PUOLIPÄIVÄ
Mutta kellon lyönnit, se kun jo oli kerinnyt kahteentoista, ilmottivat mammalle, että oli tulossa muitakin riemuja. Hän siis uhrasi pari minuuttia oman ulkoasunsa hyväksi ja otti sitten Himmun käsivarrelleen ja lähti alakertaan valvomaan, että päivällinen joutuisi pöydälle täsmälleen klo 12.15, sillä hänen miehensä saapui silloin kotiin. Lasten oli määrä tulla jo viittä minuuttia aikaisemmin, vaan harvoin he pitivät ajasta niin tarkkaa vaaria. Tänä erikoisena päivänä he kuitenkin tulivat ajoissa, sillä kotimatkalla he näkivät erään myymälän akkunassa vereksimmän makeisuutuuden ja riensivät pyytämään mammaltaan kymmentä penniä mieheen. Mamma lupasi heille rahat päivällisen jälkeen, jos he toimittaisivat itsensä pestyinä ja harjattuina ruokahuoneeseen siksi, kun kellolla soitettaisiin. Kiireen kautta he nyt lähtivät toimeen, ja siinä hädässä he tietysti joutuivat rappusissa toistensa tielle ja riitaan.
Minuutit kiitivät, ja mammakin kiiti. Hän laski vauvan siihen keittiön soppeen, joka oli kauvimpana kulkutiestä hellan, astiakaapin, pöydän ja nostolaitoksen välillä; hän suoritti kastiketta varten viimeiset temput, valmisti putinkiliemen ja auttoi astioiden siirtämisessä nostolaitokseen. Vaan sittenkin keittiön kello, joka tarkistettiin joka päivä papan kellon mukaan, osotti 12.15, ennenkuin nostolauta tavaroineen oli täysin valmis nousemaan. Silloin ylhäältä kuului vakavia askelia, jotka lähenivät varmasti nostolaitoksen nurkkaa, ja sitten soittokello päästi sellaisen vingahduksen, että siitä tuskin puolen metrin päässä askaroivan mamman korvaa vihlaisi. Mutta toinnuttuaan tästä säikähdyksestä hän heti huusi puhetorvea myöten: "Kyllä tulee, kultani, ihan paikalla!" ja riensi yläkertaan. Täällä hän tervehti miestään niin hymyilevästi ja hellästi kuin ei mitään olisi tapahtunut koko pitkään aamu päivään eikä hänkään olisi muuta tehnyt kuin istunut kädet ristissä ja ikävöinyt herransa ja käskijänsä kotiintuloa.
Pappa istui jo pöydässä, ja Fred ja Bertha olivat myös paikoillaan, mutta Bobbokeria ei näkynyt, minkä vuoksi mamma oli hieman hajamielinen. Mutta hän toimitti kaikki, mitä emännän tehtäviin kuului. Kun sitten pappa nostamatta katsettaan lautasesta virkkoi: "Tiedätkös, kenen minä tänä aamuna tapasin?" sattui mamma olemaan puhetorven ääressä kuiskaamassa Bridgetille, että tämä juoksisi yläkertaan, hakisi esille Bobbokerin ja toimittaisi hänet ulkoasultaan riittävässä kunnossa ruokahuoneeseen.
"Jaa", sanoi taas pappa, "kun et sinä näy välittävän koko asiasta, niin — —" Juuri tällöin pappa kohotti päätään, huomasi mamman olevan poissa ja kysyi:
"Missä teidän äitinne, on lapset?"
"Täällähän minä olen, mies hyvä", sanoi mamma palaten tuolilleen.
"Minulla oli vain pari sanaa sanottavana Bridgetille."
"Minusta tuntuu", huomautti pappa, kun oli ollut hetkisen synkkää äänettömyyttä, "että palvelijan pitäisi tuntea tehtävänsä kyllin hyvin jättääkseen sinut rauhaan ruoka-aikana."
"Ei se ollut hänen syynsä; minä vain tahdoin häntä hakemaan Bobbokeria."
Nyt pappa otti huomioonsa, että korkea lapsentuoli oli tyhjä, ja vastasi:
"Hänen sopisi osata lähettää se tänne muutenkin, ilman erityistä ohjetta sinun puoleltasi."
