X LUKU.
Sadepäivä — iltapäivä.
En voinut käsittää, millä huvittaa lapsia. Yhtäkkiä muistui mieleeni eräs lapsuudenaikaisista mielitehtävistäni — kuvien leikkaaminen ja liimaaminen. Eräässä laatikossa Tomin kirjastossa oli suuri joukko kuvilla varustettuja aikakauslehtiä. Tietysti Helena oli aikonut sidottaa ne yhteen, mutta saatoinhan ostaa irtonumeroita tilalle; ne maksoivat noin 10-12 shillingiä; kannatti toki maksaa rauhasta sellainen hinta. Eräällä hyllyllä ullakolla muistin nähneeni "Kauppalehden" liitteitä, jotka odottivat vain hetkeä, jolloin ne tarpeettomina heitettäisiin pois, kirjaston pöydällä oli liimapullo ja pojilla itsellään oli vanhat sakset. Viiden minuutin kuluttua olin sijoittanut kaksi onnellista lasta kylpyhuoneen laattialle, opettanut heitä leikkaamaan irti kuvia (jossa toimessa pian huomasin heidät yhtä taitaviksi, kuin mitä itse olen) ja neuvonut heitä liimaamaan niitä tilapäistä tarvetta varten valmistettuun kirjaan. Sitten läksin pois muistutellen mielessäni kohtia Newman Hallin esitelmästä, joka kosketti "työn arvoa." Miksi en ennen ollut neuvonut sisarenpojilleni mitään, missä olisi ollut ajatuksille ja samalla hyppysille työtä. Kuka voisi moittia pieniä, avuttomia olentoja kaikista ohjaamattomain ajatusten äkillisistä ilmauksista. Eikö minulle lapsena sanottu satoja kertoja, kun minut lähetettiin panemaan puita pinoon tai kitkemään siihen puutarhan osaan, missä rikkaruoho runsaimpana rehotti:
Laiskoille käsille tehtävää
Kiusaaja kyllä keksii.
En tulisi koskaan enää nuhtelemaan lapsia, jos he ovat vallattomia, kun ovat joutilaina.
Puolisen tuntia istuin kaikessa rauhassa kirjani ääressä. Silloin rupesi minusta tuntumaan, ettei toinen sikaari olisi hullummaksi. Mennessäni yläkertaan sitä noutamaan näin, että Willy oli laskenut kylpyammeen vettä täyteen ja uitti siinä laivoja s.t.s. hiusharjoja. Tämä tuntui minusta niin lievältä rikokselta, ettei se antanut aihetta nuhteisiin; ja niin jatkoin matkaani häiritsemättä häntä ja aijoin mennä omaan huoneeseeni. Mutta lähestyessäni sitä kuulin Toddyn äänen, ja kun sisareni oli sanonut, että Toddyn yksinpuheluja kannatti kuulla, pysähdyin oven taakse. Kuulin Toddyn hellällä äänellä sopottavan:
"Kat noin, kaunit jouva, kat noin. No, pikku poika, minä panen tinut äititi viejeen, kun äidit niin mielellään pitävät pikku poikanta lähellä. Ja tinä taat pikku titkon tuonne toitelle puolelle, kat noin. No, pikku pojan ja tytön äiti, etkö tinä ole iloinen, enkö minä ole hijveän kiltti, kun minä annan tinulle pikku lapteti noin lähelle? Tinun täytyy tanoa 'kiitot Toddy — tinä olet tievä, tuloinen pikku hejja'."
