XII LUKU.
Lady Casterleyn melkein pahanilkinen, Audrey Noelia koskeva "diagnoosi" oli oikea. Tuo hyvässä voinnissa oleva nainen oli jalkeilla ja puutarhassaan, kun Barbara ja hänen isoäitinsä ilmestyivät pienelle portille. Mutta ollen lehmuspuun luona, puutarhan perällä, hän ei kuullut Barbaran ja lady Casterleyn välistä nopeata keskustelua.
"Aiotko kohdella häntä suopeasti, isoäiti?"
"Riippuu asianhaaroista."
"Sinä lupasit."
"Hm!"
Lady Casterley olisi tuskin voinut saada itselleen parempaa esittelijää kuin Barbara oli, jota mrs Noel ei koskaan kohdannut ilman sulaa huvia, jota miellyttävät naiset tuntevat, kun huomaavat jossakin muussa sitä elämäniloa, minkä kohtalo on heiltä itseltään kieltänyt.
Hän tuli heitä vastaan pää hieman kallellaan, mikä ei ollut mitään teeskentelyä, ja seisoi odottaen.
Hämmästymätön Barbara aloitti heti:
"Meillä oli äsken ottelu härän kanssa. Tämä on minun isoäitini lady
Casterley."
Tuon pienen vanhan ladyn käyttäytyminen näiden hyvin kauniiden kasvojen edessä ei ollut niin itsevaltainen ja jyrkkä kuin tavallisesti. Hänen tarkat silmänsä näkivät heti, ettei hän ollut tekemisissä minkään tavallisen seikkailijattaren kanssa. Hän oli kylliksi maailmannainen tietääkseen, että "syntyperä" ei ollut enää sitä, mitä se oli ollut hänen nuoruusvuosinaan, että rahakaan ei ollut enää entisessä arvossaan ja että kauniita kasvoja ja hyviä tapoja ja kirjallisuuden, taiteen ja musiikin tuntemista (mitä saattoi odottaa tältä naiselta) pidettiin usein yhteiskunnallisesti paljon arvokkaampana. Hän oli sentähden sekä varovainen että säyseä.
"Miten jaksatte?" hän sanoi. "Minä olen kuullut teistä puhuttavan. Saammeko istua hetken tässä teidän puutarhassanne? Tuo härkäpä oli aika katala!"
Mutta puhuessaankin hän tunsi levottomasti, että mrs Noelin kirkkaat silmät huomasivat hyvin sen, mitä varten hän oli tullut. Niiden katse oli tosiaankin melkein kyynillinen, ja huolimatta ystävällisestä muminasta hän ei näyttänyt oikeastaan uskovan koko härkään. Se oli tyrmistyttävää. Miksi oli Barbara katsonut sopivaksi viitata koko kurjaan petoon? Ja hän päätti ottaa sitä sarvista.
"Babs", hän sanoi, "meneppäs majataloon ja tilaa minulle sieltä kevyet vaunut. Minä aion ajaa takaisin, sillä minä tunnen itseni hyvin järkkyneeksi", ja kun mrs Noel tarjoutui lähettämään palvelustyttönsä, niin hän lisäsi: "Ei, ei, minun tyttärentyttäreni menee kyllä."
Barbaran mentyä ilkamoisine katseineen lady Casterley taputti kädellään maalaispenkkiä ja sanoi: "Tulkaa ja istuutukaa tähän, minä haluan puhella teidän kanssanne."
Mrs Noel totteli. Lady Casterley huomasi heti itsellään olevan mitä vaikeimman tehtävän suoritettavana. Hän ei ollut uskonut tapaavansa naista, jota ei olisi voinut kohdella vapaasti. Tuolle kirkassilmäiselle naiselle, joka oli pehmeä perin suloisine tapoineen, tuolle niin miellyttävälle olennolle joku saattoi sanoa mitä tahansa, mutta — joku toinen ei! Se oli hirveätä. Ja äkkiä hän huomasi, että mrs Noel istui vallan suorana, yhtä suorana — vieläpä suorempanakin kuin hän itse. Paha enne — hyvin paha! Ottaen nenäliinansa hän vei sen huulilleen.
"Minä luulen", hän sanoi, "että te ette usko härän ollenkaan ajaneen meitä takaa".
