XIV LUKU.
Sussexin särkkien kielekkeellä, Nettlefoldin lähellä, oli pyökkilehto. Matkustaja, joka astuu sinne kuumasta ja auringonvalosta, riisuu henkensä kengät sen pyhyyden edessä ja, saavuttuaan sen keskelle, istuutuu lauhduttamaan otsaansa hiljaisessa ilmassa. Sillä näiden oksien alla auringonvalon kukkaset ovat harvinaisia ja kalpeita, mitkään hyönteiset eivät humise, ja linnut ovat melkein mykkiä. Lähellä reunapuita maidonvalkeat lampaat ovat hiljaisena laumana, varjossa. Täällä, ketojen ja ihmisasumusten, ihmisten levottoman hyörinän ja pyörinän ja heidän puheensa sorinan yläpuolella matkustaja tuntee juhlallisuuden. Kaikki tuntuu ilmaisevan jumaluutta — hänen yläpuolellaan liikkuvat suuret, valkeat pilvet, oksain kaipaava mumina ja etäinen meri. Ja hetkeksi hänen levottomuutensa ja pelkonsa tuntee Jumalan rauhan.
Niin kävi Miltouninkin, kun hän tuli tähän temppeliin kolmen päivän perästä tuon kiihkeän yön jälkeen, kuljettuaan tuntikaupalla yksinään, täynnänsä ristiriitoja. Noina kolmena päivänä nousuvesi oli kuljettanut häntä mukanaan; ja nyt, irtaannuttuaan Lontoosta, missä ajatteleminen oli mahdotonta, hän oli tullut tänne yksinäisyyteen kävelemään ja miettimään uutta asemaansa.
Sillä tämän aseman hän huomasi hyvin vakavaksi. Asiain nykyisellään ollessa ei voinut olla kysymystäkään perääntymisestä. Audrey oli hänen, ja hän, Miltoun, oli hänen, se oli päätetty asia, mutta mitä oli hänen tehtävä? Mitään tilaisuutta ei ollut olemassa saada Audreytä vapaaksi. Hänen aviomiehensä mielestä avioliitto ei näyttänyt missään olosuhteissa purettavalta. Miltouninkaan mielestä avioero ei voinut tehdä asiaa helpommaksi, hän kun uskoi, että he, hän ja Audrey, olivat syyllisiä ja että syylliset eivät voineet mennä naimisiin. Oli totta, että Audrey ei pyytänyt mitään muuta kuin saada kuulua hänelle salaisesti, ja tähän olisivat useimmat miehet, sen hän tiesi, tyytyneet, ajattelematta mitään muuta. Ei ollut olemassa mitään asiallista syytä, miks'ei hänkin olisi voinut menetellä sillä tavalla ja ylläpitää muuttumattomana muun elämänsä kulun. Se olisi ollut helppoa, tavallista. Eikä Audreykään itsensäunhottavine ominaisuuksineen tulisi olemaan onneton, sen hän tiesi. Mutta omatunto oli Miltounissa hirveä ja ankara voima. Hänen sairautensa hulluudessa se oli muuttunut noiksi suuriksi kasvoiksi, jotka olivat peittäneet hänet. Ja vaikkakin hänen toipumisensa aikana kaikenlainen taistelu oli tauonnut, niin nyt, kun hän oli antanut perään intohimolle, omatunto oli uudestaan asettunut hänen sydämeensä uudessa synkässä muodossa. Hänen täytyi ja hän tahtoi ilmoittaa asian Audreyn puolisolle. Mutta vaikka tämä ei aiheuttaisikaan mitään julkista häväistysjuttua, niin saattaisiko hän jatkuvasti pettää niitä, jotka, jos tuosta luvattomasta rakkaudesta tietäisivät, eivät enää sallisi hänen olla heidän edustajanaan? Jos tiedettäisiin, että Audrey oli hänen rakastajansa, niin hän, Miltoun, ei voisi enää säilyttää asemaansa julkisessa elämässä — eikö hänen pitäisi sen tähden kunnian miehenä jättää se? Yötä ja päivää häntä kiusasi ajatus: Miten minä voin, uhmatessani auktoriteettia, vaatia muita sitä kunnioittamaan? Miten minä voin jäädä julkiseen elämään?— Mutta jos hän ei jäänyt, niin mitä tuli hänen tehdä? Tuo elämäntapa oli hänen veressään, hän oli syntynyt siihen ja kasvatettu sitä varten eikä ollut ajatellut mitään muuta poikavuosistaan alkaen. Ei ollut olemassa mitään muuta toimintaa, joka olisi voinut pidättää häntä hetkeäkään — hän näki selvään, että olisi tullut erotetuksi koko olemassaolosta.
Taistelu raivosi hänen ylpeässä ja vääntyneessä hengessään, mikä otti kaikki niin ankaralta kannalta — hänen luonteensa kun niin ehdottomasti vaati häntä pysymään työssään ja käyttämään voimansa hyödyllisesti, hänen omatuntonsa kun taas sanoi hänelle yhtä painavasti, että jos hän tahtoi nojata auktoriteettiin, niin hänen täytyi myöskin itse sitä totella.
