IV.
Ashurst vietti seuraavan viikon samoilemalla lähitienoilla vakuuttautuakseen jalkansa paranemisesta. Kevät oli tänä vuonna hänelle ilmestys. Kuin juopuneena hän saattoi seistä katselemassa myöhästyneen pyökin punavalkoisia silmuja, kun se ojenteli oksiaan auringossa taivaan sineä kohti, tai harvojen skotlanninkuusten runkoja ja oksia, jotka hohtivat ruskeina voimakkaassa valossa, tai toisin ajoin nummea ja myrskyn tuivertamia lehtikuusia, jotka näyttivät niin eloisilta, kun tuuli puhalteli niiden nuoren vihreyden läpi, joka levittäytyi ruosteenväristen runkojen yllä. Tai hän loikoi maassa tarkastellen nurmikon sinisiä orvokkeja tai sanajalikossa hypistellen vaaleanpunaisia, läpinäkyviä silmuja, käkien kukkuessa, rastaiden säksättäessä ja leivon sirotellessa lauluhelmiään korkealta pilvistä. Tämä kevät oli erilainen kuin kaikki edelliset, sillä kevättä oli myös hänen rinnassaan eikä vain hänen ulkopuolellaan. Päiväsaikaan hän tuskin näki perheenjäseniä, ja kun Megan toi hänen ateriansa, tällä näytti aina olevan niin paljon puuhaa talossa tai pihalla, ettei hän voinut viipyä kauempaa eikä jäädä juttelemaan Ashurstin kanssa. Mutta iltaisin Ashurst istahti keittiön ikkunapenkille polttelemaan piippuaan ja puheli ontuvan Jimin tai rouva Narracomben kanssa, tytön istuessa ompelemassa tai liikkuessa huoneessa korjaamassa illallisen tähteitä. Ja toisinaan hän oli havaitsevinaan, tuntien samantapaisia tunteita kuin kehräävä kissa, että Meganin silmät — nuo kasteenharmaat silmät — olivat kiintyneet häneen viipyvin, lempein katsein, jotka omituisesti mairittelivat häntä.
Sunnuntai-iltana viikkoa myöhemmin, loikoessaan hedelmätarhassa kuunnellen mustarastaita ja sepitellen rakkausrunoa, hän kuuli veräjän narahtavan ja näki tytön juoksevan sitä paikkaa kohti, missä hän seisoi, typerä punanaamainen Joe kintereillään. Parinkymmenen metrin päässä he äkkiä pysähtyivät ja jäivät seisomaan silmäkkäin, huomaamatta nurmikossa lojuvaa vierasta. Poika yritti lähestyä tyttöä, mutta tämä torjui hänet luotaan. Ashurst saattoi nähdä Meganin kiihtyneen, suuttumusta ilmaisevan ilmeen. Hän huomasi myös nuorukaisen kiihkon — kuka olisi uskonut, että tuo punaposkinen pojanjolppi saattoi näyttää noin kiihtyneeltä? Kiusautuneena näkemästään Ashurst hypähti nurmikolta pystyyn. Toisetkin huomasivat hänet nyt. Megan päästi käsivartensa vaipumaan ja vetäytyi puunrungon taakse. Poika murahti vihaisesti, juoksi muurin luo, kapusi sen yli ja katosi. Ashurst meni hitaasti tytön luo. Megan seisoi liikkumattomana, purren huuliaan. Hän oli hyvin kaunis, hieno, tumma tukka pörrötti valtoimenaan kasvojen ympärillä. Hänen silmänsä olivat luodut maahan.
"Pyydän anteeksi", sopersi Ashurst.
Tyttö loi häneen yhden ainoan katseen selko selällään tuijottavista silmistään. Sitten hän veti syvään henkeä ja kääntyi mennäkseen pois. Ashurst lähti perästä.
"Megan!"
Mutta tyttö ei pysähtynyt. Nuorukainen tarttui hänen käsivarteensa ja käänsi hänet lempeästi puoleensa.