"Kyllä minä uskon."
"Todellako? Ah! Mutta minulla on jotakin muuta sanottavaa teille."
Mrs Noelin kasvot värisivät kukkasen tavoin, kun sitä poimitaan. Lady Casterley vei uudestaan nenäliinan huulilleen. Tällä kertaa hän hieroi niitä kovasti. Niistä ei irtaantunut mitään, mikä seikka tuotti hänelle tyydytystä.
"Minä olen vanha nainen", hän sanoi, "älkää panko pahaksenne, mitä minä sanon".
Mrs Noel ei vastannut, vaan katseli suoraan vieraaseensa, josta tuntui äkisti siltä, kuin tämä olisi ollut toinen henkilö. Mitä olikaan noissa kasvoissa, jotka katselivat häntä! Lumoavalla tavalla se muistutti lasta, jota oli loukattu — noine suurine, harmaine silmineen, pehmeine hiuksineen ja ohuine suorine huulineen. Ja häneltä pääsi sysäyksen tavoin:
"Minä en tahdo loukata teitä, ystäväni. Asia koskee minun pojanpoikaani, tietystikin."
Mutta mrs Noel ei osoittanut mitään mielenliikutusta. Ja kiihtymyksen tunne, mikä niin nopeasti valtaa vanhat heidän joutuessaan kosketuksiin odottamattomien tapausten kanssa, tuli lady Casterleyn avuksi.
"Hänen nimensä", hän sanoi, "on joutunut yhteen teidän nimenne kanssa tavalla, mikä tekee hänelle paljon haittaa. Olen varma, että te ette halua tuottaa hänelle vahinkoa."
Mrs Noel ravisti päätään, ja lady Casterley jatkoi:
"En tiedä, mitä kaikkea puhutaankaan sen illan jälkeen, kun teidän ystävänne mr Courtier loukkasi polvensa. Miltoun oli silloin hyvin tyhmä. Te ette ole kenties huomannut sitä."
Mrs Noelin vastaus oli katkeran selvä:
"Minä en tietänyt, että kukaan olisi ollut siinä määrässä huvitettu minun teoistani."
Lady Casterleyltä pääsi vihastunut liike.
"Hyvä Jumala!" hän sanoi, "kaikki tavalliset ihmiset pitävät mielenkiintoisena naista, jonka asema on poikkeuksellinen. Eläessänne yksin, kuten te, joka ette ole leski, te olette sopiva puheenaihe jokaiselle, erittäinkin maalla."
Mrs Noelin syrjäsilmäys, hyvin kirkas ja kyynillinen, näytti sanovan:
"Vieläpä teillekin."
"Minulla ei ole oikeutta udella teidän historiaanne", jatkoi lady Casterley, "mutta jos te esiinnytte salaperäisenä, niin teidän täytyy aavistaa, että sitä selitetään pahimmalla mahdollisella tavalla. Minun tyttärenpojallani on mitä korkeimmat periaatteet, hän ei näe asioita ihmisten silmillä, ja tämän olisi pitänyt tehdä teidät kaksin verroin varovaiseksi, jotta ette saattaisi häntä vaaranalaiseksi, semminkään tällaisena aikana."
Mrs Noel hymyili. Tämä hymy säikähdytti lady Casterleytä. Kätkemällä kaiken se näytti ilmaisevan syvyyttä, voimaa ja joustavuutta. Tuliko tuo nainen koskaan ilmaisemaan itseään? Ja hän sanoi äkisti:
"Vakavammat aikeet ovat tietenkin kysymyksen ulkopuolella."
"Kokonaan."
Tämä sana, joka näytti hyvin sattuvalta, lausuttiin sillä lailla, että lady Casterley ei vähimmässäkään määrässä tietänyt, mitä se merkitsi. Vaikka hän tilapäisesti käyttikin ivaa, hän inhosi sitä toisissa tapauksissa. Kenenkään naisen ei olisi sallittava käyttää sitä aseena! Mutta näihin aikoihin, kun he olivat niin hulluja, että tahtoivat äänioikeutta, kukaan ei tietänyt koskaan, mitä he tahtoivat. Tämä erikoinen nainen ei näyttänyt kuitenkaan kuuluvan heihin. Hän oli naisellinen — hyvinkin naisellinen — senlaatuinen nainen, joka turmeli miehet olemalla liian suloinen heille. Ja vaikka hän oli tullut siinä mielessä, että aikoi ottaa kaikki selville ja tehdä tästä asiasta kerta kaikkiaan lopun, niin hän tunsi suurta huojennusta nähdessään Barbaran tulevan takaisin pienen portin kautta.
