VIII.
Nukuttuaan sikeästi, unia näkemättä Ashurst heräsi seuraavana aamuna siihen, että hänen ovelleen koputettiin. Kimeä ääni huusi:
"Hei! Aamiainen on valmis."
Ashurst kavahti pystyyn. Missä hän olikaan -? Ah niin!
Hän tapasi seurueen jo ruokailuhommissa ja istuutui tyhjälle paikalle Stellan ja Sabinan väliin. Hetken tarkastettuaan Ashurstia virkkoi viimeksimainittu:
"Kuulkaa! ravistelkaahan itseänne hiukan! Me aiomme lähteä matkaan kello puoli kymmenen maissa."
"Aiomme mennä Berry Headiin, vanha veikko. Sinun täytyy tulla mukaan."
Ashurst ajatteli: "Lähteäkö mukaan! Mahdotonta! Hankin nuo tavarat ja lähden takaisin maalle!" Hän silmäsi Stellaan. Tyttö sanoi nopeasti:
"Voi, tulkaa mukaan!"
Sabina yhtyi heti pyyntöön:
"Meillä ei ole lainkaan hauskaa ilman teitä."
Freda nousi ja asettui seisomaan Ashurstin tuolin taakse.
"Teidän täytyy tulla, muuten tukistan!"
Ashurst ajatteli: "No niin! päivä lisää miettimisaikaa. Päivä lisää!"
Ja hän sanoi:
"Hyvä! Minä lähden. Ei teidän tarvitse repiä kiharoitani."
"Hurraa!"
Asemalla hän kirjoitti uuden sähkösanoman lähettääkseen sen maalaistaloon nummelle, mutta repi sen sitten rikki. Hän ei olisi osannut selittää, miksi hän niin teki.
Brixhamista seurue lähti matkaan hyvin pienissä vaunuissa. Ashurst oli puristuksissa Sabinan ja Fredan välissä ja hänen polvensa hipoivat Stellan polvia. He leikkivät seuraleikkiä "Ylös! alas! Jenkins!", ja se synkkä mieliala, joka äsken oli vallannut Ashurstin, väistyi hilpeyden tieltä. Tänä ainoana päivänä, joka oli varattu miettimiseen, ei hän lainkaan tahtonut ajatella. He juoksivat kilpaa, painiskelivat, soutivat kanootilla — sinä päivänä ei kenelläkään ollut halua lähteä uimaan — he lauloivat, leikkivät ja söivät eväspussit ihan tyhjiksi. Pikkutytöt nukahtivat paluumatkalla Ashurstin olkaa vasten, ja nuorukaisen polvi hipoi taaskin Stellan polvea ahtaassa vaunussa. Tuntui uskomattomalta ajatella, ettei hän vähän toista vuorokautta sitten ollut vielä milloinkaan nähnyt noita kolmea vaaleatukkaista päätä. Junassa Ashurst puhui Stellan kanssa runoudesta, otti selon tytön mielirunoilijoista ja kertoi omistaan ja tunsi miellyttävää ylemmyyden tunnetta. Vihdoin Stella sanoi hiljaa:
"Phil sanoo, ettette usko kuolemanjälkeistä elämää olevan olemassa.
Minusta se on hirveää."
Ashurst sopersi hämmennyksissään:
"En voi sanoa uskovani enkä olevani uskomatta — yksinkertaisesti en tiedä."
Tyttö sanoi nopeasti:
"En voisi sitä kestää. Mikä olisikaan siinä tapauksessa elämän tarkoitus?"
Katsellen tytön kauniiden kulmakarvojen poimuja Ashurst vastasi:
"En osaa panna arvoa erinäisten asioiden uskomiseen vain sen perusteella, että niihin tahdotaan uskoa."
"Mutta miksikä haluaisimme elää kuoleman jälkeen, jollei niin myöskin todella tapahtuisi?"
Tyttö katsoi Ashurstia suoraan kasvoihin.
Ashurst ei tahtonut loukata Stellaa, mutta ylemmyyden näyttämisen halu houkutteli hänet sanomaan:
"Joka elää, tahtoo tietysti jatkaa loppumattomiin, se on osa olemassaolosta, mutta luultavasti ei siinä piile mitään muuta."
"Ette siis usko Raamattua?"
Ashurst ajatteli: "Nyt minun täytynee todenteolla pahoittaa hänen mielensä."
"Uskon vuorisaarnan, koska se on kaunis ja soveltuu kaikkiin aikoihin."
"Mutta ette Kristuksen jumaluutta?"
Ashurst pudisti päätään.
Tyttö käänsi nopeasti kasvonsa ikkunaan, ja Ashurst muisti äkkiä Meganin rukouksen, jonka pieni Nick oli hänelle toistanut: "Jumala siunatkoon meitä kaikkia ja herra Ashurstia." Kuka muu kuin tuo tyttö, joka odotti häntä, saattaisikaan koskaan sillä tavoin rukoilla hänen puolestaan? Kuka muu kuin tuo tyttö, joka juuri tällä hetkellä odotti häntä palaavaksi pitkin kujatietä? Ja äkkiä iski häneen ajatus. "Millainen roisto olenkaan!"
Illan kuluessa tuo ajatus palasi alinomaa mieleen, mutta, kuten tavallista, kerta kerralta vähemmän tuskallisena, kunnes hänestä lopulta alkoi tuntua melkein itsestään selvältä asialta olla roisto. Ja omituista: hän ei tiennyt, oliko hän roisto siinä tapauksessa, että palaisi, vai siinä tapauksessa, ettei palaisi.
