II LUKU.

Päivällistä syödessä — ja sen jälkeen.

Päivällispöydässä Willy ja Toddy esiintyivät puhtaissa pukimissa ja kasvotkin olivat päässeet oikeuksiinsa. Willy istuutui avutta pöytään, mutta Toddy sysäsi kauvas pöydästä korkean tuolinsa, ja kapusi siihen istumaan huutaen:

"Pittä jalat pöydän alle."

Täydelleen käsittäen, että tämä huomautus merkitsi pyyntöä siirtää tuoli pöydän luokse, täytin sen heti. Palvelustyttö kaatoi minulle lasiin viiniä ja pojille vettä. Senjälkeen hän hävisi. Mielipahakseni muistui mieleeni, ettei Helenan luona koskaan ollut palvelijaa ruokailuhuoneessa aterian aikana muuten kuin juhlatilaisuuksissa. Hänellä oli näet käsitys, että palvelijat ystävilleen ja tuttavilleen juoruilevat kuulemiansa perhepiirin yksityiskeskusteluja. Periaatteessa olin täydelleen samaa mieltä hänen kanssaan, mutta noiden periaatteiden käytännössä toteuttaminen tuotti minulle enemmän kärsimystä kuin mitkään muut periaatteet tätä ennen, nyt, kun minulla oli nuo kaksi pientä ahmattia huolehdittavinani. Mutta eihän siinä mikään auttanut. Kohtalooni alistuen vain nakutin pöytään ja kumarsin päätäni sanoen: "Herra opeta meitä kiitollisuudella nauttimaan mitä meille nyt suot." Sitten kysyin Willyltä halusiko hän leipää vaiko keksiä.

"Mutta — emmehän ole lukeneet ruokalukua", sanoi hän.

"Luinhan jo, Willy", sanoin minä, "etkö kuullut?"

"Tarkoitatko sitä äskeistä?"

"Tarkoitan."

"Minä en pidä sitä minään ruokalukuna. Isä ei koskaan lue sellaista ruokalukua."

"No, mitä isä sitten sanoo, jos saan kysyä", utelin jo vähän sulaen.

"Isä sanoo: 'Hyvä Jumala, me kiitämme Sinua tästä ruuasta, armollisesti muista tänään kaikkia nälkäisiä ja tarvitsevia Kristuksen tähden, amen.' Niin hän sanoo."

"Se on aivan sama asia, Willy."

"Mutta minä en usko sitä. Ja eihän Toddykaan ole ehtinyt lukea omaa rukoustaan. Sitäpaitsi en usko, että Taivaan Jumala pitää tuollaisesta rukouksesta."

"Kyllä hän varmaankin pitää, poikaseni. Kyllä hän ymmärtää mitä me ihmiset tarkoitamme."

"Mitenkä Hän voi ymmärtää, mitä Toddy tarkoittaa, kun hän ei ole saanut ollenkaan lukea siunaustaan."

"Tahdon lukea tiunaukteni", ulvoi Toddy.

Enempää ei tarvittu. Yksi ainoa aikaisempi erimielisyys Toddyn kanssa oli opettanut minua kunnioittamaan tuon nuoren herrasmiehen luonteen lujuutta. Niinpä siis vain taivutin pääni ja toistin Willyn opettaman isän ruokaluvun. Willy täydensi siinä, missä muistini petti. Samassa silmänräpäyksessä kun aloitin ruokalukuni, rupesi Toddy nopeasti lukea sopertamaan ja heti kun olin lausunut "amen", nosti hän päänsä ja sanoi ilmeisellä tyytyväisyydellä:

"Latketin tiunaukteni kahdetti."

Willy sanoi juhlallisesti:

