XII LUKU.
Miltoun, jonka rakenne oli samanlaista terästä kuin lady Casterleynkin, toipui hyvin pian. Ja kun hän alkoi tuntea mielenkiintoa ruokaa kohtaan, seitsemäntenä päivänä, hänen sallittiin matkustaa Sea Houseen Barbaran hoitamana.
Nuo kaksi viettivät aikansa pienessä kesähuvilassa lähellä merta, loikoillen rannikolla rantapatojen juurella, ja kun Miltoun vahvistui, niin he ajelivat autolla ja kuljeksivat hietasärkillä.
Barbarasta, joka piti häntä tarkoin silmällä, hän näytti kyllin rauhalliselta nauttiessaan luonnosta, mikä oli välttämätön tasapainon saavuttamiseksi menneiden viikkojen taistelun ja riutumisen jälkeen. Kuitenkaan hän ei päässyt kokonaan eroon tuosta omituisesta tunteesta, että Miltoun ei tosiasiallisesti ollut siellä ollenkaan. Katsella häntä oli samaa kuin katsella asumatonta taloa, joka odotti asukkaita.
Kahteen viikkoon Miltoun ei viitannut sanallakaan mrs Noeliin, kunnes viimeisenä aamuna merenrannalla hän sanoi omituisesti hymyillen:
"Tämä saa melkein uskomaan Audreyn oppiin, että vanhat jumalat eivät ole kuolleet. Näetkö sinä niitä koskaan, Babs, tai oletko sinä tylsä, kuten minäkin?"
Varmastikin noissa aalloissa, jotka vedenneidon tavoin harmaine, hajallisine hiuksineen heittäytyivät maan syliin, oli vanhaa pakanallista viehätystä, haihtumatonta iloa, kiihkeätä, pehmeätä, ikuisen kohtalon hyväksymistä, ihmeellistä luottamusta suuttumattomaan elämän salaperäisyyteen.
Mutta Barbara, joka oli tapansa mukaan hämillään hänen äänensä johdosta ja sen johdosta, että oli upotettu outojen ajatusten vesiin, ei keksinyt mitään vastausta.
Miltoun jatkoi:
"Hän sanoo myöskin, että me voimme kuulla Apollon laulavan. Mitäs, jos koettaisimme?"
Mutta he kuulivat vain meren huokauksen ja tuulen suhinan tamariskipensaissa.
"Ei", mutisi Miltoun lopulta, "hän yksinään voi kuulla sen".
Ja Barbara näki vielä kerran hänen kasvoillaan tuon katseen, joka ei ollut synkkä eikä kärsimätön, vaan sellainen, joka oli asumaton ja odottava.
Barbara läksi Sea Housesta seuraavana päivänä liittyäkseen äitiinsä, joka, oltuaan Cowesissa ja Gloucesterin herttuattaren luona, oli jälleen kaupungissa, odottamassa parlamentin hajaantumista, ennenkuin lähtisi Skotlantiin. Ja samana iltapäivänä tuo tyttö meni tapaamaan mrs Noelia. Tällä vieraskäynnillä häntä ei niin paljon liikuttanut myötätunto kuin levottomuus ja outo uteliaisuus. Nyt kun Miltoun oli jälleen terve, hän oli hyvin hämillään Oliko hän tehnyt virheen kutsuessaan mrs Noelin hoitamaan häntä?
Kun hän astui pieneen seurusteluhuoneeseen, niin Audrey istui ikkunakomerossa, kirja polvillaan. Siitä seikasta päättäen, että se oli avoinna sisällysluettelon kohdalta, mrs Noel ei ollut lukenut liian suurella mielenkiinnolla. Hän ei näyttänyt kiihtyvän vieraan ilmestymisestä, eikä hänessä ollut mitään intoa kuulla uutisia Miltounista. Mutta tuo tyttö ei ollut ollut viittakaan minuuttia huoneessa, kun tuli ajatelleeksi: "Miksi! Hänellä on samanlainen katse kuin Eustacellakin!" Mrs Noel oli myöskin tyhjän talon kaltainen, hän ei ollut kärsimätön, tyytymätön tai surullinen — hän vain odotti! Tuskin Barbara oli mielipahakseen oivaltanut tämän, kun Courtierin tulo ilmoitettiin. Johtuiko tämä ehdottomasta yhteensattumasta vai harkinnasta, mikä oli saattanut hänen, Courtierin, puolelta aiheutua Sea Housesta lähetetystä kirjeestä — missä sanottiin, että Miltoun voi jälleen hyvin ja että hän, Barbara, tuli kaupunkiin ja aikoi käydä kiittämässä mrs Noelia — ei ollut selvää, eivätkä hänen omat mielialansakaan olleet selviä, ja hän veti kasvoilleen tuon panssaroidun katseen, jota, sikäli kuin hän arveli, Courtier ei kenties voinut sietää. Heidän kätellessään Courtierin kasvot olivat joka tapauksessa hyvin punaiset. Hän oli tullut, kuten hän sanoi mrs Noelille, heittämään hyvästit. Hän matkustaisi varmasti seuraavalla viikolla. Taistelu oli syntynyt, kumoukselliset olivat vähälukuisempia. Hänen olisi tosiaankin pitänyt olla siellä jo aikaa ennen! Barbara oli mennyt ikkunan luokse. Hän kääntyi äkisti ja sanoi:
"Tehän saarnasitte rauhaa kaksi kuukautta sitten!"
