VII.
Ashurst poistui junasta Torquayn asemalla ja harhaili kaupungin katuja, sillä hän ei tuntenut tätä Englannin kylpypaikkojen kuningatarta. Hän ei tavallisesti juuri huomannutkaan, miten oli pukeutunut, ja niinpä hän nytkin vaelteli huoletonna yllään karkea Norfolk-nuttu, jalassa tomuiset saappaat ja päässä kuhmuinen hattu, huomaamatta lainkaan, että ihmiset katsoivat häneen jotenkin pitkään. Hän etsi käyttämänsä lontoolaisen pankin haarakonttoria, ja kun hän oli sen löytänyt, hänen mielitekonsa toteuttamisen tielle nousi samalla ensimmäinen este. Tunsiko hän ketään Torquayssa? tiedusteltiin häneltä. Ei, hän ei tuntenut ketään. Siinä tapauksessa hänen oli ensin lähetettävä sähkösanoma pankin Lontoon konttoriin — kun vastaus oli tullut, häntä palveltaisiin kernaasti. Tämä tuulahdus epäluuloisesta käytännön maailmasta himmensi hiukan hänen unelmiensa loistoa. Mutta hän lähetti sähkösanoman.
Melkein postitaloa vastapäätä hän huomasi naisten vaatetusliikkeen, ja hän tarkasteli näyteikkunaa mielessä outo tunne. Huolenpito maalaisrakkautensa pukimista pyrki sentään hieman panemaan pään pyörälle! Hän astui liikkeeseen. Häntä vastaan tuli nuori nainen, jonka siniset silmät näyttivät hiukan hämmästyneiltä. Ashurst katsoi häneen sanaakaan sanomatta.
"Mitä saa luvan olla!"
"Haluaisin puvun nuorelle naiselle."
Myyjätär hymyili. Ashurst rypisti otsaansa — hänen toivomuksensa omituisuus yllätti hänet itsensä äkillisellä voimalla.
Myyjätär lisäsi nopeasti:
"Mitä tyyliä haluatte. Jotakin uudenaikaista?"
"Ei. Yksinkertaista."
"Minkälainen vartalo sillä nuorella naisella on?"
"En tiedä. Noin pari tuumaa teitä lyhyempi, luulisin."
"Voitteko sanoa hänen vyötärönsä mitan?"
Meganin vyötärö!
"Hm — tavallinen."
"Hyvä."
Sen aikaa kuin myyjätär oli poissa Ashurst tarkasteli ikkunaan näytteiksi asetettuja malleja, ja äkkiä hänestä alkoi tuntua uskomattomalta, että Megan, hänen Meganinsa, koskaan voisi olla pukeutuneena muulla tavoin kuin karkea villahame ja pusero yllä, päässä pyöreä lakki, sellaisena, jollaisena hän oli tottunut tytön näkemään. Nuori myyjätär palasi takaisin käsivarrellaan useita pukuja, ja Ashurst tarkasteli häntä hänen pitäessä pukua toisensa jälkeen uudenaikaista vartaloaan vasten. Pukujen joukossa oli yksi, jonka väri miellytti Ashurstia. Se oli kyyhkynharmaa, mutta hän ei voinut kuvitella Megania siihen pukeutuneena. Myyjätär meni noutamaan lisää pukuja. Mutta Ashurstin oli vallannut lamauttava tunne. Miten suoriutua valinnassa? Sitä paitsi tyttö tarvitsi hatun, kenkiä ja hansikkaita. Entäpä jos kaikki nuo laitokset vain tekisivät hänet arkipäiväisen näköiseksi, niinkuin sunnuntaipukimet aina maalaisväen? Miksi ei Megan voinut lähteä sellaisena kuin hän oli? Niin, mutta hän ei saanut olla millään tavoin silmäänpistävä. Tämä oli vakava naisenryöstö. Ja Ashurst katsoi myyjätärtä ja ajatteli mielessään: "Mahtaakohan tuo arvata, mistä on kysymys, ja pitää minua lurjuksena?"
"Tahdotteko olla hyvä ja panna tuon harmaan puvun erilleen minun laskuuni", virkkoi Ashurst vihdoin epätoivoissaan. "En voi nyt päättää. Tulen iltapäivällä takaisin."