Seurue pelasi korttia, kunnes lapset lähetettiin nukkumaan, minkä jälkeen Stella asettui pianon ääreen. Ikkunan vieressä olevalta istuinpaikaltaan, missä jo oli melkein pimeä, Ashurst tarkasteli tyttöä kynttiläin lomitse — vaaleaa päätä ja pitkää, valkoista kaulaa, joka taipui käsien liikkeiden mukaan. Stella soitti sujuvasti — ei juuri tunteellisesti. Mutta millaisen taulun hän muodostikaan keltaisen, ikäänkuin enkelimäisen hohteen ympäröidessä häntä! Kuka saattoikaan ajatella intohimoisia ajatuksia tai tuntea kiihkeitä haluja tuon serafipäisen, valkopukuisen tytön lähettyvillä? Stella soitti Schumannin "Warum?" kappaleen. Sitten Halliday otti esiin huilunsa ja lumous särkyi. Sen jälkeen täytyi Ashurstin laulaa Schumannin lauluja Stellan säestäessä, kunnes keskellä "Ich grolle nicht"-laulua huoneeseen hiipi kaksi pientä sinisiin yöpukuihin verhoutunutta olentoa ja koetti kätkeytyä pianon alle. Iltaseurustelu päättyi yleiseen sekasortoon eli, Sabinan sanoilla puhuen, "suurenmoiseen meteliin".
Sinä yönä Ashurst nukkui tuskin ollenkaan. Hän vain ajatteli ajattelemasta päästyäänkin ja kääntyili ja kieriskeli vuoteellaan. Keskeytymätön tuttavallinen seurustelu kahtena päivänä, Hallidayden ilmapiiri näytti saartavan hänet kehäänsä ja saavan nummen maalaistalon, vieläpä Meganinkin tuntumaan epätodellisilta. Oliko hän todellakin tunnustanut Meganille rakkautensa — todellakin luvannut ottaa tytön mukaansa, elämään kanssaan? Hän lienee ollut silloin kokonaan kevään, yön ja omenapuun kukkien lumoissa! Tämä keväthulluus saattoi koitua heille molemmille vain turmioksi! Ajatus, että hän oli aikeessa tehdä rakastajattarekseen tuon tytön — tuon lapsen, joka ei vielä ollut täyttänyt kahdeksaatoista — herätti hänessä nyt aivan kuin kauhua, vaikka se samalla sai veren kuumenemaan. Hän puheli itsekseen: "Se on hirvittävää! — mitä olen tehnyt? — se on hirvittävää!" Schumannin musiikin kaiku sekaantui hänen aivoissaan kuumeisiin ajatuksiin, ja hän näki taaskin edessään Stellan viileän, valkoisen, vaaleakutrisen olemuksen, näki hänen hieman taipuneen niskansa, häntä ympäröineen omituisen, enkelimäisen loisteen. "Lienen ollut hullu, — ja taidan olla vieläkin. Mikä minuun menikään? Pikku Megan-parka!" — "Jumala siunatkoon meitä kaikkia ja herra Ashurstia. Tahdon vain olla teidän luonanne, vain olla teidän luonanne!" Ja painaen päänsä pielukseen Ashurst tukahdutti huokauksen. Ollako menemättä takaisin — se olisi hirvittävää! Mennäkö takaisin? — se olisi vielä hirvittävämpää!
Mielenliikutukset menettävät kykynsä tuottaa kärsimyksiä, jos henkilö, joka niitä kokee, on nuori ja päästää ne vapaasti purkautumaan. Ja Ashurst nukahti ajatellen: "Mitäpä koko juttu merkitsi muuta kuin muutamia suudelmia, jotka unohtuvat kuukauden kuluttua."
Seuraavana aamuna hän otti maksuosoituksella rahat, mutta sitä kauppaa, missä oli käynyt katsomassa kyyhkynharmaata pukua, hän karttoi kuin ruttoa. Sen sijaan hän osti joitakin tarvekapineita. Hän oli koko päivän omituisessa mielentilassa koettaen ylläpitää eräänlaista kaunaa itseään kohtaan. Kahden edellisen päivän levottomuutta oli seurannut pelkkä tyhjyyden tunne — kaikki intohimoinen kaipuu oli kadonnut, ikäänkuin kyynelet olisivat huuhtoneet sen pois. Teenjuonnin jälkeen Stella asetti pöydälle hänen eteensä kirjan ja sanoi ujosti:
"Oletteko lukenut tämän, Frank?"
Se oli Farrarin "Jeesuksen elämä". Ashurst hymyili. Tytön levottomuus hänen epäuskonsa johdosta tuntui hänestä naurettavalta, mutta samalla liikuttavalta. Se oli myöskin tarttuvaa, sillä Ashurst alkoi puolestaan tuntea tarvetta puolustaa itseään joskaan ei halunnut käännyttää tyttöä. Ja illalla, kun lapset ja Halliday laittoivat äyriäislippojaan kuntoon, sanoi Ashurst:
"Kirkollisen uskon pohjalla on aina, sikäli kuin ymmärrän, palkinnon ajatus — ajatus, mitä voi saada palkaksi siitä, että on hyvä. Siihen sisältyy siis eräänlainen etujen kerjuu. Luulenpa, että kaiken alkusyynä on pelko."
Stella istui sohvassa ja teki nuoranpätkään merimiehensolmuja. Hän katsahti äkkiä puhekumppaniinsa:
"Kuvittelen, että usko on paljon syvempää."
Ashurst tunsi taaskin halua näyttää ylemmyyttään:
"Kuvittelette niin, mutta tarve saada 'verta verrasta' on syvimmällä meissä kaikissa. On sangen vaikea tunkeutua sen tunteen pohjaan saakka."
Tyttö rypisti hämillään kulmakarvojaan.
"Pelkään pahoin, etten ymmärrä teitä."
Ashurst jatkoi itsepintaisesti:
"Ajatelkaahan, eivätkö uskonnollisimmat ihmiset ole löydettävissä juuri niiden joukosta, joille tämä elämä ei ole antanut kaikkea, mitä he ovat siltä pyytäneet? Uskon hyvyyden, koska itse asiassa on hyvä olla hyvä."