Hän astui plataanilehtoon mitä kurjimmassa tilassa, kapinoiden sitä pulmaa vastaan, minkä kohtalo oli hänen eteensä pannut, haluten nousta intohimoa vastaan, mikä pakotti hänet luopumaan joko urastaan tahi itsekunnioituksestaan, tuntien taas tunnonvaivoja sen johdosta, että oli hetkenkään verran katunut, rakkauttaan tuota hentoa olentoa kohtaan. Luciferin kasvot eivät olleet synkemmät eivätkä enemmän kiusaantuneet kuin Miltounin kasvot tuossa lehdon hämyssä, niiden kuningaskuntien yläpuolella, joiden vuoksi hänen kunnianhimonsa ja omatuntonsa taistelivat keskenään. Hän heittäytyi maahan puiden väliin ja, ojentaen kätensä, kosketti sattumalta kuoriaista, mikä konttasi paljaalla maalla. Jokin lintu oli saanut sen vioitetuksi. Hän otti tuon pienen olennon käteensä. Se ei varmastikaan voinut enää tehdä työtä, mutta siltä puuttui kyky ymmärtää tulevaista kohtaloaan. Tuo kuoriainen ei tietenkään tietänyt elämäänsä menneeksi, kuten hän olisi, jos hänen liikuntakykynsä olisi hävitetty. Hän olisi tietänyt itsensä muiden vastukseksi, jos hänen voimansa olisi riistetty häneltä. Tämä ajatus tuotti tuskaa. Miksi hänen oli sallittu tavata hänet, rakastaa häntä ja saada vastarakkautta? Mikä oli tehnyt hänet niin varmaksi ensi hetkestä alkaen, jos Audrey ei ollut tarkoitettu hänelle? Jos hän eli vaikka sadan vanhaksi, hän ei tullut enää tapaamaan ketään toista. Miksi piti hänen rakkautensa vuoksi haudata miehellinen voimansa ja tahtonsa? Jos Jumalan suunnitelmissa ei ollut enemmän johdonmukaisuutta kuin tässä, niin miks'ei hän voinut olla epäjohdonmukainen. Miks'ei hän voinut pitää kiinni auktoriteetista ja elää ilman sitä! Miksi piti hänen tukahduttaa kykynsä johdonmukaisuuden vuoksi, mitä ei ollut olemassakaan! Tämä oli tosiaankin suurempaa hulluutta kuin koko hullu maailma!
Lehdon hiljaisuudessa hänen ajatuksensa eivät saaneet mitään vastausta, jollei oteta lukuun kyyhkysen kuherrusta ja lampaan heikkoa määkimistä, kun se astui taas päivänvaloon. Mutta vähitellen tuo rauhallisuus hiipi Miltounin sydämeen. "Onkohan haudassa tällaista?" hän ajatteli. "Ovatko nuo puiden oksat mustaa maata minun päälläni? Onko tuo niissä oleva ääni sitä ääntä, mitä kuolleet kuulevat, kun kukat kasvavat ja tuuli kulkee niiden välitse? Ja onko tämän maan tuntu samanlaista kuin kuollut tuntee maatessaan ja katsellessaan ylös ikuisesti olemattomuuteen? Eikö elämä ole muuta kuin painajainen, muuta kuin unta, ja eikö tämä ole todellisuutta? Miksi minun raivoni, minun vähäpätöinen tuleni leiskuu sinne ja tänne, jos ei ole olemassa todellisesti mitään tuulta, vaan ainoastaan ilmaverho ja nämä auringonkukat, jotka ovat pudonneet minun päälleni! Miks'ei minun henkeni saa levätä, sen sijaan että se repii itsensä raivossaan, miks'en minä tyynny odottamaan todellisuutta, jonka varjoa tämä on vain!"
Hän makasi tuskin hengittäen, katsellen liikkumattomia lehtiä, joiden välistä taivaan helmet tirkistelivät.
"Eikö rauha riitä?" hän ajatteli. "Eikö rakkaus riitä? Eikö minua voida sovittaa, kuten naista? Eikö tämä ole pelastusta ja onnellisuutta? Eikö kaikki muu ole vain 'ääntä ja raivoa, mikä ei merkitse mitään'?"
Ja ikäänkuin peläten kadottavansa tämän ajatuksen hän nousi ja riensi ulos lehdosta.
Koko maaseutu ketoineen ja metsineen, kalpeiden teiden halkomana, hohti iltapäivän auringossa. Täällä ei ollut mitään villiä, tuulenraastamaa, punaisen ja purppuran väristä, harmaiden kallioiden vartioimaa maata, ei mitään tuulten ja villien jumalien kotia. Kaikki oli kirkasta ja hopeankultaista. Hiirihaukan räikeän, valittavan äänen asemesta näkymättömät leivoset lauloivat rauhallisuuden ylistykseksi. Vieläpä merikin näytti lepäävän maan kupeella — mikään seikkaileva henki ei näyttänyt pyyhkivän sen rantaa siivillään.