Nainen huokasi.
"Kyllä, mielelläni. Se on hyvin aistikas puku. En usko teidän löytävän paremmin tarkoitukseenne sopivaa."
"Sen uskon itsekin", mutisi Ashurst ja lähti kaupasta.
Päästyään taas rauhaan maailman epäluuloiselta käytännöllisyydeltä hän veti syvään henkeä ja palasi unelmiinsa. Mielikuvituksessaan hän näki kauniin, luottavaisen olennon, joka aikoi liittää elämänsä hänen elämäänsä. Hän näki itsensä ja tytön hiipimässä pois talosta yön aikaan, kulkemassa nummen poikki kuutamossa, hän käsivarsi tytön vyötäisillä ja tämän uusi puku toisella käsivarrella, kunnes tyttö jossakin syrjäisessä viidakossa aamuhämärissä vaihtaa vanhan pukunsa uuteen; hän näki varhaisen junan joltakin kaukaiselta asemalta vievän heidät kuherrusmatkalle sekä vihdoin Lontoon nielevän heidät ja rakkaudenunelmien muuttuvan todellisuudeksi.
"Frank Ashurst! Enpä ole nähnyt sinua Rugbyn jälkeen! Hei, vanha veitikka."
Ashurstin rypistyneet silmäkulmat silisivät. Kasvot, jotka olivat ilmestyneet aivan lähelle hänen omiaan, olivat sinisilmäiset ja auringon paahtamat, tuollaiset kasvot, joissa sisäinen ja ulkoinen auringonvalo yhtyy yhteiseksi loisteeksi. Ja hän vastasi:
"Phil Halliday, Jupiterin nimessä!"
"Mitä sinä täällä…?"
"Enpä oikein mitään! Olen katsellut vähän ympärilleni ja olen myös hankkimassa rahaa. Asun tuolla nummella."
"Missä syöt lounasta? Tule meidän kanssamme, minulla on pikkusisareni mukanani. Heissä on ollut tuhkarokko."
Ystävänsä käsipuolessa Ashurst käveli eteenpäin, kukkulan rinnettä ylös, toista alas, kaupungin ulkopuolelle. Halliday, jonka ääni oli yhtä täynnä elämäniloa kuin kasvot aurinkoa, selitteli, "kuinka ainoa, mikä mihinkään kelpasi tässä kurjassa loukossa, oli uinti ja soutu", ja siihen tapaan, kunnes saavuttiin puoliympyrään rakennetun talorykelmän kohdalle, kappaleen matkaa merenrannasta. He menivät keskimmäiseen taloon, hotelliin.
"Tule huoneeseeni peseytymään. Lounas on heti valmis."
Ashurst tarkasteli kasvojaan kuvastimesta. Muistaen maalaistalossa olevan makuuhuoneensa ja parin viime viikon ajan noudattamansa kampa- ja yksi-liikapaita-järjestelmänsä hänestä näytti tämä huone, joka oli tulvillaan vaatteita ja harjoja, oikealta Capualta. Ja hän ajatteli: "Ihmeellistä; sitä ei voi oikein käsittää!" Mutta mitä ei voinut oikein käsittää, sitä hän ei itsekään täysin tiennyt.
Kun hän seurasi Hallidayta lounaalle ruokasaliin, kääntyivät kolmet hyvin vaaleat ja sinisilmäiset kasvot äkkiä häntä kohti Hallidayn lausuessa:
"Tässä on Frank Ashurst — nuoret sisareni."
Tytöistä olikin kaksi aivan nuorta, kymmenen, yhdentoista korvilla. Kolmas oli ehkä seitsentoistavuotias, pitkä ja myöskin vaaleatukkainen, posket olivat valkoisenpunaiset, heikosti auringonpaahtamat, hiuksia tummemmat kulmakarvat kaartuivat ylöspäin nenän juuresta. Kaikkien kolmen äänet muistuttivat Hallidayn kirkasta, iloista ääntä. Kaikki kolme nousivat, ojentautuivat suoriksi, puristivat tulijan kättä nopein tempauksin, katsoivat tutkivasti Ashurstiin ja taas poispäin ja alkoivat puhua siitä, mitä aikoivat tehdä iltapäivällä. Diana palvelevien nymfien keskellä! Maalaiskokemusten jälkeen tuntui tuo kirkas, huoleton, vilkas puhelu, viileä, puhdas, vaivaton hienostus ensin vieraalta ja sitten taas niin luonnolliselta, että kaikki se, minkä piiristä Ashurst vasta oli tullut, muuttui äkkiä oudon kaukaiseksi. Nuorempien tyttöjen nimet tuntuivat olevan Sabina ja Freda — vanhimman oli Stella.
