I.
Toukokuun ensimmäisenä päivänä, päätettyään viimeisen, yhteisen ylioppilasvuotensa olivat Frank Ashurst ja hänen ystävänsä Robert Garton jalkamatkalla. He olivat sinä päivänä lähteneet Brentistä ja aikoivat vielä ehtiä Chagfordiin, mutta Ashurstin jalkapallopolvi oli tehnyt tenän, ja kartasta päättäen heillä oli vielä matkaa seitsemisen mailia. He istuutuivat penkille tien varteen, jota sillä paikalla leikkasi pitkin metsätöyrään laitaa mutkitteleva sivupolku, lepuuttamaan kipeää polvea ja juttelemaan kaikesta taivaan ja maan väliltä, niin kuin nuorten miesten on tapana. Molemmat olivat yli kuusi jalkaa pitkiä ja hoikkia kuin humalasalot. Ashurst oli kalpea, ihanteellinen, hajamielinen, Garton omituisen näköinen, luiseva, kulmikas ja kähärätukkainen kuin jokin muinaisajan eläin. Molemmilla oli kirjallisia harrastuksia, kummallakaan ei ollut hattua päässä. Ashurstin tukka oli hieno, vaalea, aaltoileva ja osoitti taipumusta nousta pystyyn molemmin puolin otsaa ikäänkuin taaksepäin heitettynä, Gartonin kuin tumma, takkuinen pesuriepu. He eivät olleet tavanneet ainoaakaan ihmistä monen mailin taipaleella.
"Kuulehan", sanoi Garton, "sääli on vain itsetietoisuuden ilmaus, se on viimeisten neljän vuosituhannen tauti. Maailma olisi onnellisempi ilman sitä."
Ashurst vastasi seuraten katseellaan pilvien kulkua:
"Se on joka tapauksessa kuin simpukan helmi."
"Tiedätkös, koko meidän niin muodissa oleva maailmantuskamme johtuu säälistä. Katso eläimiä tai punanahkoja, jotka saattavat tajuta vain omat satunnaiset onnettomuutensa, ja katso sitten meitä itseämme, jotka emme milloinkaan pääse tuntemasta toisen hammassärkyä. Palataan takaisin tunteettomuuteen toisten onnettomuuksista, niin elämä tulee helpommaksi."
"Tuota et kykenisi toteuttamaan käytännössä."
Garton haroi ajatuksissaan takkuista tukkaansa.
"Jos mieli päästä täysikasvuiseksi, täytyy karaista ruoansulatustaan. On erehdystä koettaa näännyttää tunne-elämäänsä. Kaikki tunteet ovat hyväksi, ne rikastuttavat elämää."
"Hyvä; mutta jos ne joutuvat ristiriitaan ritarillisuuden kanssa?"
"Äh, kuinka englantilaista! Jos puhutaan tunteista, englantilaiset luulevat aina, että on kysymys jostakin ruumiillisesta, ja loukkautuvat. He pelkäävät intohimoa, mutta eivät suinkaan nautintoa — kaukana siitä! — kunhan vain voivat pitää sen salassa."
Ashurst ei vastannut. Hän oli taittanut sinisen kukkasen ja heilutti sitä ilmassa. Käki alkoi kukkua orapihlajassa. Taivas, kukat, linnunlaulu! Robert puhui kuuroille korville. Ja hän sanoi:
"No niin, lähdetäänpä taas liikkeelle ja etsitään maalaistalo, missä voimme olla yötä."
Lausuessaan nämä sanat hän huomasi töyräältä tulevalla polulla nuoren tytön. Tämä oli tulossa heitä kohti, oli juuri heidän yläpuolellaan piirtyen taivasta vasten. Hänellä oli kädessään koppa, ja sitä kantavan koukistuneen käsivarren mutkasta paistoi sininen taivas. Ja Ashurst, joka osasi nähdä kauneutta ajattelematta, mitä hyötyä hänelle siitä saattoi olla, ajatteli: "Miten ihanaa!" Tuuli painoi tytön tumman, karkean hameen jalkoja vasten ja tuiversi haalistunutta, sinivihreää, pyöreää lakkia. Hänen harmaa puseronsa oli vanha ja kulunut, kengät rikki, pienet kädet punaiset ja karheat, niska auringonpaahtama. Tumma tukka valui valtoimenaan leveälle otsalle, kasvot olivat oudon lyhyet, ylähuuli samoin lyhyt, niin että sen alta näkyivät hampaiden kärjet, kulmakarvat suorat ja tummat, silmäripset pitkät ja tummat, nenä suora. Mutta hänen harmaat silmänsä olivat kaikkein ihmeellisimmät — niin aamukasteen kirkkaat, ikäänkuin olisivat vasta ensi kertaa auenneet sinä päivänä. Tyttö tuijotti Ashurstiin, tämä näytti hänestä varmaankin omituiselta ontuen kompuroidessaan tietä paljain päin, suuret silmät häneen suuntautuneina ja tukka taaksepäin pyyhkäistynä. Poika ei voinut ottaa päästään hattua, jota siinä ei ollut, mutta hän kohotti kätensä tervehdykseksi ja kysyi:
"Voitteko sanoa, onko täällä lähistöllä paikkaa, missä voisimme olla yötä? Jalkani on kipeä."
"Ei ole lähitienoilla muita taloja kuin meidän." Tyttö puhui vapaasti, ja hänen äänensä oli kaunis, pehmeä ja kirkas.
"Ja missä se on?"
"Tuolla laaksossa, hyvä herra."
"Voisitteko antaa meille yösijan?"
"Uskonpa kyllä voivamme."
"Tahtoisitteko näyttää meille tietä?"
"Kyllä."
Ashurst alkoi ääneti ontua eteenpäin, ja Garton alkoi kysellä.
