III.
Unen pyörän oli tapana Ashurstin kohdalla kieppua nopeasti, tasaisesti ja äänettömästi, mutta tällä kertaa hän oli, vaikka näyttikin vaipuneen uneen, täysin hereillä toverin tullessa takaisin heidän yhteiseen huoneeseensa. Ja vielä senkin jälkeen, kun Garton jo peittoon kääriytyneenä matalakattoisen huoneen toisessa vuoteessa palvoi pimeyttä nenänvarsi ylöspäin, hän kuuli pöllöjen huhuilun. Jollei ottanut lukuun jomotusta polvessa, ei elämä tuntunut hullummalta — elämän suruilla ei ollut suurtakaan sijaa tämän nuoren miehen valvotuissa öissä. Itse asiassa ei hänellä suruja ollutkaan. Hän oli juuri päässyt asianajajain kirjoihin, hänellä oli kirjallisia taipumuksia ja koko maailma avoimena edessään. Isä ja äiti olivat kuolleet, hänellä oli tuloja neljäsataa puntaa vuodessa. Mitä siis merkitsi, minne hän matkusti, mitä teki tai milloin jotakin teki? Hänen vuoteensa oli kova ja se varjeli häntä kuumeelta. Hän loikoi valveilla, hengitti yön tuoksuja, joita tulvi huoneeseen avoimesta ikkunasta aivan hänen päänalaisensa vierestä. Jollei ottanut lukuun pientä harmintunnetta matkatoveria kohtaan, mikä oli niin luonnollista, kun muistaa ystävysten olleen jo kolme päivää kahden matkalla, Ashurstin muistot ja näyt olivat tuona unettomana yönä leppoisia, kaihomielisiä ja liikuttavia. Varsinkin hän näki edessään selvästi ja aiheettomasti — sillä hän ei ollut aikaisemmin ollut tietoinen siitä, että olisi pannut niitä merkille — pyssyä puhdistavan nuorukaisen kasvot ja niiden tarkkaavan, levollisen ja kuitenkin säikähtyneen ilmeen tämän siirtäessä katseensa keittiön ovesta tuoppeja kantavaan tyttöön. Tuo punakka, sinisilmäinen naama, vaaleat silmäripset ja rohtimien kaltaiset hiukset olivat syöpyneet hänen muistiinsa yhtä varmasti kuin tytön kasteenraikkaat kasvot. Viimein hän näki uutimettoman ikkunan neliön vaalenevan ja kuuli unisen, käheän kukonkiekaisun. Sitten seurasi hiljaisuus, joka oli yhtä kuollut kuin ennen, kunnes mustarastas, tuskin vielä hereillään, uskalsi rikkoa sen laulullaan. Ja tähystellen ikkunan kehystämään valkenevaan päivään Ashurst vaipui uneen.
Seuraavana päivänä hänen polvensa oli pahasti pöhöttynyt, jalkamatka oli siis ilmeisesti lopetettava. Garton, jonka täytyi olla Lontoossa seuraavana aamuna, lähti keskipäivän aikaan huulilla ivallinen hymy, joka teki toverin mieleen pienen ärtyisyyden haavan — mikä kuitenkin meni umpeen samassa hetkessä kun hänen kumara vartalonsa katosi jyrkästi nousevan kujan käänteessä. Koko päivän Ashurst lepuutti polveaan vihreässä puutarhatuolissa, joka oli nostettu ruohikolle marjakuusten alle, minne auringonsäteiden mukana kantautui leukoijain ja neilikoiden tuoksua ja heikkona aavistuksena kukkivien viini marjapensaiden lemua. Autuaallisessa mielentilassa hän poltteli, uneksi ja teki havaintoja.
