V.
Ashurstilla oli aamulla herätessään sellainen tunne kuin olisi illalla syönyt liikaa, vaikk'ei itse asiassa ollut syönyt mitään. Ja eilispäivän romaani tuntui äärettömän kaukaiselta ja epätodelliselta. Oli loistavan kaunis aamu. Kevät oli vihdoin tullut kaikessa loistossaan — yhdessä yössä olivat kultaumput, niinkuin pikkupojat niitä nimittävät, vallanneet koko kedon, ja hän saattoi ikkunastaan nähdä, miten omenankukat verhosivat puutarhan kuin valkoiseen harsoon. Hän lähti huoneesta miltei peläten, että tapaisi Meganin. Mutta kun tytön asemesta rouva Narracombe toi hänen aamiaisensa, hän tunsi suuttumusta ja pettymystä. Tuon naisen käärmemäinen niska ja vilkkaat silmät tuntuivat tänä aamuna valppaammilta kuin konsanaan ennen. Olikohan hän huomannut jotakin?
"Vai niin, kuulin, että olitte kuun kanssa öisellä kävelyllä. Söittekö illallisen jossakin?"
Ashurst pudisti päätään.
"Säästimme teille illallista, mutta arvelen, että teillä oli paljon muuta ajattelemista, joten ette ehtinyt ajatella sellaista?"
Pilkkasiko tuo nainen häntä? Hänen äänessään oli säilynyt eräänlainen walesilainen terävyys huolimatta kaikesta lännen vaikutuksesta. Jospa hän tiesi? Ja samassa Ashurst ajatteli: "Ei! ei! lähden tieheni täältä. En rupea asettamaan itseäni niin luonnottomaan, kieroon asemaan."
Mutta aamiaisen jälkeen valtasi mielen kaipaus, hänen täytyi saada nähdä Megan, ja tuo kaipaus kasvoi hetki hetkeltä samoin kuin pelko, että tytölle oli sanottu jotakin, mikä oli pilannut kaikki. Jo se oli omiaan herättämään epäilyksiä, ettei tyttö vielä ollut näyttäytynyt eikä sallinut hänen nähdä vilahdustakaan itsestään. Ja rakkausruno, jota Ashurst oli eilen niin hartaasti sepitellyt omenapuun alla, tuntui hänestä nyt niin surkealta, että hän repi sen rikki ja sytytti sillä piippunsa. Mitä hän olikaan tiennyt rakkaudesta, ennen kuin Megan oli tarttunut hänen käteensä ja suudellut sitä? Ja nyt — mitä hän tiesi siitä nyt? Mutta siitä kirjoittaminen tuntui perin typerältä. Hän meni noutamaan makuuhuoneesta jotakin kirjaa, ja hänen sydämensä alkoi jyskyttää kovasti, sillä tyttö oli huoneessa korjaamassa hänen vuodettaan. Ashurst seisoi ovella tarkaten tyttöä, ja odottamatta hän näki riemukseen Meganin kumartuvan suutelemaan päänalusta juuri sen syvennyksen kohdalta, jonka hänen päänsä oli yöllä siihen painanut. Miten ilmaista tytölle, että oli nähnyt tämän kauniin tunteiden ilmaisun? Mutta jos tyttö kuulisi hänen hiipivän pois, asia olisi vielä hullummin. — Tyttö piteli pielusta käsissään, ikäänkuin olisi epäröinyt, hävittääkö siitä pään painaman syvennyksen, laski sen sitten vuoteeseen ja kääntyi.
"Megan!" Tyttö vei kätensä poskilleen, mutta hänen silmänsä näyttivät katsovan suoraan nuorukaisen silmiin. Ashurst ei ollut koskaan ennen nähnyt niin kauniina sellaista syvyyttä, puhtautta ja liikuttavaa luottavaisuutta, joka ilmeni tytön kasteenhohtoisissa silmissä, ja hän sopersi:
"Teitte kiltisti, kun valvoitte viime yönä ja odotitte, kunnes palasin."
Tyttö ei sanonut mitään, ja poika puhui edelleen hämmennyksissään:
"Kävelin nummella, oli niin kaunis ilta — tulin noutamaan kirjaa."
