Rouva Mayburnin kaksoiset

by John Habberton

ILTAPUOLI

Ensimäinen neljännestunti, jonka menettämisen mamma jo ennakolta oli ottanut huomioon, oli käytettävä siihen, että Bobboker pantaisiin nukkumaan päivällisuntansa, ja tämä homma alkoi seuraavasti:

"Poju, nyt sinun on aika mennä nukkumaan", sanoi mamma.

"Ei o' aika", vastasi Bobboker vähääkään epäilemättä.

"Et sinä saa olla itsepäinen", sanoi mamma lempeästi, vaan vakavalla äänellä.

"Ei o' ittepää, on vaan Bobboker", oikaisi poju.

"Minkä nuken sinä otat mukaasi sänkyyn?" kysyi mamma siinä toivossa, että tämä juoni nytkin onnistuisi kuten pari kertaa ennenkin.

"Ei yttään nukke. Nukke on 'uuri immine ja 'uuret immiset ei me' nukkuun päiväl."

"No, no, poju, nyt sinä erehdyt. Hyvin monta suurta ihmistä nukkuu päivällisunta ruuan jälkeen, ja hyvin monen tekisi mieli, jos vaan voisivat!" Jälkimäisten kaikkia velvollisuuksia muistellessaan mamma huokasi ja sitten jatkoi: "Mammakin panisi nyt niin mielellään maata vähäksi aikaa, jos suinkin saisi."

"Mitä vasten mamma ei 'aa panna maate?" tiedusti Bobboker. "Mamma 'aa tulla Bobbokerin 'änkyy, ja Bobboker 'itte laulaa mamman nukkuun."

"Mammalla on niin kovin paljon työtä, ettei jouda. Ei mamma pääse nukkumaan, ennenkuin on tullut ihan pimeä. Mamma tahtoisi niin mielellään, että nyt olisi pimeä — ja se hirveä saksalainen poissa", lisäsi hän itsekseen hiljaa.

"Ollaan nyt nii, että on pimee", ehdotti Bobboker, "ja Bobboker on mamma ja mamma on Bobboker ja Bobboker vie mamman 'änkyyn ja laulaa mamman nukkuun. Mennään nyt — mamma ottaa pojun 'ylii."

"Mitä vielä, sinunhan pitää ottaa minut, jos rupeat mammaksi."

Bobboker näytti aluksi neuvottomalta, mutta pian hän siitä selvisi, arvatenkin myöntäen mielessään, ettei hänen suunnitelmaansa voitu joka kohdassa noudattaa. Hän siis tarttui mamman käteen ja sanoi:

"Mennään nyt. Bobboker vie pikku pojun omaan 'änkyyn. Poju astuu nyt itte niinkun oikein 'uur mees."

Mamma laski toisen kätensä, ja Bobboker nosti omansa ja näin vei alistuvan holhokkinsa makuuhuoneeseen, kiskoi häntä kädestä ja sanoi:

"Tu' nyt!"

Mamma laskeutui vuoteen reunalle ja veti peiton syrjän pojun päälle.

"Tu' nyt oikein!" käski Bobboker.

"Emminä", ruikutti mamma matkien pienen poikansa tavallista vastausta.

Bobboker silmäili häntä kovin ankarasti. Hän näytti epäilevän, ettei tuo väite ollut omaa keksintöä, mutta kun mamma valitti olevansa pikkunen paleltuva vauva raukka, rupesi Bobboker rajusti peuhaamaan makuupeiton kimpussa, ryömien samalla mamman päällä pitkin ja poikin ja ponnistaen kyynärpäillään, käsillään, polvillaan, kantapäillään ja varpaillaan milloin mitäkin vasten, ottamatta lainkaan huomioon, mihin tarkotuksiin luonto oli äidin ruumiin eri osat määrännyt. Mamma kesti koko joukon, panematta muuta kuin sisällistä vastalausetta, mutta kun poju yrittäessään hänen jalkojaan peittää sai toisen jalkansa sellaiseen asentoon, että se sipaisi hänen silmiään ja nenäänsä, ja sen ohella rutisti polvillaan lujasti hänen rintaansa ja toisella kyynäspäällään hänen vatsaansa, huudahti hän:

"Ai ai poju! Sinä teet mammalle niin äärettömän kipeätä!"

Bobboker pysähtyi puuhassaan, käänsi päätään ja kysyi:

"Mitä mamma 'anoo?"

"Sinä teet kipeätä — niin hirveästi!"

"Voi voi mamma — voi pikku poju kipee", säälitteli Bobboker kääntyen kättensä ja polviensa varassa ympäri, kunnes hänen päänsä joutui melkein kiinni mamman kasvoihin, ja samalla rääkäten uhriansa sanomattomasti. "Ei enää kipee, 'uutelee pois kipee." Näin sanoen hän painoi sääliä ilmaisevat kasvonsa vasten mamman kasvoja ja oli suutelevinaan, jolloin hänen painonsa siirtyi enimmäkseen kättensä varaan ja ahdisti mamman rintaa. Hän likisti mamman huulia pari-kolme kertaa päästämättä toista hengittämään tai ääntämään ja sitten laski toisen pehmeän poskensa mamman poskelle. Mutta heti kun mamman huulten sulku lakkasi, tunki pojun korvaan kimeä valitushuuto. Siitä säikähtäneenä Bobboker kavahti äkkiä pystyyn ja joutui siten käyttämään kyynärpäitään, polviaan, käsiään ja jalkojaan yhteisenä parannettuna kidutusvehkeenä, joka pusersi mammasta kiljahduksen toisensa jälkeen, mutta pian pikku miekkonen tapasi itsensä pyörähtämässä ilmassa ja sitten vasten tahtoaan mätkähtämässä selälleen, päästen odottamatta mammansa viereen lepäämään. Oliko hellyyttä ikinä kohdeltu näin tylysti? Bobboker ei sitä uskonut — ihan varmaan tämä oli tavatonta! Hän siis päästi oman äänensä kuuluville niin, että seinät tärisivät.

"Mikäs mamman kultupojua vaivaa?" kysyi mamma heti, kun mitään muuta ääntä voitiin kuulla.

"Bobbokerin on nii hivveen paha olla", selitti loukkaantunut. "Ei poju enää viitti mamma olla, kun mamma tekee niin hivveen pahaa!"

"Bobbokerin täytyy paremmin katsoa, ettei rääkkää mammaa."

"Ei poju viitti kattoo", ärjyi Bobboker. "Ei koskaan viitti kattoo mammaa — ää-ää-ngjää!"

"Ethän omaa mammaasi tahdo piinata, kun mamma aina pitää Bobbokeria niin hyvänä?"

"Tahtoo piinaa mamma kaikki immiset piinata — uu-puu-huu!"

"No sitten sinun ennemmin sopisi piinata tuota ilkeää, häijyä pikku poikaa Bobbokeria", sanoi mamma, "ja nyt sinut jätän yksin, että saat oikein piinata." Samalla mamma nousi ja lähti.

Mitä maksaisikaan ken tahansa kuninkaallisen oopperan tenoreista — vielä sopraaneistakin — voidaksensa ääntää ja jatkuvasti pitää vireillä niin korkeata nuottia, kuin nyt Bobboker mamman mentyä! Mamma itsekin, joka oli kuullut monen mainion taiteilijan laulua, pysähtyi hätkähtäneenä kuuntelemaan ja kävi levottomaksi, sillä mistä ihmeestä riitti noin paljon henkeä ja koska ja kuinka sen perästä enää voisi hengittää? Vihdoin ääni lakkasi niin äkkiä, kuin joku olisi sen yhdellä iskulla katkaissut, ja kun mamma ei vähään aikaan kuullut hiiskaustakaan, luuli hän pojun läkähtäneen ja syöksi virvottamaan. Mutta heti kun hän aukaisi oven, alkoi kirkuna uudestaan; sen sävel oli tosin siirtynyt alempaan asteikkoon, vaan silti pysyi yhtä valtavana äänen paljouden ja kestävyyden kannalta. Kun pelkkä huutaminen oli suoritettu loppuun, seurasi sitä ainokainen sana "mamma!" sovitettuna yhdelle ainoalle nuotille ja niin pitkäksi venytettynä, että mammaa taas ihmetytti. Hän tiesi kokemuksesta, että kaikenlainen mielenkiihko, jollaista pojan käytös nyt osotti, tekisi nukkumisen mahdottomaksi, ellei sitä heti, saataisi tyynnytettyä. Sen vuoksi hän astui kiireesti huoneeseen, ja tervehdykseksi kuului:

"Mamma hellii nyt poju — pojun käteen tekee nii kipeet."

Mamma tunsi heti olevansa syyllinen; kuinka kovasti olikaan tuota nyrjähtänyttä kättä kivistänyt sillä välin, kun hän oli itsekkäästi ruikutellut vaan omista ruumiillisista tuskistaan! Hän siis vakuutti pojulle, että mamma oli kerrassaan häijy — ihan kauhea, kammottava hirviö — ja että Bobboker oli suloinen rääkätty pikku enkeli. Ja vähitellen Bobboker taipui hyväksymään hänen anteeksipyyntönsä ja tarttui molemmin käsin lujasti mamman käteen. Läähätys ja puuskuminen heikkeni, ja lopulta poju sanoi:

"Mamma kertoo 'atu."

Saatuaan sitten kuulla sadun "Punahilkasta" Bobboker esitti:

"Kertoo toinen 'atu."

Mamma kertoi lapsista, joille kuu näytti metsässä tietä.

"Poju tahtoo uus 'atu."

Nyt seurasi lystillinen tarina "nasusta", joka söi "lätyn", hotkaisten vaan kerran "nöf".

"Tahtoo taas 'atu."

Mamma koetti tyydyttää hänet jutulla "peukaloisesta".

"Uus 'atu!"

Vaihtelun vuoksi mamma luopui suorasanaisesta esityksestä ja lauloi kauniin kehtolaulun. Bobboker kuunteli huomaavaisesti, mutta kun viimeinen sävel oli rauennut, sanoi hän:

"Ei mamma enää 'aa laulaa. Ei viitti kuulla 'ellasta — tahtoo vaan 'atu."