Maalaistalo on keväisin täynnä syntyvää elämää — nuori elämä puhkeaa silmuista ja umpuista, ja inhimilliset olennot vaalivat sitä ruokkien ja hoivaten kaikkea syntynyttä. Nuori mies istui niin hiljaa, että hanhiemo taapersi juhlallisesti, kuusi keltaniskaista, harmaaselkäistä poikasta vanavedessään hieromaan nokkaansa ruohonlehtiin aivan hänen jalkainsa juureen. Aina väliin kävivät rouva Narracombe tai Megan kysymässä, tarvitsiko hän jotakin, ja hän hymyili vastatessaan: "Kiitoksia, en mitään. Täällä on ihanaa." Teen aikaan he tulivat ulos yhdessä, toivat maljakossa pitkän, tumman kankaisen siteen, ja tarkastettuaan ensin juhlallisesti ja huolellisesti hänen ajettunutta polveaan käärivät siteen sen ympäri. Heidän lähdettyään hän ajatteli tytön pehmeää huudahdusta, hänen osaaottavia silmiään ja pientä ryppyä silmäkulmien välissä. Ja hän tunsi jälleen aiheetonta ärtymystä poislähtenyttä ystäväänsä kohtaan, joka oli puhunut tytöstä mokomia tyhmyyksiä. Kun Megan kantoi pois hänen teensä, kysyi Ashurst:
"Mitä piditte ystävästäni?"
Tyttö veti ylähuultaan alaspäin, ikäänkuin olisi pelännyt, että oli epäkohteliasta hymyillä. "Hauska herra, sai meidät kaikki nauramaan. Luulen, että hän on hyvin oppinut."
"Mitä hauskaa hän teille kertoi?"
"Hän sanoi, että minä olen bardien tytär. Mitä ne sellaiset ovat?"
"Walesilaisia runolaulajia, jotka elivät monta sataa vuotta sitten."
"Millä tavoin voin olla heidän tyttärensä, jos saan kysyä?"
"Hän tarkoitti, että olette sellainen tyttö, joista heidän oli tapana laulaa."
Tyttö rypisti kulmakarvojaan. "Pelkäänpä, että hän teki minusta pilaa.
Olenko sitten sellainen?"
"Uskoisitteko minua, jos minä sen sanoisin?"
"Uskoisin kyllä."
"No niin, luulen hänen olleen oikeassa."
Megan hymyili.
Ja Ashurst ajatteli: "Oletpa kaunis!"
"Hän sanoi myöskin, että Joe on anglosaksilainen tyyppi. Mitä se mahtaa merkitä?"
"Kuka Joe on? Sekö poika, jolla on siniset silmät ja punakat kasvot?"
"Hän juuri. Enoni veljenpoika."
"Siis ei teidän ensimmäinen serkkunne?"
"Ei."
"Toverini tarkoitti, että Joe muistuttaa niitä miehiä, jotka tulivat
Englantiin noin neljätoistasataa vuotta sitten ja valloittivat maan."
"Ai niin! Olen kuullut heistä. Onko hän heitä?"
"Garton on hullaantunut tuollaisiin asioihin, mutta minunkin täytyy sanoa, että Joe muistuttaa vanhoja saksilaisia."
"Vai niin."
Tuo "vai niin" huvitti Ashurstia. Se oli niin tuore ja rakastettava, niin päättäväinen ja kohteliaan myönteinen, huolimatta siitä, että se kohdistui asiaan, joka oli tytölle hepreaa.
"Hän sanoi, että kaikki toiset pojat olivat oikeita mustalaisia. Sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Tätini kyllä nauroi, mutta hän ei pitänyt siitä, ja serkkuni suuttuivat. Enoni oli maanviljelijä, eivätkä maanviljelijät ole mustalaisia. On väärin loukata ihmisiä."
Ashurst olisi tahtonut tarttua tytön käteen ja puristaa sitä, mutta sanoi vain:
"Aivan niin, Megan. Mutta asiasta toiseen, kuulin teidän eilen panevan pienokaiset levolle."
Tyttö punastui hiukan. "Olkaa hyvä ja juokaa teenne, se jäähtyy. Tuonko lisää?"
"Onko teillä koskaan aikaa tehdä mitään itsenne vuoksi?"