Mutta suudelma, jonka Ashurst oli nähnyt tytön painavan päänaluseen, antoi hänelle äkkiä rohkeutta, ja hän astui tytön viereen. Koskettaen tytön silmiä huulillaan hän ajatteli omituisen mielenliikutuksen vallassa: "Nyt olen sen tehnyt! Eilinen oli ikäänkuin yllätys, mutta nyt, nyt olen sen tehnyt!" Tyttö antoi otsansa levätä pojan suuta vasten, joka liukui pitkin hänen kasvojaan, kunnes löysi hänen huulensa. Kumpaa sydäntä tämä ensimmäinen, todellinen — ihmeellinen, omituinen, vielä miltei viaton rakkaudensuudelma — hämmensi syvemmin?
"Tule suuren omenapuun alle illalla, kun muut ovat menneet levolle! — lupaathan, Megan?"
Tyttö kuiskasi: "Lupaan."
Samassa Ashurst pelästyen tytön kalpeita kasvoja, pelästyen kaikkea, hellitti otteensa ja laskeutui kiireesti alakertaan. Nyt hän oli sen tehnyt! Vastaanottanut tytön rakkauden ja tunnustanut omansa. Hän meni ulos ilman kirjaa, kuten äskenkin, istuutui vihreään puutarhatuoliinsa ja jäi tuijottamaan eteensä tyhjyyteen, tuntien voitonriemua ja samalla tunnonvaivoja, jolla välin hänen edessään ja hänen selkänsä takana tehtiin maatilan jokapäiväisiä töitä tavalliseen tapaan. Hän ei itse tiennyt, kuinka kauan oli istunut tuollaisessa omituisessa tyhjyydentilassa, kun huomasi Joen seisovan takanaan hiukan oikealla. Nuorukainen oli ilmeisestikin tullut kovasta työstä pellolta ja seisoi nyt tuossa, nojaten vuoroin toiseen, vuoroin toiseen jalkaansa ja syvään hengittäen. Hänen kasvonsa olivat punaiset kuin auringonlasku ja käsivartensa käärittyjen, sinisten paidanhihojen alapuolella karvaiset ja värikkäät kuin kypsät persikat. Hänen punaiset huulensa olivat avoinna, ja siniset silmät, joiden ripset olivat harmaan keltaiset, tuijottivat hellittämättä Ashurstiin, kunnes tämä sanoi pilkallisella äänellä:
"No, Joe? Voinko jotenkin olla avuksi?"
"Kyllä."
"Miten siis?"
"Voitte lähteä täältä tiehenne! Emme tarvitse teitä."
Ashurstin kasvot, jotka eivät koskaan olleet erikoisen nöyrät, saivat kaikkein ylpeimmän ilmeensä.
"Olette sangen ystävällinen, mutta minusta on parempi, että toiset teikäläiset itse puhuvat puolestaan."
Nuorukainen tuli pari askelta lähemmäksi, ja hänen rehellisen hikensä haju kiusasi Ashurstin nenää.
"Miksi yhä viivytte täällä?"
"Siksi, että se huvittaa minua."
"Tokkohan sitten huvittaa, kun minä isken kallonne murskaksi!"
"Todellakin? Milloin aiotte yrittää?"
Joe vastasi vain raskaasti huohottaen, mutta hänen silmissään oli ilme kuin nuorella, kiukustuneella sonnilla. Hänen kasvonsa vääntyivät rumaan irvistykseen.
"Megan ei välitä teistä!"
Mustasukkaisuuden, vihan ja halveksimisen puuska tuota kömpelöä, läähättävää moukkaa kohtaan sai Ashurstin valtoihinsa, hänen itsehillintänsä petti. Hän kavahti pystyyn ja sysäsi tuolin syrjään.
"Piru teidät periköön!"
Juuri lausuttuaan nuo yksinkertaiset sanat hän näki Meganin oviaukossa pieni ruskea koiranpentu sylissä. Tyttö riensi häntä kohden:
"Sillä on siniset silmät!"