"Pysähtykää ja jääkää puhelemaan minun kanssani!"
"Miksi pyydätte minulta anteeksi? Teidän ei pitäisi pyytää anteeksi minulta."
"Jaha, siis Joelta."
"Kuinka hän rohkenee ahdistaa minua?"
"Rakastunut teihin, arvatenkin."
Tyttö polki jalkaansa.
Ashurst naurahti. "Tahtoisitteko, että halkaisen hänen kallonsa?"
Tyttö huudahti äkkiä kiihkeästi:
"Te pidätte minua — pidätte meitä pilkkananne!"
Ashurst tarttui hänen käsiinsä, mutta tyttö perääntyi, kunnes hänen pienet kiihtyneet kasvonsa ja hajalleen mennyt tumma tukkansa hukkuivat omenapuun ruusunpunaisten kukkasarjojen sekaan. Ashurst nosti hänen toisen kätensä, jota yhä piteli omassaan, huulilleen. Hän tunsi menettelevänsä ritarillisesti, aivan toisin kuin tuo moukkamainen Joe, koskettaessaan vain kevyesti huulillaan tuota pientä, karheaa kättä. Äkkiä tyttö herkesi peräytymästä, tuntui väristen tulevan nuorukaista vastaan. Suloinen lämpö tulvahti Ashurstin koko olemuksen läpi kiireestä kantapäähän. Tuo solakka tyttö, joka oli niin yksinkertainen, mutta samalla niin hieno ja kaunis, näytti siis pitävän hänen huultensa kosketuksesta. Ja heittäytyen hetken mielihalun valtaan hän kietoi käsivartensa tytön vartalolle, painoi tämän rintaansa vasten ja suuteli häntä otsalle. Mutta silloin nuorukainen säikähti! Tyttö valahti kalpeaksi, ummisti silmänsä, niin että pitkät, tummat silmäripset lepäsivät poskea vasten ja kädet riippuivat liikkumattomina kupeilla. Tytön poven kosketus sai Ashurstin värähtämään. "Megan!" kuiskasi hän ja päästi tytön syleilystään. Syvässä hiljaisuudessa kuului mustarastaan laulu. Silloin tyttö tarttui hänen käteensä, painoi sen poskeaan, sydäntään, huuliaan vasten, suuteli sitä intohimoisesti, pujahti samassa omenapuiden sammaleisten runkojen lomaan ja oli hävinnyt näkymättömiin.
Ashurst istuutui vanhalle kuhmuraiselle puunrungolle, joka kasvoi miltei vaakasuorassa pitkin maanpintaa, ja tuijotti valtimot jyskyttäen ja pää sekavana kukkasiin, jotka äsken olivat kuin kehyksenä ympäröineet tytön päätä, noihin vaaleanpunaisiin umppuihin, joiden joukossa oli yksi puhjennut, valkoinen tähti. Mitä hän oli tehnyt? Kuinka hän oli antanut kauneuden, säälin — vaiko vain kevään? — lumota itsensä! Hän tunsi kuitenkin olevansa sanomattoman onnellinen — onnellinen ja voitonriemuinen silloinkin, kun väristys puistatti ruumista ja hänen mieleensä iski levottomuus. Tämä oli alkua — niin, minkä alkua? Sääsket purivat, tanssivat hyttyset olivat vähällä lentää suoraan suuhun ja koko hänen ympärillään heräävä kevät näytti tulevan yhä elävämmäksi ja ihastuttavammaksi. Hän kuuli käen kukkuvan ja mustarastaan viserryksen, näki vinot päivänsäteet, omenankukat, jotka olivat seppeleenä kehystäneet tytön päätä. — Ashurst nousi vanhalta puunrungolta ja lähti pois puutarhasta; hän tunsi tarvitsevansa avaria kenttiä, vapaata taivasta selvitelläkseen uusia tunteitaan. Hän ohjasi askelensa nummelle, ja lehdosta pyrähti harakka lentoon kuin ilmoittamaan hänen tuloaan.
