GREGORY VIGIL EHDOTTELEE
Kello kolmen tienoissa samana iltapäivänä hintelä mies käveli Worsted Skeynesin lehtokujaa myöten; toisessa kädessään hänellä oli hattunsa, toisessa pieni ruskea laukku. Hän pysähtyi silloin tällöin ja veti syvään henkeä, levittäen suoran nenänsä sieraimia. Hänellä oli jalomuotoinen pää, jonka ohimoilla oli harmahtavia hiuksia. Hänen vaatteensa olivat väljät, hänen askelensa ripeät. Seistessään keskellä tietä, vetäen syviä henkäyksiä, kosteat siniset silmät pilviin tähdättyinä, hän kiinnitti puoleensa kultarintakertun huomion; se hypähti rhododendronpensaasta häntä katsomaan ja alkoi hänen ohi mentyään viheltää. Gregory Vigil kääntyi ja puristi humoristisia huuliaan, ja lukuunottamatta sitä, että häneltä täydellisesti puuttui kaikki pyylevyys, hän jossakin määrin muistutti tätä lintua, jota pidetään erikoisen englantilaisena.
Hän kysyi mrs Pendyceä korkealla, sulavalla äänellä, joka oli hyvin miellyttävä kuulla, ja hänet saatettiin heti valkeaan aamupäivähuoneeseen.
Mrs Pendyce tervehti häntä sydämellisesti. — Hänellä oli voimakas sukulaistunne, kuten usein naisilla, jotka ovat saaneet tottua miestensä huulilta kuulemaan puheenpartta "Vai niin! Sinun sukuasi!"
"Ymmärräthän, Grig", sanoi hän serkun istuuduttua, "kirjeesi oli varsin hermostuttava. Hänen pesäeronsa kapteeni Bellew'sta on aiheuttanut paljon puhetta täällä. Niin, tiedänhän minä, että se on varsin tavallista sellainen, mutta Horace on niin —! Kaikki kartanonomistajat ja papit ja kansa ovat aivan samaa maata täällä. Tietysti minä olen suuresti mieltynyt häneen, hänhän on niin viehättävän näköinen; mutta, Gregory, hänen miehensä ei todellakaan ole minulle vastenmielinen. Hän on hurjapää — mutta sehän on pikemminkin virkistävää; ja tiedäthän, että minun mielestäni Helen on vähän hänen kaltaisensa siinä suhteessa."
Veri syöksyi Gregory Vigilin otsalle, hän pyyhkäisi tukkaansa ja sanoi:
"Hänen kaltaisensa? Sen miehen kaltainen? Voiko ruusu olla artisokan kaltainen?"
Mrs Pendyce jatkoi:
"Minusta oli äärettömän hauskaa, kun hän oli täällä. Se oli ensi kerta sen jälkeen, kun hän poistui The Firsistä. Miten kauan siitä on? Kaksi vuottako? Mutta, tiedätkö, Grig, Maldenit joutuivat aivan pois tasapainosta hänen tähtensä. Luuletko, että avioero tosiaan on välttämätön?"
Gregory Vigil vastasi: "Pelkään, että on."
Mrs Pendyce vastasi levollisesti serkkunsa katseeseen; enintään hän vain kohotti kulmiaan hiukan tavallista enemmän; mutta ikäänkuin salaisen levottomuuden vaikutuksesta hän alkoi punoa ja puristaa sormiaan. Hän oli näkevinään edessään Georgen ja mrs Bellew'n vieri vieressä. Se oli epämääräistä äidintunnetta, vaistomaista pelkoa. Hän pysäytti sormensa, antoi katseensa vaipua ja virkkoi:
"Tietysti, rakas Grig, jos minä voin auttaa sinua jollain tavoin — Horacelle on niin vastenmielistä kaikki, mikä on sanomalehtien kanssa tekemisissä."
Gregory Vigil vetäisi henkeä.
"Sanomalehdet!" hän virkkoi. "Kuinka se on inhoittavaa! Ajatella, että meidän sivistyksemme sallii naisia heitettävän koirain eteen! Ymmärräthän, Margery, minä ajattelen häntä. Tässä asiassa minä en pysty ottamaan huomioon mitään muuta."
Mrs Pendyce mutisi: "Tietysti, rakas Grig, minä täysin ymmärrän."