Se tytöistä, jota sanottiin Sabinaksi, kääntyi Ashurstin puoleen ja sanoi:
"Tiedättekö mitä, tuletteko pyydystämään äyriäisiä meidän kanssamme? —
Se on hirveän hauskaa."
Hämmästyneenä tytön odottamattomasta tuttavallisuudesta Ashurst mutisi:
"Pelkäänpä, että minun täytyy palata takaisin iltapäivällä."
"Kuinka ikävää!"
"Ettekö voi siirtää lähtöänne tuonnemmaksi?"
Ashurst kääntyi Stellaan päin, joka oli puhunut viimeksi, ja pudisti hymyillen päätään. Kuinka kaunis tuo tyttö olikaan. Sabina sanoi valittavalla äänellä:
"Teidän täytyy jäädä."
Sen jälkeen keskustelu liukui luoliin ja uimiseen.
"Jaksatteko uida pitkälti?"
"Parisen mailia."
"Niinkö!"
"Todellakin?"
"Kuinka hauskaa!"
Kolme sinistä silmäparia, jotka suuntautuivat Ashurstiin, saattoivat hänet tietoiseksi hänen uudesta merkityksestään. Tuo tunne oli varsin miellyttävä. Halliday sanoi:
"Tiedätkö mitä! Sinun täytyy kerta kaikkiaan jäädä tänne uimaan merivedessä. Parasta, että jäät tänne yöksi."
"Niin! tehkää niin!"
Mutta Ashurst hymyili taaskin pudistaen päätään. Sitten hän sai kokea, miten hänen ruumiilliset kykynsä joutuivat tutkistelun alaisiksi. Hän oli soutanut koulunsa veneessä, kuulunut koulunsa jalkapallojoukkueeseen, voittanut koulunsa kilparatsastuksen — hän nousi pöydästä kerrassaan eräänlaisena sankarina! Pikkutytöt vaativat, että hänen oli tultava katsomaan "heidän" luolaansa, ja he pysähtyivät menemään hatsattaen kuin harakat ja kuljettaen Ashurstia keskellään, Stellan ja heidän veljensä seuratessa kappaleen matkan päässä. Luolassa, joka oli pimeä ja kostea kuten kaikki luolat, oli erikoisena vetovoimana pieni lätäkkö, missä mahdollisesti oli erinäisiä pikkueläimiä pyydysteltäväksi ja pulloihin pantavaksi. Sabina ja Freda, joilla ei ollut sukkia siroissa jaloissaan, kehoittivat Ashurstia tulemaan mukaan lätäkköön auttamaan heitä veden siivilöinnissä. Pian hänkin oli riisunut kenkänsä ja sukkansa. Aika kuluu nopeasti, kun miehellä on kauneudenaistia, lätäkössä polskuttaa kaksi sievää lasta ja rannalla seisoo nuori Diana, joka ihastuneena ottaa vastaan kaiken mahdollisen saaliin. Ashurstilla ei koskaan ollut selvää käsitystä ajan kulusta. Hän säikähti, kun silmätessään kelloonsa huomasi sen jo olevan yli kolmen. Maksuosoitusta ei siis voinut enää tänään lunastaa — pankki suljettiin ennen kuin hän ehti sinne. Havaitessaan hänen kasvonilmeensä pikkutytöt huudahtivat äkkiä: "Hurraa! Nyt teidän täytyy jäädä tänne!" Ashurst ei vastannut. Hän näki ajatuksissaan Meganin kasvot, kuinka hän aamiaisen aikaan oli kuiskannut tälle: "Lähden, rakas, Torquayhin, hankkimaan kaikkea, mitä tarvitsemme; tulen takaisin illalla. Jos ilma on kaunis, voimme lähteä jo ensi yönä. Ole valmis!" Ashurst muisti, kuinka tyttö vapisi kuullessaan hänen sanansa. Mitä Megan ajattelisikaan? Ashurst koetti hillitä itseänsä huomatessaan äkkiä, että tuo toinen tyttö, solakka, vaalea "Diana" tyynesti tarkasteli häntä lammikon rannalta kysyvin sinisin silmin, jotka katsoivat hiukan vinojen kulmakarvojen alta. Jospa hänen seuralaisensa tietäisivät, mitä hän oli suunnitellut ensi yöksi —! Hän olisi varmaan saanut kuulla pienen tuomitsevan huudahduksen ja ollut pian yksin luolassa. Ja omituisen suuttumuksen, ikävän ja häpeän sekaisen tunteen vallassa hän pisti kellon takaisin taskuunsa ja sanoa tokaisi:
"Niin, olen myöhästynyt tältä päivältä."