"Minä olen nyt valmis kävelemään kotiin", hän sanoi. Ja nousten tuolta maalaispenkiltä hän kumarsi mrs Noelille hieman ivallisesti.
"Kiitos siitä, että olette sallinut minun levätä. Tarjoa minulle käsivartesi, lapseni."
Barbara tarjosi käsivartensa ja hymyili olkansa yli nopeasti mrs Noelille, joka ei kuitenkaan vastannut siihen, vaan seisoi katsellen heidän jälkeensä, silmät hyvin tummina ja suurina.
Ulkona tanhualla lady Casterley asteli eteenpäin hyvin äänettömänä tyynnytellen mielenliikutustaan.
"Entäs nuo vaunut, isoäiti?"
"Mitkä vaunut?"
"Ne, jotka käskit minun tilata."
"Tahdotko sillä sanoa, että otit sanani vakavalta kannalta?"
"En", sanoi Barbara.
"Kas niin!"
He kulkivat pienen matkaa eteenpäin, kunnes lady Casterley sanoi äkisti:
"Hän on syvä."
"Ja synkkä", sanoi Barbara. "Minä pelkään, että sinä et ollut ystävällinen häntä kohtaan."
Lady Casterley katsahti ylöspäin.
"Minä vihaan tätä tapaa", hän sanoi, "joka on päässyt valtaan teidän nuorten kesken, tapaa olla ottamatta mitään vakavalta kannalta. Ei edes härkiä", hän lisäsi, hymyillen julmasti.
Barbara heitti päätään taaksepäin ja huokasi.
"Eikä liioin vaunuja", hän sanoi.
Lady Casterley näki, että hän oli sulkenut silmänsä ja avannut suunsa. Ja hän ajatteli:
"Hän on hyvin kaunis tyttö. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että hän olisi niin kaunis — ja niin uhkamielinen!" Ja lisäsi kuuluvasti:
"Sulje suusi! Saat sinne vielä vaikka itikan!"
He eivät puhuneet enää mitään, ennenkuin saapuivat lehtokujalle.
Siellä lady Casterley sanoi äkisti:
"Kuka on tuo, joka tulee tuolta?"
"Mr Courtier, niin luulen."
"Mitä hän tarkoittaa sillä, tuolla jalallaan?"
"Hän tulee puhelemaan kanssanne, isoäiti."
Lady Casterley pysäytti hänet äkisti.
"Sinä olet kissa", hän sanoi, "viekas kissa. Mutta muistakin, Babs, että minä en kaipaa häntä."
"Etpä tietenkään, rakkaani", mutisi Barbara, "ettekä te saakaan häntä — minä ryöstän hänet teidän käsistänne".
"Mitä sinun äitisi ajatteleekaan", änkytti lady Casterley, "kun on antanut sinun kasvaa tuolla lailla! Sinä olet aivan yhtä paha kuin hän sinun iälläsi."
"Pahempikin!" sanoi Barbara. "Minä näin viime yönä sellaista unta, että saatoin lentää!"
"Jos sinä vain koetat sitä", sanoi lady Casterley julmasti, "niin sinä saat pian ikävyyksiä. Hyvää huomenta, herra, teidän pitäisi olla vuoteessa."
Courtier kohotti hattuaan.
"Tietenkään ei minun pidä olla siellä, missä tekään ette ole!" Ja hän lisäsi synkästi: "Sotahuhut ovat olleet ja menneet!"
"Ah!" sanoi lady Casterley. "Teidän hommanne ovat sitten lopussa. Luultavasti te palaatte nyt Lontooseen." Katsoen äkisti Barbaraan hän näki, että tytön silmät olivat puoleksi suljetut ja että hän hymyili. Ja lady Casterleystä tuntui myöskin — vai oliko se vain kuvittelua? — että hän pudisti päätään.