"Uskotte siis hyvyyden?"
Kuinka kaunis Stella olikaan juuri nyt — oli helppo olla hyvä hänelle!
Ja Ashurst nyökkäsi päätään ja sanoi:
"Kuulkaahan, tahdotteko näyttää minulle, kuinka tuollainen solmu tehdään?"
Kun tytön sormet koskettivat Ashurstin sormia heidän käsitellessään yhdessä langanpätkää, nuorukainen tunsi olevansa rauhoittunut ja onnellinen. Ja mennessään levolle hän koetti tahallaan kiinnittää ajatuksiaan Stellaan, kietoa itsensä tytön kauniiseen, viileään, sisarelliseen ilmapiiriin kuin jonkinlaiseen suojelevaan viittaan.
Seuraavana aamuna hän kuuli, että oli päätetty lähteä junalla Totnesiin ja syödä välipalaa Berry Pomeroy Castlessa. Yhäti tietoisesti etsien menneisyyden unohdusta hän istuutui muun seuran mukana vaunuihin, Hallidayn viereen, selkä hevosiin päin. Ja heidän ajaessa rantatietä hän näki äkkiä lähellä mutkaa, josta tie kääntyi asemalle, sellaista mikä oli saada hänen sydämensä seisahtumaan. Megan — Megan itse! — käveli vähän matkan päässä kulkevaa jalkapolkua, yllään vanha hame ja pusero ja päässä pyöreä lakki, katsellen ohikulkevia kasvoihin. Vaistomaisesti Ashurst vei kätensä kasvoilleen peittääkseen ne ja perustellen liikettään sillä, että oli pyyhkivinään tomua silmistään. Mutta sormiensa lomitse hän saattoi yhä nähdä tytön, joka ei kävellyt entiseen vapaaseen maalaistapaansa, vaan epäröivän, hylätyn, säälittävän näköisenä, kuin isännästään eksynyt pieni koira, joka ei tiedä, onko sen juostava eteenpäin vai taaksepäin vai minne. Kuinka tyttö oli tullut tänne asti? Minkä tekosyyn hän oli keksinyt matkalleen? Mitä hän toivoi saavuttavansa matkallaan? Joka kierroksella, jonka pyörät pyörähtivät kuljettaen Ashurstia kauemmas tytöstä, hänen sydämensä nousi yhä rajummin vastarintaan, huusi hänelle, että hänen on pysähdytettävä vaunut, laskeuduttava maahan ja mentävä tytön luo. Kun vaunut kääntyivät rautatieaseman tienmutkassa, ei hän voinut enää hillitä itseään, vaan avasi vaununoven ja mutisi: "Olen unohtanut jotakin. Jatkakaa matkaanne — älkää odottako minua. Tulen seuraavassa junassa. Yhdytän teidät linnan luona." Hän hyppäsi maahan, kompastui, kääntyi, pääsi taas jaloilleen ja käveli edelleen vaunujen vieriessä ihmettelevät Hallidayt mukanaan edelleen.
Tienmutkasta hän saattoi töin tuskin nähdä Meganin, joka nyt oli kappaleen matkan päässä. Ashurst juoksi muutamia askelia, hillitsi itsensä ja alkoi kulkea tavallista kävelytahtia. Joka askelelta, joka vei hänet lähemmäksi Megania ja kauemmaksi Hallidayden seurasta, hänen vauhtinsa hidastui. Kuinka tytön näkeminen olikaan muuttanut kaikki? Kuinka hän saattoi saada tapaamisen ja kaiken, mikä seuraisi, näyttämään vähemmän rumalta? Sillä hän ei voinut salata itseltään, että sen jälkeen kun hän oli tavannut Hallidayt, hän oli vähitellen päätynyt varmuuteen siitä, ettei hän halunnut mennä naimisiin Meganin kanssa. Suhteesta oli tuleva vain hurja lemmenhurma, levoton, vaikea aika, täynnä omantunnontuskia. — Ja sitten? — Niin, sitten hän varmaan kyllästyy, juuri siksi, että tyttö oli antanut hänelle kaikkensa, oli niin yksinkertainen, luottava, kasteentuore. Ja kaste — katoaa! Pieni haalistunut väritäplä, tytön pyöreä lakki, jatkoi kulkuaan hänen edellään, tytön katsoessa jokaista vastaantulijaa kasvoihin sekä talojen ikkunoihin. Olikohan milloinkaan kukaan elänyt julmempia hetkiä? Tekipä hän mitä tahansa, Ashurstista tuntui, että hän menetteli kuin peto. Ja hän huokasi niin syvään, että ohikulkeva lapsenhoitaja pysähtyi katsomaan taakseen. Hän näki Meganin pysähtyvän ja nojautuvan merenpuoleiseen tienkaiteeseen, katsellen merelle, ja hänkin pysähtyi. Megan ei ollut luultavasti koskaan ennen nähnyt merta eikä voinut surunsa vallassakaan vastustaa mahtavaa näkyä. "Niin, hän ei ole nähnyt mitään", ajatteli Ashurst, "hänellä on kaikki vielä edessään. Ja vain muutamien viikkojen intohimon vuoksiko turmelisin tytön elämän? Olisi parempi, jos panisin silmukan kaulaani, kuin jos tekisin niin." Ja äkkiä hän oli näkevinään Stellan tyynien silmien katsovan hänen silmiinsä ja tytön otsalle valahtaneen hiuskutrin leijuvan tuulessa. Äh! se olisi hulluutta, tietäisi luopumista kaikesta, mille hän itse antoi arvoa, se tietäisi itsekunnioituksenkin menettämistä! Ashurst kääntyi ja alkoi nopeasti kävellä asemaa kohti. Mutta tuon eksyneen pikku olennon muisto, joka surullisin silmin tutki jokaista ohikulkevaa, iski häneen niin voimakkaasti, että hän uudelleen kääntyi ja alkoi kävellä merelle päin. Pikku lakkia ei nyt näkynyt missään. Vaalea väriläikkä oli kadonnut aamukävelijöiden virtaan. Ja kaipuun ja levottomuuden ajamana, mikä tavallisesti valtaa ihmisen, kun elämä tuntuu liukuvan