"Luulen, että nyt olemme valmiit aloittamaan." Päivällinen oli erinomainen, mutta noiden hirveitten lasten ruokahalun tähden kadotin haluni käydä ruokaan todenteolla käsiksi. Pian jätin heidät. Kutsuin palvelustytön ja käskin hänen pitämään huolta siitä, että pojat söisivät tarpeeksi ja että pian pääsisivät levolle. Itse sytytin sikaarin ja läksin kävelylle puutarhaan. Ruusut kukkivat parhaillaan, kuusamain tuoksu täytti ilman, rhododendron-pensaat eivät vielä olleet kuihtuneet ja monissa lempikukissani oli jo suuret nuput. Tunnustan, että huolellisesti tarkastin puutarhan nähdäkseni miten kauniin kukkakimpun saisin kokoon neiti Maytonille. Olin niin ihastunut näkemääni, että halusin heti paikalla ryhtyä työhön. Mutta sovinnaisuussäännöt eivät sallineet tuollaista kiirehtimistä. Kuljin käytävää ylös, toista alas kädet selän takana, kasvot tuoksuvan savupilven peittäminä, mietteissäni ja unelmoiden. Tuumin, oliko mitään järkeä kukkaiskielessä, josta mielettömät kirjailijat joskus mainitsevat. Olisinpa ollut iloinen, jos sillä olisi ollut. Mahtoiko neiti Mayton ymmärtää sitä! Kuvittelin, että joka tapauksessa kykenin sommittelemaan kukkakimpun sellaisella aistilla, että se vaateliaimmankin naisen makua tyydyttää. Ja Alice Maytonille halusin saada, jotakin niin hienon hienoa, että hänen kasvonsa varmaan kirkastuisivat, kun hän saisi kukkatervehdykseni. Kuvittelin, kuinka hänen sinisenharmaat silmänsä loistaisivat, poskille leviäisi puna, ei hempeämielisyyden, vaan todellisen ihastuksen puna, miten hänen ankarapiirteiset huulensa hieman avautuisivat ja paljastaisivat suun ympärillä pehmeän piirteen, joka niin harvoin oli havaittavissa, hän kun aina niin täydellisesti hallitsi kasvojensa ilmeet. Minä — minä, selväjärkinen, edistyvä liikemies toivoin kun toivoinkin voivani irtautua kaikista yhdeksännentoista vuosisadan etuisuuksista ja mukavuuksista ja tulla henkiolennoksi, joita ainoastaan hupsut tytöt ja haaveelliset kirjailijat kuvittelevat, ja saavani olla näkymättömänä läsnä kun kukkaseni kohtaavat tuon hienostuneimman niistä ainoista kukista, mitä suurkaupungit tuottavat. Mitä kukkaa hän enin muistuttaa? Liljaa? — ei, se on liiaksi, ei juuri liiaksi rohkea, mutta liiaksi, liiaksi, en keksinyt oikeaa sanaa, mutta ainakaan se ei ollut sana rohkea. Ruusua? Ei tuota loistavaa, mutta silmiinpistävää rönsyruusua eikä ujoa, siroa, ilmavaa teeruusua sulavine värivivahduksineen. Ehkäpä ihanaa Gloire de Dijonia, tuota ankaraa, voimakasta ja varmaa keskellä hennompaa sisarusparvea, mutta samalla niin sopusuhtaista ja kaunismuotoista, ylevää, epämääräisissä värivivahteluissaan lumoavaa, joka hurmaa kaikki ja viekottelee ihailijansa yhä uudelleen ja uudelleen luokseen täydellisyydellään — muuttumattomalla loistollaan.

"Ah-h-h-h-ee-oo-" kaikui ikkunasta pääni päällä. Sitten kuului huuto — "Harry eno" äänellä, jonka tunsin Willyn ääneksi. En vastannut. On hetkiä, jolloin sielussamme väreilee sointuja, jotka eivät sovi lasten kuultaviksi. "Haarryy-eenoo", kertasi Willy. Kuulin kuinka kierrekaihdin laskettiin ylös. Sitten Willy selitti:

"Harry eno, tahdomme, että tulet kertomaan meille satuja." Katsahdin ylös, ja olin juuri antamaisillani tuiman, kieltävän vastauksen kun näin ikkunassa tutut, mutta samalla vieraat kasvot. Saattoivatko nuo suuret, haaveelliset silmät, tuo kaunis suu, tuo henkevä ilme olla Willyn. Varmaankin — —? tuo yläilmoihin pyrkivä nenä, nuo tavattoman suuret korvat eivät olleet kenenkään muun. Käännyin äkkiä, ja menin sisälle. Portaissa oli minua vastassa kaksi pientä valkopukuista olentoa, joista suurempi huomautti:

"Tahdomme, että kerrot meille satuja, isä tekee niin aina iltaisin."

"No, hypätkääs vuoteeseen. Mistä saduista pidätte?"

"Voi, kerro Joonaasta", sanoi Willy.

"Kejjo Joonaatta", toisti Toddy.

"Joona istui eräänä päivänä ulkona auringonpaisteessa. Silloin kasvoi äkisti maasta pensas, joka pian tuli niin suureksi, että se loi hänelle varjoa. Sitten kaikki taas hävisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin."