"Hänen asemansa on sietämätön; kenenkään naisen ei pitäisi joutua sellaiseen elämään, kaikkien parjauksen alaiseksi."
"Mutta, rakas Grig, en minä luule hänen välittävän siitä; minusta hän oli niin erinomaisen virkeällä mielellä."
Gregory sohaisi kädellään tukkaansa.
"Kukaan ei ymmärrä häntä", hän virkkoi. "Hän on niin uljas."
Mrs Pendyce vilkaisi häneen, ja vähäinen ironinen hymy häivähti hänen kasvoillaan.
"Kukaan ei voi katsella häntä näkemättä, että hän on uljas. Mutta,
Grig, kenties sinä et täysin ymmärrä häntä myöskään!"
Gregory Vigil raapaisi korvallistaan.
"Minun täytyy avata akkuna hetkeksi", hän virkkoi.
Taas mrs Pendycen sormet alkoivat vääntyä ja taas hän pysähdytti ne.
"Meitä oli oikein suuri seura täällä viime viikolla, ja nyt täällä on vain Charles. Georgekin on mennyt pois; hän tulee olemaan pahoillaan, kun ei tavannut sinua!"
Gregory ei kääntynyt eikä vastannut, ja mrs Pendycen kasvoille tuli taas tarkka katse.
"Oli niin hauskaa sille rakkaalle pojalle voittaa kilpa-ajoissa! Minä pelkään, että hän lyö hieman vetoa! On niin rauhoittavaa, että Horace ei tiedä siitä."
Vieläkään ei Gregory puhunut.
Mrs Pendycen kasvoilta hävisi pelokas katse, ja niihin ilmestyi jonkinmoinen hiljainen ihailu.
"Rakas Grig", hän virkkoi, "miten sinä hoidat tukkasi. Se on niin kaunista ja pitkää ja aaltoilevaa!"
Gregory kääntyi punastuen.
"Olen aikonut leikkauttaa sen jo aikoja sitten. Tarkoitatko todellakin, Margery, ettei miehesi saata ymmärtää, minkälaiseen asemaan Helen on joutunut?"
Mrs Pendycen katse kiintyi hänen helmaansa.
"Näethän, Grig", hän alkoi, "hän oleskeli täällä aika paljon, ennenkuin hän lähti The Firsistä, ja sittenhän hän on sukua minulle — vaikkakin varsin kaukaista. Eihän voi koskaan tietää, mitä tuollaisissa kauheissa jutuissa voi sattua. Horace tulee varmasti sanomaan, että hänen pitää palata miehensä luo tai että, jos se on mahdotonta, hänen pitää ajatella yhteiskuntaa. Lady Rose Bethanyn tapaus on järkyttänyt kaikkia, ja Horace on hermostunut. En tiedä mistä se johtuu, mutta ihmiset täällä ovat kovasti sitä vastaan, että naiset asettuvat omille jaloilleen. Sinun pitäisi kuulla mr Barteria ja Sir James Maldenia ja monia muita; hassua on, että naiset ovat heidän puolellaan. Tietysti se on kummallista minusta, kun niin monet Totteridget menivät tiehensä tai tekivät jotain hassua. Minä en voi olla tuntematta myötätuntoa heitä kohtaan, mutta minun täytyy ajatella — —. Et voi uskoa, kuinka täällä maalla juorutaan ihmisten teoista, ennenkuin he ovat niitä tehneetkään! Ei ole muuta puheenaihetta kuin ne ja metsästys!"
Gregory Vigil tarttui päähänsä.
"Hyvä, jos tämä esittää ritariston nykyistä kehityskantaa, niin minä kiitän Jumalaa, etten ole aatelismies!"
Mrs Pendycen silmät sävähtivät.
"Ah!" hän virkkoi, "sitä minä olen niin usein ajatellut".
Gregory rikkoi hiljaisuuden.
"Minä en mahda mitään maaseudun tavoille. Minun velvollisuuteni on selvä. Kukaan muu ei voi pitää hänestä huolta."
Mrs Pendyce huokasi ja virkkoi nousten tuolistaan: "No niin, rakas
Grig, mennään nyt saamaan vähän teetä."