"Hurraa! Nyt voitte tulla uimaan meidän kanssamme."
Oli mahdotonta pysyä täysin tunteettomana nähdessään noiden sievien lasten tyytyväisyyden ja Stellan huulien hymyn ja kuullessaan Hallidayn sanat: "Mainiota, vanha veikko! Voin lainata sinulle kaikki, mitä tarvitset yöksi." Mutta kaipauksen ja syyllisyyden tunne kouristi sydäntä, ja Ashurst sanoi alakuloisesti:
"Minun täytyy sähköttää."
Kun lätäkön vetovoima ei enää tehonnut, lähdettiin takaisin hotelliin. Ashurst lähetti sähkösanoman, osoittaen sen rouva Narracombelle: "Pyydän anteeksi, jään tänne yöksi takaisin huomenna." Varmaankin Megan ymmärtää, että hänellä on ollut paljon puuhaa; ja hänen sydämensä tuntui käyvän keveämmäksi. Oli ihanan kaunis, lämmin iltapäivä, meri lepäsi tyynenä ja sinisenä, ja uiminen oli Ashurstin suuri intohimo. Kauniiden lasten ystävällisyys mairitteli. Oli ilo katsoa heitä, Stellaa ja Hallidayn ruskeiksi päivettyneitä kasvoja. Kaikki tuntui hieman epätodelliselta, mutta samalla täysin luonnolliselta — tämä oli kuin viimeinen välähdys siitä maailmasta, johon hän oli kuulunut ennen Meganin-seikkailuaan! Hän sai lainaksi uimapuvun, ja sitten lähdettiin liikkeelle. Halliday ja Ashurst riisuutuivat toisen, tytöt toisen kallion takana. Ashurst oli ensimmäisenä vedessä ja heittäytyi rohkeasti uimasilleen, niin vastatakseen kuvaa, jonka oli antanut itsestään. Kääntyessään katsomaan taakseen hän näki Hallidayn uivan pitkin rantaa ja tyttöjen hyppivän ja sukeltavan ja ratsastavan pienten aaltojen harjalla; hän oli ennen aina halveksinut tuollaista, nyt se oli hänestä kaunista ja järkevää, koska hän siten saattoi esiintyä ainoana syvänveden kalana koko joukossa. Mutta tullessaan lähemmäksi hän hieman epäröi; mahtavatko he sallia hänen, vieraan, liittyä heidän polskuttavaan joukkoonsa; häntä itseään ujostutti lähetessään solakkaa nymfiä. Mutta Sabina huusi, että hänen piti tulla opettamaan häntä pysymään vedenpinnalla, ja molemmat pikkutytöt antoivat hänelle niin paljon askartelun aihetta, ettei hän ehtinyt edes huomata, mitä Stella ajatteli hänen läheisyydestään, kun hän äkkiä kuuli tämän kauhistuneen huudon. Stella seisoi vyötäisiä myöten vedessä hiukan etukumarassa, hänen kaunis, valkoinen käsivartensa osoitti merelle, hänen märät kasvonsa olivat auringossa rypistyneet ja ilmaisivat pelästystä.
"Katsokaa Philiä! Mikä häntä vaivaa? Katsokaa!"