"Mamma parka on niin väsyksissä satujen kertomisesta", selitti mamma.
"Nyt on sinun vuorosi kertoa, että mamma saa levätä."

Bobboker näytti harkitsevan tätä mahdollisuutta minuutin verran ja sitten alkoi:

"Nyt mamma 'aa kuulla oikein pikkä 'atu. Pitää olla hillaa, kun poju kertoo. Oli ys ukko ja ys akka. Ja ne ol mettäs. Ja kuu paisto taivaal. Ja akka paisto lätyn. Ja 'itte lätty hyppäs maaha. Ja 'itte tul nasu vastaa. Ja nasu 'ano: nöf, nöf. Ja lätty men mettää. Ja mettäs ol aita. Ja lätty hyppäs yli. Ja nasu tahto kans yli. Ja lätty 'ano: hyppää nyt kans. Ja nasu ol nii pikkune. Ja 'itte nasu hyppäs lätyn päälle. Ja lätty 'ano: nöf! ja otti nasun 'uuhun ja 'öi nasun. Ja 'itte ol taas ys ukko ja akka. Ja 'itte ol loppu."

"Oletko ihan varma, että satu nyt on kerrottu oikein?" kysyi mamma.

"Emminä", vastasi Bobboker epätietoisena silmäillen äitiään.

"Hyppäsikö lätty itse aidan yli?"

"Emminä."

"Kuinka lätty voi syödä nasun?"

"Emminä."

"No mitä poju kultu tietää?"

"Emminä."

Keskustelu oli täten joutunut umpimutkaan, kun Bobbokerilla ei ollut muuta sanottavaa. Mamma silitti pikku pojunsa poskea ja ilmotti, että hän oli mamman lemmikki ja että hänen nyt oli aika mennä nukkumaan. Mutta Bobbokerilla oli siihen parempi suunnitelma.

"Mamma 'aa nyt ottaa Bobbokerin 'ylii ja tuutii pikkusen. Ja mamma laulaa kans."

"Johan minä lauloin sinulle. Etkö muista?"

Bobboker muisteli ja vastasi:

"Mamma laulo vaan ys laulu — tarttee oikein pallo laulaa."

"Sitten kun poju nukkuu ja taas herää, niin poju saa kuulla niin monta laulua kuin tahtoo."

"Ei poju 'itte viitti kuulla — tarttee nyt pian laulaa. Poju nukkuu nii kauan ja 'itte ei koskaan herää ja poju ei 'aa yttään kuulla laulaa."

"Älähän nyt, kyllä kultu pian herää," vakuutti mamma. "Tiedäthän sinä, että aina heräät."

"Ei poju viitti herää", väitti Bobboker. "Ei tartte herää, ei koskaan herää!"

"Soh, soh, kultuseni! Älä nyt ole noin paha!"

"Ei 'o paha", kirkui Bobboker; "ei koskaan viitti herää, ei tartte pitää nii paha mamma! Ää-jää-ääh!"

"Bobboker, kuuleppas!" sanoi mamma, kohoten kyynärpäänsä nojalle ja uhaten etusormellaan hyvin merkitsevästi; "jollet nyt pane nukkumaan, et saa yhtään laulua etkä mitään muutakaan sitten kun heräät, vaan sen sijaan heti paikalla 'läpsiä' niin että tuntuu."

Bobboker katseli mammaa ällistyneenä nähdäkseen, tarkottiko hän täyttä totta. Päästyään selville siitä, että näin oli asian laita, poju kääntyi poispäin ja painoi kasvonsa syvälle päänalukseen, ja sitten kuului puoleksi tukahutettua yninää, kuten ainakin hyljätystä ja murtuneesta sydämestä. Mutta mamma hypähti seisaalle ja huudahti:

"Itke nyt niin paljon kuin tahdot; mamma menee pois."

"Ei pois!" sähisi Bobboker kääntäen taas kasvonsa näkyviin ja rukoilevasti ojentaen käsiään mammaa kohti; "ei 'aa mennä pois, ei mamma jätä Bobbokeri yssin."

Asento, kasvot ja ääni olivat kovin liikuttavia, vaan mamma oli ne kaikki kokenut ennenkin. Hän paadutti sydämensä niitä vastaan ja oli jo menossa huoneesta, kun kuuli:

"Bobbokerin on paha olla; Bobbokerin käteen tekee kipeet."

Tämä valitus raateli äidillistä sydäntä, mutta mamma oli monta kertaa ennen kuullut puhuttavan samasta kipeästä kädestä, johon vedottiin tavallisesti silloin, kun tahdottiin kaunistella jotakin tuskastuttavan sopimatonta menettelyä. Mamma siis meni vaan menojaan ovesta, vaan samalla kuului hirveästi huudettavan:

"Tu' pian, tu' pian — ää-ää-npjää! Tu' helliin poju, muuten poju antaa läpsii mammalle! Tu' kattoo Bobbokeri! Mamma-mamma — Bobboker menee pois kauvas hukkuun!"

Mamma tukki käsillään molemmat korvansa, mutta sitten taas kääntyi ja oli toisella kädellään tarttumaisillaan oveen, kun samassa Bridget avasi toisen oven, toi näkyviin hyvin punaisen naamansa ynnä Himmun ja tiedusti kiivaasti:

"Hyvä rouva, kuinka minä saan työni tehtyä, jos täytyy tätä pikku kakaraa — —"

"Bridget!" keskeytti rouva Mayburn.

"Ohoh — tuota — voi sinua pikku enkeliä — olethan sinä kultuseni!" hyväili nyt Bridget Himmua; "mutta en minä sille mitään voi, kun rouva viskaa mulle keittiöön pikku lapsia heti ruuan perästä. Jos lasken sen matolle, niin se kiljuu, ja jos panen pöydälle, niin se sysää kaikki astiat maahan."

"Luulin sinun pitävän Himmusta", lausui mamma ylevällä äänellä, josta kuulosti loukatun arvon tuntoa. "Anna vauva minulle."

"Eihän vaan rouva pane pahakseen", sanoi Bridget lempeästi ja puristi pienokaista syliinsä, kun mamma yritti itse ottaa hänet, "mutta kuinkas minä voin pestä astioita ja silittää vauvan vaatteita, kun en yhtään saa käsiäni tästä irti?"

"Anna hänet minulle", käski mamma uudestaan; "vauva tarvitsee jonkun, joka osaa häntä pidellä."

Bridget luovutti Himmun ja poistui niin alakuloisena kuin olisi jotakin pahaa tehnyt. Mamma huomasi raskain mielin, että iltapuolta oli jo kulunut runsaasti tunti, ja palasi Bobbokerin huoneeseen, josta käsin kirkuna oli ollut suorastaan hirmuista siitä alkaen, kun mamma sinne jätti pojun.

"So so so", puheli mamma lepytellen, kun ehti Bobbokerin luo. "Katsoppas, mitä mamma tuo pikku pojulle. Tässä pojulle tulee leikkitoveriksi oma rakas pikku sisko Himmu. Mutta Bobbokerin pitää nyt olla Himmulle hyvin hellä; muuten mamma vie hänet pois."

Tämä temppu oli mamman puolelta rohkea, nerokas, kaikin puolin sen tapainen, kuin viekkaasti suunniteltu yllätys; mutta varsinaisena ehtona yllätyksen onnistumiseen on se, että hyökkääjä tapaa vihollisen torkkumassa, joko ruumiillisesti tai henkisesti. Vaan nytpä sattui niin, ettei Bobboker lainkaan torkkunut — hänen kaikki aistinsa olivat niin perin vireillä. Ja sen vuoksi hän tarkasteli Himmua niin tyystin kuin olisi ennen senkin seitsemän kertaa joutunut mokomien uskottelujen uhriksi eikä nyt enää aikoisi langeta ihan ilmeiseen satimeen. Mutta nähdessään veikkonsa Himmu ojensi häntä kohti palleroiset kätösensä ja ihastuneena hoki: "Bob-bob-bob-bob!" rynnistäen kaikin voimin alas mamman sylistä. Tässä ilmeni kieltämättä niin suoraa todellisuutta ja alkuperäisyyttä, että Bobbokerin epäluulo haihtui, ja siksi hän virkkoikin:

"Tu' tänne vaa!"

Nyt mamma siirsi Bobbokerin istumaan vuoteen etulaidalle ja laski Himmun taaemmaksi nähtyään, että sänky oli sysätty ihan kiinni seinään, joten Himmu ei pääsisi sieltä kierähtämään laattialle. Bobboker silitteli ja suuteli siskoaan, ja tämä upotti molemmat kätensä pojun tukkaan ja hurmaantuneena äänteli: "puh-uh-uu!" kun taas Bobboker puolestaan vastaili: "ää" ja "ii" ja "ee" ynnä muita tuohon leikkiin sopivia sanoja. Mamman mieli keveni nyt niin, että hän suorastaan lensi työkorinsa ääreen ja kävi napittomien pikku paitojen ja parsittavien sukkien kimppuun, joiden lukumäärä kyllä oli melkoinen, vaan sittenkin pienempi kuin niissä tavattavien reikien.

Kuinka vinhasti mamman neula nyt lensikään! Eikä vain sen vuoksi, että tämä työ oli tehtävä ja hänellä nyt oli aikaa siihen ryhtyä — ei likimainkaan — ei sovi kuvitellakaan niin alhaista vaikutinta! Vaan olihan tuossa likellä, kuuluvissa, par'aikaa vireillä niin erinomaisen hauska keskustelu veljen ja sisaren kesken, ja kummankin äänestä kuului pelkkää hellyyttä, jossa nauru ja ihastuksen huudahdukset vaihtelivat, ja rakkaus tuntui siinä suovan sitä autuutta, jota se alinomaa lupailee, vaan niin harvoin toteuttaa, ja molemmat lapset olivat mamman — aivan hänen omiaan — ja hän oli heistä niin ylpeä ja heidän onnestaan niin onnellinen! Ja huolimatta vaivasta ja huolesta ja rasittavista ajatuksista tuntuivat taivaan portit nyt olevan avoinna vaikkei näkyvissä! Ja noilla lemmikeillä oli pappana maailman paras mies eikä heidän veljellään ja sisarellaan ollut vertaisia missään perheessä, mikäli mamma tiesi. Mamma ei voinut omasta puolestaan käsittää, kuinka oli ennen jaksanut elää nuorena neitona, kun tyhjän mielen täytteenä ei ollut muuta kuin koreilua, seurustelua ja kohteliaisuuksia. Ja siitä hän oli varma, ettei koko maailmankaan kullasta tahtoisi ajan ratasta pyörähtämään kymmentä vuotta taaksepäin. Jospa hänen miehensä, rakas Will, sattuisi tulemaan kotiin juuri tällä hetkellä saadakseen nähdä, ettei hän aina ole väsyksissä ja hajamielinen!

