyvin, minä Horace Pendyce. Minä olen Horace
Pendyce — Horace Pendyce. Amen, Horace Pendyce!"
Ja ensimmäisestä vasemmanpuoleisesta penkistä mrs Pendyce kiinnitti silmänsä häneen, sillä se oli hänen tapansa, ja ajatteli, kuinka hän kevään taasen tultua menisi kaupunkiin, yksin, ja asuisi Greenin hotellissa, missä hän aina oli asunut isänsä kanssa tyttönä ollessaan. George oli luvannut pitää huolta hänestä ja tehdä hänen kanssaan kierroksen teattereissa. Ja unohtaen, että oli ajatellut näin joka syksy viimeisen kymmenen vuoden kuluessa hän hymyili lempeästi ja nyökkäsi. Mr Pendyce lausui:
"Ja minä tahdon tehdä siemenesi runsaaksi kuin tomun maan päällä; niin että jos joku voi laskea tomun maan päällä, silloin voidaan laskea sinunkin siemenesi. Nouse, käy maan läpi pitkin sen pituutta ja leveyttä; sillä minä tahdon antaa sen sinulle. Silloin Abraham siirsi telttansa ja asettui Mamren tammistoon, joka on Hebronissa, ja rakensi sinne alttarin Herralle. Tähän päättyy ensimmäinen teksti."
Aurinko, joka nyt oli saavuttanut toisen akkunan, loi taas kultaisen juovan kirkon läpi; taaskin lukemattomat tomuhiukkaset tanssivat ja jumalanpalvelus jatkui.
Syntyi hiljaisuus. Lintukoira John, joka makasi tantereella kirkon ulkopuolella, työnsi pitkän mustan kuononsa kirkkotarhan veräjän alitse; foksterrierit, jotka kärsivällisesti istuivat ruohostossa, teroittivat korviaan. Yksitoikkoisesti puhuva ääni rikkoi hiljaisuuden. Lintukoira John huokasi, foksterrierien korvat painuivat, ne makasivat raskaasti toisiaan vasten. Kirkkoherra oli ruvennut saarnaamaan. Hän saarnasi hedelmällisyydestä, ja heti alkoi kuusi hänen lastaan levottomasti liikahdella oikeanpuoleisessa penkissä. Mrs Barter, joka istui sivuittain ja vailla selkänojaa, tuijotti jäykästi miehensä selkään; hämmennyksen ryppy näkyi hänen kulmillaan. Aika-ajoin hän liikahteli kuin koskisi hänen selkäänsä. Kirkkoherra valvoi silmillään seurakuntaansa, jottei vain kukaan heistä vaipuisi uneen. Hän puhui kauaskaikuvalla äänellä.
Jumala — hän sanoi — toivoi ihmisten olevan hedelmällisiä, tarkoitti heidät olemaan hedelmällisiä, käski heidän olla hedelmällisiä. Jumala — hän sanoi — loi ihmiset ja loi maan; Hän loi ihmisen olemaan hedelmällisen maan päällä; Hän ei luonut ihmistä kysymään eikä vastaamaan eikä väittelemään. Hän loi hänet olemaan hedelmällinen ja omistamaan maan. Kuten he olivat kuulleet tämänaamuisessa kauniissa tekstissä, oli Jumala säätänyt rajat, avioliiton rajat, joiden piirissä ihmisen tuli lisääntyä; näiden rajojen piirissä oli hänen velvollisuutensa lisääntyä ja lisääntyä ylenpalttisesti, kuten Aabrahamkin lisääntyi. Nykypäivinä on vaaroja, loukkuja ja ansoja monta; nykypäivinä ihmiset kaikkialla ja avoimesti, häpeämättä, saarnasivat häpeällisiä oppeja. Olkoot he varuillaan. Hänen pyhä velvollisuutensa on sulkea pois sellaiset ihmiset sen seurakunnan piiristä, jonka Jumala on hänen huomaansa uskonut. Heidän suurimman runoilijansa sanaa käyttäen: "Tällaiset ihmiset ovat vaarallisia", — vaarallisia kristinuskolle, vaarallisia maalle ja kansalliselle elämälle. Heitä ei ole maailmaan pantu noudattamaan synnillistä taipumustaan, tottelemaan kuolevaista järkeään. Jumala vaatii uhreja ihmisiltä. Isänmaanrakkaus vaatii uhreja ihmisiltä, se vaatii heitä hillitsemään taipumuksensa ja halunsa. Se vaatii heiltä heidän ensimmäisenä velvollisuutenaan miehinä ja kristittyinä, että he ovat hedelmällisiä ja lisääntyvät, voidakseen viljellä tämän hedelmällisen maan, mutta ei itsekkäästi, ei vain heitä itseään varten. Se vaatii heitä lisääntymään, jotta he ynnä heidän lapsensa voisivat lyödä kuningattarensa ja maansa viholliset ja pitää korkealla Englannin nimeä kaikissa taisteluissa kaikkia vastaan, jotka röyhkeästi yrittävät raastaa sen lipun tomuun.
Kartanonherra avasi silmänsä ja katsoi kelloaan. Pannen kätensä ristiin hän rykäisi, sillä hän ajatteli silpunleikkuukonetta. Hänen vieressään hymyili mrs Pendyce kuin unessa, katse tähdättynä alttariin. Hän ajatteli: "Millwordilla, Bond Streetillä, on tavallisesti viehättäviä pitsejä. Kenties minä keväällä voisin — — Tai myös Goblinilla, heidän point de Venise —"
Neljä penkkiriviä heidän takanaan istui iäkäs mökkiläisvaimo suorana kuin tyttö, uurtuneilla vanhoilla kasvoillaan haltioitunut ilme. Hän ei koskaan liikahtanut, hänen silmänsä näyttivät juovan kirkkoherran jokaisen huulien liikkeen, hänen koko olentonsa näytti riippuvan hänen sanoissaan. Tosin hänen himmeät silmänsä näkivät vain sumua, eivätkä hänen poloiset kuurot korvansa voineet kuulla sanaakaan, mutta hän istui sopessaan tapansa mukaan eikä ajatellut mitään. Ja kenties oli parempi niin, sillä hän oli lähellä loppuaan.
Auringon lämmittämässä ruohikossa kirkkotarhan ulkopuolella makasivat foksterrierit toinen toistaan vasten, muka muristen, ja niiden pienet kirkkaat silmät tähystivät kirkon ovea, ja lintukoira Johnin läähättävät sieraimet olivat yhä uutterassa työssä veräjän alla.