Ashurst huomasi oitis, että jotakin oli hullusti. Phil polskutti ja reuhtoi syvässä vedessä, ehkä sadan yardin päässä heistä; äkkiä hän huudahti, heilahdutti käsivartensa ylöspäin ja alkoi vajota. Ashurst näki Stellan syöksyvän hukkuvaa kohti, mutta huudahtaen: "Palatkaa takaisin, Stella, palatkaa takaisin!" hän lähti itse uimaan Philiä kohti. Hän ei ollut milloinkaan uinut niin nopeasti ja saapui Hallidayn kohdalle juuri kun tämä oli seuraavan kerran päässyt kohoamaan pinnalle. Poika oli saanut suonenvetokohtauksen, mutta ei ollut vaikea saada häntä maihin, sillä hän ymmärsi pysytellä aivan hiljaa. Stella, joka oli jäänyt odottamaan, niinkuin Ashurst oli käskenyt, ryhtyi heti auttamaan, kun tämä oli ehtinyt hänen kohdalleen, ja kun oli päästy rannalle, asettuivat hän ja Ashurst Philin kahden puolen ja alkoivat hieroa tämän jäseniä pikkutyttöjen seisoessa säikähtyneinä vieressä. Halliday hymyili pian. Hän oli ollut, selitti hän, typerä, kerrassaan typerä. Jos Frank tukisi häntä, hän hyvinkin pääsisi vaatteittensa luo. Ashurst ojensi hänelle käsivartensa, ja silloin sattuivat hänen silmänsä Stellan kasvoihin, jotka olivat kosteat ja punaiset ja kyyneliset; tavanomainen tyyneys oli niistä kerrassaan tiessään. Ashurst ajatteli: "Sanoin häntä Stellaksi — mahtoikohan hän suuttua?"
Heidän pukeutuessaan Halliday sanoi tyynesti:
"Sinä pelastit henkeni, vanha ystävä."
"Joutavia!"
Täysin pukeutuneina, mutta ei enää entisessä mielentilassaan he kaikki menivät yhdessä hotelliin ja istuutuivat teepöytään, kaikki, Hallidayta lukuunottamatta, joka oli mennyt maata huoneeseensa. Kun Sabina oli syönyt muutamia leipäviipaleita, joille levitti marmeladia, hän sanoi:
"Tiedättekö mitä? te olette sankari!"
Ja Freda säesti:
"Se on varma!"
Ashurst huomasi Stellan luovan katseensa maahan. Hän nousi ja meni hämillään ikkunaan. Sinne hän kuuli Sabinan kuiskauksen: "Vannotaan verivala! Missä on veitsesi, Freda?" Ja syrjäsilmällään hän saattoi nähdä, miten tytöt toinen toisensa jälkeen viilsivät sormeensa pienen haavan, puristivat haavasta veripisaran ja piirsivät sillä jotakin paperille. Hän kääntyi mennäkseen ovelle.
"Älkää yrittäkö livahtaa käsistämme. Tulkaa takaisin!"
Tytöt tarttuivat hänen hihoihinsa ja vankina kahden pikkutytön välissä Ashurst tuotiin takaisin pöytään. Hän huomasi pöydällä paperipalan, johon oli verellä piirretty jokin kuvio ja sen poikki kolme nimeä, Stella Halliday, Sabina Halliday, Freda Halliday, — nekin oli piirretty verellä, viistoon kuvion poikki kuin tähden säteet. Sabina sanoi:
"Tuo olette te! Meidän täytyy suudella teitä, ymmärrättehän!"
Ja Freda lisäsi innokkaasti:
"Niin, niin! Tietysti meidän täytyy teitä suudella." Ennen kuin Ashurst ehti vapautua pikku tyttöjen otteesta, hän tunsi märkien hiusten kosketuksen kasvoillaan, ja nenässään jotakin, joka muistutti puraisua, tunsi nipistyksen vasemmassa käsivarressaan ja poskessaan toisen hammasparin kosketuksen. Kun tästä oli suoriuduttu, sanoi Freda:
"Nyt on sinun vuorosi, Stella."