"Oletteko devonshireläisiä?"
"En."
"Mistäpäin sitten olette?"
"Walesista."
"Kas vain! Ajattelin juuri, että olette kelttiläinen. Ette siis kuulu talonväkeen?"
"Talo on minun tätini."
"Entä enonne?"
"Hän on kuollut."
"Kuka siis taloa hoitaa?"
"Tätini ja kolme serkkuani."
"Mutta enonne oli devonshireläinen?"
"Oli kyllä, herra."
"Oletteko asunut täällä kauankin?"
"Seitsemän vuotta."
"Ja mitä pidätte walesilaisena tästä seudusta?"
"En oikein osaa sanoa."
"Epäilenpä, ettette enää muista Walesia."
"Muistan kyllä, mutta siellä on niin toisenlaista."
"Sen uskon."
Ashurst puuttui äkkiä puheeseen:
"Miten vanha olette?"
"Seitsemäntoista."
"Ja mikä on nimenne?"
"Megan David."
"Tämä ystäväni on Robert Garton ja minun nimeni on Frank Ashurst.
Meillä oli ensin aikomuksena kävellä Chagfordiin saakka."
"Ikävää, että jalkanne on kipeä."
Ashurst hymyili ja hymy sai hänen kasvonsa näyttämään melkein kauniilta.
He kävelivät kapean metsäkaistaleen poikki ja huomasivat yks' kaks' joutuneensa maataloon. Se oli pitkä, matala kivirakennus, jossa oli ullakkoikkunat. Pihalla oli sikoja ja kanoja ja vanha hevonen. Rakennuksen takana kohosi matala, skotlanninkuusia kasvava mäki, sen edustalla levisi vanha puutarha, jossa omenapuut olivat juuri puhkeamassa kukkaan, puroon ja pitkään luonnonniittyyn saakka. Pieni poika, jolla oli tummat, vinot silmät, hääräsi sikopaimenen tehtävissä, ja ulko-ovella seisoi nainen, joka lähti heitä vastaan. Tyttö sanoi:
"Hän on rouva Narracombe, tätini."
"Rouva Narracombella, tädillä", oli vilkkaat, tummat silmät, jotka muistuttivat villihanhen silmiä, ja hänen niskansa taivutuksessa oli jotakin, mikä toi mieleen saman linnun käärmemäisen kaulan.
"Tapasimme sisarentyttärenne tiellä", aloitti Ashurst, "ja hän arveli, että ehkä voisitte antaa meille yösijan".
Rouva Narracombe, joka oli tarkastanut tulijoita kiireestä kantapäähän, vastasi:
"Se käy kyllä päinsä, jos tyydytte yhteen huoneeseen. Megan, laita vierashuone kuntoon ja tuo maitovati sisään. Varmaankin juotte teetä?"
Tyttö hävisi taloon marjakuusen ja kukkivien pensaiden muodostamasta porttiholvista. Hänen sinivihreä lakkinsa vilahti punaisten kukkien ja marjakuusen tumman vihreän keskellä.
"Tahdotteko käydä arkihuoneeseen lepuuttamaan jalkaanne? Tulette varmaankin yliopistosta?"
"Niin tulemme, mutta olemme sen jälkeen olleet jalkamatkalla."
Rouva Narracombe nyökkäsi ymmärtävästi.
Arkihuone, jossa oli tiililattia, tyhjä pöytä ja hevosenjouhilla täytetty sohva ja tuoleja, oli niin peloittavan puhdas, että näytti siltä, kuin ei sitä olisi koskaan käytetty. Ashurst istuutui kohta sohvaan ja piteli käsin kipeää polveaan. Rouva Narracombe tarkasteli häntä. Hän oli kemian professorivainajan ainoa poika, mutta hänessä saattoi havaita eräänlaisen käytöstavan ylimysmäisyyttä, joka oli ylevästi tiedotonta ympäristöstä.
"Onko täällä jokea, missä voi käydä huuhtoutumassa?"
"Kyllähän täällä on puutarhan tuolla puolen puro, mutta jos istuutuu sen pohjaan, ei vesi ulotu pään yli."
"Kuinka syvä se on?"
"Puolitoista jalkaa."
"Hyvä, se riittää. Mistä sinne mennään?"
"Pitkin kujaa, toisesta veräjästä oikeaan, ja uintipaikka on suuren, yksinäisen omenapuun kohdalla. Purossa on taimenia, jos osaatte niitä kutittaa."
"On paljon luultavampaa, että ne kutittavat meitä."
Rouva Narracombe hymyili. "Tee on valmista, kun tulette takaisin."
Puroon pistävä kallio muodosti veteen patouman ja sen kohdalle hiukan syvemmän, hiekkapohjaisen poukaman. Puutarhan laidassa kasvoi iso omenapuu niin lähellä puron rantatöyrästä, että sen oksat ulottuivat melkein veden yli. Se oli juuri puhkeamassa kukkaan, punaiset umput paisuivat aivan silmissä. Ahtaassa uimapaikassa ei ollut tilaa kuin yhdelle kerrallaan, ja Ashurst jäi odottamaan vuoroaan hieroen kipeää jalkaansa ja tarkastellen niittyä, kivilohkareita, orapihlajoita, nurmikonkukkia ja taustalla kohoavaa pientä pyökkilehtoa. Kaikki puiden oksat huojuivat hiljaa tuulessa, kaikki linnut lauloivat, vino auringonsäde värisi ruohikossa. Hän ajatteli Teokritosta, Chewellin virtaa, kuuta ja tyttöä, jonka silmät olivat kirkkaat kuin aamukaste, hän ajatteli niin monia asioita, ettei näyttänyt ajattelevan mitään — ja tunsi olevansa sanomattoman onnellinen.