Syvä hiljaisuus vallitsi hetkisen. Sitten Willy loukkaantuneena huomautti:

"Ei tuo ollut ollenkaan Joonaasta. Minäpä osaan kertoa hänestä."

"Osaatko?" sanoin. "No, sittenhän sinä oletkin niin hyvä ja autat minua."

"Mitä?"

"Jos osaat kertoa Joonaasta, niin tee se. Olisi todellakin hauska kuulla."

"Kerran Jumala käski Joonaan menemään Niniven kaupunkiin ilmoittamaan ihmisille, että he olivat kaikki pahoja. Mutta Joona ei tahtonut mennä, vaan istui haahteen, joka purjehti Joppeen. Sitten nousi kova myrsky ja satoi ja tuuli ja aallot olivat talon korkuisia. Ja merimiehet olivat vakuutettuja siitä, että haahdessa oli joku, josta Jumala ei pitänyt. Ja sitten Joona sanoi, että hän varmaankin on juuri sellainen. Niin he ottivat Joonaan ja heittivät hänet mereen, mutta minun mielestäni se oli pahasti tehty, sillä Joonahan oli puhunut totta. Ja suuri valaskala tuli uiden ja se oli hirveästi nälissään, sillä kaikki pikku kalat joista se pitää pakenivat pohjaan, kun myrsky nousi ja valaskalat eivät voi mennä pohjaan, sillä niiden täytyy tulla ylös hengittämään, mutta sitä ei pikku kalojen tarvitse tehdä. Ja Joona näki, että valaskalan sisässä oli pimeää, eikä siellä ollut tulta, ja siellä oli märkää, eikä hän voinut kuivata vaatteitaan, sillä siellä ei voinut niitä ripustaa mihinkään, ja siellä ei ollut ikkunoita, mistä katsella ulos, ei mitään syötävää, eikä mitään, eikä mitään, eikä mitään. Niin hän rukoili Jumalaa päästämään hänet ulos ja Jumala sääli häntä ja antoi valaskalan mennä aivan lähelle rantaa, ja Joona hyppäsi suoraan ulos valaskalan suusta. Kyllä hän mahtoi olla iloinen. Ja sitten hän meni Niniven kaupunkiin ja teki, mitä Jumala oli käskenyt. Ja se hänen olisi pitänyt heti tehdä, jos olisi ymmärtänyt omaa parastaan."

"Ymmäjtänyt omaa pajattaan", tuki Toddy veljensä väitettä.

"Kejjo meille toinen kejtonut."

"Ei laula meille laulu", pyyteli Willy.

"Laula meille laulu", toisti Toddy.

Koetin muistella jotakin sopivaa laulua, mutta ainoa, joka johtui mieleeni, oli M'Appari. Lauloin siitä nuorelle kuulijakunnalleni useita säkeistöjä. Willy keskeytti laulamiseni sanoen:

"En usko että tuo on hyvä laulu."

"Kuinka niin, Willy?"

"Koska en ymmärrä siitä sanaakaan."

"Laula laulu 'Gory, gory, halleluija'", pyysi Toddy. Taipuvaisena tottelin. Tuo vanha sävel kiehtoi minut ihmeellisesti. Olin kuullut sitä pikku poikana usein laulettavan ulkoilma-jumalanpalveluksissa ja neekeri asunnoissa kaukaisessa lännessä. Senjälkeen olen kuullut sitä monin paikoin mitä erilaisimmissa olosuhteissa. Ja kaikki nuo muistot valtasivat minut kokonaan laulaessani tuota laulua. Ja ehkäpä tietämättäni innostuin sitä toistamaan, koskapa Willy huomautti:

"Älä laula ijänkaiken tuota samaa, Harry eno, sinä laulat niin kovasti, että aivan päähäni koskee."

"Pyydän anteeksi, Willy", sanoin. "Hyvää yötä."

"Joko menet, Harry eno? Et ole kuunnellut iltarukouksiamme. Isä teki sen aina."

"No, anna tulla sitten."

"Sinun täytyy sanoa edellä", sanoi Willy, "niin isä aina teki."

Minä luin virsikirjasta pyhän Chrysostomin rukouksen. Tuskin oli ehtinyt "ameneen" kun Willy jo huomautti:

"Isä ei puhu mitään tuollaisista asioista. En luule, että tuo on oikein hyvä rukous."

"Lueppas sinä sitten hyvä rukous, Willy."