Ashurst tuijotti punastuen ja kankeana pöydän yli yhtä punastuvaan ja kankeaan Stellaan. Sabina tirskui, Freda huusi:
"Joutukaa, muuten pilaatte kaiken!"
Omituinen, raju ujoudentunne valtasi Ashurstin. Hän sanoi tyynesti:
"Lakatkaa jo, pikku herhiläiset!" Taaskin Sabina tirskui.
"No, olkoon menneeksi, hän voi suudella kättään ja te saatte painaa sen nenäänne vasten. Se riittää hänen puolestaan."
Ashurstin hämmästykseksi tyttö suuteli kättään ja ojensi sen hänelle. Hän tarttui juhlallisesti kylmään, kapeaan käteen ja vei sen poskelleen. Pikkutytöt taputtivat innokkaasti käsiään, ja Freda huusi: "Nyt on siis meidän velvollisuutemme pelastaa teidän henkenne milloin hyvänsä — se on päätetty! Saanko lisää kupillisen teetä, Stella? Mutta ei niin hirveän heikkoa!"
Teen juonti alkoi uudelleen, ja Ashurst taittoi paperin kokoon ja pisti sen taskuunsa. Keskustelu liukui tuhkarokon valopuoliin, appelsiineihin, hunajaan, aikaan, jolloin ei tarvitse käydä koulua jne. Ashurst kuunteli vaihtaen ystävällisiä katseita Stellan kanssa, jonka kasvot olivat jälleen saaneet tavallisen lievästi päivettyneen, punertavan ja valkoisen värinsä. Tuntui kovin mieluiselta, kun näin ystävällisesti otettiin tähän iloiseen perheeseen, oli hauska katsella kaikkia noita kasvoja. Ja teenjuonnin jälkeen, kun pikkutytöt panivat meriruohoa kuivamaan ottaakseen sen kasvikokoelmaansa, hän keskusteli Stellan kanssa ikkunakomerossa ja katseli hänen vesivärimaalauksiaan. Kaikki tapahtui kuin miellyttävässä unessa, aika ja tapahtumat tuntuivat pysähtyneen paikoilleen, kaikki tärkeä ja todellinen oli lakannut olemasta olemassa. Huomenna hän lähtee takaisin Meganin luo, ja kaikki tämä on silloin hävinnyt, kaikki muu paitsi paperipala, jossa on noiden lasten verellä piirretyt nimikirjoitukset. Lasten! Stella ei oikeastaan ollut enää lainkaan lapsi — yhtä vanha kuin Megan! Tytön puhe — se oli nopeaa, vähän kovaa ja ujoa, mutta ystävällistä — tuntui Ashurstin pysytellessä vaiteliaana vasta pääsevän oikein vauhtiin. Tytön ympärillä oli ikäänkuin jotakin viileää ja neitseellistä — neito ruusutarhassa! Päivällispöydässä — Halliday pysytteli poissa, koska oli niellyt liian paljon merivettä — sanoi Sabina:
"Minä aion puhutella teitä Frankiksi."
Freda toisti heti kaikuna:
"Frank, Frank, Franky."
Ashurst nauroi ja kumarsi.
"Joka kerta kun Stella sanoo teitä herra Ashurstiksi, hänen täytyy maksaa sakko. Se kuuluu ihan naurettavalta!"
Ashurst loi silmänsä Stellaan, joka hieman punastui. Sabina tirskui,
Freda huudahti:
"Kas vain! Leikitkö sinä sitä, että 'polttaa, paistaa, korventaa'! Kas vain!"
Ashurst ojensi kätensä oikeaan ja vasempaan ja sai kouriinsa muutaman vaalean haivenen.
"Kuulkaahan nyt, senkin rasavillit! Jättäkää Stella rauhaan tai sidon teidät tukasta yhteen."
Freda nauroi:
"Te olette peto. Hyi!"
Sabina kuiskasi varovasti:
"Teidän pitää sanoa häntä Stellaksi, ymmärrättehän!"
"Miks'ei! Se on sievä nimi."
"Hyvä! Me annamme teille siihen oikeuden!"
Ashurst päästi tyttöjen tukan irti. Stella! Stella! Millähän nimellä tämä puhuttelee häntä — tämän jälkeen? Mutta Stella ei maininnut häntä millään nimellä, ennen kuin Ashurst heidän erotessaan illalla tahallaan sanoi:
"Hyvää yötä, Stella!"