Tirkistelin varovasti — sitten astuin nopeasti huoneeseen. Vähään aikaan en sanonut sanaakaan, sillä oli mahdotonta heti oikein arvostella sitä, mitä näin odottamatta olin joutunut näkemään. Toddy oli luonteeltaan edistystä harrastava — ja jos kerran oli kaunista kuvilla koristaa vanhoja kirjoja, miksei sitten tällä tavoin voisi koristaa sellaista, joka on enemmän näkyvissä. Tällainen ei Toddyn ajatusjuoksu mahtanut olla, mutta hänen toimintansa tuntui vahvistavan tuollaista otaksumaa. Hän oli leikannut irti suuren joukon kuvia ja liimannut ne huoneeni seinille. Tuo vaaleanpunaisella paperoitu huone oli Helenan lempihuone. Jos Toddy olisi kuulunut johonkin näyttelytoimikuntaan, ei hänen tapansa järjestää taideteoksia varmaankaan olisi miellyttänyt toimikunnan varttuneimpia jäseniä. Mutta hän oli liimannut kuvat aivan säännöllisesti, jokseenkin silmiensä korkeudelle, ei ollut pitänyt toista taiteilijaa toista parempana ja oli asettanut sekaisin muotokuvia, maisemia ja laatukuvia. Kun hänen omaan huoneeseensa johtava ovi rikkoi sileän seinäpinnan, oli hän selviytynyt siten, että oli sulkenut oven, antaen kuvasaattueen kulkea poikki oven ali-osan. Kun kuva tipahti alas seinältä, jäi liima uskollisesti jälelle loistaen siinä niin hartaasti. Ja kuitenkin minuun koko tuo taiteellinen näytelmä vaikutti niin vähän, että kun minä lopuksi olin koonnut kaikki voimani ja huusin "Toddy!" tuli se sellaisella äänellä, että tuo toimekas taiteenharrastaja säpsähti ja pudotti liimapullon alassuin matolle.
"Mitä äiti sanoo", kysyin.
Toddy katseli minua kasvoihin, ensin nolona, sitten kysyvästi, mutta kun hän ei voinut lukea niiden ilmeestä vastausta ja kun hän ei havainnut niissä ymmärtämystä, purskahti hän itkuun ja vastasi:
"En minä tiedä."
Aamiaiskellon ääni muutti Toddyn, tuon kyynelissä kylpevän kerubin taas hyvin käytännölliseksi, toimekkaaksi pojaksi, joka huutaen: "Tule, tule Willy", riensi alakertaan. Minä ajattelin pääni ympäri, millä keinoin nopeimmin ja parhaiten saisin Toddyn vallattomuuden jäljet korjatuiksi.
Sisarenpoikieni kunniaksi täytyy minun myöntää, että he istuivat yleensä verrattain hiljaa aterioiden aikana; epäilemättä he kyllä halusivat käyttää kieliänsä molempiin tarkotuksiin, johon nuo hyödylliset jäsenet ovat luodut, mutta he eivät ensinkään epäilleet, kumman valita, nälän vaiko hiljaisuuden. Seurauksena oli suhteellisen levollinen puolituntinen. Juuri kun aloin leikata melonia, Willy katkaisi äänettömyyden huomauttamalla:
"Voi Harry eno, tänään emme ensinkään ole olleet pukkia katsomassa."
"Willy", sanoin, "heti aamiaisen jälkeen vien sinut sateensuojan turvissa sinne, ja jos haluat, voit leikkiä pukin kanssa koko iltapäivän."
"Voi kuinka hauskaa!" huudahti Willy. "Pukki parka se varmaankin luulee etten minä siitä ensinkään pidä, kun minä en ole ollut tänään sitä katsomassa. Pääsevätkö pukit kuoltuaan taivaaseen, Harry eno?"
"Pelkään pahasti, etteivät ne pääse."
"Voi sentään, sitten Phillie ei saa nähdä pukkiani. Olen siitä niin kauheasti pahoillani", sanoi Willy.
"Mutta minä voin nähdä pukkiti, Willy", sanoi Toddy.
"Sinä", sanoi Willy hyvin halveksivasti, "ethän sinä ole kuollut."
"Mutta jotkuthan minä kuolen, ja titten tinun paha pukkiti ei taa minua ollenkaan nähdä — mitähän te tiitä tuumaa."
Ja Toddy teki ankaran hyökkäyksen meloniviipaletta vastaan, joka oli melkein yhtä suuri kuin hän itse.