Taas Himmulta pääsi vallaton huudahdus, joka osotti entistä ihastuneempaa mieltä, ja heti kaikui siihen vastauksena kuin vuorolaulun kilpailussa monenmoisia ääniä Bobbokerin puolelta, ja silloin mamma itsekin puhkesi sydämensä pohjasta kaiuttamaan ihanan kevätlaulun säveliä. Mutta kesken kaikkea kuului yht'äkkiä mätkähdys, kova ja kumea, sitten hurjan pitkä parkaisu, ja toinen ääni hätäili hiljempaa, vaan hyvin merkitsevästi:

"Ai-jai-jai-jai!"

Parsittava sukka lensi maahan, ja mamma syöksyi kiireimmän kautta viereiseen huoneeseen. Siellä makasi Himmu pää seinää vasten, silmät tiukasti ummessa, kasvot rumiksi vääntyneinä, suu aivan ammollaan, ja toinen kimeä kirkuna pyrki par'aikaa ilmoille.

"Voi hyvänen aika!" huudahti mamma, vetäisi vauvan luoksensa, kahmaisi syliinsä, painoi lujasti rintaansa vasten ja suuteli hellästi. "Kultu, kultu! Voi voi, mikä nyt tuli?"

"Himmu nii paha vauva", selitti Bobboker tylysti. "Ei yttään tottele, kun Bobboker 'anoo, ja Bobboker anto 'ille oikein läpsii."

"Vai sinä häijy poika! Saat itse läpsiä mammalta", torui mamma vihastuneena.

"E-e-ee-ii!" vastasi Bobboker. "Bobbokerin käteen tekee niin kipeet."

"Senkö vuoksi sinun pitäisi tehdä pikku Himmu raukan päähän niin kovasti kipeää?" kysyi mamma tuimasti.

Bobboker tuumi hetken aikaa, purskahti itkuun ja ruikutti:

"Emminä."

"Mutta miksi sinä olit Himmulle häijy?"

"Emminä."

"Mitä sinä teit Himmulle?"

"Emminä."

"No mitä hän teki sinulle?"

"Emminä."

Mamma polki jalkaa vihoissaan ja kovisti:

"Minkä ihmeen tähden sinä Himmua läpsit?"

Bobboker pyöritteli silmiään puolelle ja toiselle ja katseli kynsiäänkin ikäänkuin hakisi vastausta ja selitti sitten:

"Emminä."

Mamma kääntyi hänestä kiivaasti poispäin ja lähti huoneesta, vieden
Himmun mukanaan.

Kun vauvan kyyneleet oli pyyhitty ja pikku kasvot taas hymyilivät entiseen tapaansa, laski mamma hänet laattialle, antoi hänelle leikkikaluiksi lankarullan, tyhjän hajupullon ja punaisen sukan ja kävi jälleen käsiksi keskeneräiseen parsimistyöhönsä. Himmu hyökkäsi suoraa päätä hampain sukan kimppuun ja torui sitä vähän väliä koko ankarasti, mutta näytti sittenkin suuresti nauttivan tehtävästään. Sillä aikaa Bobboker purki toisessa huoneessa mieltänsä pitkäveteisillä valituksilla, joita kuulosti häneltä riittävän koko iltapuoleksi. Mutta mamma ei siitä huolinut. Itkeköön vaan ja oppikoon tietämään, miten onnettoman häijyä on ruveta rääkkäämään pikkusta avutonta siskovauvaansa! Mamma siis teki tyynesti työtänsä, ikäänkuin ei Bobbokeria olisikaan, ja hänen sydämensä otti riemuiten osaa kaikkeen siihen, mitä vauva jutteli ja puuhasi. Näin kului hyvän aikaa, vaan lopulta Himmu kyllästyi leikkikaluihinsa; hän alkoi väännellä ruumistaan sinne tänne, ja pikku selkä meni yhä enemmän koukkuun, kuten ainakin vauvoilla, kun ne istuessaan väsyvät. Mutta mamma, samoin kuin useimmat muut mammat, ei kertaakaan ollut kuvitellut, että niin pikkunen selkä voisi koskaan väsyä. Ja niin sai Himmu yhä rimpuilla ja panna sanattomia vastalauseitaan.

Äkkiä mamma tunsi kyynärpäässään jotakin nipistystä ja katsahtaessaan, mikä siellä oli, hän näki vieressään Bobbokerin, joka hyvin juhlallisen näköisenä julisti:

"Bobboker on nii 'uuttunu mammaan."

Mitä mamman kielellä pyöri vastaukseksi tähän ilmotukseen, on tuntematonta, sillä juuri silloin ryntäsivät sisään Fred ja Bertha, joiden koulutunnit olivat päättyneet.

"Mamma, pääsenkö minä puistoon leikkimään?" kysyi Fred.

"Mamma, sano nyt, saanko minä panna päälleni kauniin hameen ja mennä katsomaan Ellie Millstonia?" tiedusti Bertha.

"Mamma, anna pojulle ys omena — mamma koorii Bobbokerin omena", sanoi nyt poju. Kun Bobbokerista näytti hieman epäiltävältä, tokko muiden asiain ohella kuultiinkaan hänen puhettaan, pyysi hän uudestaan omenaa ja toisti samaa monta kertaa.

"Ää-jää-puu-huu!" selitti Himmu.

Mamma olisi kyllä vastannut joka lapselle, mutta neljää eri pyyntöä oli vaikea yht'aikaa täyttää, kun oli pulmallista saada niistä edes selvää. Kuitenkin hän koetti parastaan. Ensin hän muisteli, mitä kukin oli tahtonut, ja sitten käski heidän uudestaan sanoa asiansa. Vastaukseksi hän sai kuulla:

"Mamma puu sano pojulle puistoon hameen omena jää Millstonia", mikä oli sellaista siansaksaa, ettei mammakaan sitä ymmärtänyt, vaikka muuten osasikin tulkita lastenkieltä. Hän siis yritti toista keinoa ja komensi:

"Hyvät lapset, yksi ensin ja muut sitte!"

"Bobboker ol ys ensin, mut muut 'ano kans ja 'itte Bobboker taas 'ano ensin", vakuutti poju ja kiskoi mammansa kättä niin rajusti, että sukkalanka kiristyi ja katkesi.

"Sanoin minäkin ensin", selitti Bertha. "Sano nyt mamma, saanko minä?"

"Ää-puu-um-pupuluu", ehdotti vauva.

"Voi voi mamma, näinhän minulta menee aikaa hirveästi hukkaan", valitti
Fred.

Mamma laski parsimistyön syliinsä ja tarttui molemmin käsin päähänsä, jota hän sitten ei näyttänyt haluavan hellittää, kun kerran oli kunnollisesti saanut haltuunsa niin hyödyllisen jäsenen. Hetken aikaa hänestä tuntuikin siltä, että jos hän irrottaisi kätensä, niin hänen päänsä samalla putoisi myös syliin, joka tuskin kuitenkaan olisi monipuuhaisen pikku emännän silmille, korville ja kielelle sovelias sija. Hän oli ummistanut silmänsä, voidakseen sitä paremmin selvittää ajatuksiaan, mutta Bobboker, joka seisoi ihan hänen edessään, häiritsi häntä seuraavalla muistutuksella.

"Mamma, ei 'aa enää kattella poju, kun 'immiss' on peitto pääl! Ei ne 'ano pojulle mitää."

Mamma näytti vähän aikaa olevan sitä mieltä, ettei Bobbokerille puhuminen ollutkaan elämän ainoa tarkotus, mutta kun hän pian sitten tunsi, että pikkunen, vaan silti ponteva sormi yritti vääntää auki hänen toista silmäluomeaan, niin hän muutti mieltään ja taipui avaamaan molemmat silmänsä.

"Mitä vasten mamma rupee nukkuun, vaikka istuu toolil?" huomautti
Bobboker vakavasti.

"Pitääkö minun ottaa prinsessapukuni?" kysyi Bertha.

"Ei suinkaan minun tarvitse ottaa kalosseja puistoon tänään, vai mitä?" kysyi Fred; "nyt on niin kaunis ilma."

Tämä asia sai mamman heräämään kaikista mietteistään, sillä hän tiesi, että kaduilla ja puiston käytävillä oli kovasti likaa.

"Tietysti sinun täytyy panna kalossit jalkaasi, hyvä poika", sanoi hän, "jos muuten päästän sinut ulos. Minua sentään niin pelottaa, että sinä joudut siellä johonkin onnettomuuteen."

"En ainakaan minä, kun menisin vaan katsomaan Ellie Millstonia", sanoi
Bertha.

"Sinä Bertha saat mennä, mutta sillä ehdolla, että itse puet päällesi ja jätät minut ihan rauhaan. Ja sinä Fred pääset myös. Molempien teidän pitää tulla tänne näyttämään itseänne, ennenkuin menette. Minä tahdon nähdä, että olette siististi puettuja."

Kun kaksoiset sitten kiirehtivät pois omaan huoneeseensa, virkkoi mamma itsekseen:

"Kas niin, nyt kai saan hyvässä rauhassa ottaa tuon hirveän työkasan taas käsille."

"Ottaa ensin käteen Bobbokerin omena!" esitti poju.

"Ei mammalla ole pikku pojulle yhtään omenaa", vastasi mamma. "Sitten kun menen taas kaupungille, ostan sinulle oikeen kauniin omenan, ja sillä on niin punaiset posket kuin sinullakin. Eikös siitä tule lystiä?"

"Niin hivveen lysti, kun Bobboker 'aa omena nyt pian — muuten lysti menee kaikki hukkaan."