"Hyvää yötä, herra — hyvää yötä, Frank! Teitte kovin kauniisti."
"Mitä turhista!"
Tytön nopea, reipas kädenpuristus kävi äkkiä lujemmaksi ja heltisi yhtä äkkiä.
Ashurst seisoi liikkumattomana suuressa vierashuoneessa. Vasta eilen illalla, omenapuiden ja elävien kukkien alla, hän oli painanut Meganin rintaansa vasten, suudellut tämän silmiä ja huulia. Hän hengitti syvään tuota muistellessaan. Tänä yönä hän oli aikonut aloittaa yhteisen elämän tytön kanssa, joka ei pyytänyt muuta kuin saada olla hänen läheisyydessään. Ja nyt täytyi kulua hukkaan kokonainen vuorokausi, vain siitä syystä, ettei hän ollut katsonut kelloaan. Miksi hän olikaan joutunut tutustumaan noihin viattoman herttaisiin ihmisiin juuri kun hän oli aikeissa sanoa hyvästit kaikelle viattomuudelle? "Mutta minun tarkoitukseni on mennä naimisiin tytön kanssa", ajatteli hän, "olen sanonut sen hänelle!"
Hän otti kynttilän ja meni makuuhuoneeseensa, joka oli Hallidayn huoneen vieressä. Hänen kulkiessaan ohi kuului Halliday huutavan.
"Sinäkö siellä olet, vanha veikko? Tule tänne!"
Halliday istui vuoteessaan polttaen piippua ja lukien.
"Istahda tänne hetkeksi!"
Ashurst asettui istumaan avoimen ikkunan ääreen.
"Olen vähän ajatellut asioita tänä iltapäivänä, niinkuin ymmärrät", sanoi Halliday äkkiä. "Sanotaan ihmisen sellaisessa tapauksessa elävän uudelleen menneisyytensä. Minulle ei käynyt niin. Alanpa uskoa, etten vielä ollut kypsä."
"Mitä oikein ajattelit?"
Halliday oli hiljaa hetken ajan, sitten hän sanoi rauhallisesti:
"Ajattelin erästä asiaa — vähän omituista asiaa — Cambridgelaista tyttöä, jonka olisin voinut saada — ymmärräthän! Hyvä asia, ettei hän nyt ole omallatunnollani. Oli miten oli, sinua, vanha veikko, saan kiittää siitä, että nyt olen tässä; muuten olisin jo nyt suuressa pimeydessä. Ei olisi enää vuodetta, ei mitään iloja, ei mitään! Miten luulet meidän loppujen lopuksi käyvän?"
Ashurst mutisi: "Sammumme kuin kynttilät, niin otaksun."
"Niinpä niin."
"Ehkä läähätämme ja koetamme vielä hetkisen riippua kiinni elämästä."
"Hm. Minusta se on aika surullista. Toivottavasti pikku sisareni ovat olleet sinulle kilttejä?"
"Hyvin kilttejä!"
Halliday laski piipun kädestään, pani kätensä ristiin niskansa taakse ja käänsi kasvonsa ikkunaa kohti: "He eivät ole hullumpia tyttölapsia." Kun Ashurst näki ystävänsä makaavan tuossa hymyilevänä, kynttilänvalon sattuessa hänen kasvoihinsa, häntä värisytti. Toden totta! Poika olisi voinut maata tuossa jäykkänä, kylmänä, tuo päivänpaisteinen katse iäksi sammuneena! Olisipa sekin voinut olla mahdollista, ettei hän lainkaan olisi maannut tuossa, vaan merenpohjassa, odotellen ylösnousemusta — yhdeksäntenä päivänä, niinhän se kai oli? Ja tuo Hallidayn hymy näytti hänestä äkkiä niin ihmeelliseltä, ikäänkuin siinä olisi ollut elämän ja kuoleman ero — tuo pieni liekki — kaikki. Hän nousi ja sanoi ystävällisesti:
"Luulenpa, että sinun täytyy levätä. Sammutanko puolestasi kynttilän?"
