X LUKU.
Barbara ei ilmaissut veljensä sairautta kenellekään, hänen käytännöllinen järkensä kun neuvoi häntä välttämään kaikkea häiritsevää. Omasta aloitteestaan hän hankki lääkärin ja kävi kaksi kerta päivässä kuulemassa, millainen Miltounin tila oli.
Hänen isänsä ja äitinsä olivat menneet viettämään Goodwood-viikkoa lordi Dennisin luo, ja vaikeinta oli selittää heille hänen oma poissaolonsa tuosta niin mieluisasta kokouksesta. Hän oli maininnut heille tuon puolinaisen totuuden, että Eustace kaipasi häntä kaupungissa, ja koska lordi ja lady Valleys eivät olleet päässeet eroon tietystä levottomuudesta poikansa suhteen, niin tuo tekosyy riitti.
Vasta kuudentena päivänä, jolloin kriisi oli ohi ja Miltoun aivan vapaa kuumeestaan, Barbara saattoi mennä takaisin Nettlefoldiin.
Saavuttuaan perille hän meni kohta tapaamaan äitiään, joka oli makuuhuoneessa lepäämässä. Oli ollut hyvin kuuma Goodwood-juhlassa.
Barbara ei pelännyt häntä — hän ei tosiaankaan pelännyt ketään, paitsi Miltounia ja jollakin omituisella tavallaan kenties hieman Courtieria. Kuitenkaan, kun palvelustyttö oli mennyt, hän ei heti kohta aloittanut. Lady Valleys, joka juuri oli kuullut yksityiskohtia eräästä seuraelämässä sattuneesta skandaalista, alkoi huolellisen varovaisesti tehdä siitä selvää tyttärelleen — sillä hän tunsi tarvetta tehdä siitä selvää jollekin.
"Äiti", sanoi Barbara äkisti, "Eustace on ollut sairaana. Vaara on nyt ohitse, ja hän voi hyvin." Sitten katsahtaen hämmästyneeseen ladyyn hän lisäsi: "Mrs Noel hoitaa häntä."
Mennyt aikamuoto, missä sairaus mainittiin, ehkäisi alussa lady Valleysin äkillisesti säikähtymästä, mutta Barbaran viime sanat saivat hänet hämilleen. Sen sijaan, että olisi saanut tyydyttää sitä osaa itsestään, mikä pitää häväistysjutuista, hän oli itse joutunut niiden esineeksi, mikä ei ollut koskaan kadehdittavaa. Nainen ei koskaan hoitanut miestä sellaisissa olosuhteissa merkitsemättä tälle miehelle kaikkea, maailman silmissä. Hänen tyttärensä jatkoi: "Minä vein hänet hänen luokseen. Näytti siltä, että muuta ei voinut tehdä — koska hän kaikkineen kaipasi häntä. Kukaan ei tietenkään tiedä tästä mitään, paitsi tohtori ja — Stacey."
"Hyvä Jumala!" mutisi lady Valleys. "Se on saanut hänet paranemaan."
Äidin vaisto lady Valleysissä pelästyi äkisti. "Puhutko totta, Babs?
Onko vaara tosiaankin ohitse? Miten väärin olet tehnyt, kun et ole
aikaisemmin minulle ilmoittanut."
Mutta Barbara ei perääntynyt, ja hänen äitinsä vaipui syviin mietteisiin.
"Stacey on kissa", hän sanoi äkisti. Siihen sievisteltyyn kertomukseen, jonka hän tuosta häväistysjutusta oli esittänyt tyttärelleen, oli sisältynyt tavanmukainen palvelustyttö. Lady Valleys ei voinut nauttia tämän yhteensattuman ironiasta. Nähtyään sitten Barbaran hymyilevän hän sanoi happamesti:
"En näe, mikä tässä on naurettavaa."
"Vain se, kun luulin teidän nauttivan siitä, että sekoitin tähän juttuun Staceyn."