"Odota kuitenkin huomiseen, kultupoju", pyysi mamma. "Mamma parka on niin väsynyt ja mamman pitää paikata noin suuri kasa pikku paitoja ja sukkia. Katsoppas tuotakin leveätä isoa reikää, joka on juuri Bobbokerin omassa sukassa."

"Pitää paikkaa oikein 'uur reikä Bobbokerin vattas kans, muuten poju ei viitti enää pitää 'emmost vattaa rikki. Mamma paikkaa nyt pojun vatta pian kiin. Voi voi pojun vattaa!"

Tämä oli jo mammastakin liikaa, ehkä sen vuoksi, että Bobboker valittaessaan piti molempia palleroisia käsiään likistettyinä puheena olevaa ruumiinosaa vasten ja katseli mammaa niin surkeana ja rukoilevana, kuin ei viikkokauteen olisi saanut lainkaan ruokaa. Mamma siis huusi Fredin luokseen ja antoi tälle kymmenen penniä, joilla hänen oli määrä mennä ostamaan omena pikku veikolleen.

"Jos saisin kaksikymmentä penniä lisää", arveli Fred, "niin meille tulisi kullekin yksi omena. Etkö sinä mamma enää muista, kuinka sinä kerroit Madge tädille, että tohtori sanoi, että ne ovat niin terveellisiä?"

"Kyllä, kyllä, poika hyvä, mutta minulla ei ole sen enempää pikkurahaa."

"Kuulehan mamma, jos annat oikein ison rahan, niin minä tuon niin suuren kasan pikkurahaa takaisin. Sehän vasta hauskaa olisi!"

"Tiellä sinulta voisi hukkua, kun olet vielä niin pikkunen. Ei nyt auta muu kuin odottaa huomiseen; sitte saatte omenanne."

"Voi sinua, mamma! Et suinkaan sinä tahdo, etten minä saa olla terve?"

"Ei sinulla vielä ole pahaa hätää", nauroi mamma silmäillen poikansa pyöreitä punaisia poskia ja kirkkaita silmiä. "Ala sinä nyt vaan juosta!"

"Kukas sitä niin tarkkaan tietää", tuumi Fred yhä vielä epäillen, "Kuules, Bertha", jatkoi hän, kun hänen sisarensa tuli sisään, "eikö sinustakin tunnu, että olisi paljon terveempi olla, jos nyt saisit omenan?"

"Kyllä kaksi tuntuisi vieläkin terveemmältä", myönsi Bertha haaveilevasti katsellen ylöspäin, kun läheni toisia. Vaan silloinpa hän kompastui vauvaan, joka yhä vielä istui lattialla kahden tyynyn välissä. Himmulla oli kyllä ikäisekseen aika vahva pikku selkä, vaan se ei vielä ollut tottunut kestämään tällaisia yllätyksiä. Ja sen vuoksi pikku selkä keikahti taaksepäin vieden mukanaan vauvan ison pään, ja sitten jokin kolahti lattiaan hyvin kovaa. Nyt vauva lausui jotakin, mikä kiidätti mamman sormet korviin, vaikkei mitään sopimatonta ollut vauvan puheessa. Sitten mamma kiireesti kumartui vauvan puoleen, samoin Bertha sanottuaan ensin: "voi voi", ynnä myöskin Fred, joka arveli: "ai, ai!" Täten kolme päätä jysähti yhteen vauvan yläpuolella, ja Bertha sanoi taas: "voi!" ja Fred: "ai!" ja mamma huudahti: "soh, soh, lapset!" kun taas Himmu yhä hoki, mitä oli ruvennutkin sanomaan. Sitten mamma sieppasi Himmun lattialta ja satutti noustessaan päänsä Bobbokerin päähän ja Bobboker sanoi: "ää!" Silloin kaikki lapset itkivät yhdessä, ja mammakin toivoi olevansa itkevä vauva, jotta pääsisi jonkun syliin helliteltäväksi ja kaikki parsittavat sukat ja muut kiusat ajettaisiin sinne, missä pippuri kasvaa.

"Nyt meidän pitää sentään saada omenia, mamma", tiesi Fred mainita, kun oli kyllikseen itkenyt ja hansikkaisilla sormillaan pyyhkinyt silmiään niin kauvan, että hänen kasvonsa näyttivät kartalta, johon on piirretty koko joukko rajaviivoja ja jokia.

Mamma näkyi myös olevan samaa mieltä, sillä hän avasi rahakukkaronsa, antoi Fredille suuren hopearahan ja käski hänen lähtemään heti asialle sisarensa kanssa. Sitten hän puristi vauvaa vielä hellemmin syliinsä ja suuteli untuvaista pikku takaraivoa. Vauva kohotti toista palleroista kätöstään ikäänkuin vaan suotta ilmassa heilumaan, vaan äkkiä kaappasi sillä kiinni kolme-neljä hiusta, jotka liehuivat alhaalla mamman kasvoilla.

"Älä, älä, vauva kultu!" esteli mamma ja yritti avata pikkuruista nyrkkiä. Bobboker lakkasi itkemästä ja nauroi:

"Hähähää, kattos, mamma ivvistää Himmulle! — Nyt ei mamma enää ivvistä." Himmun hyppysistä olikin jo saatu hiukset irti.

"Ei Bobboker saa nauraa, kun mammaan tekee niin kipeää", nuhteli mamma.
"Mamman tulee siitä niin paha olla."

"Pitää olla hyvä olla, kun mamma 'aa ivvistää, kun Bobboker nauraa. Mamman pitää aina tekee kipeet ja aina ivvistää, kun pojun on nii lysti. Tekees mamman nyt kipeet? Muuten Bobbokerin tulee nii paha olla ja pitää ikkee niin pallo pian."

"Kyllä, kyllä — tekee niin kipeää — mamma tekee vaikka mitä, kunhan poju vaan ei enää rupea itkemään."

Mutta Bobbokerilla olivat silmät jo ehtineet kiertyä moneen mutkaan ja alahuuli vierähtää riipuksiin, eikä hän tarkoin tiennyt, miten ne saataisiin taas perääntymään paikoilleen; siksi hän heittäytyi kitisemään surkean pitkäveteiseen tapaan, joka kuulosti siltä, kuin hän nyt tahtoisi pistää poruksi oikein mukavasti, ettei väsymys pääsisi keskeyttämään.

"Bobboker kultu", sanoi mamma, hätäisesti laskien vauvan pitkälleen sohvan nurkkaan ja nostaen pikku pojan syliinsä, "mamman päätä särkee niin kovasti, ja sinun itkustasi särky käy yhä pahemmaksi, — voi voi, niin pahaksi!"

"Helli poju kultaa", ruikutti Bobboker; "mamman kipee menee pois, kun hellii poju. Ja mamma kertoo pojust ja pojun nimi oi Bobboker, ja poju oi aina nii hyvä ja mamma piti nii pallo pojust. Kertoo nyt hyvin pian, muuten pojun pitää taas ikkee."

Mamma hyväili poikaansa, silitti hänen poskeaan ja alkoi reippaasti:

"Oli kerran pikkunen poika —" Mutta silloin hänen takanaan lennähti ovi auki, niin että se paukahti seinää vasten, ja hän kuuli Fredin sanovan:

"Kuules, mamma, emmekö saa kumpikin ostaa uutta lyijykynää, kun kerran mennään kaupungille?"

"Ostakaa vaan", vastasi mamma hyvin lempeästi, mutta Fred ei nähnyt sitä ilmettä, joka mamman kasvoihin tuli.

"Saadaanko myös sokerikanki?" kysyi Bertha.

"Ei", oli lyhyt vastaus.

"No mutta, mamma," sanoi Fred, "eihän siihen mene kuin kymmenen penniä lisää."

"Sokerimakeisia ei pikku lasten ole hyvä syödä", selitti mamma. "Muistathan, kuinka pappa ja minä olemme siitä puhuneet ainakin sata kertaa."

"Minä kun —" väitti Fred.

"Minä —" väitti Bertha samalla.

"Ei mitään enää!" keskeytti mamma niin kiivaasti, että vauva hätkähti, otti sormen suustaan ja tuijotti mamman kasvoihin. Se, mitä hän niissä näki, pakotti hänet purskahtamaan niin kuuluvaan ja kestävään ulvontaan, ettei todellakaan olisi luullut mitään niin suurenmoista voivan tulla niin pienestä kapineesta kuin vauvan kurkusta. Mamma hypähti tuoliltaan, laski Bobbokerin maahan, sysäsi Fredin ja Berthan ulos huoneesta ja sulki oven niin pontevan rajusti, kuin siihen olisi tarvittu paljonkin voimaa. Sitten hän kaappasi Himmun syliinsä, vaipui keinutuoliin ja itki paljoa valtavammin kuin vauva, vaikkei pitänytkään siitä mitään ääntä.

"Ai, ai, kun mamman poskiin on nii pallo vettä 'atanu", huomautti
Bobboker hetken kuluttua; "tartteeks poju mennä ottamaan 'ateenvarro?"

Silloin mamma lakkasi itkemästä, kun piti nauraa. Hänen onnistui kiskoa pikku veitikka ylös syliinsä Himmun viereen, ja sitten hän silmät ummessa hiljaa keinutti molempia lapsia. Mutta sattuessaan taas kerran avaamaan silmänsä hän näki kasan paitoja ja sukkia, huoahti ja herkesi keinuttamasta.

"Kuuleppas, poju!" sanoi mamma, joka näytti keksineen jotakin. "Eikös se olisi lystiä, kun saisit rakentaa suuren, korkean kivitalon vauvalle? Sellaisen oikein hauskan talon, ettei kukaan muu osaa sitä rakentaa kuin Bobboker yksin?"

"Nii", myönsi poju hieman harkittuaan. "Too pojulle kivet."

"Saat sinä ne itsekin, kultuseni. Juokse nyt leikkikamariin ja tuo ne sieltä kolttusi helmassa."

