II.
Myöhäisen, yltäkylläisen teepöydän ääressä maistellessaan munia, kermaa, marmeladia ja ohuita sahramikakkuja Garton alkoi puhua kelttiläisistä. Tuo aika oli kelttiläisyyden heräämisen aikaa, ja Gartonia, joka itse luuli olevansa keltti, innosti ajatus, että talonväen suvussa oli kelttiläistä verta. Istuen hajareisin hevosenjouhilla täytetyllä tuolilla käsinpyöritetty savuke kaarevien huultensa välissä hän upotti pippurisilmänsä Ashurstin silmiin ja ylisteli walesilaisten hienostuneisuutta. Siirtyminen Walesista muuhun Englantiin oli samaa kuin jos vaihtoi kiinalaista posliinia saviesineisiin. Frank, hitonmoinen englantilainen! ei tietystikään ollut havainnut walesilaisen tytön hienostuneisuutta ja tunteellisuutta! Ja hiljakseen silitellen vielä kosteaa tukkakuontaloaan hän selitti, miten erinomaisesti tämä olisi sopinut malliksi kahdennentoista vuosisadan kelttiläisen runolaulajan Morgan Sen-ja-sen tuotteiden kuvitukseen.
Ashurst, joka loikoi pitkin pituuttaan hevosenjouhisohvalla, jalat hyvän joukon sohvanpään ulkopuolella, poltellen tummanväristä piippuaan, ei kuunnellut, mitä toinen jutteli, vaan ajatteli tytön kasvoja sellaisina, jollaisina hän ne muisti tytön tullessa huoneeseen kädessään kakkuja uusi kantamus. Se oli ollut samaa kuin jos olisi katsonut kukkasta tai jotakin muuta kaunista luonnossa — kunnes tyttö oli, somasti värähtäen, luonut katseensa maahan ja hiipinyt huoneesta hiljaa kuin hiiri.
"Lähdetään keittiöön katsomaan häntä vähän enemmän!" ehdotti Garton.
Keittiö oli valkoiseksi kalkittu huone; katto-orsista riippui savustettuja kinkkuja, ikkunalaudoilla oli kukkaruukkuja ja seiniä koristivat nauloihin ripustetut laudakoille riviin asetetut posliini- ja tinaesineet sekä Viktoria-kuningattaren muotokuva. Pitkällä, maalaamattomalla puupöydällä oli kannuja ja lusikoita, ja pöydän yläpuolella riippui katosta sipulikimppu. Kaksi paimenkoiraa ja kolme kissaa lojui mikä missäkin. Seinään muuratun lieden toisella puolella istui toimetonna kaksi pientä herttaista poikaa, toisella puolen romuluinen nuorukainen, jolla oli vaaleat silmät ja punakat kasvot ja tukka ja silmäripset samaa väriä kuin rohtimet, joita hän veti pyssynpiipun läpi. Heidän välillään seisoi rouva Narracombe hämmentelemässä ajatuksiinsa vaipuneena kirpeätuoksuista muhennosta suuressa padassa. Kaksi muuta nuorukaista, joilla oli vinot silmät ja tumma tukka ja kasvoissa sama viekas ilme kuin pojilla, puheli keskenään seinään nojaten, ja ikkunan ääressä istui vanhanpuoleinen, sileäleukainen mies, jolla oli yllä korderoipuku, lukemassa risaista sanomalehteä. Tyttö, Megan, tuntui olevan ainoa toimekas koko joukossa. Hän laski omenaviiniä tynnyristä ja kulki tuoppeineen alinomaa tynnyrin ja pöydän väliä. Kun Garton huomasi väen olevan käymässä aterialle, sanoi hän:
"Jos sallitte, tulemme takaisin, kun illallinen on ohi."
Ja odottamatta vastausta vieraat palasivat arkihuoneeseen. Mutta keittiön värikkyys, lämpö, tuoksut ja kaikki siellä nähdyt kasvot vain korostivat heidän kiiltävän puhtaan huoneensa laimeaa värittömyyttä, ja he paneutuivat vastenmielisesti entisille sijoilleen.
"Todellisia mustalaistyyppejä nuo pojat! Joukossa oli vain yksi anglosaksilainen — se, joka puhdisti pyssyään. Tyttö on todella hieno psykologisen tutkielman aihe."
Ashurstin huulet värähtivät. "Tuo Garton oli oikea aasi! Hieno tutkielman aihe! Vapaa luonnon kukkanen hän oli! Olento, jonka näkeminen teki hyvää. Tutkielman aihe!"
Garton jatkoi:
"Tunteiden puolesta hänestä varmaan tulee ihmeellinen. Hänet täytyisi vain herättää."
"Sinäkö hänet aiot herättää?"
Garton katsoi toveriinsa hymyillen! 'Kuinka raaka ja englantilainen oletkaan!' näytti hänen huulillaan karehtiva hymy sanovan.
Ja Ashurst tuprutteli savuja piipustaan. Herättää hänet! Tuolla narrilla tuntui olevan suuret käsitykset itsestään. Ashurst avasi ikkunan ja kurottautui ulos. Hämärä sakeni sakenemistaan. Maatilan ulkorakennukset ja mylly näyttivät sumuisilta ja sinertäviltä, omenapuut häämöttivät muodottomina möhkäleinä. Ilmassa tuntui keittiötulen savun hajua. Lintu, joka meni levolle toisia myöhemmin, äännähteli hiljaa ikäänkuin pimeys olisi sen yllättänyt. Tallissa kuului hevonen rouskuttavan heiniä ja tömistelevän jalkojaan. Kaiken taustana lepäsi nummi tummana ja liikkumattomana, ja kaukana, kaukana väikkyi yksinäinen, arka tähti, jolla ei vielä ollut täyttä valovoimaa, valkoisena täplänä taivaan tummassa sinessä. Pöllön huuto pani ilman väräjämään. Ashurst veti syvään henkeä. Tällaisena iltana olisi kelvannut olla kävelyllä! Kujalta kuului kengittämättömien kavioiden kapse, kolme epäselvää tummaa hahmoa kiiti ohi — ponihevosia iltaretkillään. Niiden tummat, tuuheat päät näkyivät veräjän yläpuolelta. Kun Ashurst koputti tuhkan piipustaan ja pieni säenkimppu välähti pimeydessä, hevoset kääntyivät takaisin ja nelistivät matkoihinsa. Lepakko liiti ohi tuskin kuuluvasti vikisten. Ashurst ojensi kätensä, ylöspäin käännetyllä kämmenellä hän tunsi laskeutuvaa kastetta. Äkkiä hän kuuli yläpuoleltaan hiljaa keskustelevia pojanääniä, riisuttujen kenkien kopsahtavan lattiaan, ja vielä erään äänen, kirkkaan ja pehmeän tytön äänen; tämä oli arvatenkin panemassa poikasia vuoteeseen. Hän kuuli kahdeksan selvästi lausuttua sanaa: "Ei, Rick! et toki saa ottaa kissaa vuoteeseen." Sitten kuului naurua ja hillittyjä huutoja, heikko lätkähdys ja sen jälkeen niin hiljaista, kaunista naurua, että se sai Ashurstin heikosti värähtämään. Sitten kuului puhallus ja kynttilän säde, joka oli kuin sormi pistänyt ylhäältä pimeyteen, sammui. Vallitsi hiljaisuus. Ashurst vetäytyi takaisin huoneeseen ja istuutui. Hänen polvessaan tuntui tuskia, hänen sielunsa kävi synkäksi.
"Mene sinä keittiöön", sanoi hän toverilleen. "Minä käyn levolle."