Joe kääntyi selin. Hänen niskansa hohti purppuranpunaisena.
Ashurst laski sormensa tytön sylissä makaavan pikku pennun kuonolle. Kuinka hyvä sillä tuntuikaan olevan siinä painautuneena tytön ruumista vasten!
"Se jo pitää teistä. Niin, Megan, kaikki pitävät teistä!"
"Mitä Joe sanoi teille?"
"Käski minua lähtemään tieheni, koska ette enää tahdo pitää minua täällä."
Tyttö polki jalkaa ja katsoi sitten Ashurstia suoraan kasvoihin. Tuo ihaileva katse pani pojan hermot värisemään, ikäänkuin hän olisi nähnyt hyönteisen polttavan siipiään.
"Illalla siis", virkkoi Ashurst, "älkää unohtako!"
"En."
Ja painaen kasvonsa pennun lihavaa, ruskeaa pientä ruumista vasten tyttö lähti takaisin taloon.
Ashurst asteli kujatiellä. Niityn veräjälle saapuessaan hän tapasi ontuvan miehen lehmineen.
"Kaunis päivä, Jim."
"Niin on, kyllä nyt heinä kasvaa. Tänä vuonna ovat saarnet myöhäisempiä kuin tammet. Kun tammi ehtii lehteen ennen kuin saarnit —"
Ashurst keskeytti hänet huolettomasti:
"Missä olitte silloin, kun näitte mustalaiskummituksen?"
"Luulen melkein, että seisoin tuon suuren omenapuun siimeksessä."
"Ja uskotte, että se todella oli tuolla?"
Ontuva mies vastasi varovasti:
"Tahtoisinpa väittää, että siltä näytti. Niin ainakin minusta tuntui."
"Mitä siitä ajattelette?"
Mies hiljensi ääntään:
"Sanotaan, että vanha isäntä, herra Narracombe, oli mustalaissukua. Niin ainakin kerrotaan. Ja ne ovat kumman kiivaita pitämään kiinni omastaan, niinkuin tiedätte. Ehkäpä ne tiesivät edeltäpäin, mitä täällä tapahtuu, ja lähettivät sen miehen häntä hakemaan. Niin ainakin minä olen sen asian tuuminut."
"Minkä näköinen tuo mustalaiskummitus oli?"
"Sillä oli naama kokonaan karvojen peitossa ja se käveli näin, ikäänkuin olisi ontunut. Sanotaan, ettei muka kummituksia ole olemassa, mutta näin kerran pimeänä yönä koiran karvojen nousevan pystyyn, vaikk'en itse voinut huomata mitään."
"Oliko silloin kuutamo?"
"Oli, melkein täysikuu, mutta se oli vast'ikään noussut taivaanrannan yläpuolelle. Paistoi puunrunkojen välitse."
"Ja arvelette, että kummitus tietää onnettomuutta, vai miten?"
Ontuva mies työnsi hatun takaraivolle ja hänen ylöspäinkääntyneet silmänsä katsoivat Ashurstiin vakavammin kuin konsanaan.
"Sitä en osaa sanoa, mutta kun kaikki ovat niin levottomia, ikäänkuin… Taitaapa olla sellaisia asioita, joita me emme käsitä, se on varma se. Toiset näkevät aina kaikenlaista kummallista, toiset eivät näe milloinkaan mitään. Katsokaahan tuota meidän Joe-poikaa! Pistipä hänen nenänsä alle mitä hyvänsä, ei hän sitä huomaa, eivätkä nuo toisetkaan pojat, ovat sellaisia suupaltteja vekaroita. Mutta viekääpä meidän Meganimme sellaiseen paikkaan, niissä on jotakin nähtävää, niin hänpä näkee, enemmänkin kuin muut, jollen ihan pahasti erehdy."
"Johtuu kai siitä, että hän on tunteellinen."
"Mitä tarkoitatte?"
"Tarkoitan, että hän tuntee kaiken hyvin herkästi."
"Niin tottakin, hän on hyvin helläsydäminen."
Ashurst, joka tunsi punastuvansa, ojensi miehelle tupakkakukkaronsa.