Bobboker lähti. Mamma sovitti Himmun pehmoisesti istumaan sohvan nurkkaan ja siirsi tuolinsa ja työkorinsa hyvin lähelle, ollakseen heti valmiina pelastamaan vauvan, jos tämä pääsisi keikahtamaan eteenpäin. Sitten mamma otti jälleen käsille työnsä ja ennätti jo pujottaa parsinlangan neulaan, kun pikkunen ääni huusi:

"Pitää avaa ovi pojulle pian."

"No no, saahan mamman oma iso poika yksinkin oven auki. Pidä vaan kovasti kiinni kahvasta ja väännä sitä ympäri."

"Kyl poju pitää kiin, mut kavva ei yttään ota kiin pojun käteen."

"Yritä uudestaan, niinkuin suuri mies", kehotti mamma.

Kuului, miten lukon kahvaa rämistettiin ja joku möyrysi ja jyski ja ähki. Sitten mamma kuuli pienten jalkojen sipsutusta ja näki edessään perin vakavat pikku kasvot suurine silmineen.

"Taas poju koitti, mut kavva ei yttään koittanut mennä auki, ja nyt kavva rupee kovast ikkee, kun mamma ei tu' avaan."

"Anna sen itkeä," sanoi mamma ja lennätti neulaa niin vinhasti, että se pisti häntä syvälle sormeen, ennenkuin hän kerkisi näkemäänkään, miten se siihen osui. Neula vedettiin sormesta ulos tuskallisen hitaasti, mutta sormi pistettiin sitten kiireesti suuhun.

"Kattos mamma", ihmetteli Bobboker, "kun panee 'ommen 'uuhun! Niin rumaa mamma tekee! Ei mammast koskaan tu' 'uur mees, kun 'ommi aina menee 'uuhun. Ja ovi on aina kiin vaa."

Mamman piti kuin pitikin mennä avaamaan.

"No mene nyt!"

"Mikkäs pojun pitää mennä?" kysyi Bobboker sangen hämmästyneenä.

"Tietysti noutamaan kivet tänne."

"Mikkä kivet?"

"Juuri ne kivet, joista vauvalle tehdään talo."

"Mikkäs ne on pantu?"

"No sinne leikkikamariin."

"Nii", myönsi nyt Bobboker, ja samaa arveli mammakin mennessään takaisin istumaan.

"Kai sitä nyt saa rauhaa pari-kolme minuuttia, ehkä viisikin", mutisi mamma ruvetessaan taas parsimaan. "Mutta vähitellen tässä alkaa koko tuo työ jo inhottaa."

Hyvää rauhaa kestikin runsaasti kaksi minuuttia, vaan ei kolmea, sillä ovikello soi kiivaasti, ja kun ei kukaan tullut avaamaan, soi se uudestaan. Nyt mamman mieleen johtui, että palvelustyttö oli arvatenkin kotoa poissa.

"Voi voi sentään, kun ei vaan olisi joku vieras", huokaili mamma, ravisteli ja silitteli vaatteitaan siistiksi, järjesteli hiuksiaan peilin edessä kuntoon muutamin hätäisin tempuin, riensi avaamaan oven ja sai sieltä vastaansa — kaksoiset.

"Meillä on nyt — mutta mikäs nyt on, mamma?" sanoi Fred ihmetellen.

"Ei mitään", vastasi mamma.

Fred näkyi epäilevän tätä mammansa vakuutusta, vaan sitten hän kuitenkin meni arkihuoneeseen ja mutisi itsekseen:

"Kyllä minusta tuntuu, että täällä on jotakin kamalaa tapahtunut."

Mamma tuli lastensa jäljestä, ja kun he olivat istuutuneet, sanoi hän:

"No nyt pitää tuoda lautanen, jolle saatte kuoria omenanne, ja sitten —"

Fred mulkoili Berthaa ja Bertha mulkoili Frediä, molemmat erinomaisen noloina, ja sitten Fred virkkoi:

"Onpa tämä hullua! Meiltä on kai unohtunut omenien osto kokonaan!"

"Millekkäs asialle te oikein menitte?" tiedusti mamma ankarasti.

"No omenia ostamaan", myönsi Fred.

"Ja sokeritankoa", huomautti Bertha.

"Ja lyijykyniä", jatkoi Fred. "Ja lyijykynäpuoti oli lähimpänä, niin että me ostimme ne ensin, ja sitten me ostimme sokeritangon, kun se puoti oli siinä vieressä, ja sitten — niin annas kun muistelen, mitä me sitten teimme, Bertha? Jaha, niin, sitten me tapasimme posetiivinsoittajan. Ja me luulimme, että se kai on niitä samoja, jotka välistä soittavat meidän talomme edessä, ja sen vuoksi me läksimme hänen perästään tänne päin, kun piti katsoa, onko hän juuri niitä soittajia, ja sitten me tulimme kotiin."

"Ja kotiin teidän olisi parasta jäädäkin", sanoi mamma, "kunnes opitte muistamaan, mille asialle teidät lähetetään, varsinkin silloin, kun itse olette tahtoneet jotakin toimittaa kaupungilla. Eikö teistäkin tunnu, että juuri sillä tapaa vähitellen oppisitte?"

Fred ei näyttänyt lainkaan kallistuvan tämänlaiseen mielipiteeseen. Berthalla oli myös omat ajatuksensa: hän oli jo ennakolta kuvitellut, mikä puku hänellä olisi yllään mennessään Ellie'n luo ja mitä hän juttelisi päästyään tämän nuoren neidon kotiin, ja siksi hän kerrassaan hylkäsi kaikki kasvatusopilliset saarnat juuri tänä iltapuolena. Mutta molemmat lapset näkivät mamman kasvoissa jotakin sellaista, mikä pani heidät arvelemaan, että nyt oli viisainta olla hiljaa vähän aikaa. Bertha siis aukaisi suunsa ja silmänsä ikäänkuin tahtoisi kokonaan ahmia sen erikoisen kuvion, johon hän lattiamatossa tuijotti, ja Fred puolestaan laski huulensa lerpalleen ja rypisti kulmakarvojaan yhteen, niin että hänestä tuli ihan ilmeinen jöröjukka. Mitä mammaan tuli, niin hän yhä parsi sukkia uutterasti; kun yksi oli valmistunut, tarttui hän heti toiseen. Lopulta hänen huomionsa kiintyi siihen, että huoneessa oli kovin hiljaista. Tyynen sään ja myrskyn keskinäinen yhteys oli niin usein käynyt ilmi Mayburnin perheessä, että mamma nyt katseli ympärilleen epäluuloisesti. Ja syytä olikin! Fred ja Bertha irvistelivät paraikaa toisilleen niin ilkeästi kuin suinkin osasivat, ja Himmu tuijotti heihin kauhusta jähmettyneenä, voimatta hiiskahtaakaan.

"Lapset!" huudahti mamma tuimasti.

Fred ja Bertha sävähtivät heti ääliömäisen viattomiksi näöltään, ja Himmu, joka nyt oli päässyt jännityksen kahleista, puhkesi kovaan parkunaan.

"Ettekö te yhtään häpeä, lapset? Mitä varten te niin kauheasti irvistelitte?"

"No kun Fred rupesi", sanoi Bertha.

"Bertha irvisteli minulle", selitti Fred.

Mamma huokasi syvään ja alkoi rauhottaa Himmua.

"Kuuleppas, mamma", sanoi sitten Fred, "minusta tuntuu, ettei sinun nyt ole ollenkaan hauskaa nähdä meitä tässä."

"Niin minustakin tuntuu", vahvisti Bertha.

"Siinä te todellakin lienette ihan oikeassa", myönsi mamma surumielisenä.

"No kyllä minä tiedän, kuinka meistä pääset rauhaan", sanoi Fred. "Anna meidän kutsua ruokahuoneeseen vieraita teetä juomaan!"

"Mamma hyvä, saammeko?" ihastui nyt Bertha. "Aijai, kuinka hauskaa!" Sillä vaikka Bertha oli Fredin kaksoissisar, niin hän oli vieläkin suurempi herkkusuu, kuin koskaan Fred.

"Voinhan minä suostua", sanoi mamma.

"Oo-ooh!" riemuitsi Fred ja riensi halaamaan mammaa, suudellen oikein tuntuvasti. "Kyllä sinä nyt olet hyvä!"

Mamma otti tämän tunnustuksen vastaan niin säädyllisesti, kuin todella ansainneen sopiikin.

"Montako lajia teeleipää me saamme, mamma?" tahtoi Bertha heti tietää.

"Vaan yhtä lajia", vastasi mamma. "Saatte voileipää, limonaatia, kakkua ja hedelmiä, mutta jos vielä piinaatte minua siitä asiasta, niin en anna mitään. Minä käsken Bridgetin toimittaa kaikki kuntoon eikä teidän tarvitse mitään muuta kuin vaan pitää seuraa vieraillenne."

"Mamma", sanoi Bertha, "minun pitää saada tietää vaan yksi asia: saanko minä kutsua Ellan?"

"Saat, saat", myönsi mamma. "Kutsu vaan mielesi mukaan, kenen tahdot."

"Huu-iih!" hihkaisi Fred. "Missähän päällystakkini on? Minä menen kutsumaan Jimmyn ja Frankin ja Stringeyn ja Whoppsin ja — —"

"Älähän nyt!" keskeytti mamma. "Keitä ne ovat?"

"Oikein hauskoja poikia, joiden kanssa minä aina leikin puistossa."

"Mitä väkeä ne ovat? Missä he asuvat?"

"Frank asuu puistokadun varrella, Jim asuu tässä lähellä, sokerileipurin yläkerrassa, ja Stringey ja Whopps asuvat molemmat samassa talossa, ja se on koko New-Yorkin hauskin talo."

"Millä tapaa hauskin?"

"On se; niin erinomaisen rauhassa. Sen edessä on toinen rakennus, niin ettei sinne kuulu kadulta yhtään melua. Ja kyllä niillä siellä on varmaankin hyvin paljo rahaa. Minä olen aina nähnyt Stringeyn kotona pitkin huoneita niin kovin paljon kaikenlaisia hienoja valkeita vaatteita, ettei koskaan ole meidän talossamme niin paljoa."