käsistä, hän kiiruhti eteenpäin. Tyttöä ei näkynyt missään. Ashurst etsi häntä puolen tunnin ajan, heittäytyi sen jälkeen rantahiekalle, kasvot maata vasten. Hän tiesi, että jos hän tahtoi tytön, hänen tarvitsi vain lähteä asemalle ja odottaa, kunnes tyttö palaisi matkustaakseen takaisin kotiin turhalta etsintäretkeltään, tai lähteä itse junassa maatilalle, niin että tyttö tapaisi hänet siellä palatessaan kotiin. Mutta Ashurst makasi liikkumattomana hiekalla, ympärillään tuntemattomia pikkulapsia lapioineen ja sankoineen. Meganin pienen, etsivän olemuksen herättämä sääli oli väistynyt Ashurstin povesta ryöppyvän kevättulvan tieltä. Hänet valtasi hurja tunne — entinen ritarillisuuden piirre oli siitä nyt hävinnyt. Hän himoitsi taas tuota tyttöä, hänen suudelmiaan, hänen pehmeää, pientä ruumistaan, hänen antautumistaan, koko hänen eloisaa, lämmintä, pakanallista tunteellisuuttaan. Hän kaipasi tuota ihmeellistä tunnetta öisten, kuun valaisemain omenapuiden alla, hän halasi tätä peloittahan rajusti kuin fauni tavoittelemaansa metsänneitoa. Kuutamossa välkkyvän puron iloinen solina, voikukkien hohto, jylhät kalliot, käen kukunta ja pöllön huudot, punainen kuu, joka kuumotti tummansiniseltä taivaalta omenankukkien elävään valkeuteen, tytön kasvot melkein käden ulottuvilla ikkunassa, rakastavan katseen kirkastamina, tytön sydän sykkimässä hänen sydäntään vasten, tämän huulet hänen omiinsa painautuneina, omenapuun alla — kaikki tuo tulvahti väkevänä hänen mieleensä. Kuitenkin hän jäi liikkumattomana makaamaan paikoilleen. Mikä oli se voima, joka vastusti sekä sääliä että tätä kuumeenomaista kaipuuta ja pidätti hänet kuin halvautuneena lämpimässä hiekassa? Kolme vaaleaa päätä, kauniit kasvot, ystävälliset siniharmaat silmät, kapea käsi, joka oli puristanut hänen kättään, ääni, joka nopeasti lausui hänen nimensä. "Uskotte siis hyvyyden?" Uskon! Ja häntä vastaan hengähti tuulahdus kuin suljetusta englantilaisesta puutarhasta, jossa neilikat, ruiskaunokit ja ruusut kukkivat, lavendeli ja syreenit tuoksuivat — viileänä ja valoisana, koskemattomana, melkein pyhänä — häntä vastaan tuulahti kaikki se, mitä puhtaana ja hyvänä pitämään hänet oli kasvatettu. Ja samassa hän ajatteli: "Megan tulee ehkä vielä takaisin tietä pitkin ja huomaa minut." Ja hän nousi ja ohjasi askelensa kalliolle etäiseen rannikon kolkkaan. Aaltojen pärske kasvoillaan hän saattoi ajatella kylmäverisemmin. Palatako maatilalle ja rakastaa Megania metsissä, kallioilla, luonnon helmassa, joka olisi sopusoinnussa heidän rakkautensa kanssa? — se oli, hän tiesi sen nyt, mahdotonta. Viedäkö tyttö suurkaupunkiin, pitääkö häntä teljettynä pieneen huoneistoon, häntä, joka niin täydellisesti kuului luontoon? — sitä vastaan nousi Ashurstissa piilevä runoilija kapinoimaan. Hänen intohimonsa oli vain aistihurmaa, joka pian haihtuisi. Lontoossa tytön yksinkertaisuus, hänen älyllinen kehittymättömyytensä tekisi hänestä vain hänen salaisen leikkikalunsa. Kuta kauemmin Ashurst istui kalliolla jalat riipuksissa vihertävän kalliopoukaman yläpuolella, mistä vesi par'aikaa luoteen vallitessa virtaili pois, sitä selvemmin hän käsitti tämän kaiken. Hänestä tuntui kuin tytön käsivarret ja kaikki muu olisi irtautunut hänestä ja liukunut hitaasti, hitaasti, hitaasti pakenevan luoteen mukana merta kohti. Mutta tytön ylöspäin suuntautuneet, avuttomat kasvot rukoilevine silmineen ja tummine, kosteine hiuksineen ahdistivat, vainosivat, kiusasivat häntä. Vihdoin hän nousi, kapusi matalien kallioiden yli ja meni suojaiseen luolaan. Ehkäpä hän meressä saavuttaisi tasapainonsa — pääsisi kuumeestaan. Hän riisui vaatteet yltään ja lähti uimaan. Hän tahtoi uuvuttaa itsensä, niin ettei mikään voinut häntä huolettaa, hän ui pelottomasti, nopeasti ja pitkälle. Ja sitten äkkiä, ilman mitään syytä, häntä alkoi peloittaa. Jospa hän ei enää jaksakaan uida rantaan — merivirta saattaa hänet temmata mukaansa — hän voi saada suonenvedon niinkuin Halliday tuonnoin. Hän kääntyi uimaan rantaan. Punertavat kalliot näyttivät olevan hyvin kaukana. Jos hän hukkuu, hänen vaatteensa löydetään. Hallidayt saavat sen tietää, mutta Megan tuskin koskaan — maatilalle ei tullut mitään sanomalehtiä. Ja hän muisteli taaskin Phil Hallidayn sanoja: "Cambridgelainen tyttö, jonka olisin voinut saada — hyvä asia, ettei hän ole omallatunnollani." — Ja tällä hetkellä, mielettömän pelon vallassa hän vannoi, ettei tahdokaan saada tyttöä omalletunnolleen. Pelko haihtui, hän ui rantaan helposti, keveästi, kuivasi ruumiinsa auringossa ja puki vaatteet ylleen. Hänen sydämensä oli haavoittunut, mutta haavaa ei enää kirvellyt. Hänen ruumiinsa oli viileä ja virkistynyt.