Halliday tarttui hänen käteensä.
"En voi sitä sanoin selittää. Mutta mahtaa olla kolkkoa olla kuollut.
Hyvää yötä, vanha veikko!"
Mielenliikutuksen vallassa Ashurst puristi ystävänsä kättä ja lähti huoneesta. Hallin ovi oli vielä auki, ja hän meni ruohokentälle lahden rannalle. Tähdet tuikkivat kirkkaina syvänsinisellä taivaalla, ja niiden valossa saivat syreenitertut tuollaisen omituisen värin, jollainen kukilla on yöaikaan ja jota ei kukaan osaa kuvata. Ashurst painoi kasvonsa kukkaterttuun ja hänen ummistuneiden silmiensä eteen ilmestyi Megan, jolla oli sylissään pieni ruskea koiranpentu. "Ajattelin tyttöä, jonka olisin voinut saada, ymmärräthän. Hyvä asia, ettei hän nyt ole omallatunnollani." — Ashurst kohotti äkkiä päänsä syreeninkukista ja alkoi kävellä edestakaisin ruohokentällä kuin harmaa varjo, joka aina hetkeksi ruumiillistui, hänen ilmestyessään lyhdyn valoon, ruohokentän jommassakummassa päässä. Hän oli taas tytön kanssa kukkien elävän, värisevän valkeuden alla, solisevan puron rannalla, kuun luodessa teräksensinistä valoaan vedenkalvoon. Hän muisti suudelmat, jotka oli painanut tytön ylöspäin kääntyneille kasvoille; nuo kasvot ilmaisivat nöyryyttä ja viattomuutta. Hän muisti tuon pakanallisen yön jännityksen ja kauneuden. Hän pysähtyi taas syreenien varjoon. Täällä oli yön äänenä meri eikä puro, meri huokauksineen ja maininkeineen. Ei kuulunut pikkulintujen laulua, ei pöllön huutoa, ei ruisrääkän narinaa. Jossakin soitettiin pianoa, valkoiset talot kohottivat juhlallisen rivin harjaansa taivasta kohti, ja syreenien tuoksu täytti ilman. Yksi hotellin ylimmän kerroksen ikkunoista oli valaistu; hän näki varjon liikkuvan uutimien takana. Mitä omituisimmat tunteet risteilivät mielessä — ne häilähtelivät, kieppuivat, temmelsivät aivoissa; oli kuin kevät ja rakkaus olisivat hämmentyneinä ja peloissaan tietä etsiessään joutuneet ahdinkoon. Mitä ajattelisikaan tuo tyttö, joka oli sanonut häntä Frankiksi, jonka käsi oli äkkiä lujasti puristunut hänen omaansa — mitä tuo viileä ja puhdas tyttö ajattelisikaan sellaisesta hurjasta, luvattomasta rakkaudesta? Ashurst istahti nurmikolle, asettui istumaan jalat ristissä selkä hotelliin päin, liikkumattomana kuin Buddhan kuva. Murtautuisiko hän todella tuohon viattomuuteen kuin varas? Aikoiko hän todella hengittää tuon luonnonkukan tuoksua, heittääkseen — ehkä — sen kerran luotaan? "Cambridgelaista tyttöä, jonka olisin voinut saada, ymmärräthän." Ashurst asetti molemmat kämmenensä nurmelle ja painoi niitä maata vasten. Se oli vielä lämmin, kostea, pehmeä, kiinteä ja ystävällinen. "Mitä aionkaan tehdä?" ajatteli hän. Ehkä Megan nyt seisoo ikkunassaan katsellen kukkasia ja ajatellen häntä? Pikku Megan-parka! "Miksikä ei?" ajatteli hän. "Rakastanhan häntä. Niin, rakastanko häntä todellakin? vai haluanko saada hänet vain siksi, että hän on niin kaunis ja että hän rakastaa minua? Mitä aionkaan tehdä?" Pianonsoitto jatkui. Ashurst tuijotti eteensä, kohti tummaa merta. Hän oli kuin lumottu. Hän nousi vihdoin kankeana ja viluissaan. Ainoassakaan ikkunassa ei enää näkynyt valoa. Hän meni huoneeseensa ja paneutui levolle.