Mamman mielessä heräsi kateutta, sillä liinavaatteiden runsaus oli sellaista ylellisyyttä, jota Mayburnin väki ei koskaan ollut saavuttanut, vaikka mamma olisi kuinkakin ahertanut. Sen vuoksi hän uteliaana jatkoi tiedusteluaan:

"Onko siellä oikein hienoja liinavaatteita? Vaan ethän sinä tietysti osaa sitä selittää?"

"Miks'en minä osaisi? Ne ovat kauhean hienoja, mamma, ja aina ihan puhtaita. Mamman pitäisi kerta nähdä, kuinka lystiä minulla on aina kun siellä käyn!"

Mammaa alkoi huolettaa. Hänestä oli kovin vastenmielistä, että hänen lapsensa kävivät vieraissa perheissä, vaikkapa vaan leikkitoveriensa luona, ellei hän varmasti tiennyt, että lasten ulkoasu oli sopusoinnussa Mayburnien arvon kanssa. Ja kuitenkin Fred siis oli ollut noiden poikien kotona ilman hänen lupaansa, arvatenkin puku epäkunnossa ja kasvot ja kädet likaisina.

"Ja sellaista lystiä, mamma, mitä me siellä pidämme, sinä et voi kuvitellakaan", jatkoi Fred. "Juuri niiden akkunan alla on semmoinen nuora, ja se kulkee semmoisen pyörän ympäri, ja toinen pää kulkee myös pyörän ympäri, toisen talon vieressä, ja me kiskomme sitä edestakaisin."

Mamma joutui ymmälle. Mitä ihmettä varten tarvittiin nuoria semmoisessa paikassa, sitä hän ei saanut päähänsä; ehkä se oli yksityinen puhelinlanka naapurusten kesken, ja Fred oli käynyt sitä repimässä! Nyt täytyi tutkia lähemmin.

"Eikö heidän mammansa toru, kun te sillä tapaa leikitte nuoralla?" kysyi hän.

"Ei yhtään", selitti Fred, "paitsi silloin, kun siinä on vaatteita."

Vaatteita? Olikohan tuo nuora sellainen laitos, jonka avulla tuuletettiin vaatteita ja turkkeja? Sepä olisi sukkela keksintö!

"Millaisia vaatteita siinä nuorassa riippuu?"

"On siinä paitoja ja sukkia ja kaikenlaista — ihan varmaan tuhansittain. Stringeyn mamma saa välistä niinkin paljon kuin viisikymmentä markkaa viikossa, ja niinä päivinä, kun hän pesee vaatteita, meillä on niin hirmuisen hauskaa, kun saamme puhallella saippuapalloja pesuammeesta, sittenkun vesi likaantuu niin paljon, ettei siinä enää voi mitään pestä! Whopps käy sieppaamassa pappansa piiput ja sitten me — —"

"Sh!" keskeytti mamma päästyään nyt täysin selville, että hänen poikansa oli vieraillut pesijättären perheessä. Fred näytti hämmästyneeltä, vaan arveli kai sitten käsittäneensä väärin mamman tarkotuksen ja jatkoi:

"Whopps saa aina käsiinsä piiput silloin, kun sen pappa on pätkässä, ja sitten — —"

"Ole vaiti, kuuletko", kovisti mamma. "Oh-hoh-hoh — —"

"Vaikka vain, mutta kyllä ne ovat paljoa parempia saippuapalloja kuin ikinä täällä kotona", jankkasi Fred. "Whoppsin mamma sanoo, että suopavaahto on paksumpaa kuin — —"

"Fred!" huusi mamma, hypähtäen tuoliltaan ja tarttuen poikansa käsivarteen. "Jos vielä sanankaan sanot, niin panen sinut nukkumaan ilman illallista, vieraita ja kaikkia!"

Fred katseli vilpittömästi äitiänsä silmiin, mutta niistä hän ei saanut mitään selitystä tähän outoon kohteluun. Nyrpeänä hän sitten heittäytyi sohvalle ja tarkasteli julmistunein katsein kenkiensä kärkiä. Sill'aikaa mamma vaelsi nöyryytyksen laaksossa jok'ikisen sivupolun ja lätäkön halki. Nyt hän käsitti koko jutun. Hän oli saanut katsahtaa eräiden kaupunginosien sisälliseen elämään kulkiessaan joskus rautatiellä kattojen päällitse kaupungin halki; hänen miehensä oli hänelle kertonut pienistä, ryöttäisistä työväenasumuksista, jotka sijaitsivat suurten talojen takapihoilla; hän oli nähnyt semmoisia nuoria, joille oli ripustettu vaatteita kuivamaan, ja hänen oma poikansa oli sellaisten piirien ja niiden asujanten hyvä tuttu! Mamma oli lahjottanut montakin myttyä vanhoja vaatteita hyväntekeväisyysseurojen jaettaviksi juuri tuonlaisiin paikkoihin, mutta nyt hän olisi suonut, että — seis, ei kuitenkaan niin — hän huoahti sydämensä syvyydestä rukouksen, ettei lankeisi vihaamaan noita ihmisiä, jotka sekä raamatun että Amerikan itsenäisyysjulistuksen mukaan olivat ihan yhtä hyviä kuin hän itsekin. Sitten seurasi muutama hetkinen mitä tuskallisinta hiljaisuutta, ja vihdoin mamma sanoi:

"Rakas poika, sinä et saa kutsua Stringeytä etkä Whoppsia meille, etkä enää koskaan leikkiä heidän kanssaan."

"Samapa se minusta", sanoi Fred, "mutta sen minä sanon, että kehnoa se sittenkin on."

"Sinun pitää luottaa siihen, että mamma osaa sen asian ratkaista."

"No kenen minä saan kutsua?"

"Jonkun sellaisen, jonka minä kaikin puolin tunnen. Kutsu joku säällinen poika."

"Jaha", tuumi Fred ja harkitsi vähän aikaa. "Saanko mennä kutsumaan
Adolfia?"

"Missä hän asuu?" kysyi mamma. "Eihän vaan hauskassa, hiljaisessa talossa, jossa on akkunain alla nuoria ja pyöriä?"

"Ei", vakuutti Fred; "hän asuu siellä lähellä, kun puistokadun kulmasta käännytään — samassa korttelissa, kuin rouva Millston — tunnethan hänet."

Tämä seikka tuntui mammasta olevan takeena Adolfin ulkonaisesta kelvollisuudesta, ja kun keskustelu muuten häiritsi tärkeätä parsimistyötä, niin mamma suostui muitta mutkitta ja neuvoi lapsia toimittamaan kutsut heti mieskohtaisesti perille. Sill'aikaa Bridget pitäisi huolta aineellisesta puolesta. Täytyi rientää, sillä muuten ruokahuonetta ei ehdittäisi vierasten jälkeen siivota illallisajaksi.

"Bobboker kans pitää kuttu veerait", kuului mamman korviin, kun Fred ja
Bertha olivat lähteneet.

"Poju saa kutsua Himmun", selitti mamma ja käski luoksensa Bridgetin antaakseen määräyksiä kemuja varten. Sitten hänen onnistui päästä eroon vielä muutamista pikku sukista, ennenkuin Fred ja Bertha palasivat ja virvokkeita tuotiin pöydälle. Lapset pyysivät mammaa tulemaan ruokahuoneeseen katsomaan, kuinka hauskalta siellä kaikki näytti. Ensin hän ajattelikin sinne mennä, mutta parsimiskiihko oli yhä yltynyt siitä, millä sitä oli tyydytetty, ja sen vuoksi hän jäi istumaan paikalleen ja käski vanhempien lasten sijottamaan Bobbokerin pöydän ääreen ja tarkoin valvomaan, että pojun kaikki pyynnöt täytettäisiin. Himmu puolestaan näkyi ymmärtävän, että hänen äidillään oli kiireistä työtä, sillä hän kyykötti par'aikaa pehmoisessa sopessaan niin onnellisena kuin suinkin voi toivoa ja päästeli ihania äännähdyksiä, ilmaisematta pienintäkään halua kierähtää sieltä laattialle. Mamman onnea eivät myöskään häirinneet ne lasten äänet, joiden hän avoimien ovien läpi kuuli pitävän vilkasta, vaan ei riitaista keskustelua vireillä. Hän tunsi ne kaikki. Sieltä kuului hänen mainion Fredinsä pontevaa, sointuvaa puhetta ja Berthan äänessä lukemattomia vaihteluita, joita hänen puheessaan aina oli, vaikkapa hän olisi vain nuppineulaa pyytänyt. Hän kuuli myös, kuinka Berthan ystävä Ellie puheli tasaisen säädyllisesti kuin aika ihminen ja Bobboker sopotti virheellisesti, vaan erinomaisen huvittavasti. Myöskin kuului jonkin muun pojan rikasta, täyteläistä ja sointuvaa ääntä, ja mamma vakaantui uskossaan, että Fredin ystävä Adolf oli synnyltään hieno ja hyvin kasvatettu. Mamma vaipui viehättäviin haaveiluihin lastensa ystävyyssuhteista ja vastaisista mahdollisuuksista, mutta silti ei hänen neulansa vähääkään levännyt. Äkkiä hän kuuli Fredin huudahtavan:

"Jahka minä kysyn mammalta".

Kohta ilmestyikin Fred ovelle ja tiedusti:

"Mamma, emmekö me saa appelsiiniviipaleita ja niihin sokerijauhoja päälle!"

"Voi sinua Fred, enhän minä taas voi käskeä Bridgetiä pois muusta työstä. Syökää nyt vaan appelsiininne sinänsä."

"Mutta minä en tahdo tarjota niitä vieraille kokonaisina. Ryvettäisivät kaikki sormensa ja hienot vaatteensa myös."

"Vieraittesi pitää olla hieman varovaisia, hyvä poika. Minä en todellakaan voi keskeyttää Bridgetin työtä enkä omaani."

"No anna sitten Berthan ja minun ne leikellä; kyllä me sen osaamme yhtä hyvin kuin kukaan muu."

"Hyvä on, voittehan koettaa," myönsi mamma. "Katsokaa, ettette leikkaa sormianne."

"Kyllä, kyllä", sanoi Fred, syöksi kiireesti tiehensä ja jysähti suoraa päätä Berthaa vasten, joka oli juuri tulossa mamman luo.