Nuorissa miehissä kuten Ashurst ei sääli ole voimakas tunne. Ja kun hän oli palannut Halliday-sisarusten huoneistoon ja nauttinut tuntien erinomaista ruokahalua teensä, hänestä tuntui melkein kuin olisi hän parantunut kuumetaudista. Kaikki oli hänestä uutta ja selvää; tee, voileivät ja marmeladi maistuivat sanomattoman hyviltä; tupakka ei ollut milloinkaan tuoksunut niin ihanalta. Ja kävellen edestakaisin tyhjässä huoneessa hän pysähtyi tuontuostakin katsomaan tai koskettelemaan jotakin esinettä. Hän hypisteli Stellan käsityölipasta, sormeili lankarullia, koreaa silkkivyyhteä, haisteli pientä hajupussia, jota tyttö säilytti lippaassa. Hän istuutui pianon ääreen ja soitti jotakin säveltä yhdellä sormella ja ajatteli: "Tänä iltana soittaa Stella; saan katsella häntä, kun hän soittaa; tekee hyvää nähdä häntä." Hän otti käsiinsä kirjan, joka vielä lepäsi paikalla, mihin tyttö oli sen jättänyt, ja koetti lukea. Mutta Megan, surullinen pikku ilmestys, tuli kohta hänen silmiensä eteen, ja hän nousi, nojautui ikkunaan, kuunteli puutarhassa viserteleviä rastaita, katseli merta, joka pilkotti uneksivana puiden oksien alapuolelta. Tarjoilija tuli huoneeseen tyhjentämään teepöytää, mutta Ashurst seisoi yhä edelleen paikoillaan, imien itseensä iltailmaa ja koettaen olla mitään ajattelematta. Vihdoin hän näki Hallidayden tulevan puutarhaportista, Stellan hiukan edellä, perässä Phil ja lapset, jotka kantoivat koreja. Vaistomaisesti Ashurst vetäytyi ikkunasta syrjään. Hänen sydämensä, joka oli haavoittunut ja kiusautunut, pelkäsi tätä kohtausta, samalla kun se ikävöi sen tarjoamaa lohtua — tunsi epämääräistä kaunaa tätä vaikutusta kohtaan, samalla kun tavoitteli sen viileää viattomuutta ja iloa saada katsella Stellan kasvoja. Seisten pianon takaisen seinän vieressä hän näki tytön tulevan ovesta ja katselevan ympärilleen ikäänkuin hiukan pettyneenä; mutta samassa tämän silmät sattuivat häneen, ja Stella hymyili nopeaa, kirkasta hymyä, joka lämmitti, mutta samalla ärsytti Ashurstia.
"Ette tullutkaan, niinkuin lupasitte, Frank."
"En tullut. Huomasin, etten voinutkaan."
"Katsokaahan tänne! Poimimme niin ihastuttavia orvokkeja."
Tyttö ojensi kukkavihon häntä kohti. Ashurst painoi nenänsä siihen, ja hänen mielessään liikkui epämääräinen halu, jonka kuitenkin silmänräpäyksessä tukahdutti Meganin levottomien kasvojen näkeminen, jotka olivat suuntautuneet ohikulkijoita kohden. Ashurst sanoi lyhyesti: "Kuinka hauskaa!" ja kääntyi lähteäkseen. Hän meni huoneeseensa vältellen lapsia, jotka tulivat häntä vastaan portaissa, heittäytyi vuoteelleen ja makasi siinä peittäen käsillään kasvonsa. Nyt, kun hän tunsi, että arpa todella oli heitetty ja Megan hylätty, hän vihasi itseään, vihasi melkein myöskin Hallidayn väkeä ja sitä onnellisen, terveellisen englantilaisen perhe-elämän ilmapiiriä, joka heitä ympäröi. Miksi sattuma oli ajanut heidät hänen tielleen karkottamaan hänen ensi rakkautensa — osoittamaan hänelle, ettei hän ollut alhaista viettelijää parempi? Mikä oikeus oli Stellan valoisalla, kainolla kauneudella saada hänet tuntemaan, ettei hän milloinkaan mene naimisiin Meganin kanssa, ja pilata kaikki, herättää hänessä tämä katkera ja tuskallinen kaipaus ja tämä sääli? Megan oli nyt varmaan kotona, turhasta etsinnästään nääntyneenä — pikku raukka! — ja odotti ehkä tapaavansa hänet palatessaan. Ashurst puraisi hihaansa, tukahduttaakseen kaipauksen ja tunnontuskien vaistomaisen parkaisun. Hän meni ruokasaliin päivälliselle synkkänä ja äänettömänä, ja hänen mielialansa loi varjon lastenkin mielialaan. Ilta oli surullinen, huonotuulinen, kaikki olivat väsyneitä. Monta kertaa Ashurst yllätti Stellan katsomasta häneen loukkaantunein, ihmettelevin ilmein. Tämä havainto miellytti hänen synkkää mieltään. Hän nukkui huonosti, nousi hyvin varhain ja lähti ulos. Hän meni rannalle. Yksinäisyydessä tyynen, sinisen, auringonpaisteisen meren partaalla hänen sydämensä suli hiukan. Millainen itserakas narri hän olikaan uskoessaan, että Megan ottaisi asian niin vakavasti! Parissa viikossa tämä olisi varmaankin hänet unohtanut! Ja hän, Ashurst, hän sai nauttia hyveen palkan! Kunniallinen nuori mies! Jos Stella sen tietäisi, hän varmaankin siunaisi sitä, että hän oli voittanut sen paholaisen kiusauksen, johon hän, Stella, uskoi. Ja Ashurst puhkesi kovaan nauruun. Mutta vähitellen saivat meren ja taivaan rauha ja kauneus ja yksinäisten lokkien lento hänet häpeämään. Hän kävi uimassa ja palasi hotelliin.