"Pistäkää piippuun, Jim!"
"Kiitoksia, herra. — Minun mielestäni ei sellaisia tyttöjä ole kuin tuskin yksi sadasta."
"Sen kyllä uskon", sanoi Ashurst, veti tupakkakukkaronsa kokoon ja lähti jatkamaan matkaansa.
"Helläsydäminen!" Niin, ja mitä hän oli tekemäisillään? Mitkä olivat hänen tarkoituksensa — kuten sanontatapa kuuluu — tuohon helläsydämiseen tyttöön nähden? Tämä ajatus vaivasi häntä hänen kävellessään poikki kedon, jossa voikukat hohtivat keltaisina, punaisia vasikoita kävi laitumella ja jonka yllä pääskyset sujahtivat korkeudessa. Niin, tammi oli ehtinyt ennen saarnea ja oli jo keltaisenruskea… Joka puu oli omassa erikoisessa kehityskaudessaan ja häipyvässä vaiheessaan. Käki kukkui, tuhannet pikkulinnut lauloivat, pikku puro kimmelsi ja välkkyi. Antiikin ihmiset puhuivat kultaisesta aikakaudesta, Hesperian puistoista!… Ampiaiskuningatar istuutui hänen hihalleen. Jokainen tapettu ampiaiskuningatar merkitsi kahtatuhatta ampiaista vähemmän rosvoamassa hedelmiä, jotka kehittyivät puutarhan omenankukista. Mutta kuinka mies, jonka sydän oli tulvillaan rakkautta, saattaisi tappaa maan matoakaan sellaisena päivänä kuin tämä? — Ashurst meni kedolle, jossa oli nuori sonni laitumella. Ashurstin mielestä se oli Joen näköinen. Mutta mullikka ei kiinnittänyt vieraaseen lainkaan huomiota. Kenties sekin oli hiukan kuin päästään pyörällä linnunlaulusta ja laidunmaan kultaisesta loistosta. Ashurst sai mennä rauhassa niityn poikki jokitöyräälle, mistä puroon pisti terävä kallionkieleke. Sen kohdalla oli maa sinikellojen peitossa, ja kymmenkunta metsäpuuta rehoitti siellä täydessä kukassa. Ashurst heittäytyi pitkäkseen nurmelle. Voikukkien ja tammien kultaisen loiston jälkeen vaikutti tämä ilmava kauneus kallionkielekkeen suojassa häneen kuin ihme. Luonnossa ei mikään ollut samanlaista, paitsi virtaavan veden solina ja käkien kukunta. Hän makasi siinä kauan tarkastellen, kuinka auringonkehrä hitaasti liikkui, kunnes metsäomenapuut loivat varjonsa sinikellojen ylle. Muutamat kimalaiset olivat hänen ainoana seuranaan. Hän tunsi päätään huimaavan ajatellessaan aamuista suudelmaa ja kohtaamista omenapuun alla. Sellaisella paikalla kuin tämä oli varmaankin fauneja ja metsänneitoja. Nymfit, jotka olivat valkoisia kuin metsäomenapuun kukat, piileskelivät noiden puiden takana. Faunit, ruskeat kuin kuivat kämmekkäät, vaanivat näitä höristäen suippopäisiä korviaan.
Käki kukkui vielä hänen herätessään. Kuului veden solinaa, mutta aurinko oli hävinnyt kallion taa, rinne oli varjossa, ja muutamia kaniineja oli kömpinyt koloistaan ruokailemaan. "Tänä iltana!" ajatteli hän. Kuin pehmeän, näkymättömän käden kohottamana kaikki nousi maasta ja kehittyi, samoin olivat hänenkin sydämensä ja aistinsa kehittyneet. Hän nousi ja taittoi metsäomenapuusta pienen oksan. Umput muistuttivat Megania — ne olivat sirosti muovautuneet kuin simpukankuoret, ruusunpunaisia, luonnonraikkaita ja liikuttavia. Hän pisti oksan napinreikään. Ja hänen rinnassaan kuohuvan kevään hurma purkautui riemukkaaksi huokaukseksi. Mutta kaniinit puittivat tiehensä.