Onko ainoaakaan miestä — minkään ikäistä viisivuotiaasta alkaen — joka voisi sanoa, ettei ole milloinkaan ollut rakastunut? Ashurst oli rakastanut pieniä tanssikoulutovereitaan, kotiopettajatartaan, tyttöjä koululoman aikana. Hän ei ehkä ollut koskaan ollut aivan vailla pientä rakastumista, vaan oli aina omistanut jollekulle enemmän tai vähemmän etäisen ihailunsa. Mutta tämä oli aivan toista, ei lainkaan etäistä. Tämä oli kokonaan uusi, peloittavan suloinen tunne, joka samalla antoi aavistuksen kypsyneestä miehuudesta. Pitää kädessään tuollaista luonnonkukkaa, saada viedä se huulilleen ja tuntea sen onnesta väristen painuvan niitä vasten! Millainen hurma — mutta millainen huoli samalla! Mitä tuolle kukalle onkaan tehtävä, miten kohdattava tyttö ensi kerralla? Pojan ensi hyväily oli ollut viileä, kuin säälivä, mutta seuraava ei voinut muodostua samanlaiseksi, kun hän nyt Meganin hänen kädelleen painamasta polttavasta pikku suudelmasta ja siitä, että tyttö oli vienyt hänen kätensä sydämelleen, tiesi tämän rakastavan häntä. Muutamat luonteet paatuvat siitä, että niille tuhlataan rakkautta, toiset taas — ja Ashurst kuului jälkimmäisiin — hurmautuvat, lämpenevät ja heltyvät kokiessaan rakkauden ihmeen.
Ja kiivetessään kalliorinteitä hän tunsi toiselta puolen halua antautua valtoimenaan omassa povessa tapahtuvalle kevään täyttymykselle, toiselta puolen epämääräistä, mutta todellista levottomuutta. Toisin hetkin hän tunsi yksinomaan ylpeyttä ja itserakkautta, kun oli saavuttanut tuon kauniin, luottavaisen, kastesilmäisen olennon rakkauden. Toisin hetkin hän taas ajatteli pakottautuen vakavaksi: "Kuule, poika! Katso, mitä teet! Sinun täytyy tietää, mihin se johtaa."
Hämätä laskeutui maille, mutta hän ei sitä huomannut, kietoi verhoonsa juhlalliset kallioröykkiöt, jotka olivat kuin vanhoja assyrialaisten veistoksia. Ja Luonnon ääni kuiskasi: "Tämä on sinulle uusi maailma." Kuin ihmisestä, joka nousee vuoteestaan neljän aikaan lähteäkseen kävelylle varhaisena kesäaamuna, jolloin eläimet, linnut ja puut katselevat häntä oudoksuen ja ihmetellen, samoin tuntui hänestä nyt kuin kaikki olisi muuttunut uudeksi. Hän viipyi kalliolouhikossa tuntikausia, kunnes ilma kävi koleaksi. Silloin hän laskeutui laaksoon yli kivien ja kanervien, saapui maantielle, poikkesi siitä kujatielle ja käveli luonnonniityn ohi hedelmätarhaan. Siellä hän sytytti tulitikun ja katsoi kelloa. Kohta kaksitoista. Puutarhassa oli pimeää ja hiljaista, aivan toisenlaista kuin kuutisen tuntia sitten, kun auringonvalo vielä viipyi mailla ja linnut lauloivat. Ja äkkiä hän näki oman idyllinsä ikäänkuin toisen henkilön silmillä — hän oli näkevinään rouva Narracomben kääntävän käärmemäistä kaulaansa, tämän nopean katseen käsittäessä samassa kaikki, ja hänen viekkaiden kasvojensa samassa kovenevan, luuli näkevänsä mustalaisia muistuttavat, karkeaa leikkiä laskevat ja epäluuloiset serkut, Joen typeränä ja raivoisana — vain ontuva Jim, jonka silmistä