Hotellin puutarhassa istui Stella telttatuolissa maalaamassa. Ashurst hiipi hänen taakseen. Kuinka valoisa ja kaunis tyttö olikaan kumartuessaan innokkaasti eteenpäin, kohottaessaan siveltimensä, mitaten ja kulmakarvojaan rypistäen.
Ashurst sanoi ystävällisesti:
"Valitan, että käyttäydyin eilen illalla niin huonosti, Stella."
Stella säpsähti, kääntyi, lehahti polttavan punaiseksi ja sanoi nopeaan tapaansa:
"Kaikki on taas hyvin. Tiesin, että teitä vaivasi jokin asia, eikö niin? Ystävien kesken se ei merkitse mitään, eihän?"
Ashurst vastasi:
"Niin, ei kylläkään, ystävien kesken — ja olemmehan ystäviä, vai kuinka?"
Stella loi häneen silmänsä, nyökkäsi kiihkeästi, ja hampaat välähtivät hänen hymyillessään.
Kolme päivää myöhemmin Ashurst palasi Lontooseen yhdessä Hallidayn sisarusten kanssa. Hän ei ollut kirjoittanut maatilalle. Mitäpä hän olisi voinut kirjoittaa?
Seuraavan vuoden huhtikuun viimeisenä päivänä hän vietti häitä Stellan kanssa…
* * * * *
Näitä Ashurst muisteli istuessaan muuriin nojaten keltakiulukkain keskellä hopeahääpäivänään. Juuri tuolla paikalla, mihin hän oli levittänyt eväät, oli Megan varmaankin seisonut taivasta vasten piirtyen silloin, kun hän oli nähnyt tytön ensi kerran. Omituinen tapaaminen! Ja hänessä heräsi halu laskeutua laaksoon katsomaan maatilaa ja hedelmäpuutarhaa ja ketoa, jossa oli mustalaiskummituksen kivi. Se ei veisi paljoa aikaa. Stella maalaisi varmaan vielä tunnin.
Kuinka hyvin hän muistikaan kaikki — pienen kuusiryhmän, tuolla taustalla kohoavan jyrkän nurmikkotöyrään! Hän pysähtyi talon portille. Matala kivirakennus, marjakuusiportti ja kukkivat pensaat — kaikki oli ennallaan. Yksinpä vanha, vihreä tuoli oli nurmikolla ikkunan alla, sama tuoli, jolle hän oli noussut ottamaan Meganin kädestä avaimen. Hän kulki pitkin kujatietä ja nojasi hedelmätarhan veräjään — harmaaseen, luurankomaiseen veräjään, niinkuin silloinkin. Musta sikakin kulkea taapersi tarhassa puiden välissä. Oliko totta, että oli kulunut kuusikolmatta vuotta, vai oliko hän nähnyt unta ja herännyt tapaamaan Megania, joka odotti häntä suuren omenapuun alla? Vaistomaisesti hän vei kätensä harmahtavaan partaansa ja palasi todellisuuteen. Avaten veräjän hän ohjasi askelensa suolaheinän ja nokkosten yli vanhan omenapuun juurelle. Muuttumaton sekin! Vähän paksummalti harmaanvihreää sammalta, pari kuivaa oksaa — muuten olisi saattanut uskoa, että hän oli eilen halannut sen sammalista runkoa Meganin paettua paikalta ja hengittänyt sen tuoksua, kuutamon valaisemien kukkien näyttäessä hengittävän ja elävän hänen päänsä yllä. Kevät oli varhainen, muutamia umppuja oli jo näkyvissä. Mustarastaat lauloivat, käki kukahteli, päivä helotti lämpimänä ja säteilevänä. Kaikki oli käsittämättömässä määrin samanlaista — soliseva puro, pieni vedenpatoutuma, jossa hänen oli tapana istua pärskyttäen vettä rinnalleen ja käsivarsilleen. Ja tuolla kedolla näkyi vanha pyökkiryhmä ja kivi, jolla mustalaiskummituksen oli tapana istua. Ja menneen nuoruuden kaipuu, polttava ikävä, tuhlatun rakkauden ja ihanuuden tunne ahdisti kurkkua. Tämän jylhän ihanan maakamaran tarkoituksena oli varmaan, että täällä saisi puristaa innostuksensa hurman sydäntään vasten niinkuin taivas ja maa tekivät! Ja kuitenkaan ei voinut sitä tehdä!
Ashurst käveli pienen puron partaalle, ja katsoen alas vedenpatoutumaan hän ajatteli: "Nuoruus ja kevät! Mihinhän ne molemmat ovat häipyneet?" Ja äkkiä, peläten että joku kohtaamansa henkilö häiritsisi häntä hänen muistelmissaan, hän palasi kujatietä takaisin ajotielle. Auton luona seisoi vanha harmaapartainen työmies nojaten keppiinsä ja keskustellen autonajajan kanssa. Ukko herkesi oitis puhumasta, kosketti kunnioittavasti hattuaan ja valmistautui jatkamaan ontuen matkaansa kujatietä kohti.