"Tuskinpa se kuuluu hänen toimeensa, Will. Hänellä on ollut täysi puuha valmistaessaan päivällistä."
"Vaikka niin, mutta paljonko ylimääräistä vaivaa siinä olisi, että toisi sellaisen pikku miekkosen päivälliselle?"
"Ei paljoa, mutta — —"
Pappa odotti jatkoa ja kysyi lopulta:
"Mutta mitä?"
"No niin monenlaisia asioita. Sinä vaan et käsitä, kuinka tiukasti hänen aikansa menee kaikenlaiseen työhön aamupäivällä."
"Vai niin, vai niin. Mutta sen minä ainakin tiedän: jos hän olisi minun miehiäni ja hänen toimenansa olisi hankkia tuo pikku veitikka paikalle määrähetkenä, niin hän täyttäisi velvollisuutensa tai laputtaisi tiehensä."
Pappa oli niin kiihdyksissä, että mamman tarjoomatta otti toisen annoksen paistia, vaikkei hänen lautasensa ollut läheskään tyhjä.
"Naisten työ on toisenlaista, kultani," yritti mamma viittailla.
"On kai", sanoi pappa, hetkisen harkittuaan. "Vaan yhden asian voin sanoa: jos minä pääsisin emännäksi edes yhden päivän ajaksi, kyllä minä teille rouville näyttäisin, kuinka taloudessa pannaan toimeen liikemiehen periaatteet."
"Soisin minäkin, että saisit näyttää, mies kulta."
Näiden sanojen ohella ei mamman äänessä ollut vähääkään suuttumusta, ivaa tai pistelyä, mutta jostakin syystä tämä huomautus tuntui papasta epämiellyttävältä. Mamma näki, että hänen miehensä oli joutumassa jurouden valtaan, jota mamma ei mitenkään sietänyt, kun niin vähän sai olla hänen seurassaan, ja sen vuoksi hän kiirehti kysymään:
"Kerroppa nyt, kenen sinä tapasit aamulla?"
Papan otsa kirkastui. "Vanhan luokkatoverini Freindhoffin. Siitä on ainakin puoli vuotta, kun viimeksi juttelin sen miekkosen kanssa."
Mamma ei aivan erikoisesti ihastunut kuullessaan, kuka oli käynyt hänen miestään tapaamassa. Hän oli nähnyt Freindhoffin usein ja tiesi, että tämä oli hyvin tunnettu kemisti, vaan niin omituinen ja hajamielinen kuin saksalainen tiedemies ikinä voi olla. Eikö hän ollut istunut tupakoimassa hänen miehensä kanssa lukemattomia iltoja, jolloin nuo kaksi miestä juttelivat menneistä opistovuosista ja kaikenmoisesta muusta, mikä ei vähääkään huvittanut kolmatta henkilöä, samalla kun molemmat miehet näyttivät kerrassaan unhottaneen, että talossa oli emäntäkin? Pappa sanoi, että Freindhoff oli niin perinpohjin uskollinen sielu ja maailman parhaita miehiä; mutta mamma puolestaan tiesi hänestä tämän: kaunis hän ei ollut eikä kohteliaskaan, ja monesti tämä vieras oli suoraan sanoen ryöstänyt häneltä miehen, ja siksi mamma ei sietänyt nähdäkään koko tuttua. Mutta hän päätti olla ainakin harrastavinaan sitä, mikä koski hänen miehensä ystäviä, ja sen vuoksi hän kysyi:
"Kuinka hän nyt jaksaa?"
"Aina vaan kuin ennenkin. Muuten minä kutsuin häntä viettämään iltaa meidän kanssamme. Koetappa siis muistaa hankkia vähän Limburgin juustoa ja olutta pieneksi virkistykseksi — muistathan?"