"Mitä! Tarkoitatko sitä, että hän ei tiedä?"
"Hän ei tiedä mitään."
Lady Valleys hymyili.
"Mikä pikkuinen heittiö sinä olet, Babs!" ja lisäsi pahanilkisesti: "Claud ja hänen äitinsä tulevat tänne Whitewaterista Bertien ja Lily Malvezin kanssa, niin että sinun olisi parasta mennä pukeutumaan", ja hänen silmänsä etsivät viekkaasti hänen tyttärensä katsetta, niin että puna nousi tytön poskille.
Kun hän oli mennyt, niin lady Valleys soitti palvelijan ja vaipui mietteisiinsä. Ensiksi hän ajatteli kysyä miehensä neuvoa, sitten hän arveli, että vaitiolo oli kultaa. Koska kukaan muu ei tietänyt kuin Barbara, niin ei ollut syytä tietääkään.
Hänen älykkyytensä ja kokemuksensa käsitti tämän jutun kauaskantavat mahdollisuudet. Ei saanut ottaa yhtä ainokaista harha-askelta. Jos hänellä ei ollut muiden toimia tarkastettavina kuin omat toimensa ja Barbaran, niin paljon vähemmän kompastumisen mahdollisuuksia oli olemassa. Hänen sielussaan oli omituinen, melkein koomillinen ja lähes traagillinen ajatusten ja tunteiden sekoitus, jossa oli maallista viisautta ja äidillistä vaistoa, lämminveristä myötätuntoa kaikkia rakkausasioita kohtaan ja kylmäveristä harkintaa hänen poikansa tulevaisuuden suhteen. Kenties ei ollut vielä liian myöhäistä estää todellista tuhoa, semminkään kun jokaisen piti myöntää, että tuo nainen ei ollut mikään seikkailijatar. Mitä ikänänsä tehtiinkin, niin ei saatu unhottaa, että hän oli hoitanut Miltounia — pelastanut hänet, kuten Barbara sanoi! Häntä piti kohdeltaman kaikella suopeudella ja huomaavaisuudella.
Joudutettuaan vuorostaan pukeutumistaan hän meni tapaamaan tytärtään.
Barbara oli jo pukeutunut ja nojasi ulos ikkunastaan merta kohden.
Lady Valleys alkoi melkein arasti:
"Rakkaani, joko Eustace on ylhäällä vuoteesta?"
"Hänen piti nousta tänään tunniksi tahi pariksi."
"Vai niin. Olisikohan siinä mitään vaaraa, jos sinä ja minä menisimme ja vapauttaisimme mrs Noelin tuosta sairaanhoidosta?"
"Eusty raukka!"
"Niin, niin! Mutta käytähän nyt järkeäsi. Olisiko siitä hänelle vahinkoa?"
Barbara vaikeni. "Ei", hän sanoi, "minä en luule, mutta tohtorin on tässä sanottava sanansa".
Lady Valleys ilmaisi selvää helpotuksen tunnetta.
"Me menemme tietenkin tapaamaan häntä ensin. Eustacen täytyy saada tavallinen hoitaja, niin luulen."
Katsoen huomaamatta Barbaraan hän lisäsi:
"Minä aion olla hyvin kiltti häntä kohtaan, mutta romanttinen ei saa olla, kuten ymmärrät, Babs."
Barbaran huulille ilmestynyt nauru ei rauhoittanut häntä ollenkaan; päinvastoin häntä vaivasi levottomuus tyttärensä suhteen ja tunne siitä, että hän, yhtä hyvin kuin Miltounkin, hoippui jonkun hullutuksen partaalla.
"Kas niin, rakkaani", hän sanoi, "minä lähden alas."