Ashurst osoitti kädellään kapeaa, vihreää kumpua. "Voitteko sanoa, mikä tämä on?"
Ukko pysähtyi; hänen kasvoilleen tuli ilme, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "Olette kääntynyt oikean henkilön puoleen."
"Se on hauta", selitti hän.
"Mutta miksi se on tehty tänne?"
Ukko hymyili…
"Se on kokonainen tarina, voisi sanoa. En kerro sitä suinkaan ensimmäistä kertaa — ihmiset kyselevät usein tuota kumpua. Sitä sanotaan näillä seuduilla 'neidon haudaksi'."
Ashurst ojensi ukolle tupakkakukkaronsa.
"Pistäkää piippuun!"
Ukko kosketti taaskin hattuaan ja täytti hitaasti vanhan savipiippunsa. Hänen silmänsä, jotka tirkistelivät ryppyjen ja karvojen seasta, olivat vielä hyvin kirkkaat.
"Jos sallitte, herra, niin istahdan hetkeksi, jalkaani särkee hiukan tänään."
Ja hän istuutui mättäälle.
"Tuolla haudalla on aina kukkia. Eikä se myöskään ole aivan yksinäinen. Paljon väkeä ajaa tästä ohi noilla uusilla autoilla ja muilla — ajat eivät ole enää niinkuin ennen. Tytöllä on seuraa täällä ylhäällä. Otti, raukka, itse hengen itseltään."
"Ymmärrän", sanoi Ashurst. "Hauta tienristeyksessä! En tiennyt, että sitä tapaa vielä noudatetaan täällä."
"Siitä on jo kauan aikaa. Meillä oli silloin kirkkoherra, joka oli hyvin jumalaapelkääväinen mies. Odottakaas, ensi Mikonpäivän aikoihin tulen olleeksi eläkkeellä kuusi vuotta, ja olin juuri viidenkymmenen, kun se tapahtui. Ei ole enää elossa ketään, joka asiasta tietää enemmän kuin minä. Tyttö asui tässä naapurissa, samassa talossa, missä minäkin olin työssä, rouva Narracomben luona — talon omistaa nyt Nick Narracombe. Teen toisinaan vielä hänelle joutohetkinä pikkutöitä."
Ashurst, joka seisoi veräjään nojaten ja piippuaan sytytellen, piti koukistettua vasenta kättään kasvojensa edessä vielä kauan sen jälkeen kun tulitikku jo oli sammunut.
"Entä sitten?" virkkoi hän, ja hänestä itsestään tuntui, että hänen äänensä oli käheä ja omituinen.
"Sellaisia tyttöjä ei ole kuin yksi sadasta. Tyttöparka! Lasken tähän haudalle kukkasen joka kerta kun kuljen ohi… oli kaunis ja kiltti tyttö, vaikk'eivät tahtoneet haudata häntä kirkkomaahan eivätkä sinnekään, minne hän itse oli toivonut tulevansa haudatuksi."
Vanha työmies vaikeni ja laski karvaisen, känsäisen kämmenensä mättäälle sinikellojen joukkoon.
"Vai niin", huokasi Ashurst.
"Luulen, että se juttu on tavallaan jonkinlainen rakkaustarina", jatkoi ukko, "vaikk'ei kukaan koskaan sitä saanut tarkoin tietää. Kukapa voi arvata, mitä nuori tyttö saattaa saada päähänsä — mutta se nyt on minun luuloni." Ukko pyyhkäisi turvetta kädellään. "Minä pidin siitä tytöstä enkä usko, että oli yhtään ihmistä, joka ei pitänyt tytöstä. Mutta hän oli liian helläsydäminen — siinä vika oli, niin uskon."
Ukko katsahti Ashurstia silmiin. Ja Ashurst, jonka parrakkaat huulet vapisivat, mutisi taaskin:
"Vai niin!"
"Oli kevät, juuri nämä ajat tai lieneekö ollut hiukan myöhempi — omenapuiden kukkimisaika — ja meillä oli tuollainen nuori yliopistoherra asumassa täällä talossa — kunnon poika muuten, mutta hiukan koppava. Pidin hänestä paljon, enkä milloinkaan havainnut, että hänen ja tytön välillä olisi ollut mitään, mutta minun uskoni on, että hän pani tytön pään pyörälle."
Ukko otti piipun suustaan, sylkäisi ja jatkoi:
"Nuoriherra lähti sitten tiehensä ihan äkkiä, ja jäi sille tielleen. Tuolla talossa on vielä tänä päivänä tallella hänen selkäreppunsa ja muita pikkutavaroita. Minusta on kumma, ettei hän koskaan lähettänyt niitä noutamaan. Hänen nimensä oli Ashes tai jotakin sinnepäin."
"Vai niin", virkkoi Ashurst vielä kerran.
Ukko kostutti kielellään huuliaan.
"Tyttö ei koskaan kertonut mitään, mutta siitä päivästä lähtien, jolloin nuori mies hävisi, hän tuntui melkein kuin sekapäiseltä. En ole elämässäni nähnyt ihmisen niin muuttuvan, en ikinä. — Talossa oli toinen nuori mies, Joe Biddaford, ja tämä piti tytöstä paljon. Arvaan, että poika kärtti ja kiusasi tyttöä eukokseen. Tyttö alkoi jo näyttää aivan hurjalta. Väliin iltaisin, kun tulin kotiin vasikoita paimentamasta, näin hänen seisovan puutarhassa suuren omenapuun alla noin vain tuijottamassa suoraan eteensä. 'En tiedä, mikä sinua vaivaa', tuumin silloin itsekseni, 'mutta säälittävän näköiseksi olet muuttunut'."