Aamiaisen jälkeen Toddy lähetettiin huoneeseensa nukkumaan päiväuntansa ja minä kannoin Willyn selässäni talliin. Annoin Mikelle dollarin ja pyysin häntä pitämään Willyä silmällä, ettei hän pääsisi ärsyttämään pukkia, niin että tämä häntä pökkäisi tai ettei hän tulisi teljetyksi talliin. Sitten minä heittäydyin jälleen mukavasti nojatuoliin itsekseni ihmetellen, oliko todellakin vain puoli päivää kulunut siitä, kun minä ja maailman suloisin nainen olimme olleet niin onnellisina yhdessä. Kuinka paljon onnellisempi olisinkaan, kun hänet ensikerran tapaisin! Sadepäivän kaikki vastukset tuoreessa muistissa tuntuisi iloni vain syvemmältä ja suuremmalta. Uneksin muutaman hetken silmät avoinna, sitten ne tietämättäni sulkeutuivat. En tiedä, mikä toi mieleeni haaksirikkokohtauksen "David Copperfield" näytelmästä, mutta siinä se vain oli ilmielävänä edessäni. Olin istuvinani teatteri-aitiossa ja olin olevinani hyvin huvitettu näkemästäni. Mutta minusta tuntui, että ukkosen äänessä oli vähemmän kaikua ja enemmän jotakin puun kolinan tapaista, kuin mitä onnistuneelle teatteri-ukkoselle on luvallista. Se henkinen ponnistus, jonka tuo ukkosen miettiminen aiheutti, häiritsi untani. Kun jo olin täysin hereillä, ei tuo kurjalta kaikuva ukkonen sittenkään laannut; päinvastoin se tuntui käyvän yhä äänekkäämmäksi ja yhä toivottomammaksi koettaessaan jäljitellä luonnollista ukkosta. Mikähän tuo ääni mahtoi olla? Kun astuin ovesta kuistille kuului ääni suoraan pääni päältä. Juoksin käytävää alas ruohokentälle, katsoin ylös, ja näin nuoremman sisarenpojistani kävellä tömistelevän edes takaisin kuistin peltikatolla; vanhaa, rikkonaista päivänvarjoa hän piti yllään. Minä kivahdin:
"Mene sisään. Toddy — heti paikalla!"
Toddy säikähti ääneni kaikua niin, että kadotti tasapainonsa, kaatui ja alkoi kieriä alaspäin. Samalla hän alkoi huutaa. Minä juoksin lähemmäksi ottaakseni hänet vastaan, kun hän putoaisi, mutta rännin ulommainen reuna oli niin korkea, että se esti häntä liukumasta edelleen. Silti ei hän lakannut parkumasta.
"Toddy", minä huusin, "makaa aivan hiljaa kunnes eno pääsee sinne sinun luoksesi. Kuuletko?"
"Kyllä, mutta en minä tahdo maata hiljaa", tuli vastaus katolta. "Minä en voi täällä nähdä muuta kuin pilviä ja tadetta."
"Makaa hiljaa", toistin, "tai minä annan sinulle selkäsaunan." Sitten kiiruhdin rappusia ylös, riisuin kenkäni, ryömin ulos ja pelastin Toddyn sekä ravistelin häntä perinpohjaisesti.
"Minä vain olin olevinani äiti ja kuljin ulkona tateentuoja ylhäällä", selitti Toddy.
Pistin hänet vuoteeseen ja läksin. Oli ilmeistä, ettei järki, uhkaukset eivätkä uhkaavat vaarat voineet estää tuota kauheaa lasta tekemästä, mitä hän milloinkin keksi. Mitä muita keinoja voisi enää keksiä. Vaikka en olekaan niin uskonnollismielinen kuin mitä minun hyvä äitini ehkä olisi toivonut, arvelin eikö rukous viimeisenä apukeinona auttaisi. Pojan takia ja rauhani tähden olisin ilomielellä lukenut vaikka koko Rukouskirjan lävitse. Tuskinpa olisin sitä silloin kuitenkaan voinut tehdä, sillä Mike anoi keittiön ovella puheillepääsyä ja kertoi, että Willy oli antanut vaunusienen pukille, pistänyt kourallisen kauroja pumpun putkeen, vetänyt jouhia mustan tamman hännästä, ja piirustellut terävällä naulalla kuvia kiiltomaalilla maalattuihin vaunuihin. Willy ei vastustellut, oli vain hyvin surkean näköinen ja selitti, ettei hän koskaan voinut pitää hauskaa ilman että joku siitä pahastui — ja hän toivoi, ettei maailmassa olisi ketään muita ihmisiä kuin posetiivinsoittajia ja makeiskauppiaita. Hän seurasi minua sisään, viskautui tuolille, kasvoillaan samanlainen ilme, kuin mitä olen kuvitellut että Byronilla oli ennenkuin hän oli kyllin vanha ollakseen ylimielinen, ja huudahti:
"En minä voi ymmärtää, miksi pikku poikia on olemassa, kun ne eivät voi olla kenellekään mieliksi eikä heidän anneta tehdä, mitä he tahtovat. Minä olen ihan varma siitä, että kun minä tulen taivaaseen, ei Jumala ole minulle niin paha kuin Mike — ja muutamat muut ihmiset. Minä toivon, että minä kuolisin ja minut heti haudattaisiin — minut ja pukki — ja minä pääsisin taivaaseen, jossa meitä ei toruttaisi."