Worsted Skeynesissä tarjottiin tee sunnuntaisin hallissa, ja kirkkoherra vaimoineen oli tavallisesti mukana. Nuori Cecil Tharp oli tullut käyden, koirineen, jonka saattoi kuulla ynisevän hiljaa oven ulkopuolella. Jalat ristissä ja sormenpäät vastakkain painettuina nojautui kenraali Pendyce taaksepäin tuolissaan ja tuijotti seinään. Kartanonherra piteli kädessään uusinta linnunmunaansa, näytellen sen pilkkuja kirkkoherralle.
Nurkassa urkuharmonin takana, jota ei koskaan soitettu, Norah jutteli kylän hokkeyklubista mrs Barterin kanssa, joka istui katse mieheensä kiinnitettynä. Toisella puolen takkaa Bee ja nuori Tharp, joiden tuolit näyttivät olevan varsin lähellä toisiaan, puhelivat hevosistaan matalalla äänellä, luoden arkoja silmäyksiä toisiinsa. Hämärä laskeutui, halot rätisivät, ja silloin tällöin keskeytti kodikkaan puheensorinan lyhyt unelias äänettömyys, täynnä sulaa lämpöä ja hyvinvointia, kuten lintukoira Johnin äänettömyys sen nukkuessa isäntänsä jalkaa vasten.
"Niin", virkkoi Gregory hiljaa, "minun täytyy mennä puhuttelemaan tuota miestä".
"Onko tosiaankin välttämätöntä, Grig, ensinkään puhutella häntä?
Tarkoitan — jos olet tehnyt päätöksesi —"
Gregory sohaisi kädellään tukkaansa.
"Se on vain kohtuullista, luullakseni!" — Ja mennen hallin poikki hän poistui niin hiljaa, ettei kukaan muu kuin mrs Pendyce todennut hänen poistuneen.
Puoli tuntia myöhemmin olivat mr Pendyce ja hänen tyttärensä Bee kotimatkalla aseman luona, kylän ja Worsted Skeynesin välisellä tiellä, oltuaan sunnuntaikäynnillään vanhan hovimestarinsa Bigsonin luona. Kartanonherra puheli parhaillaan.
"Hän riutuu pois — vanha kunnon Bigson riutuu pois. Minä en voi kuulla mitä hän sanoo, kun hän mutisee niin; ja hän unohtaa kaiken. Ajatteles, että hän on unohtanut minun olleen Oxfordissa. Mutta me emme saa hänen vertaisiaan palvelijoita enää nykyään. Tuo mies, jonka me nyt olemme saaneet, on unelias otus. Unelias! Hän on — Mitä tuo on, tuolla tiellä? Ei kukaan saa tuolla lailla ajaa! Kuka se on! Minä en voi nähdä."
Keskellä tietä lähestyivät rattaat täyttä vauhtia. Bee tarttui isänsä käsivarteen ja työnsi sitä tarmokkaasti, sillä mr Pendyce seisoi paikallaan kuin patsas pelkästä paheksumisesta. Rattaat sivuuttivat hänet yhden jalan etäisyydeltä ja hävisivät kaartaen asemalle päin. Mr Pendyce kääntyi niiden jälkeen.
"Kuka se oli? Hävytöntä! Ja vielä lisäksi sunnuntaina! Miehen täytyi olla päissään; hän oli vähällä ajaa jalkojeni yli. Huomasitko, Bee, hän oli vähällä —"
Bee vastasi:
"Se oli kapteeni Bellew, isä; minä näin hänen kasvonsa?"
"Bellew? Tuo päihtynyt lurjus? Minä haastan hänet oikeuteen.
Huomasitko, Bee, hän oli vähällä —"
"Kenties hän oli saanut huonoja uutisia", sanoi Bee. "Tuolla juna nyt lähtee. Minä toivon, että hän saavutti sen."
"Huonoja uutisia! Onko se mikään aihe ajaa minun ylitseni? Sinä toivot, että hän saavutti sen — minä toivon, että hän myöhästyi. Se lurjus! Minä toivon, että hän ajaisi itsensä kuoliaaksi!"
Tähän kiihtyneeseen tapaan mr Pendyce jatkoi, kunnes he saapuivat kirkolle. Kulkiessaan kirkonkäytävää myöten he sivuuttivat Gregory Vigilin, joka oli penkissä nojautuneena eteenpäin, kyynärpäät pulpetilla ja peittäen käsillään silmänsä…
Kello yksitoista samana yönä seisoi eräs mies mrs Bellew'n huoneiston oven ulkopuolella Chelseassa ja soitti kiivaasti kelloa. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat, mutta hänet pienet tummat silmänsä kipunoivat. Ovi avattiin, ja Helen Bellew seisoi siinä iltapuvussa, pidellen kynttilää kädessään.