Ukko sytytti sammuneen piippunsa ja katseli sitä mietteissään.
"Entä sitten?"
"Muistan, kuinka kerran sanoin hänelle: 'Mikä sinua vaivaa, Megan?' — tytön nimi oli Megan David, kotoisin Walesista niinkuin tätinsäkin, vanha rouva Narracombe. 'Sinä suret jotakin'. — 'En minä mitään…' väitti hän, mutta kaksi kyyneltä vieri pitkin poskea. 'Sinähän itket — mikä sinun on?' ihmettelin minä. Hän painoi kätensä sydämelleen: 'Tuntuu niin kipeältä, mutta kipu kyllä pian paranee. Mutta jos jotakin tapahtuisi, tahtoisin, että minut haudataan tämän omenapuun alle.' — Naurahdin: 'Mitä sinulle voisi tapahtua? Älä ole tyhmä.' — 'Ei', sanoi hän, 'en aio olla tyhmä!' No, minähän tiesin, kuinka kummallisia tytöt voivat olla, enkä ajatellut enempää koko asiaa. Mutta kaksi päivää myöhemmin, kello kuusi illalla, kun tulin paimenesta, näin jonkin tumman möhkäleen purossa, lähellä omenapuuta. Sanoin itsekseni: 'Varmaankin sika! Onpa kummallinen paikka sialle!' Sitten menin lähemmäs ja näin, mitä siellä oli."
Vanhus vaikeni. Hänen ylöspäin kääntyneissä silmissään oli kirkas, kärsivä katse.
"Siellä oli tyttö, pienessä vedenpatoutumassa, kallionkielekkeen juurella — samassa paikassa, missä olin nähnyt sen nuoren herran jonkin kerran käyvän huuhtoutumassa. Kasvot olivat kääntyneet veteen päin. Kiven juurella, juuri hänen päänsä kohdalla, oli rentukkakimppu. Ja kun sain näkyviin kasvot, ne olivat kauniit — rauhalliset kuin lapsella — ihmeen kauniit. Kun lääkäri tuli, hän sanoi: 'Tyttö ei olisi voinut hukuttautua tuohon vesilätäkköön, jollei olisi ollut hurmiotilassa!' Niin, kasvoista päättäen hän oli ollut juuri sellaisessa tilassa. Täytyi itkeä — niin kaunis hän oli. Oli jo kesäkuu, mutta hän oli jostakin löytänyt kukkivan omenapuunoksan, jonka oli pistänyt tukkaansa. Siksi uskon, että hän oli hurmiotilassa, kun oli voinut niin iloisena käydä kuolemaan. Puron poukamassahan ei ollut vettä enempää kuin puolitoista jalkaa. Kerroin, miten hän oli sanonut haluavansa päästä hautaan omenapuun alle. Mutta talonväet eivät pitäneet siitä, niin uskon. Olisi näyttänyt liiaksi siltä, kuin hän olisi suunnitellut tekonsa edeltäpäin. Ja niin hänet haudattiin tänne ylös. Silloinen kirkkoherra oli hyvin tarkka kaikissa tällaisissa asioissa."
Taaskin vanhus silitti kämmenellään turvetta, jolla istui.
"Omituista", lisäsi hän, "mitä tytöt voivat tehdä, kun ovat rakastuneita. Tällä oli rakastava sydän. Arvaan, että se oli murtunut. Mutta emme milloinkaan saaneet tietää mitään."
Vanhus kohotti katseensa ikäänkuin odottaen kiittävää sanaa kertomuksestaan, mutta Ashurst olikin jo mennyt menojaan, aivan kuin häntä ei olisi ollutkaan.
Kukkulan laella, vähän matkaa sen paikan takana, jonne oli kattanut lounaan, Ashurst heittäytyi pitkälleen, kasvot maata vasten. Niin oli siis hänen hyveensä saanut palkkansa ja Kypron jumalatar, rakkauden jumalatar, kostanut! Ja Ashurstin kyyneltyvien silmien eteen kohosivat Meganin kasvot omenankukin koristetun, tumman, märän tukan ympäröiminä. Mitä väärää oli siinä, mitä tein? ajatteli hän. Mitä oikein olen tehnyt? Mutta hän ei voinut löytää vastausta. Kevät, leimahtava intohimo, sen kukat ja laulu — kevät hänen ja Meganin sydämessä! Rakkausko vain oli vaatinut uhrin? Kreikan mies oli oikeassa — "Hippolytoksen" sanat pitivät paikkansa vielä tänä päivänä!
Niin hullu Rakkauden sydän on ja kullankimaltavat siivet sen. Se minne kevään tuopi päälle maan, sen taikamahdin alle kaikki taipuu. Ja kaikki, mik' on nuorta, vapaata, niin metsässä kuin joissa, vuorilla, kaikk' kaikki, mikä maasta tullut on tai päivän heltehessä hengittää, ja kesken ihmisten ja kuninkaiden sun mahtis, Kyprolainen, suurin on.
Vanhat kreikkalaiset olivat oikeassa. Megan! Pikku Megan-parka, joka kerran laskeutui tuon kukkulan rinnettä! Megan vanhan omenapuun alla, odottamassa ja tuijottamassa eteensä. Megan kuolleena, otsallaan kauneuden leima!
Ääni kuului sanovan:
"Kas! sielläkö sinä olet! Katsohan tänne!"
Ashurst nousi, otti vaimonsa vesiväriharjoitelman ja tarkasti sitä sanaa sanomatta.
"Onko etuala sinusta onnistunut, Frank?"
"On kyllä."
"Mutta siitä puuttuu jotakin, eikö niin?"
Ashurst nyökkäsi myöntäen. Mitä siitä puuttui? Omenapuu, laulu ja kulta!