"On toki."
"Olen katsellut teitä, mutta en ole vielä sitä huomannut."
Tyttö rypisti hämillään kulmakarvojaan, ja hänen poskensa kävivät tummemmiksi.
Meganin mentyä Ashurst ajatteli: "Mahtoiko hän uskoa, että tarkoitukseni oli kiusoitella häntä. Sitä en tahtoisi tehdä mistään hinnasta." Ashurst oli siinä iässä, jolloin useille nuorukaisille "kauneus on kukkanen", kuten runoilijat sanovat, ja herättää heissä ritarillisia ajatuksia. Kului hetkinen, ennen kuin hän, joka ei milloinkaan ollut erikoisen tarkka huomaamaan, mitä ympärillä tapahtui, havaitsi nuorukaisen, jota Garton oli sanonut "saksilaiseksi tyypiksi", seisovan tallin ovella. Pojan likaiset, ruskeat samettihousut, pölyiset säärystimet ja sininen paita muodostivat hauskan väriläikän. Hänen käsivartensa ja kasvonsa olivat punaiset, tukka loisti auringonpaisteessa pellavankeltaisena. Hän seisoi liikkumattomana, levollisena, vakavana. Kun hän huomasi Ashurstin tarkastavan häntä, hän saapasteli pihan poikki hitaasti ja levollisesti niinkuin ainakin nuoret talonpojat, joita ujostuttaa näyttäytyä muunlaisina kuin hitaina ja rauhallisina, ja katosi talon päädyn taakse, missä keittiön ovi oli. Ashurstin mieliala kävi viileäksi. Moukka? Kuinka mahdoton oli parhaalla tahdollakaan päästä yhteisymmärrykseen heidän kanssaan. Mutta tuo tyttö! kengät risaiset, kädet karheat — ja kuitenkin! Oliko se hänen kelttiläisen verensä vaikutusta, niinkuin Garton väitti? Hän oli synnynnäinen hienon maailman nainen, jalokivi, vaikka luultavasti hädin tuskin osasi lukea ja kirjoittaa.
Hänen eilen keittiössä näkemänsä mies, jonka kasvot olivat sileiksi ajellut, oli tullut pihalle mukanaan koira. Hän ajoi lehmät tarhaan: Ashurst huomasi miehen ontuvan.
"Kauniita elukoita!"
Ontuvan miehen kasvot kirkastuivat. Hänellä oli silmissään ylöspäin kääntynyt katse, jollaisen pitkäaikainen kärsimys usein aiheuttaa.
"Niin kyllä, oikein mallilehmiä, ja hyviä lypsämäänkin."
"Senpä kyllä uskon."
"Toivottavasti herran jalka on parempi?"
"Kiitoksia kysymästä. Aina hiljalleen."
Ontuva mies kosketti omaa jalkaansa.
"Tunnen tuon itse omassa nahassani. Polvi on arka paikka. Minun on ollut kipeänä jo kymmenen vuotta."
Ashurst päästi osaaottavan huudahduksen, mikä niin helposti lähtee sellaisten ihmisten huulilta, joiden toimeentulo on turvattu, ja ontuva hymyili taas.
"Ei kuitenkaan auta valittaa. Olivat vähällä katkaista sen."
"Ohoh"
"Niin, ja verraten siihen, millainen se silloin olisi ollut, se on nyt melkein kuin uusi."
"Minun polvelleni panivat erinomaisen tepsivän kääreen."
"Tytön poimima lääke. Tuntee kukkaset. Hän on niitä, jotka tietävät, mikä kukista ja ruohoista kelpaa lääkkeiksi. Äitivainajani osasi eri hyvästi sen taidon. Toivottavasti herran jalka pian paranee. Hei eteenpäin siitä!"
Ashurstin täytyi hymyillä. "Tuntee kukkaset." Hän itse on kukkanen.