Willy sulki silmänsä ja alensi äänensä hyvin nöyräksi. Hänen kasvonsa olivat kuin nukkuvan enkelin. Hän alkoi:

"Rakas Jumala, me kiitämme Sinua koko tästä hauskasta päivästä, ja toivomme, että kaikilla pikku pojilla kaikkialla on myöskin ollut hauskaa. Suojele meitä ja kaikkia muita ensi yönä, äläkä salli mitään pahaa tapahtua. Niin, ja sitten on Harry enolla rintasokeria matkalaukussaan, niin hän ainakin sanoi rattailla. Me kiitämme Sinua siitä, että olet antanut Harry enon tulla tänne meille, ja me toivomme, että hänellä on paljon rintasokeria. Ja me rukoilemme Sinua, pidä huolta kaikista pikku pojista ja tytöistä, joilla ei ole isää ja äitiä, eikä Harry enoa, eikä rintasokeria, eikä vuoteita, missä nukkua. Ja ota meidät kaikki kuoltuamme taivaaseen Kristuksen tähden. Amen. Anna nyt meille rintasokeria, Harry eno."

"Hiljaa Willy, eikö Toddykin lue rukousta?"

"Kyllä, anna kuulua, Toddy."

Toddy sulki silmänsä ähki ja väänteli, hengitti nopeasti ja kuuluvasti, ikäänkuin rukouksen lukeminen etupäässä olisi ollut ruumiillinen ponnistus. Vihdoin hän aloitti:

"Jakat Jumala, älä anna minun olla paha ja vajjele äitiä ja itää ja Willyä ja itoitää ja molempia itoäitejä ja kaikkia hyviä ihmitiä tättä talotta ja kaikkia muitakin ja minun nukkeani. A-a-a-men!"

"Anna meille nyt rintasokeria", sanoi Willy ja Toddy toisti kaikuna pyynnön tapansa mukaan.

Nopeasti otin rintasokerin esille matkalaukustani ja annoin kappaleen kumpaisellekin heidän sanomattomaksi riemukseen. Toistamiseen sanoin hyvää yötä.

"Ethän antanut meille lantteja", sanoi Willy. "Isä antaa meille joka ilta jonkun lantin, jonka saamme pistää säästölaatikkoomme."

"Minulla ei nyt satu olemaan rahaa mukanani, odota huomiseen."

"Tahdomme juotavaa."

"Pyydän Maggien tuomaan teille."

"Tahdon nukkeni", sopersi Toddy.

Löysin solmuun sidotut käsiliinat nostin, joskin vastenmielisesti ylös nuo likaiset rievut ja heitin ne vuoteeseen.

"Nyt tahdon nähdä pyöjien pyöjivän", sanoi Toddy. Syöksyin ulos huoneesta ja läimäytin oven perässäni kiinni. Katsoin kelloani, se oli puoli yhdeksän. Olin ollut puolitoista tuntia noiden hirveitten lasten luona. Mutta olivatpa he sentään hauskoja, ja huolimatta siitä, että olin heihin kerrassaan harmistunut — nauroin. Mutta jos he nyt rupesivat tällä tavoin anastamaan aikaani, milloinka sitten saisin aikaa lukemiseen. Otin matkalaukusta Fisken "Kosmillisen Filosofian", menin alas kirjastoon, sytytin sikaarin ja aloin lukea lukulampun valossa. Tuskinpa olin päässyt alkuun, kun jo kuulin pikku askelia ja näin edessäni vanhemman sisarenpojistani. Jokainen piirre hänessä ilmaisi pettymystä, melkeinpä moitetta, kun hän puhkesi:

"Ethän sanonut 'hyvää yötä' et 'Jumala siunatkoon teitä', etkä mitään muutakaan."

"No hyvää yötä sitten."

"Hyvää yötä."

"Jumala siunatkoon sinua."

Willy näytti vielä odottavan jotakin. Viimein hän sanoi:

"Isä sanoo: Jumala siunatkoon kaikkia."

"No niin, Jumala siunatkoon kaikkia."

"Jumala siunatkoon kaikkia", vastasi Willy ja kääntyi vaieten astumaan ylös portaita.

"Jumala siunatkoon tuota tuskastuttavaa, mutta samalla niin vilpitöntä pikku sydäntä", sanoin itsekseni. "Jospa kaikki uskoisivat Jumalaan kuten te isäänne, miten vähän työtä saarnamiehillä silloin olisikaan."