Courtier kumarsi.
"Me emme ole kaikki täysin johdonmukaisia, lady Barbara. Noilla onnettomilla on pyhä asia puolustettavanaan."
Barbara ojensi kätensä mrs Noelille.
"Te vain luulette heidän asiansa pyhäksi, siksi, että he sattuvat olemaan heikkoja. Hyvästi, mrs Noel. Maailma on tarkoitettu vahvoille, eikö niin!"
Hän sanoi tämän loukatakseen Courtieria, ja tämän äänestä hän kuuli, että noilla sanoilla oli ollutkin sellainen vaikutus.
"Johan nyt, lady Barbara, sen olette kuullut äidiltänne, se ei ole teidän mielipiteenne!"
"Kyllä vain on. Hyvästi!" Ja hän meni ulos.
Hän oli sanonut Courtierille, ettei nähnyt mielellään hänen lähtevän — ainakaan vielä. Ja kuitenkin hän läksi!
Mutta tuskin hän oli päässyt ulos tämän oudon purkauksensa jälkeen, kun hän jo puri huuliaan vihoissaan ja tuntien itsensä onnettomaksi. Courtier oli ollut raaka häntä kohtaan, ja hän samoin häntä kohtaan. Silläkö lailla he olivat heittäneet hyvästit! Sitten astuessaan päivänvaloon hän ajatteli: "No niin, hän ei siitä välitä, ja minä olen varma siitä, etten minäkään!"
Hän kuuli äänen takanaan sanovan:
"Saanko toimittaa teille ajurin?" ja heti kohta tuo vaikea tunne alkoi hävitä, mutta hän ei katsahtanut taakseen, hymyili vain ja pudisti päätään, tehden Courtierille tilaa katukäytävällä.
Mutta vaikka he kävelivät, niin he eivät aluksi puhuneet mitään. Barbarassa heräsi kiusoittava piru, joka tahtoi tietää, mitä tunteita tosiaan oli Courtierin kunnioittavaan vakavuuteen kätkettynä. Se tahtoi saada hänet osoittamaan, minkä verran Courtier tosiaankin välitti hänestä. Barbara katseli kainosti alas, mutta salli hymyn väreillä huulillaan. Hän tiesi myöskin poskiensa hehkuvan, eikä ollut siitä suruissaan. Pitikö hänen jäädä ilman mitään — mitään — pitikö Courtierin lähteä pois — ilman — —. Ja hän ajatteli: "Hänen täytyy sanoa jotakin! Hänen täytyy näyttäytyä minulle ilman tuota hänelle niin ominaista hirveätä ivaa!"
Hän sanoi äkisti:
"Nuo kaksi odottavat — jotakin täytyy tapahtua!"
"On luultavaa", sanoi Courtier vakavasti.
Sitten Barbara katsahti häneen — häntä huvitti nähdä hänen värisevän, aivan kuin hänen katseensa olisi tunkeutunut häneen. Ja hän sanoi pehmeästi:
"Ja minä luulen, että he ovat aivan oikeassa."
Barbara tiesi nuo sanat huolimattomiksi eikä välittänyt suuria siitä, mitä ne merkitsivät, mutta hän tiesi, millaisen kapinan ne tulivat nostamaan Courtierissa. Hän näki sen myöskin hänen kasvoistaan ja sanoi pienen vaitiolon jälkeen:
"Onni on suuri asia", ja pehmeän vallattomasti: "Eikö niin mr
Courtier?"
Mutta kaikki iloisuus oli hävinnyt Courtierin kasvoilta, jotka olivat muuttuneet melkein kalpeiksi. Hän kohotti kätensä ja antoi sen vaipua. Silloin Barbara kävi surulliseksi. Näytti siltä, kuin Courtier olisi pyytänyt häntä säästämään häntä.
"Mitä siihen tulee", sanoi Courtier, "meidän täytyy onnettomuudeksemme ottaa vastaan niin ilot kuin surutkin. Mutta elämä on välistä peloittavan hauskaa."
"Kuten nytkin?"
Courtier katsahti häneen lujan vakavasti:
"Kuten nytkin."
Äärimmäinen masentuneisuus valtasi Barbaran. Courtier oli hänelle liian vahva — hän oli Don Quixotemainen — hän oli vihattava! Ja päättäen olla sitä osoittamatta, tahtoen olla ainakin yhtä vahva kuin hän, hän sanoi tyynesti:
"Nyt minä luulen, että ajuri olisi tarpeen!"
Kun Barbara oli autossa ja Courtier seisoi hattu koholla, niin Barbara katsahti häneen tavalla, jonka vain naiset taitavat, niin että Courtier ei tietänyt hänen edes katsoneen.