Samana iltana Ashurstin syötyä illallista, johon kuului kylmää hanhenpaistia, uunijuustoa ja omenaviiniä, tuli tyttö huoneeseen.
"Suokaa anteeksi; täti käski kysyä, ettekö tahtoisi maistaa vapunpäivä-kakkua."
"Kyllä, jos saan tulla sitä keittiöstä noutamaan."
"Tulkaa vain. Kaipaatte varmaan kovin ystäväänne."
"Enpä niinkään; mutta oletteko varma siitä, ettei kukaan pane pahakseen, jos tulen keittiöön?"
"Kukapa sitä panisi pahakseen? Se on meistä kaikista hauskaa."
Ashurst nousi liian äkkiä kankean polvensa varaan, horjahti ja vaipui takaisin tuoliin. Tyttö huudahti ja ojensi molemmat kätensä. Ashurst tarttui niihin; ne olivat pienet, karkeat, ruskettuneet. Hän hillitsi halunsa, ei vienyt niitä huulilleen, vaan antoi tytön auttaa. Tyttö tuli aivan lähelle häntä ja tarjosi olkapäänsä tueksi. Tyttöön nojaten Ashurst nilkutti huoneen poikki. Hänen mielestään tuo olkapää oli miellyttävintä, mihin hän milloinkaan oli koskettanut, mutta hänellä oli tarpeeksi kylmäverisyyttä ottaakseen keppinsä ohimennen nurkasta ja vetääkseen pois kätensä, ennen kuin he tulivat keittiöön.
Seuraavan yön hän nukkui kuin hako, ja hänen herätessään kipeä polvi oli tuskin tervettä paksumpi. Aamun hän vietti taaskin vihreässä tuolissa ruohokentällä, sepitellen runoja. Mutta iltapäivällä hän jo samoili lähiseudulla pikkupoikien, Nickin ja Rickin, seurassa. Oli lauantaipäivä, joten tenavat olivat päässeet varhain koulusta. He olivat vilkkaita, ujoja, tummia vekaroita, toinen seitsen-, toinen kuusivuotias. Pian he muuttuivat varsin puheliaiksi, sillä Ashurst osasi olla lasten kanssa. Neljään mennessä he jo olivat ehtineet näyttää hänelle kaikki eri keinot, millä he osasivat tuhota elämää, lukuunottamatta sitä, miten taimenia pyydystetään. Nyt he makasivat paidanhihat ylöskäärittyinä puron partaalla tahtoen osoittaa osaavansa senkin taidon. Se ei tietystikään onnistunut, sillä heidän huutonsa ja naurunsa säikytti kaiken elävän lähimailta. Ashurst istui kallionkielekkeellä pyökkimetsikössä heitä tarkastellen ja kuunnellen käkeä, kun Nick, veljeksistä vanhempi ja vähemmän vilkas, tuli hänen luokseen ja ilmoitti:
"Mustalaiskummitus istuu aina sillä kivellä."
"Mikä mustalaiskummitus?"
"En tiedä, en ole koskaan itse nähnyt. Megan sanoo, että sen on tapana istua täällä. On vanha Jimkin sen kerran nähnyt. Se istui tuossa sen päivän edellisenä iltana, jolloin poni potkaisi isää päähän. Se soitti huilua."
"Mitä säveltä se soittaa?"
"En tiedä."
"Minkä näköinen se on?"
"Musta. Vanha Jim sanoo, että sillä on karvoja ympäri ruumiin. Se on oikea kummitus. Eikä se käy täällä yksistään yön aikaan." Pikkupojan vinot silmät pyörivät päässä. "Luuletteko, että se tahtoo viedä minut? Megan pelkää sitä."
"Onko Megan nähnyt sen?"
"Ei. Mutta teitä hän ei pelkää."
"En sitä epäilekään. Mitäpä hän minua pelkäisi."
"Hän rukoili teidän puolestanne."
"Kuinka sen tiedät, pikku veitikka?"