Kaksoiset jäljittelivät toisiaan huolellisesti, melkein joka asiassa, mutta se epäsointu, joka syntyi heidän poratessaan yht'aikaa, osotti hyvinkin, että heidän vielä oli jotakin opittava. Kun he nyt parkuivat, kiirehti mamma hätään ja näki, että Fredin nenästä vuoti verta ja Berthalla oli huuli rikki ja samoin veressä.

"Bertha on — puu-huu — semmoinen ilkeä tollikko — huu — töytää kuin hullu toista vasten", ruikutti Fred päästäen verisen nenän hyppysistään ja pyyhkien silmiään, jolloin hänen naamansa tuhriintui melkein kauheammaksi kuin minkään villipäällikön, kun tämä on maalattu täyteen sotakuntoon.

"Itse sinä olet vanha tollikko", huusi Bertha, kasvot kyynelten vallassa. "Sinähän siinä —"

"Hiljaa, lapset", komensi mamma. "Olihan se vaan tapaturma. Kumpaakaan ei voi moittia, paitsi jollet juuri sinä, Bertha, tehnyt väärin, kun läksit tänne yläkertaan. Miksi sinä jätit vieraat yksin?"

"Minä tulin sen vuoksi, että jos meidän pitää syödä hedelmiä, niin minun mielestäni pitäisi olla myös hedelmäpyyhkimet."

"Ette te saa olla niin pikkumaisen tarkkoja, lapsi hyvä", selitti mamma. "Eihän teillä nyt ole mitään juhlallista atriaa, vaan ainoastaan jonkinlainen pikkunen voileipäpöytä, näetkös."

"Vaikka vaan, mutta me olemme sittenkin olevinamme oikein suurilla päivällisillä. Kun ensi kerran tarjottiin voileipää, niin se oli soppaa, ja sitten oli kalaa ja sitten — —"

"Älä siitä välitä", keskeytti mamma. "Pitäkää hyvänänne, mitä teille on annettu ja sanokaa, että ruokaliinat ovat hedelmäpyyhkimiä."

"Sehän on mahdotonta, kun sellaisten pitää olla kirjavia", väitti Bertha, "ja Ellie sanoo, että — —" Berthan selitys keskeytyi tähän, kun mamma kostealla pyyhinliinalla joutui hänen suunsa kohdalle pestessään kyyneliä pois tyttärensä kasvoilta. Sitten Fredillä, joka oli muokannut omaa naamaansa pesukaapin ääressä, oli näkyvissä veritäplä kauluksessa, jonka sijaan mamma käski hänen ottamaan toisen puhtaan. Tosin Fred napisi tätä vaivaa vastaan koko lailla, mutta täytyihän se kestää. Nyt mamma pääsi taas työhönsä. Vihdoin, kymmenkunnan minuutin perästä, Fred oli kunnossa ja laskeutui takaisin alakertaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä kajahti sieltä mamman korviin kiivasta torumista Fredin puolelta. Sitten seurasi tämä tuima väittely:

"Sinulla ei ollut siihen mitään asiaa."

"Oli kyllä."

"Eikä ollut."

"Oli sittenkin."

"Ei ollut, kuuletkos."

"Mokomakin ilkeä — —"

Näin pitkälle oli mielipiteiden vaihto jo ehtinyt, kun mamma pääsi portaille ja huusi ankarimmalla äänellään:

"Lapset, lakatkaa heti riitelemästä. Mitähän teistä nyt pikku ystävännekin ajattelevat?"

Fred syöksi esille alakerran eteiseen, käänsi kasvonsa ylöspäin mammaa kohti ja selitti:

"Bertha on käynyt täällä leikkelemässä appelsiinit — minunkin osani ja kaikki."

"No mitä sinä nyt vaadit minun tekemään — vai pitääkö minun ne panna taas kokoon?"

Fred loi katseensa maahan ja mutisi: "En minä sitä."

"Mene siis takaisin vieraiden luo ja koeta olla hyvällä päällä."

Fred palasi toisten seuraan ja mamma entiselle paikalleen. Nyt ei enää ollut jäljellä kuin yksi ainoa pikku sukka. Tosin se oli jätettykin viimeiseksi, se kun oli kaikkein pahimmin hajalla, mutta mamma tunsi, että voitto oli melkein varma, ja hänen sydämensä nautti nyt sellaista riemua, jonka vertaista hänellä ei ollut pariin viikkoon ollut; silloin hän näet oli saanut valmiiksi Berthan puvun, josta oli riittänyt ikävää puuhaa niin äärettömän kauvan. Mutta vielä ei ollut loppu käsissä, sillä Fredin ääni kaikui taas portaita pitkin yläkertaan:

"Mamma, missä on jauhosokeria?"

"Maljassa."

"Mutta maljahan on tyhjä."

"No mene Bridgetille sanomaan, että se pitää taas täyttää."

"Kyllä minä jo kävin keittiössä, mutta Bridget on poissa."

"Saat ottaa muuta sokeria. Ei siellä kukaan huomaa eroa."

"Mamma", kuiskasi nyt Fred, kuitenkin niin kovaa, että hänen vieraansa olisivat kuulleet, jollei ovi olisi sattunut olemaan kiinni, "onko sinun mielestäsi kaunista kohdella vieraita sillä tapaa?"

Mamman ei auttanut muu kuin jättää sukka ja mennä alakertaan. Siellä hän tapasi Fredin pitelemässä sokerimaljaa sylissään. Hän talutti pojan keittiöön, kaasi maljaan jauhosokeria ja riensi takaisin työhönsä. Himmu oli sillä välin ruvennut kuvittelemaan, että hänet oli hyljätty, ja valitteli surkeasti. Mamma nosti epätoivoisen vauvan rintaansa vasten ja puheli:

"Vai karkasi paha mamma ihan pois pikkusen Himmu-enkelin luota! Onpa se oikein kauhea mamma — pitäisi hakata tuhansiksi kappaleiksi — juuri niin."

Kukaan ei voi käsittää, kuinka nämä hyvin valikoidut sanat lohduttivat Himmua. Pikku olento lakkasi heti itkemästä ja näytti niin onnelliselta, että mamma suuteli häntä moneen kertaan. Sitten sukeutui heidän kesken niin miellyttävä keskustelu, ettei siitä kai olisi tullut lainkaan loppua, ellei paikalle olisi äkkiä ilmestynyt Bertha.

"Bertha!" huudahti mamma; "mene heti paikalla takaisin!"

Bertha purskahti itkemään.

"Voi voi", huokaili mamma; "mikä nyt taas on?"

"Tietääkös mamma, siellä oli kuusi palaa kakkua, ja kun jokainen sai yhden, niin yksi jäi, ja Fred tahtoo nyt leikata sen kahtia ja antaa puolet Adolfille ja toisen puolen Ellielle. Mutta minun mielestäni se pitää leikata viiteen osaan, paitsi jos sinä voit antaa meille neljä palaa lisää. Ainakin täytyy kaikkien saada yhtä paljon.".

"No leikatkaa viiteen osaan — ei, vaan tehdään niinkuin Fred ehdotti. Sinun pitäisi hävetä, kun riitelet mokomasta pikkuasiasta. Kuules: parasta on sinun tuoda se kakunpala tänne, niin että Himmukin saa osansa kemuista."

Silloin Berthan kyyneleet tulvivat virtanaan, ja hänen mielensä joutui niin ankaraan liikutukseen, että hän nyyhkytti ihan ääneen lähtiessään hiljaa kompuroimaan alakertaan. Mamma nousi tuoliltaan, kiirehti perästä, tarttui Berthan olkapäähän, talutti takaisin ja sulki oven.

"Kuuleppas nyt, tyttäreni", sanoi mamma, "jollet kohta hillitse itkuasi, niin sinun täytyy mennä sänkyyn suoraa päätä ja pysyä siellä aamuun asti."

Bertha tukahutti nyyhkytyksensä; hieroi rystysillään poskia ja silmiä uutterasti ja tyyntyi lopulta sen verran, että sai sanotuksi:

"Se oli meidän kakkumme ja minusta tuntuu, että se pitäisi jakaa tasan."

"Bertha!" kovisti taas mamma, polkien vihastuneena; "niinhän sinä puhut, kuin et ikinä olisi nähnyt tai maistanut kakkua. Kuinka sinä kehtaat olla niin ahne ja tuhma?"

Bertha alkoi uudestaan itkeä, sillä hän oli hellämielinen pikku tyttö, johon moite tai kiitos koski syvästi.

"Lakkaa nyt kerrankin", sanoi mamma, "taikka mene nukkumaan. Sinun täytyy heti päättää, kumpi on paremmin mieleesi."

Bertha ponnisteli voimainsa takaa. Hän saikin itkun loppumaan, nieli nyyhkytyksensä, kuivasi kasvonsa pyyhinliinalla ja lähti alakertaan sen näköisenä, joka on joutunut kovin pahasti ruusutaudin valtaan ja toivottomana alistuu kohtaloonsa.

Mamma oli näöltään myöskin hieman tulehtunut ottaessaan taas käsiinsä vihoviimeisen sukan. Sen vuoksi Himmun kesti hyvän aikaa rimpuilla ja ruikutella, ennenkuin mamma edes ulkonaisesti sai takaisin entisen tyyneytensä. Vihdoin häneltä kiusallakin valmistui tuo sukka, joka viimeisen neljännestunnin kuluessa oli hänestä käynyt suorastaan inhottavaksi. Mamman sydän täyttyi taas riemulla, kun hän liitti viimeisen teoksensa ja sen toverin pariksi ja samoin järjesteli muutkin sukat yhteen, pistäen ne sitten asianomaisiin laatikkoihin, ensin kuitenkin ylpeänä silmäiltyään koko läjää.