Pikku poika parka! Ensin nauroin itsekseni hänen käsitykselleen taivaasta ja sitten jäin miettimään oliko omani siitä hyvin eroava ja enemmän kunnioitusta herättävä. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa syventyä hurskaisiin ajatuksiin. Willy oli läpimärkä, kengät kastuneet ja hänellä oli jo yskän alkua. Vein hänet omaan huoneeseensa ja muutin hänelle vaatteet ajatellen koko ajan sitä tehdessäni kuinkahan suuressa määrin samanlaiset velvollisuudet, joita minun isäni sai minun suhteeni täyttää, mahtoivat lyhentää hänen elämäänsä, ja kuinka hän oli voinut elää niin kauvan, kun hänellä oli sellainen poika, kuin mitä minä olin. Ajatus, että minä nyt jossakin määrin sovitin nuoruuden syntejäni, oli niin vallannut minut, että en heti huomannut Toddyn hävinneen. Kun minulle täysin selvisi, ettei nuorempi sisarenpojistani ollut vuoteessa, jonne hänet olin pistänyt, läksin häntä etsimään. En löytänyt häntä sisältä huoneista, mutta kuullessani eräästä valoisasta, pitkästä säilytyshuoneesta hiljaista sopertelua katsahdin sisälle ja näin Toddyn istuvan laattialla syömässä juustoa hiirenloukusta. Kenkieni narahtaminen ilmaisi minut, ja Toddy selitti pystyyn hypähtäen:
"En minä ollenkaan tatuttanut pikku hiijtä. Minä päättin ten ijti ja te juokti tiehentä."
Ja yhäti vain satoi. Voi, jospa tulisi edes tunninkin auringonpaiste, niin että maa vähän kuivaisi, ja lapset voisivat leikkiä häiritsemättä toisia ihmisiä! Mutta sitä ei tullut; hitaasti laulujen, satujen ja tilapäisen eläinnäyttelyn avulla, jossa minä esitin kaikkia eläimiä, lukuunottamatta kamelikurkea ja vyötiäistä, läheni iltapäivä monien riitojen jälkeen loppuaan ja minun sydämeni tuntui verkalleen kevenevän. Vain tunti tai pari lisäksi ja lapset olisivat yöpuulla, ja sitten minä voisin rajattomassa määrässä nauttia muutamista rauhallisista tunneista, jotka saisin viettää aivan itsekseni. Nyt he näyttivät voivan olla kiltisti. He olivat väsyneet ja nälissään ja heittäytyivät laattialle makaamaan odottaessaan päivällistä. Käytin hyväkseni tilaisuutta ja palasin kirjani luo, mutta tuskin olin lukenut sivuakaan, kun jo kuului yht'aikaa kolinaa ja huutoa, Riensin ruokahuoneeseen. Laattialla makasi Toddy sekä suuri joukko vateja, lampaanpaistia, perunoita, pinaattia, voiastia sisältöineen sekä muita haaksirikon kärsineitä ruokia. Yksi asia oli aivan selvä: Toddy oli saanut liemiastian polttavan kuuman sisällön käsivarrelleen, enkä tietänyt, kuinka pahasti tuo lapsi parka oli korventunut. Nopeasti repäisin hänen hihansa auki ranteesta aina olkapäähän asti ja näin, että iho oli aivan tulipunainen. Silloin muistui mieleeni, kuinka äiti tavallisesti oli lääkinnyt palovammoja, ja minä kaadoin koko vadillisen perunasosetta puhtaaseen nenäliinaan ja kiersin tämän kääreeksi Toddyn käsivarren ympäri. Sitten pyysin selitystä.
"Ojentin vain käteni ottaakteni leivän palan", nyyhkytti Toddy, "titte paha pöytä jupeti vitkaamaan kaikki tavajat minun päälleni ja koliti niin kovatti."
Epäilemättä hän puhui totta, oman käsityskykynsä mukaan, mutta pikku poikain paha tapa on kurottautua pöytien ylitse, etenkin kun heidän äitinsä itsepintaisesti käyttävät vanhanaikaisia kokoonlaskettavia perintöpöytiä. Minä tuomitsin Toddyn menemään omaan huoneeseensa päivällisettä miettimään, mitä hän oli tehnyt. Willyn kanssa kahden söimme kaikessa rauhassa päivällisen Toddyn aiheuttaman hävityksen keskellä, sitten menin yläkertaan katsomaan, oliko rikoksentekijä katunut. Noin päältä katsoen oli vaikea sanoa oliko hän katunut vai ei, sillä näin vain hänen selkänsä, kun hän nenä ikkunaruutua vasten litistyneenä katseli ulos, mutta saatoin nähdä, että kääre oli tipotiessään.