"Kun olin vuoteessa, hän sanoi: 'Jumala siunatkoon meitä kaikkia ja herra Ashurstia'. Kuulin hänen kuiskaavan niin."
"Teet väärin, kun kerrot, mitä olet kuullut, koska se ei ollut tarkoitettu sinun kuultavaksesi."
Poikanen oli vaiti. Hetken kuluttua hän sanoi kuin uhitellen:
"Minäpä osaan nylkeä kaniineja. Megan ei kykene siihen. Minä pidän verestä."
"Vai pidät sinä siitä — senkin pikku peto!"
"Mikä se on?"
"Se on ihminen, joka pitää toisen rääkkäämisestä." Poikanen katsoi kummissaan.
"Minä nyljen ainoastaan kuolleita kaniineja, joita me syömme."
"Vai niin! Sitten pyydän anteeksi."
"Osaan minä nylkeä sammakoltakin."
Mutta Ashurst oli käynyt hajamieliseksi. "Jumala siunatkoon meitä kaikkia ja herra Ashurstia!" Ja puhetoverinsa äkkinäiseen hajamielisyyteen kyllästyneenä Nick juoksi takaisin purolle, mistä taas alkoi kuulua naurua ja huutoja.
Kun Megan tuli tuomaan hänelle teetä, kysyi hän:
"Mitä se mustalaiskummitus on?"
Tyttö katsahti Ashurstiin kauhistuneena.
"Se ennustaa onnettomuuksia."
"Ette kai te usko kummituksia olevan olemassa?"
"Toivon, ettei minun koskaan tarvitse nähdä sitä."
"Varmasti ette koskaan sitä näekään. Kummituksia ei ole olemassa. Vanha
Jim näki varmaankin ponihevosen."
"Ei! Sellaisia kummituksia asuu kallionrotkoissa. Ne ovat ihmisiä, jotka ovat eläneet kauan sitten."
"Eivät ne ainakaan ole mustalaisia. Nuo muinaiset ihmiset olivat kuolleet jo kauan ennen kuin mustalaiset tulivat maahan."
Tyttö sanoi yksinkertaisesti: "Ne ovat kuitenkin pahoja."
"Miksi niin pahoja? Jos tuollaisia kummituksia on, ne ovat arkoja kuin jänikset. Kukat eivät ole pahoja, vaikka kasvavat itsestään, orapihlajoita ei ole kukaan istuttanut — ettekä pelkää niitäkään. Pitää lähteä joskus yöllä etsimään kummitustanne ja puhuttelemaan sitä."
"Voi älkää, älkää tehkö niin!"
"Tottahan toki! Asetun istumaan hänen kalliolleen."
Tyttö pani kätensä ristiin: "Minä pyydän, rukoilen: älkää menkö!"
"Rauhoittukaa! Mitäpä merkitsee, vaikka minulle tapahtuisikin jotakin?"
Megan ei vastannut. Hiukan harmissaan nuorukainen jatkoi:
"Mutta pelkään pahoin, etten saa sitä nähdä, sillä minun kai täytyy pian lähteä täältä pois."
"Joko nyt?"
"Tätinne ei kaiketikaan halua enää pitää minua täällä."
"Kyllä varmasti! Meillähän on aina kesävieraita."
Ashurst käänsi silmänsä tyttöön ja kysyi:
"Tahtoisitteko te, että minä jään tänne?"
"Kyllä."
"Minä aion tänä iltana rukoilla teidän puolestanne."
Tyttö karahti tulipunaiseksi, rypisti kulmiaan ja lähti pois huoneesta.
Ashurst sadatteli tyhmyyttään. Tee jäähtyi kylmäksi ja mauttomaksi.
Aivan kuin olisi raskaat saappaat jalassa tallannut keskelle
sinikelloryhmää. Miksi hän oli päästänyt suustaan mokoman tyhmyyden?
Oliko hänkin samanlainen kaupunkilainen ja yliopistoaasi kuin Robert
Garton, yhtä mahdoton kuin hänkin ymmärtämään tuota tyttöä?