Mutta Barbara viipyi hieman kauemmin tässä sänkykamarissa, missä hän kymmenen päivää sitten oli maannut vääntelehtien siihen asti, kunnes toivottomana meni ulos ja jäähdytti itseään synkässä meressä. Hänen viimeinen kohtauksensa Courtierin kanssa oli sattunut ennen tuoretta kohtausta Harbingerin kanssa, jota hän Valleys Housen juhlassa ei ollut sietänyt kanssaan kahden kesken. Hän tuli alas myöhään.
Samana iltana, rantatiellä, tähtitaivaan alla kuljeskeli kansaa, kaupunkilaisia, viettämässä kahden viikon lomaansa. Kaksittain ja kolmittain, kuuden tai kahdeksan ryhmissä, ne kulkivat lordi Dennisin maita rajoittavan muurin ohi. Heidän hajanainen äänensä ja naurunsa pienien aaltojen huokausten säestämänä kaikui muurin yli Harbingerin, Bertien, Barbaran ja Lily Malvezinin korviin, kun nämä päivällisen jälkeen kulkivat rantaan. Lomallaolijat tuijottivat noihin neljään juhlapukuiseen, heidän yläpuolellaan olevaan olentoon. Heillä oli muuta ajateltavaa kuin näillä, ja he kävivät yhä vaiteliaammiksi illan pimetessä. Nuo neljä nuorta ihmistä olivat myöskin verrattain vaiteliaita. Tässä lämpimässä yössä, joka oli täynnä huokausta, pimeyttä ja tähtiä, oli jotakin, joka ei suosinut puhelua, niin että he erkanivat eri pareiksi ja pyrkivät loittonemaan toisistaan.
Seisoessaan siinä muuria vastaan Harbingerista tuntui siltä, että sanoilla ei ollut mitään tilaa tässä maailmassa. Hänen pahin vihamiehensäkään ei olisi voinut sanoa tätä nuorta miestä romanttiseksi; kuitenkin hänen rinnallaan oleva olento, tämän niskan hohde ja pimeässä näkyvät kalpeat posket tarjosivat hänelle kenties kaikkein selvimmän salaperäisyyden välähdyksen, mitä hän oli koskaan nähnyt. Hänen mielensä, mikä oleellisesti oli käytännöllinen ja luonteeltaan ja tavoiltaan viihtyi parhaiten asiain aineellisessa puolessa, aavisti hämärästi, että täällä, tässä pimeässä yössä, tässä synkässä meressä ja tämän tytön kalpeassa olennossa, tytön, jonka sydän oli hänestä synkkä ja salaperäinen, että täällä oli kenties jotakin — niin, jotakin —, joka oli käsittämätöntä hänen filosofialleen, oli jotakin, joka vei hänet hänen mukavasta kehyksestään jumalalliseen erämaahan. Jos niin olikin, niin se haihtui pian Barbaran hiusten tuoksun vaikutuksesta hänen aisteihinsa ja halusta päästä tästä lumotusta hiljaisuudesta.
"Babs", hän sanoi, "oletteko antanut minulle anteeksi?"
Kääntämättä päätään Barbara vastasi luonnollisen välinpitämättömästi:
"Kyllä — kuten jo teille sanoin."
"Siinäkö kaikki, mitä teillä on sanottavana toverillenne?"
"Mistä sitten puhua — Casettan juoksusta?" Syvällä sisimmässään Harbinger päästi äänettömän kirouksen. Barbarassa oli jotakin ilkeätä, mikä sai hänet käyttäytymään sillä lailla häntä kohtaan! Se oli tuo vekkuli — tuo vekkuli! Ja äkkiä hän sanoi:
"Sanokaapas minulle — —", sitten sanat tuntuivat tarttuvan hänen kurkkuunsa. Ei! Jos jotakin olikin, niin hän oli kernaammin sitä kuulematta. Tässäkin oli rajansa!
Joku rakastavainen pari kulki tuolla alhaalla hyvin äänettömänä, kädet kiedottuina vyötäisten ympärille.
Barbara kääntyi ja läksi kotia kohden.