"Missä on se, mitä eno pani käsivarrellesi, Toddy?" minä kysyin.
"Töin ten tuuhuni", sanoi tuo suora nuorukainen.
"Söitkö nenäliinan myöskin?"
"En, minä heitin ten juman nenäliinan ikkunatta ulot, en minä tahdo likaitia, vanhoja nenäliinoja tievään huoneeteeni."
Olin niin iloinen huomatessani, että hänen palovammansa oli ollut lievä, että annoin anteeksi nenäliinaani kohdanneen solvauksen. Käskin Willyn tulemaan ylös, niin että heti saisin molemmat pojat vuoteeseen, ja vihdoin vapautuisin orjuudestani, jota oli kestänyt koko pitkän päivän. Mutta se ei ollut niinkään helppoa. Tietysti lankoni, Tom Lawrence, tietää paremmin kuin kukaan muu lastensa tarpeet, mutta minä en tule opettamaan lapsiani käyttämään siinä määrin hyväkseen vanhempien hyväntahtoisuutta. Heidän ohjelmansa käsitti satuja, laulua, opettavaa keskustelua, telmimistä, lanttien lahjoittamista ja niiden pistämistä pitkien väliaikojen jälkeen läkkisiin säästölaatikkoihin, jota seurasi korvia särkevä molempien laatikkojen kalisteleminen, sitten tuli rukoilla iltarukous, eikä se saanutkaan olla mikään tavallinen rukous; sitten pojat toimittivat oman hartautensa, jonka jälkeen minun sallittiin lähteä, kun ensin oli molemmin puolin toivotettu "Jumala siunatkoon sinua." Kun tänä iltana läksin heidän huoneestansa, heidän viattomien siunaustensa minua seuratessa, sai jonkunlainen päivän tapausten aiheuttama henkilökohtaisen heikkouden tunne minut hartaasti vastaamaan "amen."
Te äidit, joilla on poikia, vastaanottakaa kunnioitukseni ja arvonantoni, jota en sanoin kykene ilmaisemaan — ihmettelyni, jonka vertaista maailman suurteotkaan eivät ole minussa voineet herättää — ihailuni, joka on niin vakava ja nöyrä kuin katolilaisen Pyhän Neitsyen palvominen. Yhden ainoan päivän aikana olen minä, voimakas mies, jolla ei ole mitään muutakaan ajateltavaa, käynyt henkisesti ja ruumiillisesti raihnaiseksi, vain siksi, että minun piti huolehtia kahdesta pojasta, jotka eivät ole ylenmäärin vallattomia tahi häijyjä. Ja teillä, vain taivas tietää, kuinka se on mahdollista, on viikot, kuukaudet, vuodet, niin, vieläpä ihmis-ikä läpeensä samanlaisia kokemuksia ja niiden lisäksi taloushuolten taakka, sairautta ja väsymystä, surua ja tuskaa, joka särkee sydämenne kuin Pyhän Äidin ennen muinoin. Nuoren miehen, voimakasrakenteisenkin, kestävyys on teihin verraten vain heikkoutta. Salaisuus, joka piilee hermoissanne, heikkoudessaankin ihmeteltävissä, on suuremmoinen kuin tuulten voima. Teillä on useimmin tilaisuus osoittaa lujuutta kuin kuuluisammallakaan valtiomiehellä, teidän uljuutenne vähäksyen naurahtaa taistelutannerten urhoollisuudelle. Te olette saaneet valtioviisaudessa sellaista opetusta, jota ei kuuluisinkaan hovi voi tarjota. Sanovatko pilkkaajat, että te ette voi pitää hallitusohjia käsissänne? Helpompi on hallita raakalaisjoukkoa kuin olla itsevaltiaana teidän pienessä kuningaskunnassanne. Verrattuna miesten toimiin, ovat erehdyksennekin täynnä kunniaa. Olkoot puutteenne mitkä tahansa, teidän suuri, salainen, saavuttamaton voimanne nostaa teidät kunniapaikalle sotilaan, lainlaatijan ja papin yläpuolelle.