puhui kärsimys, näytti säyseältä ja rauhalliselta niinkuin aina. Ja hän näki kylänväkeä: puheliaita eukkoja, joita oli tavannut kävelyretkillään. Ja lopuksi omat ystävänsä; miten Robert Garton lähti aamulla puolitoista viikkoa sitten hymyillen ivallisesti ja merkitsevästi. Sietämätöntä! Hetken aikaa hän suorastaan vihasi tätä matalaa, kyynillistä maailmaa, johon kuuluvaksi oli pakko lukeutua, tahtoipa tai oli tahtomatta. Veräjä, johon hän nojautui, muuttui harmaaksi, hänen eteensä muodostui valojuova, joka levisi sinertävään pimeyteen. Kuu! Se pilkisti juuri mäen takaa, se oli punainen, melkein pyöreä — ihmeellinen kuu! Ja hän kääntyi, lähti kulkemaan kujatietä, jossa oli yön lehmänlannan ja nuorten lehvien tuoksua. Karjapihassa hän erotti elukat tummana, yhtenäisenä rykelmänä, josta epämääräisinä ulkonevat sarvenkärjet häämöttivät kuin taivaalta kärjelleen pudonneet kuunsirpit. Hän avasi varovasti pihaveräjän. Talossa oli kaikki pimeänä. Äänettömin askelin hän hiipi ulko-ovelle ja katsoi marjakuusta vasten painautuen Meganin ikkunaan. Se oli auki. Nukkuiko tyttö vai valvoiko levottomana — huolissaan hänen viipymisestään? Pöllö huusi hänen siinä seistessään ja tähyillessään ylöspäin, ja sen ääni tuntui täyttävän koko yön — niin hiljaista oli kaikkialla, kuului vain puron koskaan vaikenematon solina. Päivällä käki ja nyt pöllöt — kuinka ihmeellisesti ne tulkitsivatkaan hänessä itsessään herännyttä levotonta hurmaa! Ja äkkiä hän näki tytön ikkunassa tähyilemässä ulos. Ashurst astui askelen marjakuusen juurelta ja kuiskasi: "Megan!" Tyttö vetäytyi taaksepäin, katosi, ilmestyi uudelleen ikkunaan ja kumartui ulos. Ashurst hiipi eteenpäin ruohikolla, nojasi leukansa vihreäksi maalattuun tuoliin ja pidätti hengitystään. Tytön kasvojen ja riippuvien käsivarsien muodostamat vaaleat läikät eivät liikahtaneet, poika nosti tuolin lähemmäksi ja nousi seisomaan sille. Ojentamalla käsivartensa hän ulottui parahiksi tytön käteen. Siinä oli suuri ulko-oven avain; poika tarttui kylmää avainta pitelevään kuumaan käteen. Ashurst saattoi juuri ja juuri erottaa hänen kasvonsa ja hampaiden välähdyksen huulten lomasta sekä epäjärjestyksessä olevan tukan. Tyttö oli täysissä pukimissa — raukka oli varmaan valvonut hänen vuokseen. "Kaunis Megan!" Tytön kuumat, karheat sormet tarttuivat pojan käteen, hänen kasvoissaan oli omituinen, avuton ilme. Kunpa olisi voinut koskettaa niitä edes kädellä! Pöllö huusi, orjanruusun tuoksu tunkeutui Ashurstin sieraimiin. Toinen pihakoira haukahti, tytön ote herpautui, hän vetäytyi pois. "Hyvää yötä, Megan!"
"Hyvää yötä, herra!" Tyttö oli poissa. Huokaisten Ashurst laskeutui maahan ja istuutuen tuolille riisui kengät jalasta. Ei ollut muuta neuvoa kuin mennä levolle. Kuitenkin hän jäi vielä pitkäksi aikaa istumaan, jalat väristen märässä kasteessa, muistellen hurmaantuneena tytön avutonta, hymyilevää ilmettä ja tämän kuumien sormien lujaa otetta niiden työntäessä kylmän avaimen hänen käteensä.