Sitten hänen mieleensä johtui, että olisi hauskaa mennä Himmun kanssa ruokahuoneeseen ja antaa lapsille loppukestitykseksi vähän viikunoita ja pähkinöitä. Hän laskeutui siis alakertaan, vieläpä paraiksi, sillä seura oli jo noussut pöydästä ja hääräsi nyt villinä läjänä lattialla jonkinlaisessa leikissä, jota vain lapset osaavat pitää arvossa. Ainakaan ei mamma nähnyt siinä mitään hauskuutta, vaan ryhtyi erottelemaan lapsia toisistaan hajalle. Sitä paitsi innostutti häntä tässä puuhassa melkoisen kova kirkuna Adolfin puolelta, joka oli sekä kasan pohjalta että kasvoiltaan niin musta, että kuristumisen vaara oli hänessä hyvinkin ilmeinen. Lopulta lapsikasa saatiin purkaantumaan yksityisosiinsa, ja Adolf kömpi pystyyn. Mutta sittenkään ei tämän vieraan pojan kasvoihin tullut läheskään heleää väriä. Ja kun mamma otti huomioonsa hänen tukkansa, joka oli pelkkiä pikimustia, erinomaisen tiheitä sykkyröitä, kävi hänelle "kauhean selväksi", ettei Adolfia äsken ollutkaan mikään kuristumisen vaara uhannut, vaan että Adolfin, esi-isät olivat ihan varmaan tulleet Afrikan aurinkoisesta ilmanalasta, arvatenkin vasten tahtoansa, ja yhä säilyttäneet alkuperäisen sukuvärinsä täydessä voimassaan.

Myöhemmin, jo parinkin tunnin perästä, mamma häpesi perinpohjin sitä säikähdystään ja äkillistä suuttumustaan, jonka tämä huomio hänessä vaikutti. Kun hän näet jälleen oli ehtinyt tyyntyä, tajusi hän täydellisesti, ettei Adolfin sukuperä estänyt häntä olemasta kerrassaan säädyllinen poika, jolla oli viehättävämpi käytöstapa kuin kummallakaan hänen omista lapsistaan, viattomat, rehelliset lapsenkasvot ja niin suloinen ääni kuin itse soitanto. Mutta sillä hetkellä, kun hän ensiksi sai nähdä Adolfin edessään, hän likisti kyynärpään kohdalta Fredin takinhihan peukalonsa ja etusormensa väliin ja siirtyi vierashuoneeseen niin vakavin askelin, että pakosta mukana seuraava Fred pelästyneenä ei saanut edes kysytyksi, mikä oli syynä tähän mielenosotukseen. Ovi paukahti kiinni heidän jäljestään. Fred tapasi itsensä lennätettynä tuolille istumaan jollakin nopealla tempulla, josta hän ei oikein ennättänyt päästä selvillekään, ja sitten hän näki mammansa seisovan edessään säihkyvin silmin ja sormi pystyssä ja kuuli:

"Kuinka sinä uskalsit semmoista?"

"Mimmoista semmoista?" kysyi Fred, kiireesti muistellen viimeisimpiä pahoja tekojaan, joita ei ehkä vielä oltu saatu ilmi tai joita hän ei vielä ollut rohjennut tunnustaa.

"Vai mimmoista?" matki mamma niin kovaa ja tuimasti, että Fred väkisinkin vapisi. Sitten mamma harppoi huoneessa edestakaisin kädet selän takana, sen näköisenä, että Fred sitten illalla, maata mennessä, kertoi Berthalle mamman näyttäneen ihan kamalalta.

"Vai mimmoista?" toisti taas mamma, ennenkuin Fred oli tointunut ensi pelästyksestään. Ja yhä siinä kävellessään mamma kuvitteli, kuinka Ellie tietysti kertoisi mammalleen, että Mayburnin lapset kutsuvat kotiinsa neekeripoikia, ja kun Millstonit muutenkin olivat herkkiä juoruamaan, niin Ellien mamma rientäisi puhumaan tästä kaikille tutuilleen ja varmaankin lähtisi oikein vartavasten levittämään tätä uutista tuoreena, ja siitä tulisi kauhea juttu. Vaan yhden asian mamma tiesi varmasti: hän ei ikinä enää voisi pitää päätään pystyssä omien tuttaviensa edessä, ja hän päätti sanoa miehelleen, heti kun tämä tulisi kotiin, että nyt täytyy viipymättä mennä uutta asuntoa hakemaan Brooklynista tai Jersey Citystä tai jostakin muusta esikaupungista, jossa heitä ei tunnettu.

Sillä välin Fred alkoi taas rohkaista mieltään, koska mamma oli vaiti eikä hän kuolemakseenkaan voinut muistaa tehneensä mitään erikoisen pahaa. Fredistä rupesi tuntumaan, että hänellä oli oikeus jo loukkaantua, ja hän siis tiedusti:

"Mamma, mikäs ihme nyt oikein on hätänä?"

"Mikäkö hätänä!" jankkasi mamma, äkkiä pysähtyen ja vihaisesti silmäten Frediä. "Se tässä on hätänä, se poika — se — se —" Mamma jaksoi kuitenkin sen verran hillitä sisuaan, että muisti kuuluvansa sellaiseen sukuun, joka kannatti neekeriorjuuden poistamista, ja siksi hän päätti vastauksensa lisäämällä vain: "se Adolf."

"En minä hänessä näe mitään vikaa", virkkoi Fred. "Mitäs sinä näet?"

"Hänen värinsä", tokaisi mamma.

"Sinähän olet aina sanonut, että tumma iho miellyttää sinua niin kovasti", huomautti tähän Fred, "eikä semmoinen puhe ole minusta ollenkaan hauskaa, kun näet, että me omat lapsesi olemme kaikki näin vaaleita."

"Tummuuttakin on monta eri astetta", viittasi mamma. Fred heittäytyi jurottamaan huuli lerpallaan ja kuului mutisevan, että poikien pitäisi jollakin keinoin päästä tietämään, mikä oikeastaan on mammojen mieleen.

"Sinä sanoit, että hän asuu lähellä suuren puistokadun kulmaa", alkoi taas mamma, vähäksi aikaa keskeyttäen levottoman käyntinsä.

"Niin asuukin", myönsi Fred, "ja komeimman tallin päällä, mitä koskaan olen nähnyt. Aijai, kuinka pulskalla mustalla hevosparilla hänen pappansa saa ajaa ja istua silloin niin korkealla — — se se on jotakin!"

Mamman kulku alkoi uudestaan, vieläpä melkoista nopeammin askelin kuin ennen. Vähän aikaa oltiin nyt ääneti, ja sitten Fred kysyi arasti:

"Eikö sinun mielestäsi hänen tukkansa ole niin erinomaisen kauniisti kiharassa?"

"Ei, ei ollenkaan!" vastasi mamma tavattoman vakavasti. Sitten hän seisahtui, siirsi Fredin viereen tuolin ja puhui:

"Kuuleppas nyt, hyvä poika, tosin en voi sanoa, että olisit tehnyt mitään pahaa, mutta sittenkin olet hyvin ikävästi erehtynyt. Sinä et saa enää koskaan tuoda Adolfia tänne. Minun on hyvin paha mieli, että kutsuit hänet meille tänään."

"Minkä tähden?"

"Sitä et vielä käsitä, mutta sinun pitää uskoa minua ja totella. Mutta jos koettaisimme — ei, ei se sovi!"

Mamman mieleen oli juolahtanut käskeä Fred pyytämään Ellieltä, että tämä pitäisi teekutsuja suurena salaisuutena, josta ei kukaan saisi puhua, mutta muistaessaan, miten vuotavia ne säiliöt ovat, joihin lasten salaisuudet lasketaan, luopui hän aikeestaan ja päätti niin pian kuin suinkin käydä Ellien äidin ja monen muun rouvan luona ja ennakolta katkaista jutulta kärjen kertomalla kaikki, mitä oli tapahtunut, lystillisenä esimerkkinä lasten tietämättömyydestä. Tämä suunnitelma lohdutti häntä siihen määrään, että hän suuteli Frediä ja palasi hänen kanssaan ruokahuoneeseen sanomaan vieraille jäähyväiset. Adolfilla oli todellakin hyvin miellyttävät kasvot, niin että mamma lauhtui heti kun hänet näki. Vieläpä hän pisti pojan taskuun appelsiineja kahdelle sisarelle, jotka hänellä oli kotona, kuten mammalle mainittiin. Nähdessään sitten, että kello kävi jo kuudetta, hän osasi toimittaa vieraat lähtemään niin, ettei kukaan huomannut mamman heitä jouduttavan matkalle. Kun Adolf tarjoutui saattamaan Ellie neitosta kotiin, ilahutti tämä seikka mammaa niin suuresti, että hänen olisi tehnyt mieli seurata heitä nähdäkseen, kuinka Ellien vanhempien tuttavat katselisivat noita kahta tavatessaan heidät ulkona.

Hymyillen seistessään ovella ja silmäillessään pikku parin menoa hän kuuli erään äänen, joka muistutti hänelle, että Himmu oli jätetty istumaan ruokahuoneen laattialle. Hän siis kiirehti takaisin vauvansa luo ja tapasi yritteliään pienokaisen kovin pahasti lapsentuolin kimpussa, jonka hän oli jotenkin saanut kumoon. Himmun lohduttamisessa ei ollut paljoakaan vaivaa, ja sitten mamma lensi yläkertaan, mukanaan pikku neitonen, riisui ja ruokki hänet ja huolimatta tuhansista äidillisistä mieliteoista, joiden vuoksi hän joutui vihaamaan Freindhoffia entistä pahemmin, hän pani Himmun nukkumaan ja sievisteli ulkoasuaan voidakseen ottaa miehensä vieraan vastaan. Vaan keskellä pukeutumisensa kaikenlaisia kiusoja hän kauhukseen muisti, ettei hänen miehensä vaatimaa olutta ja Limburgin juustoa vielä oltukaan hankittu. Bridget siis kutsuttiin — harmikseen tietysti — illallispuuhistaan ja käskettiin kiireimmiten ostamaan mokomat herkut. Mutta Bridget vuorostaan komensi Fredin suorittamaan tämän taloudellisen toimen. Pojan muisti teki kuitenkin sen ilkeän kepposen, että hän toi "Limburgin" asemesta "Brie" juustoa, sillä hän ei muistanut saamastaan ohjeestaan muuta kuin että ostettavan juuston piti olla "itse paholaisen moskaa, joka haisee niin pahalta, ettei koko maailmassa ole semmoista." Kun Fred siis unhotti nimen, niin hän pyysi jotakin sellaista juustoa, joka haisisi kaikkein pahimmalta.