"Kuka te olette? Mitä tahdotte?"
Mies astuu valokehään.
"Jaspar! Sinäkö? Mitä ihmettä —"
"Minä tahdon puhua kanssasi."
"Puhua? Tiedätkö mikä vuorokauden aika nyt on?"
"Aika — ei mitään sellaista ole. Voisit sinä nyt antaa minulle suudelman kahden vuoden jälkeen? Minä olen juonut, mutta en ole päissäni."
Mrs Bellew ei suudellut häntä eikä myöskään vetänyt kasvojaan pois.
Mitään hätääntymisen merkkiä ei näkynyt hänen jäänharmaissa silmissään.
Hän sanoi: "Jos minä päästän sinut sisään, niin lupaatko sanoa
sanottavasi sukkelaan ja mennä tiehesi?"
Pienet ruskeat pirut tanssivat Bellew'n kasvoilla. Hän nyökkäsi. He seisoivat uunin ääressä arkihuoneessa, ja molempien huulilla väreili erikoinen hymyily.
Oli vaikeata katsella ylen vakavasti henkilöä, jonka kanssa oli elänyt vuosia, jonka kanssa oli yhdessä kokenut inhimillisen intohimon, lähentymisen ja vieraantumisen, joka tunsi kaikki nuo jokapäiväiset pikkuseikat, mitä yhdessä eläneet miehet ja naiset tuntevat toisistaan, jonka kanssa lopuksi oli lakannut yhdessä elämästä, vihatta, vain siksi, että luonto niin vaati. Kummallakaan heistä ei ollut mitään salattua, ja hymyillen heikosti kuin itse tiedon hymyä Jaspar Bellew ja Helen, hänen vaimonsa, katselivat toisiaan.
"Niin", lausui mrs Bellew taas, "mitä varten sinä olet tullut?"
Bellew'n kasvot olivat muuttuneet. Niiden ilme oli kaihtava; hänen suunsa nytkähteli; ryppy oli muodostunut silmäin väliin.
"Kuinka — sinä — voit?" hän virkkoi paksulla, mutisevalla äänellä.
Mrs Bellew'n kirkas ääni vastasi:
"No, Jaspar, mitä sinä haluat?"
Pienet ruskeat paholaiset hypähtelivät jälleen Jasparin silmiin.
"Sinä olet hyvin sievä tänä iltana!"
Hänen vaimonsa nyrpisti suutaan.
"Kyllä minä olen suunnilleen sama kuin aina ennenkin", sanoi hän.
Bellew'ta puistatti rajusti. Hän kiinnitti silmänsä lattiaan vähän mrs Bellew'n vasemmalle puolen; äkkiä hän nosti ne. Ne olivat aivan elottomat.
"Minä olen aivan selvä", mutisi hän paksusti; sitten, yllättävän nopeasti, alkoivat hänen silmänsä taas kipunoida. Hän astui askelen lähemmäksi.
"Sinä olet minun vaimoni!" hän sanoi.
Mrs Bellew hymyili.
"Nyt sinun täytyy mennä!" vastasi hän ja ojensi paljaan käsivartensa torjuakseen hänet. Mutta Bellew peräytyi itsestään; taas olivat hänen silmänsä kiinnitetyt lattiaan vähän mrs Bellew'n vasemmalle puolen.
"Mitä tuo on?" änkytti hän. "Mitä se on — tuo musta —?"
Kaikki pirullisuus, ivailu, ihailu, hajamielisyys oli hävinnyt hänen kasvoiltaan; ne olivat kalpeat ja tyynet ja äärettömän kärsivät.
"Älä aja minua pois", hän änkytti, "älä aja minua pois!"
Mrs Bellew katsoi häneen tylysti; sitten hänen silmiensä epäluulo vaihtui jonkinmoiseksi sääliksi. Hän astui nopeasti askelen eteenpäin ja laski kätensä hänen olalleen.
"Kaikki hyvin, poikaseni, kaikki hyvin!" hän sanoi. "Ei täällä ole mitään."