"Kyllä, kyllä", vastasi mamma, vaikka häntä väkisinkin värisytti, sillä näiden saksalaisten herkkujen pelkkä mainitseminen toi hänen mieleensä muistoja tuoksuista, jotka häntä aina pahasti ellottivat, miten tahansa hän oli koettanut voittaa luontaista inhoaan rakkauden kalliin asian vuoksi. Nyt ei enää ollut epäilemistäkään: ilta oli pilalle tuomittu, mitä hänen omaan huviinsa tuli, ja hän puolittain toivoi, että kova päänkipu tai jokin muu tulisi hänet pelastamaan toimittaen hänelle mahdollisuuden jättää nuo kaksi miestä toistensa ja alhaisten nautintojensa huostaan, joihin tärkeänä osana kuuluisi vahvan tupakan polttaminen. Mamma ei olisi kärpäsellekään tehnyt pahaa; hänellä oli niin hellä sydän, että hän kerran hoiti ruhjoutunutta kissanpoikasta, jonka hänen lapsensa olivat kadulta löytäneet, vaikka muuten kammosi kissoja. Mutta mitä Freindhoffiin tuli, niin mamma ei oikeastaan tukahuttanut sellaista kovin epänaisellista ajatusta, että hän nyt olisi valmis kuulemaan miehensä ystävän pahasti sairastuneen tai jo kamppailevan kuoleman kielissä.
Mutta jos tuo kiusanhenki — tämän arvonimen mamma antoi Freindhoffille omien ajatustensa kätkössä — jos se kerran oli tulossa pilaamaan häneltä koko illan, niin hän ainakin tahtoi nauttia miehensä seurasta niin kauvan kuin siihen oli tilaisuutta. Mamma siis rupesi juttelemaan kaikenlaista hauskaa, mitä vaan mieleen johtui, ja pakotti miehensä kuuntelemaan, vaikka tämän olikin niin kiire ja nälkä. Ja lopulta mamma sai hänet houkutelluksi siihen lajiin keskustelua, joka huvitti heitä molempia mainiosti, kunhan pappakin oli vähin erin päässyt hyvälle päälle. Kaikki oli nyt asianomaisessa kunnossa, kuten voi odottaakin ihmisiltä, jotka sanovat rakastavansa toisiaan yli kaiken muun. Mutta yht'äkkiä pappa maiskutteli huuliaan epäluuloisesti ja huomautti:
"Se Bridget hölmö ei ole muistanut panna putinkiin suolaa! Kyllä on ilkeätä!"
"Voi hyvä mies!" huudahti mamma. "Eikös se ole kiusallista?"
"Ainakin minun mielestäni", sanoi pappa. "Se maistuu niin äitelältä kuin mikäkin taikina."
"Ja minäkin vielä panin kaiken parhaan taitoni sen liemeen", selitti mamma.
Ehkä pappa kuuli hänen sanansa. Jos näin oli asian laita, niin sittenkin hänessä pääsi kitalaki voitolle sydämestä. Sillä yritettyään väkisinkin syödä putinkia pari lusikallista hän sysäsi lautasen edestään kauvemmaksi ja näytti hyvin happamelta. Fred lausui mielipiteensä siihen suuntaan, että putinki oli kerrassaan hyvää, ja Bertha mutisi jotakin niellessään ja kurotti mammalle lautastaan saadakseen lisää. Mutta papan ensimäinen vaikutelma ei ottanut siitä muuttuakseen. Ääneti hän sitten nousi pöydästä ja lähti kotoa, vaikka mamma saattoi häntä eteiseen, jossa hetkeksi laski kätensä papan kaulalle ja sai vaivoistaan suutelon. Mamma palasi ruokahuoneeseen, mutta sen sijaan, että olisi istuutunut paikalleen ja käynyt käsiksi atriaan, joka hänellä oli vasta alulla, hän seisoi akkunan ääressä ja tuijotti pihan pystyaitaan, ikäänkuin sen rakenteeseen olisi kätketty jokin noitasauva, jolla kotoinen raataminen voitaisiin lumota pelkäksi avio-onneksi. Bobbokerin ilmestyminen kutsui hänet kuitenkin ihanteesta takaisin todellisuuteen, varsinkin kun pikku miekkonen tahtoi putinkia ensimäiseksi ruokalajikseen.
"Lapset", sanoi mamma, torjuttuaan Bobbokerin erikoisvaatimuksen, niin että hänkin alotti sopasta, "teillä on vaan kaksitoista minuuttia aikaa."
"Ai ai!" huudahti Fred. "Pitihän minun saaman lisää putinkia.
Berthallekin annettiin kaksi kertaa."
"Olisit sinäkin saanut, mutta viivyttelit niin kauvan, ennenkuin söit liharuokasi. Sinähän leikkelit siitä kaikenlaisia kuvioita."
"Kyllä minä vielä joudan syömään."
"Et vähääkään; teillä on sen verran aikaa, että juuri ehditte kouluun."
"No saankos sitten, kun tullaan kotiin?"
"Et — tai saat kyllä, jos nyt heti lähdet!"
Fred nousi pöydästä. Bertha epäröi silmänräpäyksen verran, lähtisikö Fredin mukana vai jäisikö yksin, kuten kävisi, jos hän söisi putinkinsa loppuun, mutta sitten hän koetti tyydyttää molemmat halunsa yht'aikaa ja ahtasi suuhunsa kaikki, mitä putingista oli jäljellä. Seurauksena oli tietysti tukehtumispuuska, ja mamma riensi häntä auttamaan koputtamalla hartioiden väliin. Fred pysähtyi vielä katsomaan, että hänen sisarensa virvotettiin asianmukaisella tavalla. Kun Bertha vihdoinkin pääsi vapaasti hengittämään, ei puolipäivälomasta ollutkaan enää jäljellä kuin viisi minuuttia, ja koulu oli niin kaukana, että sinne mennessä oli kuusi kadunkulmaa.
"Mamma", viittaili Fred, "eikö sinustakin tunnu, että meidän olisi parasta pysyä kotona tämä iltapuoli! Jos me nyt —"
"Ei, poikani", keskeytti mamma jyrkästi, "minusta ei siltä tunnu."
"Mutta me saamme myöhästymisestä muistutuksen, jos nyt mennään", selitti Fred, "enkä minä ymmärrä, miksi juuri minun pitää kärsiä, vaikkei ole yhtään minun syyni, että Berthalla meni putinki väärään kurkkuun."
"Eihän sinun olisi tarvinnut tänne jäädä", vastasi mamma. "Jollet olisi ruvennut pyytämään lisää putinkia, niin olisit jo koulussa."
"Ja Bertha olisi voinut kuolla", huomautti Fred, "ja sill'aikaa hänen ainoa kaksoisveljensä olisi kaukana kotoa. Sehän olisi ollut ihan kamalaa."
Mamma suuteli Frediä, mutta ei sittenkään luopunut päätöksestään. Molemmat lapset pujahtivat siis ulos kaupungille ja astuskelivat siellä ilman erikoista kiirettä kouluun päin. Sill'aikaa mamma söi niin, kuin ei ikinä ennen olisi ruokaa nähnyt. Onneksi Bobbokerinkin oli nälkä — niin nälkä, että hän syötti itseään ja salli mamman sekä atrioida että rauhassa ajatella muutamia hetkiä. Mamma tarvitsi ajatusaikaa melkein yhtä tärkeästi kuin ruokaakin, sillä hänellä oli asioita parikin tusinaa toimitettavana; niistä oli kukin yhtä tärkeä kuin mikä muu tahansa, ja kaikista voi sanoa: mitä pikemmin, sitä parempi.
Nyt alkava iltapuoli kestäisi viisi tuntia. Jollei vieraita tulisi, niin hän ehtisi hyvinkin parsia ne toistatusinaa sukkaparia, jotka hänen työkoriinsa olivat parina viime viikkona kasaantuneet. Jos ajasta vähennettäisiin neljännes tuntia siihen puuhaan, millä Bobboker saataisiin makuulle, päivällisuntansa nukkumaan, toinen neljännes juuri illallisen edellä omaan pukeutumiseen, kolmas neljännes Himmun eri tarpeisiin ja vielä neljännes seuranpitoon, jos sattuisi tulemaan joku vieras, niin sittenkin jäisi neljä täyttä tuntia. Mamma tunsi nyt olevansa kyllin vahva käymään käsiksi mihin taloustoimeen hyvänsä, sillä hän oli todella syönyt kyllikseen, ensi kerran ties mistä ajasta saakka.